Lue keskustelun säännöt.
Löytyykö muita "vakavista" ja vakavista mt-ongelmista kärsiviä? Koetko olevasi todella outo ja erilainen?
21.10.2018 |
Oletko koskaan tavannut muita, joilla on samanlaisia ongelmia ja voinut jutella niistä?
Mä en ainakaan ole. En tiedä, missä kaikki esim. ääniä kuulevat tai niitä kuulleet ovat (vaikka lukemani mukaan he eivät tavallisesti edes ole mitenkään sairaita). Harvoin kuulee kenenkään myöntävän, että hänellä on kaksisuuntainen mielialahäiriö tai skitsofrenia. Masennuksesta esimerkiksi puhutaan aika paljon, mutta sitä "oudommat" jutut tuntuu olevan ihan marginaali-ilmiöitä.
Olen täälläkin esimerkiksi lukenut keskusteluja, joissa näistä diagnooseista ja jutuista puhutaan, eikä se ole nättiä. Ei tosin mikään tällä palstalla ole. Eikä jutut tosielämässäkään ole sen ystävällisempiä. En ihmettele sitä, että ihmiset pysyvät piilossa, kun asenteet ovat mitä ovat. Mä olen kai ollut aina niin epäsosiaalinen, että se tulee aina yllätyksenä.
Mä olen ollut sekopää jo lapsesta asti. Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka julkisesti on puhuneet vastaavista jutuista ja itsekin olen joskus kirjoitellut niistä netissä. Elämässäni tavoitteena on ollut parantuminen. Mutta mä en voi parantua. Näistä mun jutuista ei parane. Mikään ei tee musta normaalia. Mitäs nyt sitten?
Mun pitää elää sekopäänä elämäni loppuun asti. Mä pystyn elämään melko normaalia elämää nykyisin, mutta mä häpeän itseäni todella paljon ja olen ruvennut saamaan paniikkikohtauksia ja muuta sen tyyppistä, mikä haittaa elämääni. Luultavasti, koska häpeän itseäni niin paljon. Musta tuntuu siltä, ettei mun pitäisi olla "normaalien" keskuudessa kun hulluuteni jotenkin pilaa kaiken.
Miksi mun pitäisi hävetä itseäni sellaisten juttujen takia, mihin en voi vaikuttaa? En mä ole mielestäni paha ihminen.
Olisi hyvä tietää, onko muilla vastaavia kokemuksia. Ja saa puhua muutenkin.
Kommentit (27)
Hieno aloitus, kiitos siitä! Minulla ei ole vakavan masennuksen lisäksi "kuin" dissosiaatio-oireita mutta ennen kuin sain aikuisella iällä tietää mistä on kyse, asia pelotti ja hävetti varsin paljon. Noiden oireiden suhteen oloni on ihan ok, mutta masennuksen ja sosiaalisten tilanteiden pelon suhteen häpeä nostaa välillä päätään vaikka järjellä tiedänkin etten ole niitä itselleni valinnut.
En tiedä lohduttaako tämä ajatus yhtään mutta useimmat mielensisäiset asiat eivät näy ulospäin oikeastaan mitenkään. Vaikka mieli olisi isossakin kaaoksessa, sitä ei välttämättä huomaa kadulla vastaan tuleva ihminen millään lailla.
Kävin taannoin terapiaryhmässä jossa kerroimme mm. oireistamme ja lähes kaikilla oli jonkin verran vaikeuksia avautua asioista, häpeä tuntui olevan elävästi mukana. Mutta siinä porukassa myös totesi sen kuinka turha se häpeäntunne oikeastaan on: läsnä oli ryhmä mukavia ihmisiä, eikä kasa oireita. Joistain asioista olen kertonut hieman myös eräälle ystävälle ja vanhemmilleni sekä siskolle. Puhuminen on yleensä helpottanut oloa ja etenkin tuossa ryhmässä oli hienoa saada tukea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
terapia ei ole riittävä, vaan hoidon perustan muodostaa lääkehoito. tätä tehostetaan tarpeen mukaan sähköshokkihoidolla
Vierailija kirjoitti:
mä olen masennusksesta kärsivä työtön. en itse koe olevana kovinkaan outo, muttaa entiset kaverit ovat alkaneet hylkiä. syön lääkkeitä ja lääkkeillä tämä tauti on hallinnassa
Eivät he sitten hyviä kavereita olleet. Otan osaa. En käsitä, miksi nämä jutut on edelleen ikäänkuin tabu. Ihminen kun ei mahda sairastumiselleen mitään.
Hienoa toisaalta, että olet löytänyt sopivat lääkkeet.
ap
Vierailija kirjoitti:
Hieno aloitus, kiitos siitä! Minulla ei ole vakavan masennuksen lisäksi "kuin" dissosiaatio-oireita mutta ennen kuin sain aikuisella iällä tietää mistä on kyse, asia pelotti ja hävetti varsin paljon. Noiden oireiden suhteen oloni on ihan ok, mutta masennuksen ja sosiaalisten tilanteiden pelon suhteen häpeä nostaa välillä päätään vaikka järjellä tiedänkin etten ole niitä itselleni valinnut.
En tiedä lohduttaako tämä ajatus yhtään mutta useimmat mielensisäiset asiat eivät näy ulospäin oikeastaan mitenkään. Vaikka mieli olisi isossakin kaaoksessa, sitä ei välttämättä huomaa kadulla vastaan tuleva ihminen millään lailla.
Kävin taannoin terapiaryhmässä jossa kerroimme mm. oireistamme ja lähes kaikilla oli jonkin verran vaikeuksia avautua asioista, häpeä tuntui olevan elävästi mukana. Mutta siinä porukassa myös totesi sen kuinka turha se häpeäntunne oikeastaan on: läsnä oli ryhmä mukavia ihmisiä, eikä kasa oireita. Joistain asioista olen kertonut hieman myös eräälle ystävälle ja vanhemmilleni sekä siskolle. Puhuminen on yleensä helpottanut oloa ja etenkin tuossa ryhmässä oli hienoa saada tukea.
Hienoa, että lähdit tuollaiseen ryhmään. Kuulostaa sellaiselta, mihin itsekin voisin osallistua. Ja tosiaan, häpeä leimaa mielen sairauksia vahvasti, ja aivan eri tavalla kuin fyysisiä sairauksia.
Varmaankin mun häpeäni perusta tulee lapsuudesta. Oireilin silloinkin jo vahvasti. Mun vanhempani oli ikäänkuin sitä mieltä, ettei mielenterveyden ongelmiin sairastunut ole enää oikein edes ihminen, vaan se sairaus on kaikki, mitä he on. Mitään omaa tahtoa ja tietoisuutta ei siis heidän mielestään ollut jäljellä.
Sitten pian noiden puheiden jälkeen tapahtui esim. sellaista, että äiti otti mut mukaan ja ajettiin videovuokraamoon. Äidin kanssa sitten katseltiin joku aiheeseen liittyvä elokuva kun isä ei ollut kotona, esim. Kaunis mieli, ja äiti lähes itki. Saattoi se todella itkeäkin.
Isä odottaa vieläkin, että mussa ilmenisi joku erityslahjakkuus. Olen jatkuva pettymys heille.
Olen huomannut, että vain omalla illuusiollani tai käsitteelläni muiden ajatuksista lopulta on väliä, jos ne ovat sen rajoissa, mikä on mahdollista, koska ihminen tulkitsee ympäristöään aina siten, että se tukee hänen omia käsityksiään. Tämä jatkuu aina niin pitkälle kuin on mahdollista. Lopulta kaikki elävät omassa yksityisessä todellisuudessaan.
ap
Ulkonäkö vaikuttaa aika paljon. Töissä saanut tyrpaan sen takia sekä kouluissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ulkonäkö vaikuttaa aika paljon. Töissä saanut tyrpaan sen takia sekä kouluissa.
Olen silti aina yrittänyt olla ahkera ja olen hyvädydäminen mutta se ei vaan riitä. Nykyisellään 10 vuodessa 40 prosenttia noussut nuorten työkyvyttömyyseläkkeelle jäänti mt ongelmien takia.
Täällä satunnaisesti tai harvakseltaan ääniä kuuleva. Olenhan minä sillä tavalla outo etten kovin välitä ihmisistä ja hieman eristäydyn kotiini ja omiin kiinnostuksenkohteisiini. Tulee puhuttua aika vähän ja olen huomannut että tästä on kärsinyt puhekyky ja samoin kirjoitustaito on alkanut rapistumaan. Olen kuitenkin kohtelias ihmisille pääsääntöisesti ja monelle tullut yllätyksenä että edes sairastan mitään mielenongelmaa kun muutamalle henkilölle olen tästä kertonut.
Ilmeisesti herkkyyteni vuoksi minulla ilmenee ajottain välähdyksiä 'kuudennesta aistista' eli näen joskus ihmisten lävitse. Se on satunnaista mutta näen asioita ihmisistä mitä muut eivät aina näe. Joskus on syytetty hulluksi nuorempana kunnes on selvinnyt että tuntemukseni ovat olleet silkkaa faktaa. En väitä kuitenkaan omaavani mitään yliluonnollisia kykyjä-voimia tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on ollut vakava mt-ongelma, eli olen sairastanut psykoosin noin kymmenen vuotta sitten. En ole koskaan tavannut toista ihmistä joka olisi sairastanut psykoosin, että sikäli en ole koskaan saanut vertaistukea.
Tunnen itseni todella oudoksi ja erilaiseksi. Osittain johtuu lääkkeistä, joita joudun psykoosin estoon syömään. Ne tekevät ihan zombiksi, elämä on ihan turhaa ja tyhjää...
Kavereita minulla on hyvin vähän ja tapaan heitä aika harvoin, en ole saanut heille sanotuksi, että miksi olen niin outo. Tyhmää, tiedän. Työkavereihin on hyvin etäiset välit. Perheeni ja mieheni tietävät sairaudestani. Perheenjäsenet suhtautuvat tyyliin ota itseäsi niskasta kiinni niin kyllä se siitä...miehen kanssa ollaan eron partaalla.
Aikamoista alamäkeä tuntuu elämä tällä hetkellä olevan...
Vierailija kirjoitti:
Täällä satunnaisesti tai harvakseltaan ääniä kuuleva. Olenhan minä sillä tavalla outo etten kovin välitä ihmisistä ja hieman eristäydyn kotiini ja omiin kiinnostuksenkohteisiini. Tulee puhuttua aika vähän ja olen huomannut että tästä on kärsinyt puhekyky ja samoin kirjoitustaito on alkanut rapistumaan. Olen kuitenkin kohtelias ihmisille pääsääntöisesti ja monelle tullut yllätyksenä että edes sairastan mitään mielenongelmaa kun muutamalle henkilölle olen tästä kertonut.
Ilmeisesti herkkyyteni vuoksi minulla ilmenee ajottain välähdyksiä 'kuudennesta aistista' eli näen joskus ihmisten lävitse. Se on satunnaista mutta näen asioita ihmisistä mitä muut eivät aina näe. Joskus on syytetty hulluksi nuorempana kunnes on selvinnyt että tuntemukseni ovat olleet silkkaa faktaa. En väitä kuitenkaan omaavani mitään yliluonnollisia kykyjä-voimia tms.
Tuon mäkin olen havainnut, että puhekyky rapistuu kun on yksin. Mun puheessani on joku outo sävy ilmeisesti, kun usein ihmiset ei saa selvää. Toiset sanovat, että artikuloin liiankin selkeästi. Mussakin elää vahvana tuo lapsena opittu kohteliaisuus, jonka takia en voi käyttäytyä muuten kuin korrektisti joka tilanteessa.
Outoa muuten, että mullakin on ns, yliluonnollisia kokemuksia. Ilmiöt on seuranneet mua. Muutkin voivat vahvistaa joitakin juttuja. En tiedä, onko se totta vai ei. En vain tiedä. Musta on myös ihmiset, jotka sanovat, että heillä on jotain "näitä lahjoja", sanoneet, että mäkin voin aistia niitä juttuja. En ole varma. Olen tehnyt jotain omia kokeitakin, jotka on tuottaneet outoja tuloksia.
Oikeasti mä en ole varma, mikä tämä todellisuus on, eikä kukaan muukaan voi olla. Jotkut uskonnollisemmat ihmiset ovat sitä mieltä, että paholainen riivaa mua.
Oli oudon vaikeaa kirjoittaa tämä viesti. Siksi mulla kesti vastata.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen luonteeltani impulsiivinen ja epävakaa. Tuntuu kuin en kuuluisi tänne, ja tuntuu että kaikki ihmiset on tosi varautuneita, esim bussissa viereeni istutaan viimeisenä. Lisäksi ihmiset ei usein tunnu ymmärtävän mitä haluan sanoa vaikka mielestäni puhun ihan selkeästi. Tämä aiheuttaa ahdistusta ja pelkoa tutustua uusiin ihmisiin.
En silti ole itsetuhoinen, ihme kyllä. Joskus tulee itkettyä itsekseen, kun koen etten kuulu minnekkään tai ole ns normaali...
sairastan anoreksiaa, epävakaata persoonallisuushäiriötä, masennusta, ahdistuneisuushäiriötä, päihderiippuvuutta, sekä ajoittain saan paniikkikohtauksen omaisia "lukkoon" menemisiä sosiaalisissa tilanteissa.
en ole koskaan kokenut olevani normaali varsinkaan siksi että voin avoimesti myöntää ja puhua hulluudestani. monet oireistani haittaavat ja hidastavat joka päivää, mutta toisaalta olisi tylsää olla täysin olematta sekaisin.
vaali sitä että että sinä näet maailmasta myös sen toisen puolen, jota "normaalit" eivät halua tai kykene näkemään. mutta eihän "normaalille" ole oikeaa tai väärää määritelmää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on skitsoafektiovinen mutta pystyn peittämään sen niin hyvin ettei muut huomaa.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on ollut vakava mt-ongelma, eli olen sairastanut psykoosin noin kymmenen vuotta sitten. En ole koskaan tavannut toista ihmistä joka olisi sairastanut psykoosin, että sikäli en ole koskaan saanut vertaistukea.
Tunnen itseni todella oudoksi ja erilaiseksi. Osittain johtuu lääkkeistä, joita joudun psykoosin estoon syömään. Ne tekevät ihan zombiksi, elämä on ihan turhaa ja tyhjää...
Kavereita minulla on hyvin vähän ja tapaan heitä aika harvoin, en ole saanut heille sanotuksi, että miksi olen niin outo. Tyhmää, tiedän. Työkavereihin on hyvin etäiset välit. Perheeni ja mieheni tietävät sairaudestani. Perheenjäsenet suhtautuvat tyyliin ota itseäsi niskasta kiinni niin kyllä se siitä...miehen kanssa ollaan eron partaalla.
Aikamoista alamäkeä tuntuu elämä tällä hetkellä olevan...
Mulla on samoja kokemuksia. Mulla psykoosilääkkeet vaan ei tehneet oikein mitään. Ei ainakaan ne, mitä söin, ja mulla on kuulemani mukaan ollut monen vuoden ajan sellaisia psykoottisia lyhyempiä kokemuksia usein ilman sellaista "kunnon psykoosia".
Ne lääkkeet tosiaan tekee zombiksi. Mulla ne ei edes tehneet harhoille mitään. Annosta vaan lisättiin ja lisättiin ja oloni huononi, mutta harhat pysyi entisellään. Mä kerron psykologin tai psykiatrin vastaanotolla ihan kaiken, mutta ei mua kuunnella. Ne jutut on liian uskomattomia.
Mä avauduin opiskelukavereille joskus kännissä "menneisyydestäni", joka tosin oli ja on yhä myös nykyisyyttä. He kauhistui siitä, eivätkä osanneet edes kuvitella, miten hirveää sellainen on. Ei he oikein osanneet suhtautua muhun sen hälkeen.
Ne opinnot jäi kesken tämän sairauden takia lopulta. Inhoan tätä oikeasti. Olen ylpeä siitä, miten pitkälle olen päässyt, mutta inhoan tätä sairautta.
Sua mä kannustaisin kuitenkin ottamaan riskin ja kertomaan niille kavereille, koska he kuuntelevat ja ymmärtävät, jos ovat jäädäkseen.
sp
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on (mm.) skitsofrenia ja olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Noita tukiryhmiä on tullut nähtyä, ja niissä kyllä huomaa sen, miten vaikea on ihmistä ulkoapäin katsoessa arvioida, onko hänellä jokin mielenterveyden ongelma ja jos on, mikä. Minustakaan ei kuulemma päälle päin näy. Jotkut läheisimmät ihmiset saattavat huomata mun puheista, jos mulla on huonompi kausi meneillään. Syön lääkkeitä. Ilman niitä olisin mitä luultavimmin suljetulla osastolla.
Ulkopuoliset helposti määrittelevät henkilön, jolla on mt-diagnoosi, kokonaan tämän sairauden mukaan. Esim. niin, että skitsofreenikko on vain ja ainoastaan skitsofreenikko, eikä mitään muuta.
Mutta eihän se näin ole, sairaus on vain osa identiteettiä, jokaisella on sen lisäksi oma erityinen persoonallisus lahjakkuuksineen ja vahvuuksineen, älykkyyskään ei katoa mihinkään sairauden myötä.
Sairaus tietysti rajoittaa elämää, mutta monet pystyvät hyvin tavalliseen elämään, kun löytyy sopiva lääkitys ja hyvät kuntoutumiskeinot. On erittäin ikävä, että näihin sairauksiin suhtaudutaan nykypäivänäkin vielä niin negatiivisesti, ihmisillä ei ole tarpeeksi tietoa, sen huomaa monista vastauksista. Eihän ne kivoja sairauksia ole, mutta yhteisö voisi tukea ennemmin kuin eristää ja tuomita.
Kukaan ei ole näiltä kokonaan turvassa, vaikka kuvittelee, että on.
Minä olen kärsinyt vakavasta masennuksesta koko lyhyen elämäni, tai ainakin niin kauan kuin muistan. En muista olleeni ikinä onnellinen. Lisäksi epäilen että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö tai epävakaa persoonallisuushäiriö, mutta sitä ei ole diagnosoitu koska en ole ikinä käynyt terapeutilla tai muulla ammattilaisella.
Minulla psykoosilääkkeet auttavat oikein hyvin siihen, että psykoosi ei puhkea eli olen ns. terve. Mutta mutta...niillä on niin paljon sivuvaikutuksia ainakin minulle, että kovin terve en koe olevani, väsyttävät, lihottavat, tekevät tunteettomaksi, en pysty ihastumaan tai rakastamaan ollenkaan. Lisäksi vaikuttavat uuden oppimiseen, muistamiseen ja keskittymiseen heikentävästi.
Elämäni on siis monilta osin outoa, en pysty edes elokuvia katsomaan, en jaksa keskittyä. Miestä kohtelen kylmästi, koska kaikki tunteet ovat kadonneet. En siis ihmettelee, että hän etsii onnensa muualta. Ja meille luultavasti tulee ero.
Ystäville en vain ole uskaltanut kertoa asiasta, koska pelkään, että he jättävät minut. Ja sitten olen yksin.
9
Vierailija kirjoitti:
Olen luonteeltani impulsiivinen ja epävakaa. Tuntuu kuin en kuuluisi tänne, ja tuntuu että kaikki ihmiset on tosi varautuneita, esim bussissa viereeni istutaan viimeisenä. Lisäksi ihmiset ei usein tunnu ymmärtävän mitä haluan sanoa vaikka mielestäni puhun ihan selkeästi. Tämä aiheuttaa ahdistusta ja pelkoa tutustua uusiin ihmisiin.
En silti ole itsetuhoinen, ihme kyllä. Joskus tulee itkettyä itsekseen, kun koen etten kuulu minnekkään tai ole ns normaali...
Mussa aiheuttaa tuskastusta ja epätoivoa se, että muut tuntuvat näkevän maailman eri tavalla kuin mä. Kun puhun yhdestä asiasta, ihmiset puhuvat toisesta ja ymmärtävät väärin sen, mitä halusin sanoa, kun eivät kuuntele loppuun asti.
Mäkin mietin usein, etten kuulu tänne. Olin vuosia todella vihainen ja se viha oli mun kantava voimani. Nyt mä olen vapautunut siitä, mutta mä olen kuin tyhjä ilmapallo. Mussa ei ole enää motivaatiota jatkaa. Makaan vain maassa, eikä mulla ole voimia liikkua mihinkään. Mä jaksoin ennen, koska olin vihainen ja halusin näyttää kaikille. Nyt en vaan tunne oikein mitään.
Olen tajunnut, että ole ollut sairas todella kauan ja taistellut ihan vaan ollakseni olemassa liian pitkään. Sairaus on ollut kaikki, mistä olen tiennyt mitään. Koko maailma on tuolla, mutten mä ole siihen kasvanut, vaan tähän sairauteen.
Usein ajattelen, että muut on kuin mä, mutta eivät ne lopulta ole. Olisi hienoa, jos me friikit voitaisiin kokoontua. Ehkä me oltaisiin yhdesä vahvempia.
ap
Mulla paranoidinen skitsofrenia.
M44
mä olen masennusksesta kärsivä työtön. en itse koe olevana kovinkaan outo, muttaa entiset kaverit ovat alkaneet hylkiä. syön lääkkeitä ja lääkkeillä tämä tauti on hallinnassa