Te ihmiset, jotka koette olevanne keskimääräistä vähemmän kateellisia, kertokaa miksi luulette näin olevan?

En yleensä ole kateellinen mielestäni siksi että tiedän voivani saada/saavuttaa itsekin ne asiat mitä muilla on.

Olen onnellinen näillä spekseillä, ei puutu rakkautta eikä toimeentuloon vaadittavaa peruselantoa. Minulla on vain yksi heikkous, jota osaan kadehtia, ja siihen on vaikea "sohaista" arjessa: ihmisten henkinen maailma ja mielenkiintoiset ihmismielet. Olen kateellinen Voltairen läheisille, että tunsivat sellaisen tyypin. :P

Mä olen liian laiska ja itsekäs kiinnostuakseni muiden asioista. Siksi en ole kateellinenkaan.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä syytä. Sinänsä koulussa minulle oli helppoa saada hyviä kymppejä, olen ylittänyt Mensan pääsyrajan ja olisin nuorena päässyt valokuvamalliksi. Mutta käytännössä olen ujo, hiljainen, harmaavarpusmaisesti pukeutuva hissukkanainen, joka ei isommassa porukassa uskalla sanoa juurikaan mitään, jottei kiinnittäisi huomiota tai jäisi ihmisten mieleen, koska pelkää niin kovin nälvimistä ja kiusaamista.

Koulussa minua kiusattiin siis vuosikaudet ja olen oppinut pitämään ns. kynttilää vakan alla, jotten kiinnittäisi mitään huomiota aikuisenakaan. Myös omat sukulaiseni härnäsivät ominaisuuksistani pienestä pitäen ja itsetuntoni on äärimmäisen heikko.

Tuntuu siltä, että ihan teoriassa olisi ollut moneenkin asiaan mahdollisuuksia, mutta en vain itse jaksanut tehdä asioiden hyväksi paljoakaan. Ajattelen, että ihmisen saavutukset ovat hånen oman yrittämisen, jaksamisem ja vaivautumisensa tulosta, joten mitäpä minä sellaista kadehtisin.

Ajattelen, että kateus on täysin hyödytöntä - useimmille asioille ihminen voi tehdä jotain ja niille, joille ei voi tehdä mitään, ei auta kadehtiminen tai harmittelukaan. Lisäksi lapsuudenkodissani ei ollut tapana kadehtia oikein mitään. Ehkä se on lapsuuden kasvuympäristön, ominaisuuksien ja elämänfilosofian yhdistelmä ainakin omalla kohdallani.

Olet pahojen ihmisten, narsistien vastakohta. He pitävät ääntä itsestään, vaikka ovat sisäisesti täysin mitättömiä. Ja pahantahtoisuuden lähtökohta on juuri kateus.

Mutta hyvyys ei kulje huutaen.

Arvostan sinua paljon enemmän kuin tyhjänpäiväisiä poseeraajia, jotka ei ole millään tavalla kiinnostavia. Sinä olet hyvä ja kiinnostava.

En ole kateellinen, en ole koskaan ollut. Olen tyytyväinen omaan elämääni, joten ei tarvitse olla kateellinen. Vähät välitän mitä muut minusta ajattelevat. Olen saanut vahvan luonteen osaan asioita elämässä. Olen herkkä ihminen, mutta se ei taas liity mitenkään kateuteen. Miksi pitäisi olla kateellinen. Jos ylipäätään on sellainen elämä, missä viihtyy itse, niin ei tarvitse esittää mitään. Se, että omistaa jotain, ei ole esittämistä, osalla vain on rahaa enemmän ja sillä selvä. Se, että osalla on rahaa enemmän tai toinen osaa jotain enemmän, tai sillä on erilainen juttu, erilainen työpaikka, parempi palkka, pitää vain itse tajuta. Silloin voi olla, elää ja nauttia. Ei elämää pidä tuhlata toisten elämällä, ei olemalla kateellinen. Nauttikaa omasta olemisesta, läheisistä, kaikesta hyvästä, nähkää asioita elämässänne. Opetelkaa tuntemaan itsenne, se on se avain moneen hyvään asiaan ja siihen ei kuulu kateus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä on paljon samanlaisia ajatuksia kuin itselläni. Vähän ehkä negatiivisena se, että muiden elämä ei ole kamalan kiinnostavaa ylipäätään, niin vaikea sieltä on mitään yksittäisiä palasia kadehtia.

Raskainta on kateelliset ystävät, joita tunnun keräävään ympärilleni. He kokevat olevansa jossain kilpailussa kaikkea ja kaikkia vastaan koko ajan, ja varmaan se, että minussa ei ole tuota "kilpailuhenkeä" tekee minusta heille hyvän ystävän. Seurassani voi rentoutua, koska minulla ei ole kallista autoa (esim.).

Mutta heille on todella vaikea kertoa esim uusista työpaikoista, matkoista tai mistä vaan, koska he eivät oikeastaan halua, että sinulla olisi noita asioita. Jossain määrin ystävyys perustuu siihen, että olen heitä "huonompi", heidän jossain sisäisessä arvotusketjussa. Jos tämä asetelma jotenkin muuttuu, niin en ole enää mukava, vaan uhka. Kertoilen usein paljon kaikesta epäonnesta ja noloista sattumuksista, koska ne oikeastaan huvittavat minuakin ja tuovat ehkä jotain iloa sitten heille :D

ap

Kuin minun näppikseltäni. Olen samanlainen kanssasi, ap. Elän elämääni enkä liioin kadehdi tai vertaile elämääni muihin, vaan iloitsen ystävieni ilot/suren heidän surunsa. Tosin olen huomannut saman, että minun kanssani viihtyi juurikin tuollaiset kilpailunhaluiset ja vertailevat henkilöt, jotka aivan suoraan kadehtivat milloin mitäkin ympärillään. Minulle he avautuivat avoimesti, koska en kai ollut uhka.

Huomasin vähätteleväni omia ansioitani ja asioitani, olin vaatimaton ja välttelin kertomasta mitään suuria onnistumisiani näille, koska se kateus ja matkiminen harmittivat. Ennemmin tosiaan kerroin kommelluksistani ja satunnaisista vastoinkäymisistä tai pulmista.

Mieheni totesi kerran, että olenko huomannut tätä käytöskuviotani ja enemmän mietittyäni tietoisesti muutin sitä. Aloin vähitellen normaaliksi, rehelliseksi itsekseni näiden suorittajakavereideni kanssa. Aika moni katosi. Enää ei ollut aikaa lähteä kahville tai jutella. Enää minulle ei tilitetty omia ongelmia tai elämänkuvioita, vaan keskustelu muuttui kehuskeluksi omilla saavutuksilla. Tätä ennen minua tituleerattiin nimellä maailman rakkain ystävä.

Jotenkin masentavaa tajuta tämä. Onneksi on jokunen fiksukin ystävä vielä jäljellä.

Joo, oikeita ystäviä alkaa olla vaikea erottaa. Kun sinulle tapahtuu hyvää, niin on kiva kun joku onnittelee ja on iloinen puolestasi! Eikä heti kiertäen piikitä selkään.