Tiedättekö ketään 3-kymppistä, jonka molemmat vanhemmat on jo kuolleet?

Molemmat vanhempani olivat menehtyneet kun olin 34 vuotias. Isovanhemmat menehtyivät ennen 16 ikävuotta kaikki että suuria turvaverkkoja ei ole koskaan päässyt muodostumaan. Onhan se vähän surullista ja tottakai vaikuttanut elämään. Olen isänpuolen sukuhaaran viimeinen edustaja eli suku päättyy tähän tältä osin. Siis sukunimen osalta.

ap, täällä kohtalotoveri. Toinen vanhemmistani kuoli kun olin 30 ja toinen kun olin 34 (tästä on nyt muutama vuosi). Hemmetin rankkaa kun vanhemmat kuolivat juuri pikkulapsiajan ja työelämän keskeisten vuosien kanssa samaan syssyyn. Minulla ollut samoja tuntemuksia siitä, että kukaan tuttuni ei oikein ymmärrä tilannetta. Meitä samassa tilanteessa olevia on tosi vähän. Tiedän miltä tuntuu kun ei ole ketään jolle kertoa niitä arkisia lapsiperheen asioita, joita normaalisti kertoisit esim. äidillesi. Välillä mietin vieläkin että voispa soittaa heille, voispa kertoa lapsenlapsiensa kasvamisesta ym. Joissakin tilanteissa yksinäisyys on kovaa. Tsemppiä sinulle!

Olin 35-vuotias, kun molemmat vanhemmat olivat jo kuolleet. Kumpikin kuoli äkillisesti saappaat jalassa. 

Vierailija kirjoitti:

ap, täällä kohtalotoveri. Toinen vanhemmistani kuoli kun olin 30 ja toinen kun olin 34 (tästä on nyt muutama vuosi). Hemmetin rankkaa kun vanhemmat kuolivat juuri pikkulapsiajan ja työelämän keskeisten vuosien kanssa samaan syssyyn. Minulla ollut samoja tuntemuksia siitä, että kukaan tuttuni ei oikein ymmärrä tilannetta. Meitä samassa tilanteessa olevia on tosi vähän. Tiedän miltä tuntuu kun ei ole ketään jolle kertoa niitä arkisia lapsiperheen asioita, joita normaalisti kertoisit esim. äidillesi. Välillä mietin vieläkin että voispa soittaa heille, voispa kertoa lapsenlapsiensa kasvamisesta ym. Joissakin tilanteissa yksinäisyys on kovaa. Tsemppiä sinulle!

Ikävä kuulla, että sama kohtalo ja fiiliksiä sinullakin. Sama juttu tuon ajankohdan kanssa. Lapsiluku ei edes olisi vielä täynnä, mutta mietityttää, voinko ilman vanhempieni tukea hankkia suurperhettä. Työelämäänkin haluaisin panostaa edes vähän, mutta se ei ole ollut mahdollista, kun ylimääräinen energia on mennyt sairaiden ja sittemmin kuolleiden vanhempien asioiden hoitoon.

Miten lapsesi suhtautuvat tilanteeseen, siis isovanhempien puutteeseen? Minun on välillä vaikea peittää suruani ja ahdistustani heiltä. En haluaisi, että he kokevat itsensä poikkeuksellisiksi. Vielä ovat niin pieniä, että eivät asiaa ymmärrä. -ap

Up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ap, täällä kohtalotoveri. Toinen vanhemmistani kuoli kun olin 30 ja toinen kun olin 34 (tästä on nyt muutama vuosi). Hemmetin rankkaa kun vanhemmat kuolivat juuri pikkulapsiajan ja työelämän keskeisten vuosien kanssa samaan syssyyn. Minulla ollut samoja tuntemuksia siitä, että kukaan tuttuni ei oikein ymmärrä tilannetta. Meitä samassa tilanteessa olevia on tosi vähän. Tiedän miltä tuntuu kun ei ole ketään jolle kertoa niitä arkisia lapsiperheen asioita, joita normaalisti kertoisit esim. äidillesi. Välillä mietin vieläkin että voispa soittaa heille, voispa kertoa lapsenlapsiensa kasvamisesta ym. Joissakin tilanteissa yksinäisyys on kovaa. Tsemppiä sinulle!

Ikävä kuulla, että sama kohtalo ja fiiliksiä sinullakin. Sama juttu tuon ajankohdan kanssa. Lapsiluku ei edes olisi vielä täynnä, mutta mietityttää, voinko ilman vanhempieni tukea hankkia suurperhettä. Työelämäänkin haluaisin panostaa edes vähän, mutta se ei ole ollut mahdollista, kun ylimääräinen energia on mennyt sairaiden ja sittemmin kuolleiden vanhempien asioiden hoitoon.

Miten lapsesi suhtautuvat tilanteeseen, siis isovanhempien puutteeseen? Minun on välillä vaikea peittää suruani ja ahdistustani heiltä. En haluaisi, että he kokevat itsensä poikkeuksellisiksi. Vielä ovat niin pieniä, että eivät asiaa ymmärrä. -ap

Kyllä se välillä lapsia mietityttää, että miksi meillä on niin vähän isovanhempia. Satumme vielä asumaan alueella, jossa melkein kaikkia päiväkotikavereita hakee hoidosta aktiiviset ihanat isovanhemmat ja päiväkodilla on usein isovanhempien päiviä. Moni viettää viikonloppuja ja juhlapyhiä isovanhempien luona. Moni äiti muistaa hehkuttaa miten ihanaa on jaksamisen ja uran kannalta kun oma äiti auttaa. Meillä on siinä tyhjä kohta.

Konkreettinen tapa kertoa lapsille mummosta on ollut se, että leivotaan mummon resepteillä. :) Ruokamuistot ovat niin vahvoja, että itse aloin kerran itkeä leivottuani omenapiirakkaa, joka tuoksui ja maistui täsmälleen samalta kuin äitini tekemä. Lapsillakin tuli kyyneleet silmiin ja siinä sitten syötiin omenapiirakkaa ja itkettiin. Sitten lapset totesivat, että "Nyt me ymmärretään millainen mummo oli!" Tollasilla pienillä arkisilla jutuilla päästään eteenpäin ja saadaan ikävää käsiteltyä.

Kiitos kaikille vastauksista. Olisi kiinnostavaa vielä tietää, miten ihmiset suhtautuvat vanhemmattomuuteenne. Minä en tiedä mitä sanoisin kun joku kysyy, että missä vanhempani asuvat tms. On todella vaikea sanoa, että ovat kuolleet. En tiedä miksi mutta häpeän sitä tosi paljon ja inhoan ihmisten sääliä. Yksinäinen ihminen on niin heikko ja ei-haluttu tässä yhteiskunnassa. -ap

Olen 26v ja isä kuoli 2014 ollessaan 77-vuotias. Äitikään tuskin on elossa enää kovin pitkään. Äiti on 62v.

Olin 12 äitini kuollessa ja 27 isäni kuollessa. Meitä oli kolme lasta, joista vanhin kuoli, kun olin 28. Ainoan sisarukseni kanssa on ollut jäätävät välit jo reilun vuosikymmenen.

Kaikkeen tottuu, kun on pakko.

Yläasteen kaverini oli jäänyt teini-ikäisenä orvoksi. Isänsä oli kuollut jo aiemmin ja äitinsä kuoli nelikymppisenä äkillisesti. Hän tuli kouluumme, kun muutti paikkakunnallamme asuvan sukulaisensa luokse. Reipas ja puhelias tyttö. Silloin teininä ei niin miettinyt hänen elämänsä traakisuutta, mutta näin aikuisena ja perheellisenä tuntuu tosi surulliselta kohtalolta. Yläasteen jälkeen tiemme erkanivat enkä tiedä, mitä hänelle kuuluu nykyään. Toivottavasti kaikki on hyvin hänen elämässään.

Mä olin 36v, kun molemmat vanhemmat oli kuolleet. 1 isovanhempi oli vielä silloin elossa, nyt hänkin jo menehtynyt.

Oon 13v ja molemmat kuolleet...

Minä itse.

Äiti kuoli 4v sitten, isä 1,5v sitten

Mun pojalla oli luokkakaveri ala-asteella, jolla molemmat vanhemmat kuolleet. Oli adoptoitu sukulaiselleen. Serkkuni isä kuoli hänen ollessaan 10, äiti kuoli kun oli 21. Miehen veli kuoli pari vuotta sitten, lapsista taitaa nyt vanhin olla jo yli 30. Heidän äitinsä kuoli kun olivat 10-15 ikäisiä. Oma äitini kuoli kun olin tasan 30, mutta isä eli aika kauan. 

Minä menetin ”vanhempani” (todella kelvottomat, kaltoinkohtelevat väkivaltavanhemmat) 18 v iässä kun vanhemmat ilmoittivat että nyt voit lähteä, täytit 17, heidän vastuu loppui tähän.

Sain mukaan repullisen vaatteita ja koulukirjat (lukio). En mitään muuta, en rahaa, en tuke tai apua. Siihen vanhemmat lopetti kaiken yhtrydenpidon eivätkä ole olleet tekemisissä 22 vuoteen. Eivät ole olleet häissäni, nähneet koskaan lapsiani jne.

Mulla sisarus ja hälle tehtiin ihan samoin eli ulos kotoa kun 18 v tuli täyteen. Sisarus on etäinen ja aika pahasti traumatisoitunut väkivaltaisesta lapsuudestamme.

Olen ollut jo yli 20 vuotta orpo (olen nyt 42), onhan ne minut synnyttäneet paskapäät käsittääkseni elossa jossain.

Tunsin pojan, jonka molemmat vanhemmat tehneet itsarin. Isänsä jo aiemmin ja äitinsä sitten tämän 8-vuotis syntymäpäivänään. Poika vielä itse löysi äitinsä makkarista kuolleena, siis omana juhlapäivänään, so sad.

Tunnen kaksoset jotka menettivät molemmat vanhempansa alle 30-vuotiaina.

Minä itse. Isä kuili kun olin lapsi ja äiti kun olin 30. Kyllähän se koski, mutta aikuisena sitä on vaan pakko mennä eteenpäin ja onneksi on oma perhe.

Sama tilanne kuin aloittajalla. Olin kahdeksantoista, kun äitini kuoli syöpään, ja isänikin kuoli ennen kuin ehdin täyttää kolmekymmentä. Minäkin olin ainoa lapsi, mutta onneksi oli jo silloin puoliso, lapsi ja mukavat appivanhemmat, että en ihan yksin jäänyt kuitenkaan.

Minun vanhempani kuolivat, kun olin 30 ikävuoden korvilla. Isä kuoli, kun olin 29 ja äiti kuoli täytettyäni muutamaa kuukautta aiemmin 30. Lyhytkestoinen, vakava sairaus vei molemmat luotani turhankin lyhyen ajan sisään ja aivan liian aikaisin. Nyt olen 32-vuotias ja opettelen vieläkin elämään ilman heitä.