Te ihmiset, jotka koette olevanne keskimääräistä vähemmän kateellisia, kertokaa miksi luulette näin olevan?

En ole pahemmin tekemissä ihmisten kanssa, ellei omia perheenjäseniä lasketa.

Olen introvertti ja ns.syrjäytynyt. Tavaranpalvonta ei ole koskaan kiinnostanut jne.

Enimmäkseen inhoan ihmisiä ja ihmiskunnan tekoja. Ei ole mitään mitä kadehtisi.

Ainoat ihmiset joita olen kadehtinut, on niitä jotka samoaa luonnossa, yöpyykin siellä- sellasissa paikoissa joihin en koskaan voi päästä kun autoa tai kuskia ei ole että pääsisi ihan oikeisiin metsiin.

Jokainen on omn onnensa seppä. Nuorempana olin kateellinen kahvipaussilla kermaleivoksesta. Nyt en enää sitäkään. No ehkä lomasta, mutta onhan niitä tietysti minullakin. Ja jatkuvaa lomailua en halua. Silloinhan lopettaisin työnteon.

Varmaan itsensä tunteminen ja omien arvojen tunteminen auttaa paljon. Kun tietää, mitä juuri minä haluan ja missä juuri minä olen hyvä, niin pääsee sellaiseen hedelmälliseen kierteeseen jossa saa onnistumisen tunteita kun tekee töitä oman juttunsa eteen. Jos leikkaa ja liimaa arvoja ja tavoitteita, niin hukkaa itsensä, kokee arvottomuutta ja kateutta.

Nuorena voi olla hiukan kateellinen, liian kilpailuhengen korostaminen ei ole hyväksi.

Vanhempana voin sanoa ettei kenenkään tarvitse olla kade, kaikki olemme saaneet kuitenkin elämän onnea.

Jos on, sitten on keskenkasvuinen.

Olen vähän erakkoluonne. En kuulu tiiviisti mihinkään porukoihin. Vaikka tulenkin ihan hyvin ihmisten kanssa juttuun, sen verran kuin tarvitsee esim. töissä. Olen vain niin ulkopuolinen ja erilainen, ettei ole syytä verrata itseäni toisiin. Mutta kyllä minäkin joskus tunnen kateutta sellaisissa asioissa, jotka ovat itselle tärkeitä ja joissa itsekin haluaisi menestyä. Mutta se tunne ei saa mitään minussa aikaan enkä toimi sen vallassa mitenkään. Se vain tulee ja menee. Nuorempana olin paljon kateellisempi ja sitä tunnetta oli hankalempi kestää.

Hmm, minua ei ylipäätään kiinnosta muut ihmiset millään tavalla. Ei siis myöskään kiinnosta mitä heillä on, tai mitä kaikkea upeaa tekevät. Jos nyt ylipäätään muita ihmisiä mietin sitä kautta, mitä he ovat saavuttaneet, niin lähinnä sillä tavalla, että... on kiva kuunnella tätä musiikkia, tai katsoa tätä sarjaa tai leffaa. Ja hienoa, että jotkut ihmiset osaavat, viitsivät ja jaksavat tällaisia juttuja tehdä, itse en osaisi. 

Ylipäätään itse hyödyn muiden ihmisten tekemisistä enemmän kuin kukaan hyötyy minun tekemisistäni, joten olen siinä mielessä voittavana osapuolena. Miksi siis kadehtisin?

Keskityn liikaa omaan napaan. Ei kiinnosta muut, eli en kadehdi. :D

Tähän alkuun heti kehoitus; jos koet vähäisen kateellisuuden mahdottomaksi piirteeksi, niin aloita oma keskustelu. Se ei ole tässä nyt aiheena.

Itse koen, että en ylipäätään ole kovin kiinnostunut asioista, jotka on omiaan ruokkimaan kateutta. Kun ei kiinnosta sisustaa, muikistella huuliaan somessa, kerryttää materiaa, "päästä" naimisiin, olla jonkun yhdentekevän ihmisen (tuntemattomat) silmissä kaunis jne.

Meillä ei perheessä koskaan puhuttu arvottaen ihmisistä ja vanhempani ovat myös todella epäkiinnostuneita tavaroista. Ei siis ole ollut sellaista "Mirkun isä on juristi ja niillä on iso vene" -juttuja, vaikka perheystävinä oli juristi joilla on iso vene. Olen vasta aikuisiällä törmännyt ihmisiin ja kokonaisiin perheisiin, jotka saattaa illallisen ajan puhua tavaroista ja ammateista. "Ostin ne gantin verhot, jotka on sillä tosi hoikalla ja kauniilla naapurin Marjatalla katsoin muuten netistä että sen suku pyörittää sitä ja sitä firmaa".. tässä vaiheessa olen jo nukahtanut naama lautaseen.

Olen enemmän kiinnostunut ilmiöistä (tiede, taide, politiikka) ihmisten moraalista ja vaikka esim. kirjoista.

Oon ehkä tollanen, tosin en oo varma. :D

Tässä on syitä

1. En tiedä mitä itsekkään haluan, eli jos en tiedä mitä haluan = en saa mitään. Jos mulla ei oo mitään, ei oo mitään mihin vertailla jos en edes yritä. :D

2. Koska tiedän että voin saavuttaa joitakin asioita jos teen jotain, välillä en tee ja joskus teen. ja miks kadehtisin sellasta minkä saan itsekkin jos haluan?

3. Oon ollu suhteissa vastakkaisen sukupuolen kanssa, joissa oon ollu esim. minkä näkönen vaan, ja ne miehet on kehunu mua tosi paljon. Eli jos oon ollu suhteissa missä kuulen joka päivä tyylii kymmenii kertoi ylitsevuotavasti et "kuinka yks maailman kauneimmista naisista oot" jne, niin totta kai käsitys itestään muuttuu etenkin ku noin on ollu sillon ku olin kriittisessä vaiheessa eli teini

4. Myös mun perhe on sellanen, et äiti ei oo koskaan esim haukkunu rumaks tai muuta vastaavaa, vaan ollu enemmänkin salliva, eli ei ilkee/pahantahtonen

5. Perhe on myös ollu sellanen ettei just keskity jonku johki veneeseen, autojen merkkeihin sun muihin.

6. Varmaan koska mulla on ollu esim. nuoruudessa rahaa käytössä, ehä enemmän kun vaikka joillain mun kavereilla, niin seki on ehkä vaikuttanu käsitykseen + äiti on hyvässä ammatissa 

7. Koska oon niin paljon yksin. En voi vertailla itteeni mihinkään koska vietän paljon aikaa yksin

8. En oo kiinnostunu mistää instagrammeista sun muista :D

9. Mul on oma tyyli, tyylitaju yms, en tarvii mitään lehtii tai ihmisii kertomaan mulle et millanen mun täytyis olla, paitsi ehkä kokeilunhalun vuoks. Eli siis perus tyylitaju on jo valmiina, joten en ota loukkauksena jos jollain muullaki vaikka on.

10. Oon suht lahjakas niissä asioissa mitkä mua kiinnostaa. :D

11. En ihaile julkisuutta tai jotain bilettämistä.

Samanlaisesta perheestä minäkin kuin nro 5 ja aloittaja. Kiinnostavia asioita olivat asiat, ajatukset, ilmiöt, maailman meno ja toki omat tekemiset. Mutta ei niinkään muiden tekemiset. Jos muiden tekemisiä ihmeteltiin, nekin olivat enemmän ilmiön ajattelun näkökulmasta tyyliin: "Jahas, naapuri näyttää vaihtavan autoa joka vuosi, onkohan sellainen joillekin ihmisille tärkeää? Ja jos on, niin miksi? Vai ovatko ehkä taitavia jobbaamaan autoja, mielenkiintoista, tosiaan voisihan sitä niinkin tienata, jos osaa." (Tämä vain esimerkkinä, en muista, että meillä olisi oikeasti puhuttu koskaan nimenomaan kenenkään autoista, vanhemmat tuskin edes huomasivat, jos joku vaihtoi autoa.) Joskus kyllä saatettiin hymyillä sisään päin, jos joku tuttu koohotti innoissaan vaikka uudesta autostaan tai tuttavansa autosta. Mutta yleisesti ei ketään kotona vaan kiinnostanut hirveästi muiden sellaiset asiat, joita olisi voinut vertailla tai kadehtia. Eikä kiinnosta minua tänä päivänäkään.

Uskoisin, että me lapset kasvettiin siihen, että on erilaisia tapoja elää elämäänsä, joku arvostaa ja panostaa johonkin asiaan ja joku toinen toiseen. Aikuisina sisarukset ollaankin päädytty keskenämme hyvin erilaisiin ratkaisuihin elämäntavoissamme ja suhteessa materiaan. Mutta yhteistä meille on, ettei ketään meistä tunnu hirveästi kiinnostavan toisten ratkaisut vaan tunnutaan olevan aika tyytyväisiä omiin valintoihimme. Tuntuisi jopa mahdottomalta pahemmin kadehtia, kun valinnat ja arvot ovat niin erilaisia.

Toki joskus jostain asiasta koen kateutta, mutta yleisesti tuntuisi kovin oudolta kuluttaa aikaansa kadehtimiseen, koska eihän sitä muuta ehtisi elämässään tekemäänkään. Yhdellä on kauniit hiukset, toisella ihana sisustus, kolmas on väitellyt tohtoriksi, neljäs on taitava piirtämään, neljännellä on paljon ystäviä, viidennellä monta lasta, kuudennella ei lapsia vaan paljon omaa aikaa, seitsemäs on henkisesti tasapainoinen, kahdeksas juoksee maratoneja, yhdeksännellä on paljon ystäviä, kymmenes tienaa sikana.  Mutta toisaalta yhden vanhemmat ovat alkoholisteja, toisella lapsi vammainen, kolmas on holtiton rahankäyttäjä jne. Ja suurimman osan elämästä en edes tiedä kuin pienen murto-osan. Miten minä edes kykenisin päättämään kenelle ja mistä olisin kateellinen?

Vierailija kirjoitti:

Täällä on paljon samanlaisia ajatuksia kuin itselläni. Vähän ehkä negatiivisena se, että muiden elämä ei ole kamalan kiinnostavaa ylipäätään, niin vaikea sieltä on mitään yksittäisiä palasia kadehtia.

Raskainta on kateelliset ystävät, joita tunnun keräävään ympärilleni. He kokevat olevansa jossain kilpailussa kaikkea ja kaikkia vastaan koko ajan, ja varmaan se, että minussa ei ole tuota "kilpailuhenkeä" tekee minusta heille hyvän ystävän. Seurassani voi rentoutua, koska minulla ei ole kallista autoa (esim.).

Mutta heille on todella vaikea kertoa esim uusista työpaikoista, matkoista tai mistä vaan, koska he eivät oikeastaan halua, että sinulla olisi noita asioita. Jossain määrin ystävyys perustuu siihen, että olen heitä "huonompi", heidän jossain sisäisessä arvotusketjussa. Jos tämä asetelma jotenkin muuttuu, niin en ole enää mukava, vaan uhka. Kertoilen usein paljon kaikesta epäonnesta ja noloista sattumuksista, koska ne oikeastaan huvittavat minuakin ja tuovat ehkä jotain iloa sitten heille :D

ap

Kateellisten ja epävarmojen ihmisten paras keino on juuri kerätä "huonompia" ihmisiä ympärilleen. Eivät kestä ketään "parempaa". Jos kehtaat sellaiseksi ryhtyä niin saat sen kyllä tuntea nahoissasi.

Mä olen kateellinen just niistä asioista, joihin en itse voi vaikuttaa. Esim. onnellinen lapsuus, hyvät suhteet perheeseen, ulkonäkö...

Varmaan siksi, että minulla on kaikki mitä haluan enkä vaihtaisi omaa osaani kenenkään kanssa.

Olen erakkoluonne, ja viihdyn kotona. En halua olla julkkis, matkustella, olla rikas, jne, joten en tunne kateellisuutta melkein koskaan. Ja jos tunnen, niin se on yleensä nopea ohimenevä tunne esim. jos joku on saanut jotain mitä on itse pitkään halunnut.

Minulla on ne asiat mitä haluan normaalipainoa lukuun ottamatta ja sen saavuttamisessa kadehtimisesta ei ole apua.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen kateellinen just niistä asioista, joihin en itse voi vaikuttaa. Esim. onnellinen lapsuus, hyvät suhteet perheeseen, ulkonäkö...

Hmm. Mutta millä tavalla toisen ihmisen onnellisen lapsuuden kadehtiminen.. en tiedä... auttaa? Tai siis eihän lapsuutta edes voisi elää uudestaan. En tiedä, en osaa muotoilla tätä ymmärtämättömyyttäni nyt järkevästi. *__________-

Monia syitä, miksi en ole kateellinen

- Koska olen duunariperheestä ja suvustani (serkuistani, sisaruksistani) miltei ainut, joka on päässyt elämässä ihan kohtuulliseen toimeentuloon.

- Haavaani ovat maltillisia ja realistisia. En haaveile naapurin purjeveneestä, kun en sillä osaisi purjehtia.

- Olen helpottunut ettei ole sellaisia rahahuolia mitä lapsuudessa oli.

- Ystäväni ja tuttavani ovat kutakuinkin samalla taloudellisella tasolla.

- En haaveile materiasta, vaikka olenkin laatutietoinen, olen jalat maassa.

- Olen kärsivällinen. Ne asiat, joita pitää tärkeänä yleensä saa jossain vaiheessa.

- Minulla ei ole tarvetta näyttää jotain. En kehtaisi ajaa autolla, josta salaa haaveilen. Haluan mieluummin sulautua massaan. Ajan siis farmarilla, vaikka salaa haaveilen urheiluautosta. Pitää olla sellaisiakin unelmia, joita ei tule toteuttamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen kateellinen just niistä asioista, joihin en itse voi vaikuttaa. Esim. onnellinen lapsuus, hyvät suhteet perheeseen, ulkonäkö...

Hmm. Mutta millä tavalla toisen ihmisen onnellisen lapsuuden kadehtiminen.. en tiedä... auttaa? Tai siis eihän lapsuutta edes voisi elää uudestaan. En tiedä, en osaa muotoilla tätä ymmärtämättömyyttäni nyt järkevästi. *__________-

Eihän se mitään autakaan, enkä haluaisi tuntea kateutta sellaisesta asiasta jolle en voi mitään. Tunnenpa silti. Olisi varmaan ollut ihana sellainen tavallinen, onnellinen lapsuus ilman alkoholisoitunutta vanhempaa. Toisinaan taas on helppo hyväksyä se että näillä korteilla mennään. Ja tarkemmin kun ajattelee, niin turhaanhan sitä sellaista murehtii ja kadehtii jolle ei vaan voi mitään. Mutta ei oma pää aina toimi niin :)

Rikkaus tulee kalliiksi, upea ulkonäkö on ohimenevä ilmiö. Evvk. Saan elää omaa elämääni mihin olen tyytyväinen.

Elän omaa elämääni ja mulle on täysin yhdentekevää, millaista elämää joku toinen elää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen kateellinen just niistä asioista, joihin en itse voi vaikuttaa. Esim. onnellinen lapsuus, hyvät suhteet perheeseen, ulkonäkö...

Hmm. Mutta millä tavalla toisen ihmisen onnellisen lapsuuden kadehtiminen.. en tiedä... auttaa? Tai siis eihän lapsuutta edes voisi elää uudestaan. En tiedä, en osaa muotoilla tätä ymmärtämättömyyttäni nyt järkevästi. *__________-

Eihän se mitään autakaan, enkä haluaisi tuntea kateutta sellaisesta asiasta jolle en voi mitään. Tunnenpa silti. Olisi varmaan ollut ihana sellainen tavallinen, onnellinen lapsuus ilman alkoholisoitunutta vanhempaa. Toisinaan taas on helppo hyväksyä se että näillä korteilla mennään. Ja tarkemmin kun ajattelee, niin turhaanhan sitä sellaista murehtii ja kadehtii jolle ei vaan voi mitään. Mutta ei oma pää aina toimi niin :)

Juu ja pakko tarkentaa, etten missään nimessä moiti sinua tunteistasi, jos se yhtään siltä kuulosti.  Itselläni esim. epäonninen lapsuus tekee kyllä sen, että pohdin että olisipa se ollut parempi, mutta tuntuu aika isolta hyppäykseltä se että kadehtisi muiden ihmisten lapsuutta? Tai ne ei omassa päässä ainakaan tunnu olevan verrannollisia, kun en mä haluaisi muiden perheestä mitään. Omastani paremman.