Lue keskustelun säännöt.
Erojen vaikutus lasten hyvinvointiin - kerrankin joku sanoo totuuden
28.10.2018 |
https://www.is.fi/perhe/art-2000005879966.html
"Nuorisopsykiatrian ylilääkäri Riinakerttu Kaltiala-Heino mainitsee kuitenkin myös rikkonaiset perhesuhteet. Hänen mukaansa julkisen keskustelun sävy on, että "seuraa sydäntäsi" ja "lapsetkin ovat onnellisia kun sinä olet onnellinen"
- Mielenterveysaineisto silti osoittaa, että ne nuoret oireilevat keskimäärin enemmän, joiden vanhemmat eivät asu yhdessä."
Niin. On aivan selvä, että monesti ero parantaa lastenkin hyvinvointia, etenkin jos on väkivaltaa tai alkoholismia. Mutta monesti ero myös pahentaa lasten oloa. Nykyään tabu on, että joskus vanhempien pitäisi laittaa oma etunsa hetkeksi syrjään, ja pysyä yhdessä vaikeuksista huolimatta. Kiva kun joku tuon joskus sanoo...
Kommentit (79)
Meillä on kiva uusperhe, mutta väkisin viikonloppulapsi tuntee ulkopuolisuutta aina. Lapsi ei osaa tätä käsitellä, hän vain tuntee mitä tuntee, kun ollaan käyty jossain eikä hän ollut mukana, tunnetaan ihminen, mitä hän ei tunne, puhutaan tapahtumista, joihin hän ei tule. Koska viikonloppulapsi tai edes vuoroviikkolapsi ei voi ehtiä kaikkialle kuten ydinperheessä.
Sitten se säätö, kun lapsi tahtoisi jäädä, mutta ei voi kun etävanhempi menee töihin. Mutta yhteinen lapsi jää isän kanssa.
Aikuisten ei tulisi tehdä lapsia, jos parissa vuodessa pitää hakea arkeen jännitystä vaihtamalla ihan Ok kumppani uuteen ihan Ok kumppaniin.
Alkoholismi, narsismi, riitelyt yms. Asia erikseen. Mutta minusta ei ole mikään etuoikeus vaihtaa perushyvä elämä ja kumppani jännityksenkaipuun takia. Ero on koko perheen asia, mutta useimmille vain oma asia ja agenda merkkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ap:n kanssa samaa mieltä. Olen eronnut miehen löydettyä sielunkumppanin. Isänsä luona lapset ovat eläneet uusperhettä. Nyt minäkin olen selkaisen perustanut, kun lapset ovat aikuistuvia.
Olen ehdottomasti ns. turhia eroja vastaan, jos perheeseen kuuluu lapsia. Ei-turha ero on sellainen, että suhteessa on paha olla. En olisi ennalta voinut arvata, mihin hulabalooseen lapset joutuvat eron myötä - vaikka molemmat vanhemmat yrittivät parastaan.
Itse voin vannoa, että teen eron jälkeen lasten kanssa näin ja näin. Mutta en voi kontrolloida sitä, mitä tapahtuu toisen vanhemman luona, mitä kohtelua saa tämän uusperheessä yms.
Btw. Eksäkään ei tainnut arvata, miten elämä muuttui eron jälkeen. Hän luuli vain vaimon vaihtuvan, ja kaikkien olevan yhtä suurta perhettä sen jälkeen. Oli niin tulossa minun suvun mökilleni ja suunnitteli yhteisiä jouluja. Minulle, sielu aukirevitylle se ei sopinut.... voi luoja sotä syyllistämistä, kuinka minä haluan tuhota lastemme elämän...
Minä olen onnellinen, että vanhemmat pysyi yhdessä, vaikka heillä oli aika paha kriisi minun ollessa lapsi. Riitelivät jokusen vuoden. Mutta koko ajan pelkäsin, että eroavat ja kauhulla ajattelin, että joudun sitten muuttamaan toisen kanssa pois ja käymään toisen luona ja miten minun elämän käy.
Pysyivät yhdessä ja saivat kriisinsä selvitettyä. Isä kuoli 76 vuotiaana ja olivat kriisistään ja riidoistaan huolimatta onnellisia viimeiset kymmenet vuodet.
Luin kerran erään parisuhdeterapeutin sanoneen, että suurinta viisautta on erottaa henkilökohtaiset ongelmat parisuhteen ongelmista. Niitä kun ei erota, niin lasten koti rikotaan turhaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhtäkään naista ei pitäisi syyllistää eroa suhteesta, jossa mies ei ole kantanut vastuuta kodista ja perheestä 50% (jos molemmat ovat töissä). Jos mies ei tiedä, milloin on neuvola-ajat, koska kouluun pitää vielä liikuntakamat tai jos miestä pitää pyytää siivoamaan tai kotitöihin. Kenenkään naisen ei pitäisi kokea velvollisuutta orjatyöhön ja kantamaan vielä mukana ja vastuuta aikuisesta miehestä. Mikään ei ole nöyryyttävämpää ja tee katkerammaksi kuin elämä mieslapsen kanssa.
Itse jätin tällaisen miehen, kun löysin paremman. Olin siinä iässä, että lapsia piti alkaa suunnitella. Mies ei olisi (tietenkään) halunnut erota ja pitkään puhuin, annoin mahdollisuuksia, vaadin ja suutuin, että osallistuisi kotitöihin, kävisi kaupassa välilä tai tekisi edes jotain. Lopulta löysin kaikin puolin paremman, aloitteellisen ja vastuullisen miehen, ja lähdin. Tämä ex katkeroitui lopulta hyvin pahasti ja syyttää elämänsä pilaamisesta. Miten tämä voi tulla näille miehille yllätyksenä? Ihan kuin ei olisi ollut tiedossa tuo tilanne jo pidempään? Luulisi, että mies ymmärt, että tottakai hänet vaihdetaan, jos tulee vastaan toinen aikuinen ja hänet jätetään. Sehän on miehen ihan oma valinta ollut olla kantamatta sitä vastuuta, ei kai se ole mikään yllätys sitten, jos se nainen lähtee? Tätä en voi ymmärtää. Sekuntiakaan ei ole vaihtoa katunut ja nyt olen raskaana turvallisin mielin.
Oletko muuten se, joka edellyttää, että vuodevaatteet vaihdetaan joka päivä? Entäpä, jos miehelle piisaa se, että ne vaihdetaan joka toinen viikko? Ei siihenkään tiemmä kuole tai edes siitä sairastu. Jos olettaa, että oma kotitöiden raatamisen taso on jokin pyhä oikeutus, eikä edes suostu keskustelemaan vähän vähäisemmästä, on turha syyttää miestä kotitöistä laistamisesta. Kyse on täsmälleen naisen omasta pettymyksestä siihen, että mies ei ole omien odotusten kaltainen. Siinä ei ole miehellä mitään erityistä moraalista vastuuta. Toki nainen saa siitä syystä erota, ei sitä laki kiellä.
Käytiin tämä keskustelu meilläkin. En edelleenkään imuroi. En pysty, koska minulla on aistiyliherkkyyksiä. Teen sitten muita kotitöitä. Tiskailen, meillä ei ole tiskikonetta, ja hoitelen pyykkihommia. Näin tämä homma skulaa. Koska en pysty itse imuroimaan, en milloinkaan vaadi, että vaimoni imuroisi. Jos jossakin on pölyä, joka häiritsee minua, otan harjan ja rikkalapion kauniiseen käteeni. Eihän niillä yhtä hyvää jälkeä saa, kuin imurilla, mutta minulle se riittää eikä vaimonikaan ole valittanut.
Tuollainen jokaisen teon laskemiseen perustuva kotiterrori on varmasti omiaan aiheuttamaan pahoinvointia koko perheessä. Töitä pitää jakaa, ja arvelen, että lasten ja nuorten hyvinvointiin vaikuttaa pääasiassa myönteisesti se, että heidätkin ohjataan osallistumaan kotitöihin siinä määrin kuin he kehitystasonsa puolesta pystyvät. Itse näen hyvinvoivan perheen yhtenä piirteenä sen, että ilot, surut ja vastuut jaetaan. Kuitenkin raivokas joka asian nyppiminen ja edellytys, että kaikki tietävät, koska Pikku-Jepen pitää ottaa luistimet kouluun, on kohtuuton. Tehtäviä pitää jakaa sen mukaan, mikä keneltäkin parhaiten käy.
Vai onko nyt kyse siitä, että tämä lainaamani kirjoittaja laskee joka homman tarkasti ja jakaa kaiken millilleen puoliksi, koska itse asiassa ei haluaisi tehdä yhtään mitään. Onko tarkoitus siis jakaa paska millilleen, ettei kukaan vain pääse vähemmällä? Jos niin on, pitää varmaan miettiä suhtautumistaan sekä siihen, miksi raataa niin paljon kotonaan, että siihen mitä ylipäätään odottaa ihmissuhteiltaan. Jos todella on näin, voisi olla terapian paikka - paitsi että jos ei tajua korjattavaa asenteissaan, ei terapiakaan tietenkään auta.
En todellakaan vaihda lakanoita joka päivä, en ole mikään kotitalousihminen enkä sellaiseksi myöskään halua ryhtyä vain siksi, että pitää siivota kahden ihmisen jäljet, eikä halua asua sikolätissä. Inhoan taatusti kotitöitä yhtä paljon kuin ex-mieheni eikä kotonani ole koskaan ollut erityisen siistiä. En kuitenkaan halua nukkua kuukausia vanhoissa lakanoissa (kuten hänen mielestään on ok) tai käydä vessassa, jota ei ole yli puoleen vuoteen pesty kertaakaan ( meillä oli 2 kylpyhuonetta, joista toinen oli hänen enkä suostunut sitä pesemään). On aika pitkä matka sen välillä, ettei toinen kertaakaan ole siivonnut, pyyhkinyt pintoja, imuroinut, pessyt vessoja, vaihtanut lakanoita tai tehnyt ruokaa ja sen, että lasketaan jokainen kotityö.
Ei myöskään ole ok, että toinen tekee jos pyydetään. Pyytämättä pitää osata ja kyetä hoitamaan oma koti ja yhteiset lapset. Meillä asuu kaksi tässä taloudessa, joten en todella naisena aio olla roolissa, missä minä määrään siivouspäivä, tehtävät työt ja jakelen ne. Luojan kiitos nykyinen mieheni pesee pyykkiä, jos huomaa, että pyykkikorissa on tavaraa. Imuroi, jos kokee, että lattialloilla on roskia (hän imuroi, minä pyyhin pinnat). Ikinä ei ole tarvinnut pyytää/puuttua tai jaella tehtäviä. Kyllä tämän nyt pitäisi olla aivan itsestäänselvyys ihan jokaiselle aikuiselle miehelle ilman, että aletaan vouhkaamaan siivousfriikeistä, aika harva nainen on nykyään mitenkään kiinnostunut kotitöistä ja ei siksi millään muotoa haluakaan ottaa niistä mitään päävastuuta. Minullakin on ura ja harrastukset, jotka kiinnostavat enemmän kuin joku imurointi. En halua olla nainen, jonka elämänkerta koostuisi siivouksesta ja prismakäynneistä - tuskin haluaa kovin moni mukaan minun sukupolven nainen (olen 32). Siksi niitä eroja tulee myös paljon ja miehet ihmettelevät, että mitä ihmettä oikein tapahtui vaikka asia on hyvin selkeästi ilmaistu alusta alkaen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Väkivaltaa tai alkoholismia kenekään ei tietenkään tarvitse sietää mutta tuntuu että nykyään avio- tai avoero on enemmänkin sääntö kuin poikkeus.
A.) Miksi lapsia pitää ylipäätään tehdä "päättömästi" hirveällä kiireellä ja liian nuorena ihmisen kanssa jota ei kunnolla tunne? Näissä tapauksissa ero tuntuu tulevan väistämättä.
B.) Vaikka suhde olisikin ns. vakaalla pohjalla niin lapsiarki tuntuu silti tulevan jotenkin yllätyksenä. Lapsiarkeen väsyminen johtaa riitoihin ja eroon. Parisuhde hylätään heti vastoinkäymisten edessä vaikka pitäisi pystyä tukemaan toinen toisiaan eikä antaa periksi.
Esim. nuo ovat asioita jotka ovat mielestäni itsekkäitä syitä erota. Lapset kärsivät kun joutuvat vanhempien "peleihin" sivustaseuraajiksi. Älkää tehkö niitä lapsia hetken mielijohteesta!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhtäkään naista ei pitäisi syyllistää eroa suhteesta, jossa mies ei ole kantanut vastuuta kodista ja perheestä 50% (jos molemmat ovat töissä). Jos mies ei tiedä, milloin on neuvola-ajat, koska kouluun pitää vielä liikuntakamat tai jos miestä pitää pyytää siivoamaan tai kotitöihin. Kenenkään naisen ei pitäisi kokea velvollisuutta orjatyöhön ja kantamaan vielä mukana ja vastuuta aikuisesta miehestä. Mikään ei ole nöyryyttävämpää ja tee katkerammaksi kuin elämä mieslapsen kanssa.
Itse jätin tällaisen miehen, kun löysin paremman. Olin siinä iässä, että lapsia piti alkaa suunnitella. Mies ei olisi (tietenkään) halunnut erota ja pitkään puhuin, annoin mahdollisuuksia, vaadin ja suutuin, että osallistuisi kotitöihin, kävisi kaupassa välilä tai tekisi edes jotain. Lopulta löysin kaikin puolin paremman, aloitteellisen ja vastuullisen miehen, ja lähdin. Tämä ex katkeroitui lopulta hyvin pahasti ja syyttää elämänsä pilaamisesta. Miten tämä voi tulla näille miehille yllätyksenä? Ihan kuin ei olisi ollut tiedossa tuo tilanne jo pidempään? Luulisi, että mies ymmärt, että tottakai hänet vaihdetaan, jos tulee vastaan toinen aikuinen ja hänet jätetään. Sehän on miehen ihan oma valinta ollut olla kantamatta sitä vastuuta, ei kai se ole mikään yllätys sitten, jos se nainen lähtee? Tätä en voi ymmärtää. Sekuntiakaan ei ole vaihtoa katunut ja nyt olen raskaana turvallisin mielin.
Oletko muuten se, joka edellyttää, että vuodevaatteet vaihdetaan joka päivä? Entäpä, jos miehelle piisaa se, että ne vaihdetaan joka toinen viikko? Ei siihenkään tiemmä kuole tai edes siitä sairastu. Jos olettaa, että oma kotitöiden raatamisen taso on jokin pyhä oikeutus, eikä edes suostu keskustelemaan vähän vähäisemmästä, on turha syyttää miestä kotitöistä laistamisesta. Kyse on täsmälleen naisen omasta pettymyksestä siihen, että mies ei ole omien odotusten kaltainen. Siinä ei ole miehellä mitään erityistä moraalista vastuuta. Toki nainen saa siitä syystä erota, ei sitä laki kiellä.
Käytiin tämä keskustelu meilläkin. En edelleenkään imuroi. En pysty, koska minulla on aistiyliherkkyyksiä. Teen sitten muita kotitöitä. Tiskailen, meillä ei ole tiskikonetta, ja hoitelen pyykkihommia. Näin tämä homma skulaa. Koska en pysty itse imuroimaan, en milloinkaan vaadi, että vaimoni imuroisi. Jos jossakin on pölyä, joka häiritsee minua, otan harjan ja rikkalapion kauniiseen käteeni. Eihän niillä yhtä hyvää jälkeä saa, kuin imurilla, mutta minulle se riittää eikä vaimonikaan ole valittanut.
Tuollainen jokaisen teon laskemiseen perustuva kotiterrori on varmasti omiaan aiheuttamaan pahoinvointia koko perheessä. Töitä pitää jakaa, ja arvelen, että lasten ja nuorten hyvinvointiin vaikuttaa pääasiassa myönteisesti se, että heidätkin ohjataan osallistumaan kotitöihin siinä määrin kuin he kehitystasonsa puolesta pystyvät. Itse näen hyvinvoivan perheen yhtenä piirteenä sen, että ilot, surut ja vastuut jaetaan. Kuitenkin raivokas joka asian nyppiminen ja edellytys, että kaikki tietävät, koska Pikku-Jepen pitää ottaa luistimet kouluun, on kohtuuton. Tehtäviä pitää jakaa sen mukaan, mikä keneltäkin parhaiten käy.
Vai onko nyt kyse siitä, että tämä lainaamani kirjoittaja laskee joka homman tarkasti ja jakaa kaiken millilleen puoliksi, koska itse asiassa ei haluaisi tehdä yhtään mitään. Onko tarkoitus siis jakaa paska millilleen, ettei kukaan vain pääse vähemmällä? Jos niin on, pitää varmaan miettiä suhtautumistaan sekä siihen, miksi raataa niin paljon kotonaan, että siihen mitä ylipäätään odottaa ihmissuhteiltaan. Jos todella on näin, voisi olla terapian paikka - paitsi että jos ei tajua korjattavaa asenteissaan, ei terapiakaan tietenkään auta.
On oikeasti miehiä jotka eivät tee kotona oma-aloitteisesti _mitään_. Uskon että lainaamasi tarkoitti juuri sellaista. Miehellä on oma työ, omat harrastukset. Kodin- ja lastenhoito on tälle miehellä todella vieras ajatus. Kaikkeen pitää patistaa ja hommat tehdään naama nurinpäin useamman kehotuksen jälkeen(jos ylipäätään tehdään). En minäkään tuollaista jaksanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Lapsi on onnellinen, kun äiti on onnellinen", ja taas uutta miestä etsimään!
Miksi ei jakseta odottaa kunnes lapset ovat kasvaneet ja muuttaneet pois kotoa. Senkin jälkeen ehtii miehiä etsimään. Voi elää täysillä sitä uutta rakkautta eikä lapset kärsi.
Jos omat vanhempani olisivat tehneet noin olisin 18-vuotiaana ollut erittäin vihainen heille. Että uhrautuivat ja ehkä katkeroituivatkin minun takia! Ja kotona olisin elänyt kylmässä ilmapiirissä.
Näinpä. Minä olen onnellinen, kun lapseni ovat onnellisia.
Kolmen hyvinvoivan ja tasapainoisen lapsen eronnut äiti, jolla ei ole uutta miestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sehän riippuu myös siitä miten erotaan. Täytyy erota niin että kumpikin osaa olla vastuullinen vanhempi eri osoitteissa. Myös säilyä puheyhteys. Kotona ei ole kenenkään hyvä olla jos riidellään ja syytellään jatkuvasti.
Väitän, että kukaan ulkopuolinen tittelistään huolimatta ei voi tulla kertomaan kansalle yleispäteviä yleistyksiä, että jos kaikki toimisivat näin niin maailman ongelmat loppuisivat siihen paikkaan. Väitän näin ihan sillä, että itse edustan tämän julistajan kanssa samaa ammattikuntaa.
Olen itse ydinperheen lapsi, jossa molemmat vanhemmat kävivät töissä ja elämämme vaikutti varmasti pääosin ulospäin mallikkaalta. En kärsinyt puutetta peruselämän tarpeista kuten ruoka, vaatteet yms. Mutta neljän seinän sisällä tässä ydinperheessä molemmat vanhempani kärsivät eriasteisesti alkoholismista ja sen myötä kärsin puutetta monellakin tapaa; normaali tunne-elämä, läheisyys ja perusturva jävitä puuttumaan ja olen kärsinyt tästä lähes koko elämäni jollainlailla erilaisin oirein. Oireet alkoivat jo nuorena, oli sosiaalisten tilanteiden kammoa, jännittämistä ja paniikkioireilua. Vaikka kävin kouluni hyvin ja olen pääosin menstynyt ulkoilsin mittapuin elämässäni hyvin, olen saanut tehdä elämäni töitä sisäisen itseni korjaamiseksi. Koskaan en ole saanut käsitellä asiaa vanhempieni kanssa, tästä aiheesta vaiettiin ikuisesti. Vasta nyt joskus äitini on hieman voinut myöntää ja keskustella jotain asiasta, mutta mitään asioita meillä ei ole kunnolla koskaan puhuttu eikä edelleen puhuta. Voi kuinka monta kertaa toivoin jo lapsena, että vanhempani eroaisivat, koska etenkin isäni alkoholinkäyttö lähti jo tuolloin täysin hallinnasta ja on ikänsä juonut itsensä lähes tajuttomaksi joka kerran juodessaan.
Itse perustin perheen tietenkin paljon töitä tekevän ja paljon vapaa-ajalla alkoholia käyttävän miehen kanssa. Jäin lasten kanssa täysin yksin ja työni lisäksi olen pyörittänyt lähes yksin perhearkea aina. Perheen yhteiset tekemiset ovat jääneet vähiin, alkoholi vei miehellä voiton suurimmaksi osaksi viikonloppuisin ollessaan vapaalla. Oli myös erittäin "vahva" persoona, ns. vahvuuteen sairastunut. Eikä kukaan muu kuin hän osannut koskaan mitään yhtä hyvin kuin hän. Mitä kauemmin elimme yhdessä astui täydellinen arvostamattomuus, halveksunta ja henkinen väkivalta elämäämme osaksi perhearkea. Mies toi arvostamattomuutensa myös säännöllisesti lastemme edessä esille ja tavallaan opetti ettei äidin sanaa ja tekoja tarvinut kunnioittaa. Pikku hiljaa tilanne eteni siihen, että mies alkoi käydä humalassa ollessaan arvaamattomaksi minua kohtaan. Herättää keskellä yötä ja repiä sängystä ylös huutaen päin naamaa milloin mistäkin. Itse en juonut lähes koskaan ja tämähän mahdollisti miehelle oman vapaa-aikansa käytön haluamallaan tavalla, koska tiesi minun olevan aina vastaamassa asioista.
Sanoi minulle kuka "ammatti-ihminen" tahansa tällaisia "totuuksia" niin uskallan kyllä olla vahvasti eri mieltä! Se ilmapiiri, missä ydinperheenä asuimme oli lopuksi niin kamala, että en olisi ikinä antanut itselleni anteeksi, jos olisin siihen jäänyt. Samalla uskon edes jollain tasolla saaneeni myös lasten "kieroon kasvattamisen" poikki. Jos tämä eroni rikkoi lapseni niin sitten kannan siitä täyden vastuun. Niin olisi tehnyt se perhe-elämäkin, jossa elimme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapset eivät ole mikään syy ottaa turpaansa. Eikä mikään syy pysyä liitossa epäsopivan kumppanin kanssa, väitti tuo tutkija mitä tahansa. Ihan samalla tavalla ydinperheessä oireillaan ilmapiirin myrkyttymisen vuoksi ja viedään se epäonnistunut parisuhdemalli omaan perheeseen. Eroperheissä oireillaan siksi että vihdoin uskalletaan näyttää se paha olo kun ei tarvitse enää pelätä.
Miksi hankitaan lapsia väkivaltaisen kumppanin kanssa. Monissa tuntemissani tapauksissa väkivalta on ollut läsnä jo ennen lasten syntymää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhtäkään naista ei pitäisi syyllistää eroa suhteesta, jossa mies ei ole kantanut vastuuta kodista ja perheestä 50% (jos molemmat ovat töissä). Jos mies ei tiedä, milloin on neuvola-ajat, koska kouluun pitää vielä liikuntakamat tai jos miestä pitää pyytää siivoamaan tai kotitöihin. Kenenkään naisen ei pitäisi kokea velvollisuutta orjatyöhön ja kantamaan vielä mukana ja vastuuta aikuisesta miehestä. Mikään ei ole nöyryyttävämpää ja tee katkerammaksi kuin elämä mieslapsen kanssa.
Itse jätin tällaisen miehen, kun löysin paremman. Olin siinä iässä, että lapsia piti alkaa suunnitella. Mies ei olisi (tietenkään) halunnut erota ja pitkään puhuin, annoin mahdollisuuksia, vaadin ja suutuin, että osallistuisi kotitöihin, kävisi kaupassa välilä tai tekisi edes jotain. Lopulta löysin kaikin puolin paremman, aloitteellisen ja vastuullisen miehen, ja lähdin. Tämä ex katkeroitui lopulta hyvin pahasti ja syyttää elämänsä pilaamisesta. Miten tämä voi tulla näille miehille yllätyksenä? Ihan kuin ei olisi ollut tiedossa tuo tilanne jo pidempään? Luulisi, että mies ymmärt, että tottakai hänet vaihdetaan, jos tulee vastaan toinen aikuinen ja hänet jätetään. Sehän on miehen ihan oma valinta ollut olla kantamatta sitä vastuuta, ei kai se ole mikään yllätys sitten, jos se nainen lähtee? Tätä en voi ymmärtää. Sekuntiakaan ei ole vaihtoa katunut ja nyt olen raskaana turvallisin mielin.
Oletko muuten se, joka edellyttää, että vuodevaatteet vaihdetaan joka päivä? Entäpä, jos miehelle piisaa se, että ne vaihdetaan joka toinen viikko? Ei siihenkään tiemmä kuole tai edes siitä sairastu. Jos olettaa, että oma kotitöiden raatamisen taso on jokin pyhä oikeutus, eikä edes suostu keskustelemaan vähän vähäisemmästä, on turha syyttää miestä kotitöistä laistamisesta. Kyse on täsmälleen naisen omasta pettymyksestä siihen, että mies ei ole omien odotusten kaltainen. Siinä ei ole miehellä mitään erityistä moraalista vastuuta. Toki nainen saa siitä syystä erota, ei sitä laki kiellä.
Käytiin tämä keskustelu meilläkin. En edelleenkään imuroi. En pysty, koska minulla on aistiyliherkkyyksiä. Teen sitten muita kotitöitä. Tiskailen, meillä ei ole tiskikonetta, ja hoitelen pyykkihommia. Näin tämä homma skulaa. Koska en pysty itse imuroimaan, en milloinkaan vaadi, että vaimoni imuroisi. Jos jossakin on pölyä, joka häiritsee minua, otan harjan ja rikkalapion kauniiseen käteeni. Eihän niillä yhtä hyvää jälkeä saa, kuin imurilla, mutta minulle se riittää eikä vaimonikaan ole valittanut.
Tuollainen jokaisen teon laskemiseen perustuva kotiterrori on varmasti omiaan aiheuttamaan pahoinvointia koko perheessä. Töitä pitää jakaa, ja arvelen, että lasten ja nuorten hyvinvointiin vaikuttaa pääasiassa myönteisesti se, että heidätkin ohjataan osallistumaan kotitöihin siinä määrin kuin he kehitystasonsa puolesta pystyvät. Itse näen hyvinvoivan perheen yhtenä piirteenä sen, että ilot, surut ja vastuut jaetaan. Kuitenkin raivokas joka asian nyppiminen ja edellytys, että kaikki tietävät, koska Pikku-Jepen pitää ottaa luistimet kouluun, on kohtuuton. Tehtäviä pitää jakaa sen mukaan, mikä keneltäkin parhaiten käy.
Vai onko nyt kyse siitä, että tämä lainaamani kirjoittaja laskee joka homman tarkasti ja jakaa kaiken millilleen puoliksi, koska itse asiassa ei haluaisi tehdä yhtään mitään. Onko tarkoitus siis jakaa paska millilleen, ettei kukaan vain pääse vähemmällä? Jos niin on, pitää varmaan miettiä suhtautumistaan sekä siihen, miksi raataa niin paljon kotonaan, että siihen mitä ylipäätään odottaa ihmissuhteiltaan. Jos todella on näin, voisi olla terapian paikka - paitsi että jos ei tajua korjattavaa asenteissaan, ei terapiakaan tietenkään auta.
On oikeasti miehiä jotka eivät tee kotona oma-aloitteisesti _mitään_. Uskon että lainaamasi tarkoitti juuri sellaista. Miehellä on oma työ, omat harrastukset. Kodin- ja lastenhoito on tälle miehellä todella vieras ajatus. Kaikkeen pitää patistaa ja hommat tehdään naama nurinpäin useamman kehotuksen jälkeen(jos ylipäätään tehdään). En minäkään tuollaista jaksanut.
On paljon myös naisia, jotka eivät tee kotona mitään. Kävin juuri perheessä, jossa äiti makasi sohvalla koko viikonlopun ja mies hoiti kotihommat ja lasten puheiden mukaan tämä on jatkuvaa. Miehellä lisäksi erittäin vaativa työ.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Luin kerran erään parisuhdeterapeutin sanoneen, että suurinta viisautta on erottaa henkilökohtaiset ongelmat parisuhteen ongelmista. Niitä kun ei erota, niin lasten koti rikotaan turhaan.
Hieno viisaus. Pistänpä mieleen, siltä varalta, että mies joskus saisi päähänsä lähteä.
Vierailija kirjoitti:
Sehän riippuu myös siitä miten erotaan. Täytyy erota niin että kumpikin osaa olla vastuullinen vanhempi eri osoitteissa. Myös säilyä puheyhteys. Kotona ei ole kenenkään hyvä olla jos riidellään ja syytellään jatkuvasti.
Vaikka kuinka erotaan sovussa, se on aina lapselle trauma. Iso sellainen. Ihme selittelyä.
Omien vanhempien ero ja kaksi uutta kotia on lapselle varmaan lapsuuden suurin trauma, vaikka se menisi kuinka sopuisasti tahansa.
Sitten vielä lasta heittopussina pallotellaan kahden kodin välillä. Aivan uskomattoman itsekästä. Kuinka moni aikuinen suostuisi asumaan vuoroviikoin eri paikoissa ilman että se aiheuttaisi todella kurjaa fiilistä?
Tällä palstalla ero on jotenkin aina hyvä juttu ja aiheesta tehty, oma onni on tärkein. Sitten ollaa exän nyxän ja nyxän exän kanssa tukkanuottasilla ja on lapsia sinne ja tänne. On ok vihata miehen aikaisemman liiton lapsia eikä heitä kuulu millään tavalla hoitaa saati heistä pitää.
Ilman näitä kolmansia osapuoliakin ero on lapselle todella kammottava asia. Sitä on ihan turha muuksi selittää. Vaikka se ero joskus on ihan välttämätön (väkivalta, päihteet jne.).
Vierailija kirjoitti:
Ap:n mielestä naisten pitää alistua pi ek set täviksi lasten vuoksi, hyvä ap, go ap!
Miksi et ymmärrä lukemaasi? Vai luitko edes aloitusta loppuun? Ap siis mainitsi kyll asiasta, että ne on asia erikseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset eivät ole mikään syy ottaa turpaansa. Eikä mikään syy pysyä liitossa epäsopivan kumppanin kanssa, väitti tuo tutkija mitä tahansa. Ihan samalla tavalla ydinperheessä oireillaan ilmapiirin myrkyttymisen vuoksi ja viedään se epäonnistunut parisuhdemalli omaan perheeseen. Eroperheissä oireillaan siksi että vihdoin uskalletaan näyttää se paha olo kun ei tarvitse enää pelätä.
Miksi hankitaan lapsia väkivaltaisen kumppanin kanssa. Monissa tuntemissani tapauksissa väkivalta on ollut läsnä jo ennen lasten syntymää.
Isäni oli sanojensa mukaan niin karuissa oloissa kasvanut, että hän piti sitä normaalina, että puoliso yrittää riidan aikana lyödä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Lapsi on onnellinen, kun äiti on onnellinen", ja taas uutta miestä etsimään!
Miksi ei jakseta odottaa kunnes lapset ovat kasvaneet ja muuttaneet pois kotoa. Senkin jälkeen ehtii miehiä etsimään. Voi elää täysillä sitä uutta rakkautta eikä lapset kärsi.
Syyllistitpä näppärästi naiset 😂
Miksikäs ei syyllistäisi kun eroista 80% naisten tahdosta, vaikka itse on saanut kumppaninsa valita. On kemiat ja kaikki ja ei silti vaan erotaan..
Minä aina mietin, miksi ei voi löytää itseään avioliitossa? Miksi ei voi muuttua ilman, että pitää erota? Miksi ei voi etsiä itselleen jotain uutta, ja löytää sitä kautta miellekkyyttä elämään.
Oletko muuten se, joka edellyttää, että vuodevaatteet vaihdetaan joka päivä? Entäpä, jos miehelle piisaa se, että ne vaihdetaan joka toinen viikko? Ei siihenkään tiemmä kuole tai edes siitä sairastu. Jos olettaa, että oma kotitöiden raatamisen taso on jokin pyhä oikeutus, eikä edes suostu keskustelemaan vähän vähäisemmästä, on turha syyttää miestä kotitöistä laistamisesta. Kyse on täsmälleen naisen omasta pettymyksestä siihen, että mies ei ole omien odotusten kaltainen. Siinä ei ole miehellä mitään erityistä moraalista vastuuta. Toki nainen saa siitä syystä erota, ei sitä laki kiellä.
Käytiin tämä keskustelu meilläkin. En edelleenkään imuroi. En pysty, koska minulla on aistiyliherkkyyksiä. Teen sitten muita kotitöitä. Tiskailen, meillä ei ole tiskikonetta, ja hoitelen pyykkihommia. Näin tämä homma skulaa. Koska en pysty itse imuroimaan, en milloinkaan vaadi, että vaimoni imuroisi. Jos jossakin on pölyä, joka häiritsee minua, otan harjan ja rikkalapion kauniiseen käteeni. Eihän niillä yhtä hyvää jälkeä saa, kuin imurilla, mutta minulle se riittää eikä vaimonikaan ole valittanut.
Tuollainen jokaisen teon laskemiseen perustuva kotiterrori on varmasti omiaan aiheuttamaan pahoinvointia koko perheessä. Töitä pitää jakaa, ja arvelen, että lasten ja nuorten hyvinvointiin vaikuttaa pääasiassa myönteisesti se, että heidätkin ohjataan osallistumaan kotitöihin siinä määrin kuin he kehitystasonsa puolesta pystyvät. Itse näen hyvinvoivan perheen yhtenä piirteenä sen, että ilot, surut ja vastuut jaetaan. Kuitenkin raivokas joka asian nyppiminen ja edellytys, että kaikki tietävät, koska Pikku-Jepen pitää ottaa luistimet kouluun, on kohtuuton. Tehtäviä pitää jakaa sen mukaan, mikä keneltäkin parhaiten käy.
Vai onko nyt kyse siitä, että tämä lainaamani kirjoittaja laskee joka homman tarkasti ja jakaa kaiken millilleen puoliksi, koska itse asiassa ei haluaisi tehdä yhtään mitään. Onko tarkoitus siis jakaa paska millilleen, ettei kukaan vain pääse vähemmällä? Jos niin on, pitää varmaan miettiä suhtautumistaan sekä siihen, miksi raataa niin paljon kotonaan, että siihen mitä ylipäätään odottaa ihmissuhteiltaan. Jos todella on näin, voisi olla terapian paikka - paitsi että jos ei tajua korjattavaa asenteissaan, ei terapiakaan tietenkään auta.