Tiedättekö ketään 3-kymppistä, jonka molemmat vanhemmat on jo kuolleet?

Toinen vanhempi kuollut ja toinenkaan ei kyllä kauan enää porskuta.

Joo, hän on kyllä nyt jo nelikymppinen, mutta mulla on sen käsitys, että hänen toinen vanhempansa kuoli hänen ollessaan lapsi/teini ja toinen hänen ollessaan parikymppinen. Kyseessä on mieheni paras kaveri. Hänellä on kyllä yksi sisarus. 

No oikeastaan nelikymppisenä. Toisen menetin lapsena ja toisen 39 v. Olen myös ainoa lapsi ja irralliselta ja toisenlaiselta tuntuu.

Lukioaikainen ystäväni jäi täysorvoksi noin 15-vuotiaana. Vanhemmat kuolivat tapaturmaisesti, eivät samaan aikaan vaan kymmenen vuoden välein. Orvoksi jäätyään ystäväni muutti sisaruksineen asumaan isovanhemman luokse, joka menehtyi vakavaan sairauteen ystäväni ollessa lukion toisella luokalla.

Tästä on jo aikaa parikymmentä vuotta, mutta kuvastaa elämän epäreiluutta. Onneksi ystäväni löysi hyvän puolison ja on saanut perheen, mutta omien vanhempien puutetta ei oikeasti voi korvata mikään.

Kaverini. Äiti kuoli syöpään ollessaan vielä lapsi ja isä tapaturmaisesti ollessaan parikymppinen. Suruun ei auta se, että veli meni myös omaa tyhmyyttään. Kumminkin kaikkein rakastavin ja empaattisin ihminen jonka tiedän.

Vierailija kirjoitti:

Lukioaikainen ystäväni jäi täysorvoksi noin 15-vuotiaana. Vanhemmat kuolivat tapaturmaisesti, eivät samaan aikaan vaan kymmenen vuoden välein. Orvoksi jäätyään ystäväni muutti sisaruksineen asumaan isovanhemman luokse, joka menehtyi vakavaan sairauteen ystäväni ollessa lukion toisella luokalla.

Tästä on jo aikaa parikymmentä vuotta, mutta kuvastaa elämän epäreiluutta. Onneksi ystäväni löysi hyvän puolison ja on saanut perheen, mutta omien vanhempien puutetta ei oikeasti voi korvata mikään.

Ei korvaa, mutta joskus läheisistä appivanhemmista voi olla apua. Esim. mun veljen vaimon äiti kuoli kymmenisen vuotta sitten ja hän on aika etäinen isänsä kanssa. Mun vanhemmat ovat hänelle tosi läheisiä, etenkin äitini on hänelle uskottu.

Kamala kyllä tuo ystäväsi kohtalo. 

Vierailija kirjoitti:

Siinä kysymys tulikin. Itse lukeudun tähän joukkoon ja haluaisin tietää, onko olemassa kohtalotovereita.

Olen myös ainoa lapsi, joten kovin yksinäistä on. Oma perhe minulla on, siitä saan voimani ja onneni elämään.

Itse olen aikanani menettänyt molemmat vanhempani , tosin peräkkäisinä vuosina , kun olin alle 27 vuotias.

Itseni. Molemmat vanhemmat kuolleet kun olin 3-kymppinen. Olivat jo vanhoja. Kyllä niitä kaipaa, onneksi on oma perhe, muita sukulaisia ja ystäviä.

Itseni. Olen tosin nyt jo 50v. Vanhemmat kuolivat, kun olin parikymppinen. Ei sisaruksia. Sen jälkeen kuollut muutakin sukua niin, että enää vain yksi sukulainen jonka kanssa olen tekemisissä. Kahdelle muulle laitan ja saan joulukortin.

Minä. Äiti kuoli kun olin lapsi ja isä, kyn olin alle 30. Ei sisaruksia. Ei sukulaisia lähellä. Onneksi nyt minulla on oma perhe ja ystäviä. Tukiverkkojen puute ja se, että en tule saamaan ikinä apua tai tukea omilta vanhemmilta harmittaa. Joskus tuntuu, etteivät ihmiset osaa arvostaa sitä apua ja tukea mitä saavat omilta vanhemmiltaan, kun itse on joutunut pärjäämään yksinään. Monet saavat aikuisenakin apua esimerkiksi omilta äideiltään, joko henkistä tai materiaalia.

Tunnen useitakin ihmisiä joiden vanhemmat kuolivat tai jättivät jo lapsena. Kaikilla heillä ei ole omaa perhettä. Elämä ei koskaan mene niinkuin luulet.

Serkkuni oli vanhojen vanhempien nuorin lapsi ja jäi täysorvoksi 15 v.

Olen nelikymppinen. Isän menetin jo 6 vuotta sitten ja äidin 2 v sitten. Ja ainoa lapsi olen. Koen yksinäisyyttä, etenkin jouluisin.

Vierailija kirjoitti:

Minä. Äiti kuoli kun olin lapsi ja isä, kyn olin alle 30. Ei sisaruksia. Ei sukulaisia lähellä. Onneksi nyt minulla on oma perhe ja ystäviä. Tukiverkkojen puute ja se, että en tule saamaan ikinä apua tai tukea omilta vanhemmilta harmittaa. Joskus tuntuu, etteivät ihmiset osaa arvostaa sitä apua ja tukea mitä saavat omilta vanhemmiltaan, kun itse on joutunut pärjäämään yksinään. Monet saavat aikuisenakin apua esimerkiksi omilta äideiltään, joko henkistä tai materiaalia.

Tämä. En kaipaa materiaalista tukea, tulemme hyvin toimeen. Mutta henkinen tuki ja oman äitiyden jakaminen on se, mitä kaipaan. Ja lasten puolesta on tietysti suru, ettei isovanhempia ole (myös miehen äiti on kuollut). Lastenhoitoapuakin saadaan tarvittaessa.

Olisi mukava tutustua johonkin kohtalotoveriin. Omassa tuttavapiirissä sellaisia ei ole. Kukaan ei oikein osaa ymmärtää tilannettani. -ap

Vierailija kirjoitti:

Tunnen useitakin ihmisiä joiden vanhemmat kuolivat tai jättivät jo lapsena. Kaikilla heillä ei ole omaa perhettä. Elämä ei koskaan mene niinkuin luulet.

Monilla lapsena vanhempansa menettäneillä on kaiketi sijais-, adoptio- tms. vanhemmat, jotka hoitavat aikuisenakin sitä vanhempen "virkaa"?

Kaverini isä kuoli onnettomuudessa kun oli 10v., Äiti kuoli syöpään kun oli 16. Ainut lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen useitakin ihmisiä joiden vanhemmat kuolivat tai jättivät jo lapsena. Kaikilla heillä ei ole omaa perhettä. Elämä ei koskaan mene niinkuin luulet.

Monilla lapsena vanhempansa menettäneillä on kaiketi sijais-, adoptio- tms. vanhemmat, jotka hoitavat aikuisenakin sitä vanhempen "virkaa"?

Kun menettää lapsena vain toisen ja toisen sitten vasta aikuisena, ei ole uusia vanhempia. Lisäksi ainakin minulla se toisenkin vanhemman menetys oli tosi paha paikka, kun taustalla oli vaikea suru lapsuudesta.

Tiedän perheen, jossa vanhemmat ja toinen lapsi kuolivat muutaman vuoden sisällä kun jäljelle jäänyt lapsi oli teini.

Olen menettänyt molemmat nuorena aikuisena ja olen ainoa lapsi. Muita läheisiä on, mutta kyllä tuo on vaikuttanut tosi suuresti omaan elämääni. Parikymmentä vuotta on kulunut ja edelleen monessa asiassa tulee mieleen miten eri tavalla elämä olisi mennyt jos vanhemmat olisivat saaneet elää.

Minulla on mies, ei lapsia ja tähän tämä sukuhaara sitten päättyy. Siitäkin tunnen joskus haikeutta, vaikka se nyt on tavallaan ihan turhaa. Enemmän haittaa se, ettei ole vaikka sisarusta jonka kanssa muistella vanhoja asioita. Nyt kaikki on oman muistini varassa ja tuntuu pahalta etten enää ole joistakin asioista ihan varma - vaikka kyse olisi lapsuuden astiastoista tai verkoista, puhumattakaan jostain isommista asioista. Muuten en ikinä kaivannut sisaruksia, mutta nyt kyllä.

Verhoista ei verkoista...