En ymmärrä mun "mielenterveyshoitoa". Ajatuksia, neuvoja,..?

En mielelläni kirjoita yksityisasioitani nettiin, mutta nyt on vähän pakko koska olen mielenterveyshoitoni kanssa niin hämilläni että en oikein tiedä mitä voisin tehdä. Ongelmani on se että minulla on jo vuosia ollut väkivalta-ajatuksia (enimmäkseen ajatuksia tappamisesta - minkä hyvänsä ja itseni ja kaikkien tappamisesta). Ne pahasti vaikeuttavat arkeani, eli mun on toisinaan vaikea (mahdoton) käydä esim ruokakaupassa kun mieli on täynnä muiden asiakkaiden satuttamisajatuksia. Se on niin ahdistavaa että mun täytyy häipyä jonnekin omaan rauhaan "jäähylle", äkkiä ennen kuin räjähdän. En pysty tekemään tai hakemaan töitä. Elän työttömyystuella/toimeentulotuella. Olen toimeton, elän erakkona, pysyn kaukana muista jotta en räjähtäisi. Pystyn kyllä päivittäin pikaisesti käväisemään ihmisten ilmoilla (ruokakaupassa, lääkärillä, kirjastossa,...) mutta enimmäkseen pysyttelen yksin rauhassa/jäähyllä. Minulla ei ole kavereita tms. Vuosiin en ole kenenkään kanssa jutellut tai muutoinkaan ollut sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, paitsi siis lääkärin/hoitajan/ym kanssa.
No, vuonna 2012 ensimmäistä kertaa menin terveyskeskukseen pyytämään apua tähän ongelmaan. Tapasin lääkärin, psyk hoitajan, psykiatrin, psykologin. Hetken oli kokeilussa masennuslääke - ei vaikutusta, joten se lopetettiin. Lopulta kun olin käynyt todella monta kertaa tapaamassa heitä ja kun aikaa oli kulunut jo ties kuinka paljon, niin tuli psykiatrilta diagnoosi ja hoitosuunnitelma: borderline (eli epävakaa persoonallisuushäiriö), EI lääkitystä, EI terapiaa. Psykiatri sanoi että lääkitys/terapia olisivat tarpeettomia, turhia, eivät mitään hyödyttäisi. Saan aina halutessani käydä tapaamassa psyk hoitajaa.
Tuota "mielenterveyshoitoa" minulle on nyt tarjottu jo vuosia, eli olen älyttömän monta kertaa käynyt juttelemassa hoitajan kanssa ja se on aivan turhaa. Väkivalta-ajatuksia minulla on aivan yhtä paljon kuin ennen, olen aivan yhtä erakoitunut kuin ennen, toimintakykyni yhteiskunnassa on aivan yhtä heikko kuin ennen. Mikään ei ole muuttunut. Saan varmaan halutessani käydä tapaamassa hoitajaa loppuikäni, mutta mietin, että kävisinkö. Miksi kävisin? Jos se ei ole kuuteen vuoteen mitään hyödyttänyt niin hyödyttääkö se jos jatkan sitä vielä 40 vuotta? Eikö ole mitään muita hoitovaihtoehtoja? Ja siis, kun olen kysynyt muista hoitovaihtoehdoista hoitajalta/psykiatrilta niin vastaus on ollut se että EI, muut hoidot ovat minulle turhia. Joten..? Mitä tekisin? Jatkan hoitajalla käymistä? En jatka? Jään vain suosiolla kotiin loppuiäkseni erakoksi, peläten sitä päivää kun lopulta räjähdän ja teen jotain kamalaa?
En ymmärrä tätä mielenterveyshoitoa, tai siis tätä turhaa "mielenterveyshoitoa", eli silkkaa kuulumisten jutustelua hoitajan kanssa. Mikä tarkoitus sillä on? Tahtoisin vielä kirjoittaa esim siitä millaisia keskusteluja olen hoitajan kanssa käynyt, ym, mutta nyt minun pitää kyllä ottaa pitkä tauko. Tästä tuli ihan liian pitkä aloitus.
Ymmärrätte varmasti että olen tämän asian kanssa todella hämilläni. Joten arvostan jos saan teiltä mitä hyvänsä ajatuksia, neuvoja,... ihan mitä vain. En minä yksin - tai hoitajan kanssa - tässä asiassa yhtään viisastu.
Terveisin, 35v mies, fyysisesti terve.