Onko ihan normaalia katua uraäitiyttään sitten, kun lapset on isompia?

En mä tiedä onko mahdollistakaan selvitä

ilman yhtään syyllisyydentunteita. Aina on jotain, jonka olisi voinut tehdä toisin ja paremmin. Tässä fiiliksessä tulee oikein vellottua nyt, kun lapsi on aikuistumassa ja lähdössä maailmalle.

Mulla ei ollut näyttävää uraa, mutta nuorena velallisena (isänsä opiskeli) oli pakko mennä heti äitiysloman jälkeen töihin. Ja sainpa minäkin suolistosairauden, minusta herra Crohn pilasi muutaman vuoden lapseni lapsuutta äidin uupumuksen vuoksi. Tunnen näistäkin huonoa omaatuntoa, vaikka realiteeteille ei mitään mahda, ja järki (ja mies ja tytär) sanovat, että lapsuus oli hyvä.

Toinen vanhemmistani alkoi tehdä reissutyötä ja pitkää päivää kun olin alakoulussa. Valitettavasti tämä etäännytti meidät toisistamme pysyvästi, vaikka toki välit pysyivät lämpiminä ja rakastavina. Mutta kahden kesken oleminen ei ole yhtä luontevaa kuin sen toisen vanhemman kanssa joka oli enemmän paikalla, eli vaikuttaa esim. siihen millaisista asioista puhutaan, keskustelu on pinnallisempaa jne.

Kuinkahan moni ns häirikkömummo on tällainen katuva entinen uraäiti, joka kuvittelee korjaavansa ratkaisujaan lapsenlapsensa kanssa.

Itse olen aloittamassa urani nyt kun lapset ovat 2.5v ja 8v. Kyllä sitä mietin, tulenko vielä katumaan. Toisaalta olen ollut vuosikausia kotona, ihan kaikessa rauhassa. Minua lohduttaa se, että jatkossa lasten isä ottaa heistä suuremman vastuun ja elää kiireetöntä arkea heidän kanssaan. Toki molemmat lapset ovat olleet nyt aika huonona kun minua ei enää näy kotona niin paljon, vaikka isä onkin. Mutta kun se elämä jatkuu sittenkin kun lapset eivät enää kanssamme elä!

Hei aivan sama! Itse menin kuin höyryjuna eteenpäin, kun lapset olivat pieniä. Opiskelin, tein töitä, harrastin.. En keskittynyt laisinkaan siihen äitinä olemiseen. Hirveällä kiireellä vaativiin työtehtäviin, pitkiin päiviin ja lapset päiväkotiin. Ero tuli, lapset jäi isälle, koska olin niin paljon töissä ja kaiken lisäksi sairastuin myös suolistosairauteen. :) Nyt lapset jo koulussa, ja minulla etäiset välit heihin. 

Minulla on ollut masennusta. Siksi lapset menivät varhain päivähoitoon. Harmittaahan se, että omien lapsuudentraumojen vaikutus vanhemmuuteen on ollut tällainen, mutta uskon silti, että näin lapset ovat saaneet hyvän lapsuuden. Heihin jaksoi aivan eri tavalla keskittyä hoitopäivien jälkeen ja viikonloppuisin, kun lasten seurassa ei ollut koko ajan. Jos lapset olisivat olleet kotona koko ajan vuosikausia, niille olisin varmasti ollut vanhempana heille paljon huonompi. Nykyään onneksi voin jo paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Silloin jotenkin ajattelin myös, että ei pärjätä taloudellisesti, jos en ole töissä. Vaikka todellisuudessa rahat olisi riittäneet, jos vain olisimme luopuneet joistain ylellisyyksistä, esim. toisesta autosta ja moottoripyörästä ja jos olisin jättänyt vaikka shoppailun vähemmälle. Se oli ihan hullua! Lapsille vaatteita usealla sadalla eurolla kuukaudessa ja yli puolet jäi käyttämättä! Onneksi olen tässä oman sairastumisen myötä oppinut myös vähentämään kulutusta. Ja elämään hetkessä ja nauttimaan tässä ja nyt. Ehkä toisaalta ihan hyvä, että sairastuin. Ehkä se oli joku ”herätys”. Pysähtyminen.

Ap

Ihan kiva. Mun oli pakko käydä töissä, kun jouduin yksinhuoltajaksi, kun lapsi oli pieni. Sitä ennen oli elätettävä myös mies. Toisaalta olen pohtinut jälkeenpäin, että jos olisin luopunut talostamme (ja veloistamme), ja heittäytynyt sossun elätiksi, olisin varmasti ollut paljon parempi äiti. Ehkä.

olla värin, nainen olla kotona, anta sexi, synnyttä lapsi miellyttä mies.

T: Ah med

Vähän joo harmittaa , toisaalta viihtyy onneksi tarhassa ja taloudellisesti olisi ollut haaste jäädä kotiin.

Toki mahdollista, mutta vuosi kotona olisi käytännössä syönyt säästötiliä reilusti yli 1000 kuussa. (Ei saada tukia eikä olisi saatu esim. asumistukea kuin vastikkeeseen , kotihoidon tuki toki olisi saatu.).

Toisaalta olisin myös ehkä metsittynyt kotona...Nyt on jotenkin helpompi esim tarhan kautta verkostoitua yms. muiden mammojen ja lapsellisten kanssa.

Minä kadun, kun tavallaan haluaisin elää sen pikkulapsiajan uudelleen. Sitä ei saa takaisin. Lapset aikuisia. Ikää 45-v ja haaveilen iltatähdestä, vaikka tiefän, että se on hullua.

Tosiaan moni on kuolinvuoteella katunut sitä ettei ollut enemmän perheen kanssa. Harva varmasti katuu ettei tehnyt tarpeeksi töitä.

Äitien ja isien pitäisi luottaa itseensä ja hoitaa lapset kotona ainakin 3v asti jos talous ja oma pää vaan sen jotenkin kestää. Ihan turha kuunnella muita ja elää muiden odotusten mukaan. Monien mielestä se vauva pitäisi varmaa jättää synnärille laitoshoitoon ja äiti töihin. Sydän sanoo mikä on oikein ja järkevää.

Ja jos se oma ura on tärkeämpi kuin lapset aina ja jarkuvasti niin parempi jättää lapset tekemättä.

Tuntuu, ettei jotkut äidit kadu muuta kuin lasten tekemistä. Oma äitini syyllisti minua oman uransa vaikeuttamisesta jo kun olin lapsi. Olin milloin missäkin hoidossa. Alle puoli vuotiaana olin jo viikkoja erossa äidistä useassa jaksossa.

Msasentunut nuori

Mua taas kaduttaa tässä vaiheessa se, että olin osittaisella hoitovapaalla monet monet vudet, kunnes kuopuskin meni kolmoselle. Nyt kun esikoiselle pitää maksa lukiot ja autokoulut niin olisi ihan kiva, ettei kaikki säästöt mennyt noihin vuosiin, kun tein lyhennettyä työviikkoa. No toisaalta se oli tärkeää sekin, sai aikaa lasten kanssa, ehti mukaan vanhempainvartteihin ja terveystarkastuksiin mutta silti...

Toisin tekemistä toivovat varokaa, että ette lupaa hoitaa lapsenlapsianne, jos ette sitten hoida! Niin nähty, että uraäiti ei ryhdy lapsille läsnäolevaksi, joskus perheen arjen sujumisesta vastuuta ottavaksi mummoksi!

Ei vain osannut luoda suhdetta lapsenlapsiin ja luovutti! Äitiys on välillä raskasta työtä. Täytyy laittaa ruokaa, syödä yhdessä, nukuttaa lapsi yms. Mummon antama apu ei voi olla vain rusinoiden pullasta poimimista, sillä sellainen rasittaa vanhempia.

Vierailija kirjoitti:

Tästä mm. Jordan B. Peterson on puhunut paljon.

On hyvin yleinen ilmiö, että naiset kouluttautuvat korkeasti ja pääsevät nopeasti huippuvirkoihin vastuullisiin asemiin.

Pari vuotta myöhemmin he ymmärtävät, että tuo on se mitä nykyajan yhteiskunta heiltä haluaa. He itse haluavat mennä kotiin ja olla äitejä lapsilleen. Tästä on seurannut hirvittävästi ahdistusta ja terapiakäyntejä.

Ei kannata yleistää. Itse luulin haluavani olla kotiäiti. 2 vuotta kestin hammasta purren, kunnes pääsin takaisin töihin. Nyt olen onnellinen ja parempi äiti lapselleni, kun saan olla muutakin kuin äiti. Ja vapaa-ajat vietämme aika tiiviisti yhdessä. Kaveripiirissä muitakin, joilla sama kokemus. En usko katuvani myöhemmin sitä, etten ollut kauemmin kotiäitinä. Nyt tosin mietin, onko oikein haluta toista lasta, jos en halua taas jäädä pitkäksi aikaa kotiin ja luopua urastani... mies saisi jäädä puolestaan.