Lue keskustelun säännöt.
Teinin ongelmat
31.10.2018 |
En enää tiedä, mitä tehdä. Teinin ongelmat on viimeisen kolmen vuoden aikana hallinneet elämäämme. On lastensuojeluilmoituksia iso liuta, sossujen kotikäyntiä, nuorten taloa ja huumetestejä, lintsaamista, päihteiden käyttöä. Itsekin olemme tehneet useamman lastensuojeluilmoituksen. Nyt olen siinä pisteessä, etten enää jaksa. Ajattelin luovuttaa.
Olemme yrittäneet isänsä kanssa puhua heinillä järkeä päähän. Mutta ei. Häntä ei kiinnosta mikään, rahaa pitäisi vaan saada jatkuvasti. Täyttää kohta 17, milloin se kuuluisa järki putkahtaisi esiin jostain? Vai onko niin, että alkaa olla jo menetetty tapaus?
Isosisaruksensa asuu jo pois kotoa, opiskelee ja hoitaa asiansa ihan normaalisti. Samanlaisen kasvatuksen ovat saaneet, siksi ihmetyttää tämä nuorempi. Missä kohtaa menimme niin pahasti vikaan, että kävi näin?
Vertaistukea lähinnä kaipaan, löytyisikö sitä täältä?
Kommentit (52)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletteko te ongelmien alkaessa vanhempina käyneet perheneuvolassa juttelemassa oman työntekijän kanssa ja teini omansa?
Kyllä ollaan, jossain vaiheessa viikoittain. Eipä auttanut sekään. Ja kun teini on välillä ollut teillä tietämättömillä, ns. asiantuntijoiden kanta on ollut että sellaistahan ne tekee, kyllä se sieltä kotiin tulee kun vaan odotatte. Itsestäni on tuntunut käsittämättömältä, ettei kukaan muu ole ollut huolissaan, missä teini menee ja mitä tekee, kun minä ja isänsä. Siltä ainakin on tuntunut. Nuorten talolla todettiin, sellaisia ne nuoret on.
Ei se oikeastaan niin kauhean käsittämätöntä ole. Kaikilla on omat huolensa ja murheensa ja vastuunsa omistaan ja viranomaisen näkökulmasta tilanne on teidän vastuullanne, niin tylyltä kuin se kuulostaakin. Minulla on vain hieman kokemusta tästä asiasta uusperhemuodossa ja muistan ne huolentäyteiset ajat. Sitten se vaan loksahti parempaan suuntaan heti kohta täysi-ikäistymisen jälkeen. Ei näyttänyt, että olisi tapahtunut mitään suurta tai merkittävää, mutta se villein vaihe vaan hiipui ja alkoi näkyä vastuunottoa itsestään ja muittenkin huomioimista. Ja järkevä elämässään hyvin kiinni oleva ihminen hänestä tuli.
Ymmärrän kyllä, että meillä vanhempina on ensisijainen vastuu lapsestamme, mutta naiviisti kuvittelin, että kun apua hakee, sitä myös saa. Siksi tuo asenne tuntui käsittämättömältä.
Olen kuullut ennenkin, että kun täyttää 18, asiat paranee. Itse luulen, että lapsi joutuu velkakierteeseen pikavippien kanssa, koska hänelle raha ei tunnu merkitsevän mitään, eikä velat. On myös varastanut rahaa meidän lompakoistamme, joita emme enää voi pitää missään muualla kun koko ajan mukana, kotonakin. Tosin nykyään emme enää pidä yhtään rahaa lompakossa vaan maksamme kaiken kortilla.
Lapsella ei myöskään näytä olevan mitään vastuuntuntoa. Kohta varmaan erotetaan koulusta poissaolojen takia.
Ap
Varmaan se on niin, että ne viranomaiset ja muut tahot, joilta apua haetaan ja toivottavasti saadaankin ovat siinä mielessä turtuneita, että heidän asiakkaansahan ovat juuri niitä ongelmanuoria, sitä heidän duunia ja siinä mielessä yksi vanhempiensa suuri murheen- ja huolenaihe on vain yksi monista. Mutta ymmärrän minäkin puolestani mitä tarkoitat tuolla, että tuntuu pahalta, kun muut eivät yhdy siihen huoleen samalla tavalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Terapia kuulostaa hyvältä ajatukselta. Vaan kuinka teinin saa sinne? Kun väkisinkään ei voi viedä ja vapaaehtoisesti ei suostu. Ap
Kaikki ei ole vanhempien syytä.
Eikä kaikki ole vanhempien ansiota.
Nyt poistun töihin, pääsen koneelle vasta illalla. Olisin kiitollinen jos jollakulla olisi vielä hyviä neuvoja.
Täysi-ikäisyyteen on siis enää vajaa vuosi?
Kuulostaa siltä, että vähitellen teidän on päästettävä irti ja ottamaan nuori, pian nuori aikuinen vastuuta valinnoistaan. Parhaanne olette yrittäneet. Menee karhunpalveluksen puolelle, jos toimillanne kannustatte häntä ikuisessa kapinassaan, kunnioituksen puutteessaan ja vastuuttomuudessaan.
Tapahtuiko jossain vaiheessa jotain, mikä sai hänet kadottamaan kunnioituksensa vanhempiaan ja lapsuudenkotiaan kohtaan?
17-vuotias on jo aika vanha, kasvatusvuodet ja kodin sääntöihin tutustuttaminen ovat siellä 4.-12. ikävuosina. Sen jälkeen toimii periaate, että valinnoista kannetaan vastuu.
Jos ei kunnioita, ei myöskään saa kunnioitusta tai vapauksia. Mutta teidän koti, teidän säännöt. Varmaan itse tunnette tilanteenne ja jälkikasvunne parhaiten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täysi-ikäisyyteen on siis enää vajaa vuosi?
Kuulostaa siltä, että vähitellen teidän on päästettävä irti ja ottamaan nuori, pian nuori aikuinen vastuuta valinnoistaan. Parhaanne olette yrittäneet. Menee karhunpalveluksen puolelle, jos toimillanne kannustatte häntä ikuisessa kapinassaan, kunnioituksen puutteessaan ja vastuuttomuudessaan.
Tapahtuiko jossain vaiheessa jotain, mikä sai hänet kadottamaan kunnioituksensa vanhempiaan ja lapsuudenkotiaan kohtaan?
17-vuotias on jo aika vanha, kasvatusvuodet ja kodin sääntöihin tutustuttaminen ovat siellä 4.-12. ikävuosina. Sen jälkeen toimii periaate, että valinnoista kannetaan vastuu.
Jos ei kunnioita, ei myöskään saa kunnioitusta tai vapauksia. Mutta teidän koti, teidän säännöt. Varmaan itse tunnette tilanteenne ja jälkikasvunne parhaiten.
Ongelmat alkoivat yläasteella, kun kaveripiiri vaihtui täysin. Uudet kaverit olivat lapsia, ketkä polttivat pilveä, varastivat kaupasta jne. Siihen asti lapsi oli aivan tavallinen lapsi, kävi mielellään koulua. Uusien kavereiden myötä alkoi lintsaaminenkin.
Siitä asti on ollut ongelmia ongelmien perään. Ap
Vierailija kirjoitti:
Saako hän sitä rahaa jostain? Jos maksatte peruselämisen, ei teini tarvitse rahaa yhtään mihinkään, jollei hoida omia vastuitaan. Nyt rahahanat totaalisesti kiinni. Olisiko se laitos sitten parempi vielä vuodeksi, kunnes on täysi-ikäinen? Jos vaikka järkiintyisi siellä. Ainakin voisi sanoa, että se on seuraava vaihe, jollei nyt ryhdistäydy. Painotatte vain koko ajan, että rajat ovat rakkautta, jotta teinille jää kuitenkin jonne sopukkaan tunne, että te yritätte, koska rakastatte. Kun pahin vaihe on mennyt ohitse, teini kiittää teitä siitä, ettette luovuttaneet. Ja huom! laitos ei ole luovuttamista.
Jos rahaa ei saa niin sitten varastaa! Näin se vaan menee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sanon tämän silläkin uhalla, että ap suuttuu ja muutama muukin. Mutta niin usein kuulee sanottavan, että "kun kaveripiiri muuttui". Se oma lapsikin on yksi niistä kaveripiirin muuttuvista osasista. Jonkun toisen perheen vanhempien mielestä se minun lapsi onkin se, joka "vie kaveripiirin huonoon suuntaan", vaikka minusta se on just toisin. Eli voi se oma lapsikin olla se, joka saa päähänsä kokeille vaikka näpistämistä tai päihteitä, eikä vain olla se perässäkulkija ja ajautuja.
Haen tällä takaa sitä, että tuollainen ajattelu on tavallaan vastuunpakoilua tai sitä, ettei haluta nähdä, että omassa lapsessa voisi myös olla vikaa, muutakin kuin että menee porukan perässä.
Kaveri sanoi että hän laittaa rajat heti teinille. On niin olevinaan.
Kysyin että jos et pysty antamaan rajoja 6v. niin miten sitten teinille.
Kun ei saa lastaan eskariin ja valehteli et on kipeä.
Meillä 2 teiniä ja en edes yritä neuvoa muita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletteko te ongelmien alkaessa vanhempina käyneet perheneuvolassa juttelemassa oman työntekijän kanssa ja teini omansa?
Kyllä ollaan, jossain vaiheessa viikoittain. Eipä auttanut sekään. Ja kun teini on välillä ollut teillä tietämättömillä, ns. asiantuntijoiden kanta on ollut että sellaistahan ne tekee, kyllä se sieltä kotiin tulee kun vaan odotatte. Itsestäni on tuntunut käsittämättömältä, ettei kukaan muu ole ollut huolissaan, missä teini menee ja mitä tekee, kun minä ja isänsä. Siltä ainakin on tuntunut. Nuorten talolla todettiin, sellaisia ne nuoret on.
Mutta kun tää on totta.
Vierailija kirjoitti:
Täysi-ikäisyyteen on siis enää vajaa vuosi?
Kuulostaa siltä, että vähitellen teidän on päästettävä irti ja ottamaan nuori, pian nuori aikuinen vastuuta valinnoistaan. Parhaanne olette yrittäneet. Menee karhunpalveluksen puolelle, jos toimillanne kannustatte häntä ikuisessa kapinassaan, kunnioituksen puutteessaan ja vastuuttomuudessaan.
Tapahtuiko jossain vaiheessa jotain, mikä sai hänet kadottamaan kunnioituksensa vanhempiaan ja lapsuudenkotiaan kohtaan?
17-vuotias on jo aika vanha, kasvatusvuodet ja kodin sääntöihin tutustuttaminen ovat siellä 4.-12. ikävuosina. Sen jälkeen toimii periaate, että valinnoista kannetaan vastuu.
Jos ei kunnioita, ei myöskään saa kunnioitusta tai vapauksia. Mutta teidän koti, teidän säännöt. Varmaan itse tunnette tilanteenne ja jälkikasvunne parhaiten.
Tämä oli hyvä kommentti. Itsellekin tuli mieleen, että mitäs jos vaan potkaisisi lasta persuuksille tai siis "lähettäisi maailmalle" saatesanoilla "kun kerran kodin säännöt ja systeemit eivät kelpaa, kokeile elää omillasi".
Itse lähdin kotoa 18-vuotiaana juurikin kun en tullut äitini kanssa toimeen, emme kerta kaikkiaan mahtuneet saman katon alle. Syyt olivat kuitenkin enemmän äidissä (kohteli myös isäämme todella huonosti, oli varsinainen pirttihirmu). 17-vuotias periaatteessa jo pärjää esim. oppilaitoksen asuntolassa, eli joku sisäoppilaitos (kansanopisto tai vastaava) voisi olla hyvä. Toki siinä on riskinsä, että nuori ajautuu vielä pahemmalle tielle, mutta tuskinpa vanhemmat voivat sellaista estää vaikka lapsi asuisi kotonakin. Mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä enemmän se tekee omia - hyviä tai huonoja - valintoja.
Mä en oikein usko että mistään perheneuvonnasta tms. on apua, kun kyse on vaan nuoren itsenäistymisriitistä ja kapinoinnista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa kyllä surulliselta, että olette apua saaneet, mutta mitään varsinaista puuttumista ei ole kuitenkaan tapahtunut. Meillä onneksi aivan päinvastainen kokemus. Yläasteelle siirryttyä alkoi myös ongelmat kun kaveriporukka vaihtui, oli kaljottelua, autolla ajamista, vieraille ihmisille isottelua jne. Kaikki tämä selvisi kertarysäyksellä, pari kk siinä touhussa oli ehtinyt mennä emmekä me vanhempina olleet tietoisia, naiivisti kuviteltiin että kun kotiin tulee ajallaan ja koulu hoituu niin vapaa-aikakin jatkuisi kuten ennenkin, ennen yläastetta. Tästä jonkun aikaa koitettiin pärjätä tietysti itse ja tiukentaa rajoja, puuttua tarkemmin sekä keskustella enemmän kavereiden vanhempien kanssa lasten menoista. Touhu kuitenkin senkun äityi, tyttö oli kaikkia auktoriteetteja kohtaan uhmakas, uhitteleva ja suorastaan itsetuhoisen oloinen käytöksellään. Sitten haettiin apua sosiaaliviranomaisilta, kuraattorilta ja mistä keksittiinkin. Koitettiin erilaisia avun ja puuttumisen muotoja mutta lapsi tuntui olevan jotenkin kaiken avun ulottumattomissa jo. Se oli surullista ja raskasta aikaa meille. Lopulta pyysimme kiireellistä sijoitusta jälleen yhden isomman vastoinkäymisen jälkeen ja näin tapahtui. Tuntui kuin se olisi ollut meiltä joku lopullinen luovuttaminen, me emme osaa tätä omaa lastamme kasvattaa, ottakaa joku muu vastuu ennen kuin on myöhäistä.
Laitos kuulostaa sanana pahalta, mutta kyllä me aika pian näimme, että se oli se herätys, joka tarvittiin. Lapsi tajusi että kotona onkin ihan mukavaa ja siellä asuakseen tarvitseekin totella niitä kodin sääntöjä, tuli niin sanotusti äitiä ikävä. Ei mitään pahaa sanottavaa kellään itse sijoituspaikasta, ohjaajat oli loistavia ja lapsi sai siellä paljon tukea ja keskustelua, eli ei siis sen takia herätellyt että se olisi paikkana niin hirveä. Päinvastoin. Hän sai puhua paljon ammattilaisten kanssa, vaikka meilläkin on onneksi aina ollut avoin keskusteluyhteys kotona, mutta koko tuo kombo jälkipuinteineen ja seurantapalavereineen teki sen, että tilanne on rauhoittunut huomattavasti. Tyttö on tajunnut että asioihin puututaan vahvasti ja herkästi ja rytinällä, että meitä on liuta aikuisia ja viranomaisia "vahtimassa" eikä tilanteen anneta lipsua enää. Ei hänestä mitään enkeliä kerrasta tullut =D mutta isot linjat on kunnossa. Kaveriporukkakin osittain vaihtui uuden harrastuksen myötä ja nämä ovat toisistaan huolehtivia nuoria, joilla on ollut osavaikutuksensa myös tytön käytökseen. On havahtunut, että tällaistakin ystävyyttä voi olla, jossa ei tarvitse todistella yhtään mitään vaan on tärkeä omana itsenään.
Ihan parasta on nähdä muutos hänen olemuksessaan, on avoin, rento ja huulta heittävä viisastelija. Juuri eilen juteltiin keskenämme tästä asiasta, sanoin havainneeni selkeän muutoksen muutaman kuukauden aikana, teini piilotteli hymyään kun totesi ettei hän itse mitään ole huomannut. Ei ole enää sitä tiuskivaa, huoneeseensa sulkeutunutta, ovia paiskovaa mörrimöykkyä joka tuntui kadonneen meidän otteestamme, vaan on taas se suloinen tyttö, joka jopa hakeutuu omaehtoiseen halaukseen välillä! =)
Meillä kävi harvinaisen hyvin ja tietysti kaiken myötä aina on pelko, että sama voi toistua uudelleenkin. Mutta näen, että hän nauttii kun häneen taas luotetaan ja hän sai myös meiltä vanhemmilta uuden mahdollisuuden näyttää. Ja taitaa olla ihan kiitollinen rankasta puuttumisesta itsekin.
Tsemppiä kaikille näiden asioiden parissa painiville. Tiedän sen itsesyytösten tien, jolle on helppo lipsua, ja toki joissain asioissa ihan aiheestakin, myönnän. Mutta halusin vain kertoa yhden tarinan, jos se toisi toivoa että asiat voi mennä hyvinkin, kun ensin käydään pohjalla ja vaikka ote tuntuu kadonneen kokonaan.
Vierailija kirjoitti:
Sanon tämän silläkin uhalla, että ap suuttuu ja muutama muukin. Mutta niin usein kuulee sanottavan, että "kun kaveripiiri muuttui". Se oma lapsikin on yksi niistä kaveripiirin muuttuvista osasista. Jonkun toisen perheen vanhempien mielestä se minun lapsi onkin se, joka "vie kaveripiirin huonoon suuntaan", vaikka minusta se on just toisin. Eli voi se oma lapsikin olla se, joka saa päähänsä kokeille vaikka näpistämistä tai päihteitä, eikä vain olla se perässäkulkija ja ajautuja.
Haen tällä takaa sitä, että tuollainen ajattelu on tavallaan vastuunpakoilua tai sitä, ettei haluta nähdä, että omassa lapsessa voisi myös olla vikaa, muutakin kuin että menee porukan perässä.
Ymmärrän kyllä, että oma lapsi voi yhtä hyvin olla se väärin tekijä. Kasiluokan alkuun asti ei ollut mitään ongelmia, kunnes sitten löytyi tosiaan ne uudet kaverit ja entiset jäi kokonaan. Ja ollaan yritetty puhua, tehdä kaikkemme lapsen eteen. Nyt meni vaan totaalisesti kuppi nurin. Luojan kiitos kotona ei ole enää yhtään nuorempaa lasta! Maltan tuskin odottaa että tämäkin lapsi muuttaa pois.
On vaikea yrittää rakastaa ihmistä, joka ilmiselvästi vihaa sinua ja on sanonutkin sen. Olen yrittänyt miettiä, olenko ollut niin huono äiti kun lapsi sanoo? Toisaalta toinen lapsi sanoo, että ollaan oltu ihan tavalliset vanhemmat eikä hänellä ole mitään kaunoja meitä kohtaan. En ymmärrä, mitä tehtiin tämän toisen kanssa väärin? Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ehkä adhd
Koskaan ei ole edes epäilty sellaista, ei lapsuudessa eikä ala-asteella eikä myöskään yläasteella. Ap
Minä olen tuossa iässä jo opiskellut toisella paikkakunnalla 160 km. Päässä kotoa.
Ehkä olette huolehtineet liikaa, sekin voi olla huono asia. Hän on kohta 18, joten kaipa hän päätöksensä elämästään itse jo tekee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täysi-ikäisyyteen on siis enää vajaa vuosi?
Kuulostaa siltä, että vähitellen teidän on päästettävä irti ja ottamaan nuori, pian nuori aikuinen vastuuta valinnoistaan. Parhaanne olette yrittäneet. Menee karhunpalveluksen puolelle, jos toimillanne kannustatte häntä ikuisessa kapinassaan, kunnioituksen puutteessaan ja vastuuttomuudessaan.
Tapahtuiko jossain vaiheessa jotain, mikä sai hänet kadottamaan kunnioituksensa vanhempiaan ja lapsuudenkotiaan kohtaan?
17-vuotias on jo aika vanha, kasvatusvuodet ja kodin sääntöihin tutustuttaminen ovat siellä 4.-12. ikävuosina. Sen jälkeen toimii periaate, että valinnoista kannetaan vastuu.
Jos ei kunnioita, ei myöskään saa kunnioitusta tai vapauksia. Mutta teidän koti, teidän säännöt. Varmaan itse tunnette tilanteenne ja jälkikasvunne parhaiten.
Ongelmat alkoivat yläasteella, kun kaveripiiri vaihtui täysin. Uudet kaverit olivat lapsia, ketkä polttivat pilveä, varastivat kaupasta jne. Siihen asti lapsi oli aivan tavallinen lapsi, kävi mielellään koulua. Uusien kavereiden myötä alkoi lintsaaminenkin.
Siitä asti on ollut ongelmia ongelmien perään. Ap
Niin ehkä nämä uudet kaveritkin ovat olleet lapsia tähän asti.?
No niin, nyt selvisi että huumeet ovat mukana kuviossa. Ja kun soitettiin apua, niin saatiin keskusteluaika ensi maanantaiksi! Sosiaalipäivystykselle tämä ei kuulu, eikä täällä ole nuorille mitään muuta. Päivystykseen ei pääse koska ei ole itsetuhoinen.
Että näin sitä apua saa kun pyytää. Olen loppu. Ap
Laitan tänä iltana henkilökohtaisesti aikaa siihen, että rukoilen teidän puolestanne.
Pitäisikö ymmärtää ja tukea, kun hän tulee kännissä keskellä viikkoa kotiin huutamaan ja raivoamaan? Tai kun hän ilmoittaa että haista p*ska, hän ei mene kouluun?
En tiedä, ilmeisesti ollaan siis tehty kaikki ihan väärin. En enää tiedä, haluanko yrittää ymmärtää. Haluan vain, että kotona olisi rauhallista ja teini edes yrittäisi hoitaa asiansa. Kun ei edes yritä. Ap