Tiedättekö ketään 3-kymppistä, jonka molemmat vanhemmat on jo kuolleet?

Nostanpa keskustelun koska itse etsiskelin vertaistukea. Kaveripiirissäni ei ketään jolla olisi molemmat vanhemmat kuolleet ja minä (35) menetin tässä vuoden 2021 aikana yllättäen molemmat, äitini sydänkohtaukseen ja isäni nopeasti edelleelle syövälle. Mitenköhän tästä eteenpäin?

Minun äitini kuoli pari viikkoa sitten sairastettuaan kahdeksan vuotta vakavaa lihassairautta. Kaiken tämän ajan tuin häntä ja uskoin hänen eloonjäämiseensä. Olin hänen sairastuessaan 33 v. Isäni dementoitui pahasti pari vuotta sitten.

Oikeastaan tuntuu, että äidin sairaus alkoi jollain tasolla jo vuosikymmeniä sitten. Äiti oli jotenkin tylsämielinen ja aina jaksamaton. Isi alkoi tällöin juoda rankasti. Perhe-elämä oli helvettiä varhaisteini-iästä lähtien.

Olen ainoa lapsi. Koko elämä tuntuu menneen vanhempien ongelmien katveessa, ja nyt sitten yhtäkkiä olen täysin yksin. Isäni on niin dementoitunut, ettei edes muista enää äitiä. Minulla on yhtäkkiä vanhempieni iso asunto käsissäni, jolle minun pitäisi tehdä jotain. Ihmiset sanoo, että minulla on valtava taakka tässä, mutta mitään konkreettista apua en saa mistään. Pitäisi järjestää yksin äidin hautajaisetkin, mikä kammoksuttaa.

Onko joku muu samassa tilanteessa? Olisi kiva kirjoitella.

80-90 luvulla oli hyvin yleistä, että nuori hoiti itsensä, vaikka vanhempia ei ollut. Oma äitini kuoli, kun olin 14v ja itse lähdin isäni luota kun olin 16v. Hän oli väkivaltainen. Näin 1-2krt sossua ja hänen mielestään se olihan ok, että asun yksin.

Molemmat vanhemmat 15v mennessä ja kaikki isovanhemmat 21 vuoteen mennessä. Elämä on jatkunut vaikka tottajai tukiverkot olisivat tehneet elämästä helpompaa.

Mutta kyllähän näin lähempänä 40 vuotta on välillä vaikea suhtautua kavereiden pelkoihin omien vanhempien menettämisestä. Tai siihen, että elämästä ei tunnuta saavan kiinni edes parin vuoden päästä vanhemman kuoleman jälkeen. 

Vierailija kirjoitti:

Molemmat vanhemmat 15v mennessä ja kaikki isovanhemmat 21 vuoteen mennessä. Elämä on jatkunut vaikka tottajai tukiverkot olisivat tehneet elämästä helpompaa.

Mutta kyllähän näin lähempänä 40 vuotta on välillä vaikea suhtautua kavereiden pelkoihin omien vanhempien menettämisestä. Tai siihen, että elämästä ei tunnuta saavan kiinni edes parin vuoden päästä vanhemman kuoleman jälkeen. 

Lisäksi siinä on niin vaikeaa? Eikös tuo ole ihan luonnollista pohtia, miten elämä jatkuu läheisen kuoleman jälkeen.

Tunnen monia joiden toinen vanhempi on kuollut ja muutamia sellaisia joiden molemmat vanhemmat on kuolleet. Yksi hararstuskaveri menetti vanhempansa 14v onnettomuudessa ja toinen tuttu jäi orvoksi 10v. Tunnen myös eskarilaisena orvoksi jääneen, mutta en pidä häntä sillä tavalla orpona, koska hänen sisarustensa isä adoptoi hänet ja hän on kasvanut lähes koko lapsuutensa kahden vanhemman perheessä.

Vierailija kirjoitti:

Molemmat vanhemmat 15v mennessä ja kaikki isovanhemmat 21 vuoteen mennessä. Elämä on jatkunut vaikka tottajai tukiverkot olisivat tehneet elämästä helpompaa.

Mutta kyllähän näin lähempänä 40 vuotta on välillä vaikea suhtautua kavereiden pelkoihin omien vanhempien menettämisestä. Tai siihen, että elämästä ei tunnuta saavan kiinni edes parin vuoden päästä vanhemman kuoleman jälkeen. 

Ainakin oma kaveri joka menetti vanhempansa teini-ikäisenä tuntuu jääneen täysin jumiin siihen vanhempien kuolemaan. Teininä hän oireili hyvin vahvasti, yritti kiusata muita joilla on vanhemmat, nykyään yrittää vähätellä toisten menetyksiä ja korostaa omia kokemuksiaan. Että mullapa onkin ollut vaikeampaa kuin teillä, ja katsokaa näin hyvin olen selvinnyt. Vaikka ei edes ole. Hänelle on ihan sietämätöntä edelleen, että toiset viettävät äitienpäivää, isänpäivä ja joulu myös vaikeita. Ei myöskään suostu millään ymmärtämään että kaikkien vanhemmat eivät ole samanlaisia kuin hänen, jos joku ei ole tekemisissä vaikka isänsä kanssa, alkaa saarnata siitä, miten tämän pitäisi korjata välit isän kanssa. Ymmärtämättä, että se vanhempisuhde ei ole samanlainen kuin hänellä oli omaansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Molemmat vanhemmat 15v mennessä ja kaikki isovanhemmat 21 vuoteen mennessä. Elämä on jatkunut vaikka tottajai tukiverkot olisivat tehneet elämästä helpompaa.

Mutta kyllähän näin lähempänä 40 vuotta on välillä vaikea suhtautua kavereiden pelkoihin omien vanhempien menettämisestä. Tai siihen, että elämästä ei tunnuta saavan kiinni edes parin vuoden päästä vanhemman kuoleman jälkeen. 

Lisäksi siinä on niin vaikeaa? Eikös tuo ole ihan luonnollista pohtia, miten elämä jatkuu läheisen kuoleman jälkeen.

Pohtiminen on luonnollista, mutta joidenkin kohdalla "pohtiminen" on sillä tasolla, että eteenpäin pääsemiseen tarvittaisiin kaverin sijaan psykologia.

Tunnen, rasittavia ja lapsellisia asenteita, eivät kykene empatiaan toisia kohtaan. Menetysten vertailu on typerää, mutta heille se tuntuu olevan elämän tärkein asia.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen, rasittavia ja lapsellisia asenteita, eivät kykene empatiaan toisia kohtaan. Menetysten vertailu on typerää, mutta heille se tuntuu olevan elämän tärkein asia.

Niin ja siis he ovat menettäneet vanhempansa 9-15v., kaikki sijoitettu sosiaaliviranomaisten toimesta isovanhemmille missä ovat asuneet aikuisiksi asti.

Vierailija kirjoitti:

80-90 luvulla oli hyvin yleistä, että nuori hoiti itsensä, vaikka vanhempia ei ollut. Oma äitini kuoli, kun olin 14v ja itse lähdin isäni luota kun olin 16v. Hän oli väkivaltainen. Näin 1-2krt sossua ja hänen mielestään se olihan ok, että asun yksin.

Ei kyllä ollut 90-luvulla mitenkään yleistä. Kyllä ne sosiaaliviranomaiset hoiti alaikäisen propsit jääneen asiat.

Luuletko, että nää on itse kokeneet empatiaa ikäistensä puolelta? Yläasteella vanhempien kuolema ja siitä johtunut huostaanotto ja asuinpaikka oli täydellisiä syitä kiusata. Samat kiusaajat onkin sitten nykyään somessa itkemässä vanhuuteen kuolleita isovanhempiaan yms.

Tuon ikäisenä saa sitten perinnöt ajoissa!..ei tartte odotella vuosikymmeniä kuten eräät...ja odotus senkun jatkuu..

Vierailija kirjoitti:

Luuletko, että nää on itse kokeneet empatiaa ikäistensä puolelta? Yläasteella vanhempien kuolema ja siitä johtunut huostaanotto ja asuinpaikka oli täydellisiä syitä kiusata. Samat kiusaajat onkin sitten nykyään somessa itkemässä vanhuuteen kuolleita isovanhempiaan yms.

Yleensä empatia kehittyy ainakin jollain tasolla ikävälillä 15v-30v, joten lähtökohtaisesti yläasteikäiseltä ja kolemkymppseltä ei voi odottaa ihan samanlaisia empatiataitoja. Mutta ei, nämä eivät nyt kolmekymppisenäkään kykene siihen empatiaan. Ilkeilevät just tuolla tavalla toisille, kun toiset surevat isovanhempiaan tai vanhempiaan. Mikä siinä on?

Enkä ainakaan tiedä että heitä olisi kiusattu, joten aika turhaa kommentoida siihen mitään.

Vierailija kirjoitti:

Luuletko, että nää on itse kokeneet empatiaa ikäistensä puolelta? Yläasteella vanhempien kuolema ja siitä johtunut huostaanotto ja asuinpaikka oli täydellisiä syitä kiusata. Samat kiusaajat onkin sitten nykyään somessa itkemässä vanhuuteen kuolleita isovanhempiaan yms.

Ehh, onko sulla kaikki ok? Ihmettelen tätä kirjoitustasi. Kuka on kiusannut ketä? Ja Eikö ole aika rumasti sanottu, että joku itkee somessa kuolleita isovanhempiaan.

Vierailija kirjoitti:

Luuletko, että nää on itse kokeneet empatiaa ikäistensä puolelta? Yläasteella vanhempien kuolema ja siitä johtunut huostaanotto ja asuinpaikka oli täydellisiä syitä kiusata. Samat kiusaajat onkin sitten nykyään somessa itkemässä vanhuuteen kuolleita isovanhempiaan yms.

Mitä ihmettä? Ainakin itselleni isovanhemman kuolema tulee olemaan hyvin surullista, vaikka hän onkin yli 90v, koska hän on ainoa isovanhempani ja ollut aina minulle läheinen.

Olen itse tällainen, ystävä- ja tuttavapiirissäni ainoa. Olin alle 20 vuotta, kun lapsuudenperheeni kuoli, eli se vanhempi, jonka kanssa asun ja joka toimi vanhempana.  Yksi etäinen isovanhempi elossa kaukana, ei mitään suhdetta häneen. Sen kokemuksen kanssa saa olla aika yksin, eikä sitä varmaan oikein ymmärretty. 

Aikuistuminen tapahtui nopeasta, toisaalta hyvä koska en ole koskaan tukeutunut ulkopuoliseen apuun, vastuita kuten lapsia niin monta kuin pystyy yksin kasvattamaan, en voisi kuvitellakaan että lasten lukumäärään vaikuttaisi tukiverkot, tai osa edes miettii, että voivat saada apua joltain ulkopuoliselta kuten omilta vanhemmiltaan. 

Ja tavallaan ymmärrän, sen että kun menettää vanhempansa ns.  oikeassa iässä, eli on itse jo aikuinen monesti myös perheellinen ja työssäkäyvä ja oma vanhempi on jo vanha ja terveys huonoa. Silloin vanhemman menettäminen on luonnollista ja sen ei pitäisi olla yllättävää ja sitä voi ennakoida. 

Minun isäni kuoli ollessani 2-vuotias, äitini kuoli syöpään, kun olin 26 v.

Vierailija kirjoitti:

Luuletko, että nää on itse kokeneet empatiaa ikäistensä puolelta? Yläasteella vanhempien kuolema ja siitä johtunut huostaanotto ja asuinpaikka oli täydellisiä syitä kiusata. Samat kiusaajat onkin sitten nykyään somessa itkemässä vanhuuteen kuolleita isovanhempiaan yms.

Ehkäpä voisit tarkastella omaa asennettasi