Loppuuko tää ikinä? Nuori muutti pois kotoa ja se fiilis mikä tulee jos vaikka puhelimensa on kiinni

En usko että loppuu. Itse en ymmärrä miksi aina tulee ajateltua vaan kauheita.

Vanha totuus on pienet lapset pienet murheet. Isot lapset isot murheet. Tiedän mitä tarkoitat, ja ei se ole helpottanut.

Kyllä se kuule sitä on ja valvottujen öiden jälkeen saatu yhteys kuin suurin lahja. Kun olet hyvin kasvattanut, yritä luottaa ja uskoa ettei mitään pahaa tapahdu. Äitinä on iloa kuitenkin jokaisena selvittynä iltana. Ennenkuin huomaatkaan he ovat aikuisia, pitkälle opiskelleita ja siivet ovat kantaneet, kun juuret ovat vahvat. Voimia.

Ei lopu. Kävin kattomassa "Kaikki äitini, kaikki tyttäreni" ja erityisesti jäi mieleen se, miten kuvittelee, että voi ajatuksen voimalla suojella rakkaintaan. Älä käy mulle sanoon, ettei voi!

Eipä se taida loppua. Äitini saa hepulit ellen vastaa puhelimeen tai viesteihin taikka jos en käy Whatsapissa "näyttäytymässä" aamulla herätessäni ja olen sentään 25v nainen.

Ei hyvää päivää! Lapsissaan roikkujat! Kasvakaa ihmisinä ja hankkikaa elämä! Luultavasti inhotatte aikuistuvaa lastanne!

lakkaa kyttäämästä. Toiset muuttaa kotoa toiseen maahan ihan ilman puhelinta.

Miksi puhelimen kiinni oleminen viittaisi siihen, että on sattunut jotain? Ei kai se kännykkä siitä itsestään kiinni mene? Todennäköisempää on, että akku on loppunut tai ollut jossain tilanteessa, missä joutuu sammuttamaan puhelimen, ja unohtanut käynnistää sen.

Riippunee lapsesta. Oma äitini katsoi vierestä kun isäni heitti minut ulos lapsuudenkodistani, 10 vuotta sitten. Muutamat vuodet soittelin äitilleni, mutta karu totuus siitä ettei hän välitä (luulin toisin) valkeni, kun hän ei koskaan soita minulle, ei tule käymään ja käy viikoittain siskollani.

Että odota että lapsi josta et pidä alkaa itsenäistyä, se on sitten aika helppoa kai.

Ei lopu, en voi soittaa illalla aikuiselle lapselle ni sillä jos hän ei vastaa puhelimeen tiedän että en nuku koko yönä.

Vierailija kirjoitti:

Eipä se taida loppua. Äitini saa hepulit ellen vastaa puhelimeen tai viesteihin taikka jos en käy Whatsapissa "näyttäytymässä" aamulla herätessäni ja olen sentään 25v nainen.

Tsiisus soikoon tuo näyttäytyminen... Ootko ihan varma ettei vaan kärsisi ahdistuksesta ja kanavoisi sitä tuohon?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä se taida loppua. Äitini saa hepulit ellen vastaa puhelimeen tai viesteihin taikka jos en käy Whatsapissa "näyttäytymässä" aamulla herätessäni ja olen sentään 25v nainen.

Tsiisus soikoon tuo näyttäytyminen... Ootko ihan varma ettei vaan kärsisi ahdistuksesta ja kanavoisi sitä tuohon?

Uskon tämän johtuvan siitä, että mulle kävi teininä jotain pahaa ja äiti potee kai syyllisyyttä siitä ettei pystynyt suojelemaan minua? Pitää minua myös jollain tavalla herkempänä ja tapaturma-alttiimpana kuin muita sisaruksiani. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä se taida loppua. Äitini saa hepulit ellen vastaa puhelimeen tai viesteihin taikka jos en käy Whatsapissa "näyttäytymässä" aamulla herätessäni ja olen sentään 25v nainen.

Tsiisus soikoon tuo näyttäytyminen... Ootko ihan varma ettei vaan kärsisi ahdistuksesta ja kanavoisi sitä tuohon?

Mun äiti on ihan samanlainen välillä. Varsinkin niinä kausina kausina kun käyttää enemmän alkoholia (alkoholisti). Saattaa soittaa jo viiden kuuden aikoihin aamulla oonko kunnossa ja kertoo syyksi, että mietti kun en ollut käynyt watsapissa :D

Muutenkin on vähän takertuvaisemman oloinen.

Eli oman äitini kohdalla varmaan johtuu ahdistuksesta ja peloista, mitä alkoholin liikakäyttö saa aikaan ja sekoittaa perusturvallisuuden tunteet.

Minä olen estänyt äitiä näkemästä wa:n paikallaolot, ja vastaan hänen puheluihinsa kerran kuukauteen. On pakko lyödä rajoja, koska tunnen, ettei hän arvosta minun aikuisuuttani ja itsenäisyyttäni. Ikävää jos hän haikailee vanhoihin perheaikoihin, mutta kyllä pitäisi viisikymppisen naisen ymmärtää, että ne menivät jo. Minusta hänen käytöksensä on sekä ahdistavaa että hiukkasen epätervettä.

Ei lopu ikinä. 

Kyllä, tulee vaihe kun lapsen uskoo pärjäävän ja soittavan itsekin, jos jotain sattuu - jos välit on hyvät. Siinä vaiheessa sitten alkaakin - olettaen että välit on kunnossa - huolehtia omista vanhemmistaan, jos nämä eivät vastaa. Vastaus: huoli ei lopu, mutta kohde vaihtuu.

Minkä ikäisistä lapsista te oikein puhutte? Minun lapseni ovat 26v. ja 20v. Molempiin on hyvät ja lämpimät välit. Puhutaan puhelimessa kuulumiset yleensä kerran viikossa. Viestitellään, jos on asiaa, yleensä kerran pari viikossa. Nuorempi, joka opiskelee käy kotona 1-2 kertaa kuukaudessa. Vanhempi lapsi on vuorotyössä ja avoliitossa, hänen kanssaan tapaamme ehkä patin kolmen kuukauden välein. Lapset asuvat reilun 200 km päässä lapsuuden kodistaan. En halua roikkua lapsissani päivittäin, minusta tuo yhteydenpito on ihan ok.

En kehtaa edes sanoa, minkä ikäinen "lapsi" minulla on. Mutta jos yritän soittaa hänelle, eikä hän vastaa monen soittokerrankaan jälkeen, eikä soita takaisin - alan jo kuvitella kaikkea mahdollista. Hän on ihan normaali työssäkäyvä ihminen, onnellisessa parisuhteessa jne. Eikä minullakaan ole ainakaan alkoholi-ongelmaa kun en sitä nautikaan.

Elämä on vaan ollut niin raastavaa aikaisemmin, että kai siitä on jäänyt joku perusturvallisuuden puute alitajuntaan. Olen huolestuja muutenkin, ja mietin asioita liikaa. Mutta miten siitä pääsisi pois...? Tiedän itsekin omasta kokemuksestani, että äidin "kyttäys" ärsytti ja jopa ajattelin kun muutin muualle (vastoin  hänen toiveitaan) aikoinaan ala-ikäisenä, eli 19-vuotiaana, että mitä se enää vaivaa päätään minun asioillani. Olen aikuinen, joten unohtaisi kokonaan! Ei se vaan niin mene.

Taidan olla vähän poikkeava äiti. En soittele lapsille ellei ole tärkeetä asiaa. Tyttäret kyllä soittelee mulle lähes päivittäin ja poika käy meillä vähintään kahdesti viikossa.

Olen itse nuori ja muutan kohta kotoa pois. Siskoni on jo muutanut ja oln huomannut siinä samalla äitini huolen esim. Jos sisko käy ilalla myöhään harkoissa nii äiti katsoo kelloa ja soittaa etä onhan päässyt kotiin. Yritin vuosi sitten äidille toitottaa siitä että anna hänen olla rauhassa kyllä se pärjää.. mutta sitten kun aloin miettiä että jos minulla olisi lapsi, oli hän minkä ikäinen tahansa, on hän aina minun lapsi. Joten musta tuntuu jotenki pahalta lukee täällä joittenkin viestejä jossa sanotaan että äiti ei "arvosta" heidän aikuisuutta tai kyttää. Mutta jos itse ei ole äiti ( esim. Oman äitini on yh) ei sitä koskaan tule ymmärtämään äidin huolta ja tuskaa JOS jotain pahaa sattusikin. Siksi mä en sitä tuskaa halua omalla äidilleni aiheuttaa joten varmasti vastaan puheluihin ja teksteihin mahd. pian. Ja varmasti tietynlainen yksinäisyyden tunne jää kun se lapsi jota on kasvattunut kädestä pitäen ei ole enää siinä. Toivon että muutkin tekevät näin, sillä onhan teidän vanhemmat huolehtineet teistä kumminkin koko lapsuuden ja nuoruuden joten vähintä mitä voi tehdä on ilmoittaa että kaikki on hyvin ja soittaa.