AL: Lääkärit huolissaan: lasten mielenterveysongelmat lisääntyneet rajusti – jopa alle kouluikäiset itsetuhoisia

Vierailija kirjoitti:

Aloitus on hyvä esimerkki siitä, miten aloituksia pitää lukea mediakriittisesti. Ap otti vain osan artikkelista ja jätti lainaamatta kaikki ne muut syyt (vanhempien mielenterveysongelmat, köyhyys, alkoholiongelmat jne). Aloitukseen saatiin näppärästi syyksi yhden vanhemman perheet.

En väheksy esim eron merkitystä, mutta kannattaa muistaa, ettei yhden vanhemman perhe tarkoita aina mielenterveysongelmia lapselle. Asiantuntijoiden mukaan yksi turvallinen aikuinen lapsen elämässä riittää turvaamaan tasapainoisen kasvun. Väitän, että monissa tilanteissa ero on lasten kannalta parempi kuin ydinperhe-elämän jatkaminen. Tiedän myös, että liian moni eroaa liian helposti ja itsekkäistä syistä, silloin kärsivät kaikki.

Teen lasten kanssa töitä ja ihan yhtä lailla mielenterveysongelmaisia lapsia tulee näennäisen onnellisista ydinperheistä ja vastaavasti tasapainoisia ja onnellisia lapsia yh-perheistä. Tärkeintä lapsen kanna lta on turvallinen ja tasapainoinen koti, oli vanhempia siellä kodissa 1 tai 2.

Koti oli turvallinen mutta tunnekuollut. Tunteiden käsittely ja niistä puhuminen jäi täysin kehittymättä. Perhe rikottiin vielä niin että sisarukset erotettiin toisistaan ja siirrettiin eri puolelle maata.

Ei ero aina vastaavia ongelmia aiheuta mutta joskus kulissikin olisi parempi ratkaisu.

1.koulu on liian vaativaa, koska nykyään on muotia "itseohjautuvuus", eli opet eivät opeta, vaan lapset keskenään tekevät projekteja yms. Tällainen on raskasta, koska me ihmiset emme oikeasti ole niin itseohjautuvia ja oppilasryhmä jossa ope ei toimi laumanjohtajana on kaaoksen tilassa ja kyynärpäätaktiikalla sitten itse ratkoo nokkimisjärjestystä. 

Resursseja kouluissa on jopa liikaa. Lapsia ei pidetä rauhallisessa järjestyksessä, vaan annetaan mellestää ja sitten lauma psykologeja, kuraattoreja, erityisopeja yms. jengiä ratkoo syntyviä ongelmia sen sijaan että ennaltaehkäistäisiin ne ongelmat. 

2.Itseen keskittyminen alias hedonismi. Vanhemmat eivät läheskään kaikki pysty yhtään siirtämään omia tarpeitaan syrjään edes hetkeksi. Omat harrastukset ja viini-illat pyörii vaikka kotona on 3 statusmielessä hankittua lasta. Nainen ja mies kilpailee keskenään kumman vapaailta on tänään ja kumpi pääsee työmatkalle ulkomaille, mutta kumpikaan ei vahingossakaan kilpaile siitä, kumpi saa olla lasten kanssa, se on joutumista. Ja pienikään lapsi ei ole tyhmä, he ymmärtävät tämän varsin hyvin.

3. Laitteet : jatkuvat pleikkapelit, facet, instat, twiitit, youtubit, sähköpostit jne... Se ei ole todellista elämää eikä todellista yhteyttä toisiin ihmisiin. Me kaipaamme yhteyttä toisiin, mutta laitteet erottavat meitä toisistamme. Kuinka paljon ystävien kanssa vietetty aika on vähentynyt laitteiden myötä?

4. tutkimus on ja ei ole totta. Uskon ongelmat, mutta uskon että lapsilla ja nuorilla on aina ollut niitä. Ei se ole uusi ilmiö, mutta nykyään on resursseja tunnistaa ongelma, josta ennen ei jaksettu välittää senkään vertaa.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun mielestäni pitäisi olla ihan selvää, ettei lapsella ole niin paljon työkaluja käsitellä asioita kuin aikuisilla. Hoetaan vain että lapset sopeutuu.

80% avioeroista laittaa nainen alulle.

Ja ihan syystä kun puoliso on peestä.

Niin, mikä sitten saa aikaiseksi tämän mielipiteen, että puoliso on peestä? Ovatko odotukset realistiselta tasolla, vai vaaditaanko jo sellaista osallistumisen ja rakastamisen osoitamisen määrää, joka oikeasti toteutuu vain ensihuumassa, kun ihminen saa valtavan ylimääräisen energiavaraston, jonka voimin jaksaa venyä ja palvella?

Jotenkin kuvaavaa on, että ilmeisen usein naisen eropäätös tulee mielelle yllätyksenä, eikä siitä enää siinä vaiheessa haluta keskustella. Mies on saattanut kokea olleensa sellainen hyvä kumppani kuin mitä voi kohtuudella edellyttää. Joskus myös itse tuen tarpeessa, mikä johtaa siihen, ettei jaksa niin kannatella suhdetta : kyllä mieskin voi väsyä ja kaivata ymmärrystä sille. Helppo ratkaisu laittaa väsynyt vaihtoon ja uutta tilalle?

Miehet eivät ymmärrä lasten tarpeita.

Olen syntynyt vuonna 1980 ja näin jälkeenpäin sitä on jo kyennyt tarkastelemaan omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan kriittisemmin. 90-luvun laman yllättäessä tuntui siltä kuin maailma olisi muuttunut harmaaksi ja kaikkia ahdisti: aikuisia masensi ja ahdisti ja tämä siirtyi myös lapsiin. Olimme jotenkin todella sekaisin silloin ja edelleen muistan lapsuudestani outoja asioita, joita ei voinut ymmärtää kuten tissibaarit, joista uutisoitiin silloin paljon. Muistan myös miten järkytyin silloin erehtyessäni selaamaan pornolehtiä jossain Anttilan lehtiosastolla.

Tätä nykyä lapsilla ja nuorilla on pääsy entistä suurempaan määrään tietoa ja kuvaa, eikä heidän mediakäyttäytymistään juurikaan hillitä. Elokuvat ovat raaempia. Sarjat ovat raaempia. Pornoa on saatavilla helposti ja pelitkään eivät ole ihan mitään leppoisia tapauksia nekään. Miten sitä osaa oikeastaan silloin lapsena käsitellä? Lisätään vielä päälle se, että miten taloushuolet, velkaantuminen tai ahdistava työelämä lyö leimansa aikuisiin ja tämä ei voi olla näkymättä myös kotonakin.

No pennuthan ajattelee, että jos et oo massateini niin oot ernu, jota kuuluu syrjiä. Jolloin on kaikia paineita ulkonäöstä käytökseen, ettei sitten joudu kiusatuksi.

Vierailija kirjoitti:

Minun mielestäni pitäisi olla ihan selvää, ettei lapsella ole niin paljon työkaluja käsitellä asioita kuin aikuisilla. Hoetaan vain että lapset sopeutuu.

Traagista tämä avoimuuden aika kun aikuinen avautuu mm lapselleen parisuhdeongelmistaan. Ei ihme että muksun pää on sekaisin kun seinäkello. Ei lapsi voi ymmärtää aikuisten maailmaa eikä tarvitse. Henkisesti kakarat tekee lapsia "kun vauva olis iha kiva"  ja lopputulos on ahdistuneet pitkin seiniä hyppivät lapset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun mielestäni pitäisi olla ihan selvää, ettei lapsella ole niin paljon työkaluja käsitellä asioita kuin aikuisilla. Hoetaan vain että lapset sopeutuu.

80% avioeroista laittaa nainen alulle.

Ja ihan syystä kun puoliso on peestä.

Niin, mikä sitten saa aikaiseksi tämän mielipiteen, että puoliso on peestä? Ovatko odotukset realistiselta tasolla, vai vaaditaanko jo sellaista osallistumisen ja rakastamisen osoitamisen määrää, joka oikeasti toteutuu vain ensihuumassa, kun ihminen saa valtavan ylimääräisen energiavaraston, jonka voimin jaksaa venyä ja palvella?

Jotenkin kuvaavaa on, että ilmeisen usein naisen eropäätös tulee mielelle yllätyksenä, eikä siitä enää siinä vaiheessa haluta keskustella. Mies on saattanut kokea olleensa sellainen hyvä kumppani kuin mitä voi kohtuudella edellyttää. Joskus myös itse tuen tarpeessa, mikä johtaa siihen, ettei jaksa niin kannatella suhdetta : kyllä mieskin voi väsyä ja kaivata ymmärrystä sille. Helppo ratkaisu laittaa väsynyt vaihtoon ja uutta tilalle?

Tai mies ei viitsinyt osallistua kotitöihin saati hoitaa lapsia vaan hengaili omien kavereittensa kanssa töiden varjolla.

Vierailija kirjoitti:

Mitkä v*tun koulumaailman vähentyneet resurssit?

Ei joskus 80-luvulla ainakaan omien kokemusten mukaan koululla ollut mitään erikoisia resurssia murehtia onko Mikan tai Sarin pääkoppa kunnossa. Mikalle ja Sarille opetettiin asioita, koulussa oli kuri ja Mika tai Sari perseili joutui hän jälki-istuntoon. Loppu oli kodin vastuulla.

No tämä. Ja jos joku perseili ihan todenteolla siirtyi tarkkikselle, joka varmisti jo hyvin alkaneen syrjäytymispolun jatkumisen.

Ei silloin ollut Kiva-kouluja, moniammatillisia oppilashuoltoryhmiä, kolmiportaisia tuen malleja, intgroituja erityisoppilaita, kouluavustajia eikä joka toisella lapsella jokin diagnoosi. No karmeita me yläkoulussa oltiinkin - joka toinen ryyppäsi ja tupakoi seiskalla ja tämä tehtiin koulun nurkan takana.

Osa syrjäytyi, osasta tuli normaaleja veronmaksajia. Ei ainakaan oman teinin ja alakoululaisten lasten kavereissa ole yhtään sen sortin sekopäitä kun omassa nuoruuden porukassa joka toinen ja kyseessä hyvämaineisen- sekä tuloisen porukan asuinalue 80-luvulla.

Nykyään tehdään kaikesta vain niin helvetinmoinen numero ja hyvähän tämä lienee, jos ei ihan överiksi mene.

Perheenjäsenet ei kommunikoi. Jokaisen nassu tiiviisti kiinni älypuhelimessa korvanapit korvissa  jo bussipysäkillä. Älä häiritse !

Vierailija kirjoitti:

Misä ovat hyvät isät ja hyvät aviomiehet?

Yhden tuttavan lähipiirissä on todistettavasti 1.

Yhdestä toisesta tommosesta miehestä oli kerran lehtijuttu ja haastattelu paikallisessa sanomalehdessä.

Vierailija kirjoitti:

Luin ton jutun tän päivän paperisesta lehdestä. Miehellä on neljä lasta, joista kaksi vanhinta mt-ongelmaisia. Hän myöntää suoraan ja ihan itse että ei ollut hyvä isä, ei osannut laittaa rajoja, oli vaan poikien kaveri, ja että avioeron jälkeen lapsetkin olisivat tarvinneet apua.

Vanhempi pojista vetää kolme kertaa päivässä pilveä ahdistukseen. Sehän tunnetusti auttaa.

Tuon isän kertomuksen luettuani mietin, että kyllä se vaan joskus on kasvatuksesta kiinni.

"joskus" se on lähes aina kiinni kasvatuksesta ja kyvystä asettaa lapsille rajoja.

t.male

Olipa asiallisen kuuloista tekstiä. Omassa ammatissa näen myös lapsia / nuoria. Ongelmia on sekä ulkoisesti hyvissä että muissa perheissä. Ulkoisesti hyvä perhe ei välttämättä ole tunne-elämän kannalta hyvä. Kuori voi olla hyvä, vaikka oma tunne-elämä olisi retuperällä, ja sehän väkisin vaikuttaa kasvaviin lapsiin.

Kaikki eroperheet ja erot eivät ole lasten kannalta kovinkaan huonoja tai edes huonoja. Mutta monesti pahimpia ongelmia on yksinhuoltajien lapsilla. Joskus tuntuu, että pojat kärsivät kun kotona on äiti, koulussa naisopettajia ja mahdolliset sosiaalitantat ovat naisia. Missään ei ole miehen mallia, jos yhteys isään on poikki. Vaikka siksi, että se eksä eli pojan äiti on kieltänyt yhteydenpidon. Tai isän uusi nainen, tai joku muu syy. Tai joskus hyvässä perheessä oleva isä ei ymmärrä, että pojan kanssa pitäisi olla.

Vapaan kasvatuksen hedelmiä. Ennen oli kuria.

Mä taas luulen, että lapsille tulee liikaa vaikutteita joka tuutista. Lapset on laumasieluja. Olen yläkoulussa huomannut, kuinka joku viiltely leviää epidemiana jossain kaveriporukassa. Yksi aloittaa, toinen jatkaa ja vähän ajan päästä porukkaa on 4-5, joilla on naarmuja siellä täällä.

Tässä kyse alle kouluikäisistä eli vastuu lapsista vanhemmulla. Älkää koulua syyttäkö.

Tuntuu, että kun itse olin lapsi 80-luvulla, min aikuiset olivat enemmän aikuisia ja vaikka se oli ajoittain ärsyttävää, se oli myös turvallista. Oli sellainen olo, että aikuiset tietävät kyllä kaiken ja pystyvät hanskaamaan mahdolliset ongelmat.

Ehkä tästä johtuen myös kunnioitus oli isompaa eli eivät alakouluikäiset alkaneet urputtamaan esim naapurin aikuisille, mikä on nykyään kääntynyt päälaelleen, eli kova sanakin valuu kuin vesi hanhen selästä.

Johtuneeko siitä, että nuoret vanhemmatkin elävät vielä kuin jatkettua nuoruutta, ja käyttäytyvät ja pukeutuvat kuin piskelojanupret vielä 3-kymppisenä ja ylikin?

Vierailija kirjoitti:

Mitkä v*tun koulumaailman vähentyneet resurssit?

Ei joskus 80-luvulla ainakaan omien kokemusten mukaan koululla ollut mitään erikoisia resurssia murehtia onko Mikan tai Sarin pääkoppa kunnossa. Mikalle ja Sarille opetettiin asioita, koulussa oli kuri ja Mika tai Sari perseili joutui hän jälki-istuntoon. Loppu oli kodin vastuulla.

Pienessä mittakaavassa noin, isommassa toisin. Koulumaailman resurssit on viritetty todella kireälle. Erityislapset integroidaan tavalliselle luokalle integraation nimissä. Ei ole enää erityisluokkia. Opettajat ja avustajat opettavat ryhmää, josta parhaimmillaan 1/4 häiriköi koko ajan tuntia ja muiden oikeutta saada opetusta koulussa. Herkimmät oppilaat stressaantuvat koulussa, jossa jokainen oppitunti on pelkkää hälinää ja puheensorinaa. Mielenterveys on koetuksella opettajalla, häiriköillä ja niillä herkillä lapsilla, jotka stressaantuvat luokkamiljöössä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun mielestäni pitäisi olla ihan selvää, ettei lapsella ole niin paljon työkaluja käsitellä asioita kuin aikuisilla. Hoetaan vain että lapset sopeutuu.

80% avioeroista laittaa nainen alulle.

Ensinnäkään ei laita ja toisennakaan sillä ei olisi mitään väliä vaikka laittaisi, ei niissä perheissä paremmin voitaisi ilman eroa.

Uskon että kaiken oireilun taustalla vaikuttavana perussyynä ovat rauhattomuus, rajattomuus ja kilpailu.

Olemme rakentaneet maailman, jossa ihmisellä ei ole mahdollisuutta epäonnistua ja aloittaa alusta. 70-luvulla yläkoulun häirikkö ei ollut menetetty tapaus. Senkin jälkeen pystyi vielä saamaan perusduunipaikan, jonka tuloilla pystyi rakentamaan omakotitalon.

Koko jengi kulki vaurastumiskehityksessä mukana, ja jos joku tippui kelkasta, hänen oli mahdollista päästä siihen takaisin mukaan.

Myöskään työpaikoilla ei vaadittu tehokkuutta, vaan joukkoon mahtui myös puolilatvalaho, joka nykyään kiertää jos jonkinlaisten tukitoimien ja työllistämiskokeilujen piirissä.

Suomalaiset eivät myöskään tajua, että Suomessa kaikenlainen rajattomuus ja vapauttaminen on viety äärimmilleen. Sen huomaa konkreettisesti esimerkiksi Keski-Euroopassa kauppojen aukioloina. Suomalaisen mittapuulla sekä kaupat että ravintolat ovat hyvin rajoitetusti auki. Ei siellä ole samanlaista 24/7-yhteiskuntaa kuin Suomessa.