Lue keskustelun säännöt.
Loppuuko tää ikinä? Nuori muutti pois kotoa ja se fiilis mikä tulee jos vaikka puhelimensa on kiinni
25.10.2018 |
kelaa päässään kaikki vaihtoehdot läpi mitä on voinut sattua.
Kommentit (35)
Vierailija kirjoitti:
Olen itse nuori ja muutan kohta kotoa pois. Siskoni on jo muutanut ja oln huomannut siinä samalla äitini huolen esim. Jos sisko käy ilalla myöhään harkoissa nii äiti katsoo kelloa ja soittaa etä onhan päässyt kotiin. Yritin vuosi sitten äidille toitottaa siitä että anna hänen olla rauhassa kyllä se pärjää.. mutta sitten kun aloin miettiä että jos minulla olisi lapsi, oli hän minkä ikäinen tahansa, on hän aina minun lapsi. Joten musta tuntuu jotenki pahalta lukee täällä joittenkin viestejä jossa sanotaan että äiti ei "arvosta" heidän aikuisuutta tai kyttää. Mutta jos itse ei ole äiti ( esim. Oman äitini on yh) ei sitä koskaan tule ymmärtämään äidin huolta ja tuskaa JOS jotain pahaa sattusikin. Siksi mä en sitä tuskaa halua omalla äidilleni aiheuttaa joten varmasti vastaan puheluihin ja teksteihin mahd. pian. Ja varmasti tietynlainen yksinäisyyden tunne jää kun se lapsi jota on kasvattunut kädestä pitäen ei ole enää siinä. Toivon että muutkin tekevät näin, sillä onhan teidän vanhemmat huolehtineet teistä kumminkin koko lapsuuden ja nuoruuden joten vähintä mitä voi tehdä on ilmoittaa että kaikki on hyvin ja soittaa.
Kiitos sinulle, ja aivan oikein ajattelet, että kun vastaa tai soittaa/tekstaa takaisin, on äidin huoli jo sillä usein ohitse. Yh olen itsekin ja se aika vanha "lapseni" on minun ainoa tärkeä ihmiseni. Yritän kuitenkin olla näyttämättä huoltani, koska kokemuksesta tiedän sen voivan ärsyttää. Kännykkäaikahan tätäkin ahdistusta lisäsi, oli normaalia, ettei lankapuhelimeen aina vastattukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kehtaa edes sanoa, minkä ikäinen "lapsi" minulla on. Mutta jos yritän soittaa hänelle, eikä hän vastaa monen soittokerrankaan jälkeen, eikä soita takaisin - alan jo kuvitella kaikkea mahdollista. Hän on ihan normaali työssäkäyvä ihminen, onnellisessa parisuhteessa jne. Eikä minullakaan ole ainakaan alkoholi-ongelmaa kun en sitä nautikaan.
Elämä on vaan ollut niin raastavaa aikaisemmin, että kai siitä on jäänyt joku perusturvallisuuden puute alitajuntaan. Olen huolestuja muutenkin, ja mietin asioita liikaa. Mutta miten siitä pääsisi pois...? Tiedän itsekin omasta kokemuksestani, että äidin "kyttäys" ärsytti ja jopa ajattelin kun muutin muualle (vastoin hänen toiveitaan) aikoinaan ala-ikäisenä, eli 19-vuotiaana, että mitä se enää vaivaa päätään minun asioillani. Olen aikuinen, joten unohtaisi kokonaan! Ei se vaan niin mene.
Keskusteluapu, asian pohtiminen ja juurikin sen selvittäminen mistä nuo tuntemukset kumpuaa. Mahdollisesti terapia? Missään nimessä ratkaisu ei ole se, että lapsi alkaisi joka mahdollinen hetki olla tavoitettavissa.
Ei hän olekaan. Osaan varmaankin kätkeä häneltä aika hyvin sen huolen, lähinnä vellon siinä itse yksinäni. En soittele koko ajan yms. Teini-ikäisenä lapsi oli joskus yötäkin pois, ja kertoi vaan kotiin palatessaan ettei siellä ollut puhelinta. Tämä siis ennen kännykkäaikaa.
Meillä toisiapäin. Lapset soittelee (aikuisia neljänkympin molemmin puolin) heti jos en ole ollut Whatsupissa muutamaan hetkeen. Olen todella perusterve eikä sairauksia, niin ihmettelen vähän.
Hanki oma elämä. Olet parhaasi lapsesi suhteen tehnyt. Et ole enää vastuussa aikuisesta ihmisestä. Luota siihen, että lapsesi ottaa sinuun yhteyttä, mikäli apuasi tarvitsee. Se käy mikä käy, eikä sinun murehtimisesi asioiden kulkuun voi vaikuttaa. Oma esikoinen on 26 v ja olin lähinnä helpottunut kun teiniangsti helpotti parikymppisenä, löytyi kiinnostava opiskelupaikka ja asunto hänelle sekä hyvä kumppani. itse olen iloinen, että lapsi on päässyt elämässään eteenpäin.
Nyt kuule vaikka väkisin opettelet erilaiset ajattelu- ja käyttäytymismallit, ja varsinkaan et roiku siinä lapsessasi ja syyllistä häntä olemisistaan ja tekemisistään ja siitä ettet saa kiinni. Kytätyksi tuleminen on todella ahdistavaa ja myös vahvistaa nuoren käsitystä siitä että hänen pärjäämiseensä ei luoteta.
Itse olen lähempänä neljääkymmentä, ja voin ihan suoraan sanoa että minulla ei ole parisuhdetta tai perhettä, koska minulle riittää yksi ripustautuva, kyttäävä ja syyllistävä ihmissuhde, eli äitini joka jo teininä ollessani mm. kertoi minulle että jos minulle kävisi jotain pahaa hän kuolisi siihen paikkaan. Hän soittelee, kyttää, vaatii saada tietää kaiken mitä teen ja katastrofalisoi heti jos en välittömästi vastaa. Joku ehkä käskisi laittamaan välit poikki, mutta ei hän täysin mätä ihminen kuitenkaan ole ja toisaalta se syyllisyys on minuun iskostettu niin vahvasti, että en tästä pääse pakoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen itsekin kahden nuoren aikuisen lapsen äiti, ja tiedän tunteen.
Siitä huolimatta mun mielestäni ei ole todellakaan oikein vaatia toista joka aamu näyttäytymään whatsapissa tai soittelemaan joka kerta ajomatkan päätteeksi, että on päässyt turvallisesti kotiin.
Entä jos haluaa aamulla nukkua pitkään, on kaamea krapula tai haluaa harrastaa koko aamupäivän villiä seksiä? Näihin kaikkiin on aikuisella ihmisellä oikeus, eikä silloin tarvi ajatella sitä, että näyttäytyy whatsapissa.
Ajomatkan jälkeen, entä jos ei menekään kotiin. Entä jos unohtaa. Tai ei vaan jaksa, vastassa on oma perhe, joka vaatii huomiota.
Antakaa tilaa toisillenne. Ette voi huolehtimalla kuitenkaan toista pelastaa, jos jotain tapahtuu.
Vierailija kirjoitti:
Olen itsekin kahden nuoren aikuisen lapsen äiti, ja tiedän tunteen.
Siitä huolimatta mun mielestäni ei ole todellakaan oikein vaatia toista joka aamu näyttäytymään whatsapissa tai soittelemaan joka kerta ajomatkan päätteeksi, että on päässyt turvallisesti kotiin.
Entä jos haluaa aamulla nukkua pitkään, on kaamea krapula tai haluaa harrastaa koko aamupäivän villiä seksiä? Näihin kaikkiin on aikuisella ihmisellä oikeus, eikä silloin tarvi ajatella sitä, että näyttäytyy whatsapissa.
Ajomatkan jälkeen, entä jos ei menekään kotiin. Entä jos unohtaa. Tai ei vaan jaksa, vastassa on oma perhe, joka vaatii huomiota.
Antakaa tilaa toisillenne. Ette voi huolehtimalla kuitenkaan toista pelastaa, jos jotain tapahtuu.
Näin juuri. Minulla kaksi nuorta aikuista, toinen asuu vielä kotona, toinen muualla opiskelemassa. Molempien kanssa lämpimät tiiviit välit mutta heidän ehdoillaan. Ilman muuta joskus huolestuttaa kuinka selviävät reissuillaan, mutta luotan, että selviävät. Oma äitini aikoinaan ei halunnut juurikaan tietää opiskelijaelämästäni, jos tiesi jostakin "vaarallisemmasta" (ulkomaan reissusta tms), hätäili hirveästi. Minä tiedän paljon mutta hätäilen vähän. Ero välillämme on omassa perusturvallisuudessa, minulla maailma ei ole hirveän pelottava paikka, sota-ajan lapsi-äidilleni se sitä on, turvallisinta kotona. Kun tuon tajuaa huolehtiessaan, siirtääkö omia pelkojaan lapsilleen vai opettaako heistä järkeviä mutta tasapainoisemmin maailmaan suhtautuvia. Tuo rauhallinen suhtautumiseni tekee minusta lapsilleni turvallisemman. Esimerkiksi tytär joutui kavereineen oikeasti pelottavaan tilanteeseen ulkomailla kaverinsa kanssa. Soittivat minulle koska kaverin äiti olisi säikähtänyt kuoliaaksi. Minä kuuntelin, pohdin ja yhdessä mietittiin miten ratkaista ongelma joka sitten selvisikin onnellisesti. Minusta äitiyttä on pysyä aikuisena, turvallisena tukena myös aikuisten lasten suhteen mutta antaa heidän elää omaa elämäänsä ilman liikaa kontrollia tai omien pelkojen siirtämistä heidän kannettavakseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen itsekin kahden nuoren aikuisen lapsen äiti, ja tiedän tunteen.
Siitä huolimatta mun mielestäni ei ole todellakaan oikein vaatia toista joka aamu näyttäytymään whatsapissa tai soittelemaan joka kerta ajomatkan päätteeksi, että on päässyt turvallisesti kotiin.
Entä jos haluaa aamulla nukkua pitkään, on kaamea krapula tai haluaa harrastaa koko aamupäivän villiä seksiä? Näihin kaikkiin on aikuisella ihmisellä oikeus, eikä silloin tarvi ajatella sitä, että näyttäytyy whatsapissa.
Ajomatkan jälkeen, entä jos ei menekään kotiin. Entä jos unohtaa. Tai ei vaan jaksa, vastassa on oma perhe, joka vaatii huomiota.
Antakaa tilaa toisillenne. Ette voi huolehtimalla kuitenkaan toista pelastaa, jos jotain tapahtuu.
Nimenomaan! Se huoli on _tunne_, eikä huolen avulla voi ketään pelastaa. Jos lapsi oikeasti on jossain tosi pahassa paikassa jossa äiti voisi auttaa, niin varmaan soittelevat teille päin.
Vierailija kirjoitti:
Miksi puhelimen kiinni oleminen viittaisi siihen, että on sattunut jotain? Ei kai se kännykkä siitä itsestään kiinni mene? Todennäköisempää on, että akku on loppunut tai ollut jossain tilanteessa, missä joutuu sammuttamaan puhelimen, ja unohtanut käynnistää sen.
Ei kyllä nykynuorille käy näitä unohduksia. Kännykkä on pään ja käden välttämätön jatke.
Silloin kun känny on pois päältä, on todennäköisesti kännykkä kadonnut tai on olosuhteissa, jossa ei pääse lataamaan akkua. Yleensä laturitkin ovat hyvin mukana :)
Se, että olisi jotain muuta vakavampaa on tietysti pieni mahdollisuus. Mutta se hiipii mieleen ja on inhottavaa. En ole kyttääjä enkä kaiken mahdollisen pahan ajattelija, silti näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi puhelimen kiinni oleminen viittaisi siihen, että on sattunut jotain? Ei kai se kännykkä siitä itsestään kiinni mene? Todennäköisempää on, että akku on loppunut tai ollut jossain tilanteessa, missä joutuu sammuttamaan puhelimen, ja unohtanut käynnistää sen.
Ei kyllä nykynuorille käy näitä unohduksia. Kännykkä on pään ja käden välttämätön jatke.
Silloin kun känny on pois päältä, on todennäköisesti kännykkä kadonnut tai on olosuhteissa, jossa ei pääse lataamaan akkua. Yleensä laturitkin ovat hyvin mukana :)
Se, että olisi jotain muuta vakavampaa on tietysti pieni mahdollisuus. Mutta se hiipii mieleen ja on inhottavaa. En ole kyttääjä enkä kaiken mahdollisen pahan ajattelija, silti näin.
No onko joka kerta kun äiti ei saa heti yhteyttä aikuiseen lapseensa syynä ollut jotain kamalaa? Vaiko akun loppuminen ja oikeanlaisen laturin puuttuminen (kyllä, sitäkin tapahtuu, varsinkin nykyään kun laturin päitä hyvin monenlaisia), tai ihan, että aikuisella lapsella jotain muuta miettimistä kuin kännykkä juuri sillä hetkellä, kännykän voi laittaa ihan kiinnikin. Ajatelkaapa äidit jos joku muu kontrolloisi teidän elämäänne joka tunti, eikö tuntuisi ahdistavalta?
Mun äiti ei turhia mun perään soitellut kun muutin omilleni. Meillä ei vain mennyt yhteen. Yksinkertaisesti.
Olin niin kateellinen kun hyvän ystäväni äiti soitteli hänelle aina kerran päivässä, puhuivat vaivattomasti arkisista asioista ja lopetti puhelun aina hyvillä mielin. Kunnes kerran puhelimesa oli kiinni ja kun sai lataukseen ja puhelimen takaisin päälle soitti tämä äiti ihan paniikissa ja kaverilla meni aikaa rauhoituitella ja vakuuttaa että kaikki on ihan ok.
Että asioissa on puolensa ja puolensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ollaanpa me ihmiset erilaisia! Itselläni on kolme kotoa poismuuttanutta nuorta aikuista (25-, 23- ja 21-vuotiaat). Viestitellään jos on asiaa. Laitetaan silloin tällöin Snäppejä. Lapset käyvät kotona silloin tällöin ja me joskus heidän luonaan. Ovat tosi rakkaita, mutta saavat elää rauhassa omaa elämäänsä. Aina autetaan, jos on tarvis, mutta apua ei tyrkytetä.
Minulla on ollut koko ajan myös oma elämä. Lapset ovat tärkeintä elämässä, mutta silti he ovat omia yksilöitään ja heile täytyy antaa vapaus olla ja elää itsenäisinä.
Kyllä se loppuu jossain vaiheessa. Olen asunut ulkomailla yli 20v ja nyt on toisin päin - olen enemmän huolissani jos vanhemmat ei heti vastaa puhelimeen...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
#34 jatkaa
Soitan vanhemmilleni kerran kuukaudessa, he eivät koskaan soita minulle. Silloin nuorempana oli toisin, jaksoivat vielä soitella ja tarkistella että minulla vielä henki pihisee. :)
Keskusteluapu, asian pohtiminen ja juurikin sen selvittäminen mistä nuo tuntemukset kumpuaa. Mahdollisesti terapia? Missään nimessä ratkaisu ei ole se, että lapsi alkaisi joka mahdollinen hetki olla tavoitettavissa.