Kertokaa kyllästymistarinoitanne. Milloin tuli mitta täyteen ja ymmärsit lopettaa/lähteä (esim työ, parisuhde, ihmissuhteet, mikä vaan)?

Hesarista lähti siinä vaiheessa, kun joku sanoi tallentavansa viestit. 

Siinä vaiheessa kun roikkuminen suhteessa teki vain onnettomaksi. Rakkaus ei loppunut mutta jaksaminen loppui. Silloin. Mutta se otti aikansa.

Vierailija kirjoitti:

Siinä vaiheessa kun roikkuminen suhteessa teki vain onnettomaksi. Rakkaus ei loppunut mutta jaksaminen loppui. Silloin. Mutta se otti aikansa.

Minäkin tuhlasin liikaa aikaani mieheen, joka ei missään vaiheessa sanonut varsinaisesti ei, mutta suhde ei koskaan edennyt. Tais jotenkin roikuttaa.

Kyllästyin miehiin joilla ei ole oikeaa kiinnostusta esim. tavata uudestaan ja viedä hommaa jotenkin eteenpäin mutta pitää roikkua yhteydenpidossa silti. Joten nykyään lopetan kylmästi kaikki viestittelyt tuollaisten kanssa.

Työpaikan vaihtoa olin alitajunnassa työstänyt jo varmaan puoli vuotta - vuoden, kunnes yks päivä jotenkin "päässä naksahti" ja irtisanouduin seuraavana päivänä. Hetkeäkään en ole katunut ja nyt olen työilmapiiriltään aivan eri tason duunissa. Onneksi lähdin, olen palautunut omaksi itsekseni sen jatkuvan stressin jäljiltä. Kyseessä asiantuntijatyö.

Lopetin eilen työt, jossa olin lähes vuoden. Työilmapiiri oli vain rehellisesti sanottuna ihan kamala, pahinta bipolaarinen pomo. Oli inhottavaa ja raskasta olla alaisena kun ei koskaan tiennyt oliko sillä 'tilataan pizzaa kaikille' vai joku saa potkut koeajalla -päivä. V*ttuili ihan suoraan alaisille, syytti alaisia omista virheistään ja joskus toiste oli ihan ylimukava ja kyseli kaikkea. Ainoa esimies ei puuttunut asiaan mitenkään ja suunnittelee itsekin lähtöä. Ei ollut riittävästi tilaa pysäköidä, joka aamu sai stressata löytyykö paikka autolle vai pitääkö jättää se jonnekin hornan kuuseen, ei ollut kunnon keittiötä, yms. "pikku"vikoja. Kauhea stressaantunut työilmapiiri.. Pakko oli jaksaa kun en työttömäksikään halunnut jättäytyä ja pudota tulotasossa ihan nollille kun on noita kulujakin maksettavana.

Mulla katkesi viimeinen pinna siinä vaiheessa, kun sain kolmannen kerran viikon sisälle valitukset jostain mitä en ollut itse tehnyt, vaan pomo oli sössinyt sen. Oli kyseessä excel-taulukko ja pomo oli itse muuttanut sitä viikonlopun aikana. Tuli kuitenkin valittamaan mulle marttyyrinä miten hänen satojen tuntien työ (!!!1) on mennyt hukkaan, kun minä olen mennyt muuttamaan jotain rivejä siinä. (Mitä en siis ollut tehnyt vaan hän itse.) Sanoin ihan suorat sanat takaisin ja kerroin sille myös excelin sellaisesta toiminnosta, josta näkee joka ikisen muutoksen ja kellonajan milloin kukaan on koskaan muuttanut mitään ko. taulukossa. Että katsoinpa siitä kuka oli tehnyt muutokset ja en muuten ollut minä.. Meni hiljaiseksi.

Yritin pitkään miellyttää yhtä sukulaista ja varjella ilmapiiriä kaikin tavoin ettei hän vaan suutu mistään. Sitten ymmärsin että se on turhaa koska kyseessä on todennäköisesti persoonallisuushäiriöinen ihminen ja minä puolestani sairastunut läheisriippuvuuteen hänen lähellään. Eikä mulla ole mitään velvollisuutta pitää elämässä ihmisiä joista en pidä ja jotka ovat liian hankalia. En ole virallisesti katkaissut välejä mutta en vaan ole ollut yhteyksissä, enkä aio jatkossakaan enää olla. Kun olen nyt antanut omille tunteilleni tilaa, joudun nykyään melkein paniikkiin jos joudun samaan tilaan hänen kanssaan, hänen seurassaan on niin paha olla. Ennen suljin tunteeni pois.

Olin 18-vuotias kun baarissa kaverini kaverini esiteltiin minulle. Rupattelimme jonkun aikaa ja tyttö äkisti sanoi, että olen ihan erilainen kuin hän on kuvitellut. Kuulemma minua vanhempi veljeni oli vähän puhunut kaverilleen miten paljon inhoaa noloa siskoaan ja niin edelleen. Välimme olivat olleet lähes koko elämämme huonot, mutta ajattelin aina kyllä ne välit siitä, kun aikuistumme. Tuolloin kuitenkin tein päätöksen, että kyseinen p**kiainen eläköön omaa elämäänsä ja minä omaani. En halua elämääni ketään, joka kulkee pitkin kyliä puhumassa pahaa minusta ja nolaa minut vieläpä minulle tuntemattomienkin ihmisten silmissä.

^ hups, kaverini kaveri

Vierailija kirjoitti:

Olin 18-vuotias kun baarissa kaverini kaverini esiteltiin minulle. Rupattelimme jonkun aikaa ja tyttö äkisti sanoi, että olen ihan erilainen kuin hän on kuvitellut. Kuulemma minua vanhempi veljeni oli vähän puhunut kaverilleen miten paljon inhoaa noloa siskoaan ja niin edelleen. Välimme olivat olleet lähes koko elämämme huonot, mutta ajattelin aina kyllä ne välit siitä, kun aikuistumme. Tuolloin kuitenkin tein päätöksen, että kyseinen p**kiainen eläköön omaa elämäänsä ja minä omaani. En halua elämääni ketään, joka kulkee pitkin kyliä puhumassa pahaa minusta ja nolaa minut vieläpä minulle tuntemattomienkin ihmisten silmissä.

Ihan kamalaa että oma veli tekee jotain tuollaista 😧

Työpaikalla meno kehittyi huonompaan suuntaan jo pitkän aikaa (iso asiantuntijaorganisaatio). Oli mahdotonta tehdä enää työtä hyvin palamatta loppuun, kun aikaa meni turhaan pjaskan jauhamiseen talon sisällä. Päätin vaihtaa työpaikkaa, kun huomasin itsessäni yhä enemmän kyynisiä ja katkeria ajatuksia. Ajattelin, että en halua muuttua sellaiseksi ihmiseksi, kun kuitenkin tykkään tehdä töitä ja olen hyvä siinä.

Nykyisessä työssäni on paljon rennompaa ja iloisempaa, vaikka vastuu on isompi ja teen kovasti töitä. Eipä ole kaikkea sitä ylimääräistä lastia, mikä haittaa työntekoa. Saa keskittyä olennaiseen. Ja mieli on niin paljon parempi koko ajan! Nyt huomaa vielä paremmin, miten huonosti voin lopussa siellä edellisessä työpaikassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin 18-vuotias kun baarissa kaverini kaverini esiteltiin minulle. Rupattelimme jonkun aikaa ja tyttö äkisti sanoi, että olen ihan erilainen kuin hän on kuvitellut. Kuulemma minua vanhempi veljeni oli vähän puhunut kaverilleen miten paljon inhoaa noloa siskoaan ja niin edelleen. Välimme olivat olleet lähes koko elämämme huonot, mutta ajattelin aina kyllä ne välit siitä, kun aikuistumme. Tuolloin kuitenkin tein päätöksen, että kyseinen p**kiainen eläköön omaa elämäänsä ja minä omaani. En halua elämääni ketään, joka kulkee pitkin kyliä puhumassa pahaa minusta ja nolaa minut vieläpä minulle tuntemattomienkin ihmisten silmissä.

Ihan kamalaa että oma veli tekee jotain tuollaista 😧

Olin itse 17 , koulukiusattu ja yksinäinen. 10v vanhemmalla veljelläni ( johon olin luottanut kuin peruskallioon) meni itsellään vähän heikosti ja projisoi sen sit ihan käsittämättömästi muhun. Olin kuulemma niin itsekäs ja kamala ihminen ettei hän halua olla enää tekemisissä. En ollut tehnyt mitään ansaitakseni tuota. Vuosikausia yritin selvittää tilannetta. Kolmekymppisenä opin vasta hyväksymään asian.

Nyt on yhtäkkiä saattanut silloin tällöin tulla veljeltä esim synttäritoivotus tekstarina ( ikinä ei ole soittanut). En enää jaksa välittää. Ja hyvä niin. Rankkaa.

Kun palkka oli surkea ja Pomona punaniskasovinistisika joka harjoitti management by perkele metodia, niin sitten eräänä päivänä vaan irtisanouduin. Ja kas löysin aika nopeasti kivan duunin

Monta kertaa ollut tilanteessa jossa vain päätän yhtenä päivänä tehdä jonkin elämää mullistavan isomman päätöksen.

Yleensä olen satunnaisesti miettinyt asiaa ja leikitellyt ajatuksella, että tekisin jotain.

Olen saattanut patouttaa tunteita ja alkanut vain yksinkertaisesti inhoamaan tilannetta missä olen ja yhtäkkiä vain on naksahtanut ja päättänyt hypätä pois tilanteessa.

Vaikka kuinka välillä yrittää järkeillä ja jämähtää niin kyllä se vaan niin on, että oma vointi ja sydän päättää jossain vaiheessa kun tilanne käy liian tukalaksi.

Niin suhteissa kuin töissäkin tai oli asia mikä tahansa.

Olin hotellisiivoojana 90-luvun lopussa ja työnjohtaja muutaman työkaverin kanssa kirjaimellisesti huusi lisää vauhtia samalla kun ne oli itse tupakalla. Lähdin siltä seisomalta kotiin.

Te-toimiston, Kelan ja sossun kanssa on tällä pitkäaikaistyöttömällä tullut mitta täyteen jo kauan sitten. Valitettavasti tälle asialle ei oikein voi tehdä mitään, sillä uhkana on jäädä kokonaan ilman tuloja ja ilman rahaa eläminen on oikeastaan mahdotonta. Ei noita putiikkeja saa vastuuseen teoistaan.

Vierailija kirjoitti:

Te-toimiston, Kelan ja sossun kanssa on tällä pitkäaikaistyöttömällä tullut mitta täyteen jo kauan sitten. Valitettavasti tälle asialle ei oikein voi tehdä mitään, sillä uhkana on jäädä kokonaan ilman tuloja ja ilman rahaa eläminen on oikeastaan mahdotonta. Ei noita putiikkeja saa vastuuseen teoistaan.

Voisi vaikka mennä töihin?

Rehtoriksi tuli tyylipuhdas narsisti. Kaikki alkoi olla vaikeaa, mikään ei enää tuntunut sujuvan. Hänellä oli opettajista musta lista ja toisaalta hovi. Hän eteni mustaa listaa pitkin kiusaten ja savustaen usein juurikin parhaita ja sitoutuneimpia opettajia ja muuta henkilökuntaa. Ilmapiiri oli kammottava. Pari vuotta tosin meni uutta paikkaa hakiessa mutta olipa mahtava fiilis marssia kansliaan ja sanoa, että lähden nyt.

Minä roikotin epämieluisan sukunimen vaihdosta pienen ikuisuuden, kunnes viimein vaan naksahti ja vaihdoin sukunimeni. Ei kuulosta isolle asialle, mutta identiteettiini vaikutti vaan positiivisesti. Koen olevani nyt viimeinkin oma itseni uudella sukunimellä ja vapaa vanhaan sukunimeen liittyvästä menneisyydestä.

Olin yrittänyt tukea miestä vähentämään alkoholin käyttöä. Hän oli raittiina puoli vuotta kerrallaan, ja aina aloitti uudestaan.

Kerran hän tuli aamulla kotiin joltain ryyppyreissultaan tuhannen tuubassa, ja törmäsi eteisessä tullessaan minuun ja taaperoon pyjamissamme, menossa aamutoimiin.

Lapsi katsoi isäänsä, isä sammalsi jotain lapselleen, ja minun päässäni naksahti, että tämä oli tässä. Lapseni ei elä näin.