Miten tukea sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivää puolisoa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei siinä muu auta kuin kertoa, että olet tukena jos hän haluaa joskus harjoitella näitä tilanteita muiden seurassa. Jos hän ei itse halua niin sitten ei halua.

Paras neuvo tähän mennessä. Mutta miten voisin hillitä omaa kiusaantumistani seurassa? Tuntuu hankalalta, kun puoliso ei puhu muille yhtään mitään. Alan itsekin vaivaantua, kun hiljaisuus voi jatkua tunteja.

Ne tilanteet joissa käy noin ovat hänelle liian vaativia. Millaiset vanhemmat hänellä on? Eikö kotona saanut puhua?

En usko, että tämä johtuu vanhemmista.

Kyllä johtuu, tavalla tai toisella.

Niin, no ovathan geenit toki heiltä, mutta molempien käytös on erilaisissa seurustelutilanteissa aika tavanomaista.

Sinussakin on varmasti paljon vikoja (joita et ehkä itse huomaa). Jos puolisosi hyväksyy sinut, sinunkin täytyy hyväksyä puolisosi omana itsenään. Sitä kutsutaan rakkaudeksi!

Suostuisitko hän terapiaan? Esim. johonkin jännittäjien ryhmään?

Järjestäkää esimerkiksi peli-ilta. Pelin tiimellyksessä tulee pakostikin puhuttua. Kutsukaa sitten uudelleen ja useammin samoja ihmisiä, niin puolisosi tutustuu heihin riittävän hyvin rentoutuakseen.

Moni on parantunut sosiaalisten tilanteiden pelosta. Lääkityksen ja terapian yhdistelmä on tehokkain apu.

Vierailija kirjoitti:

Suostuisitko hän terapiaan? Esim. johonkin jännittäjien ryhmään?

Ei varmasti suostu ryhmään, mutta ehkä jollain aikavälillä lääkäriin tai terapiaan voisi suostua. Onko terapiasta tai lääkityksestä yleensä ollut hyvin apua sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsiville?

Vierailija kirjoitti:

Moni on parantunut sosiaalisten tilanteiden pelosta. Lääkityksen ja terapian yhdistelmä on tehokkain apu.

Millaisia lääkkeitä ja millaista terapiaa tähän yleensä käytetään?

Vierailija kirjoitti:

Järjestäkää esimerkiksi peli-ilta. Pelin tiimellyksessä tulee pakostikin puhuttua. Kutsukaa sitten uudelleen ja useammin samoja ihmisiä, niin puolisosi tutustuu heihin riittävän hyvin rentoutuakseen.

Puoliso sanoo, että jännittäminen voi iskeä päälle tuttujen ja läheistenkin ihmisten seurassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei siinä muu auta kuin kertoa, että olet tukena jos hän haluaa joskus harjoitella näitä tilanteita muiden seurassa. Jos hän ei itse halua niin sitten ei halua.

Paras neuvo tähän mennessä. Mutta miten voisin hillitä omaa kiusaantumistani seurassa? Tuntuu hankalalta, kun puoliso ei puhu muille yhtään mitään. Alan itsekin vaivaantua, kun hiljaisuus voi jatkua tunteja.

Ne tilanteet joissa käy noin ovat hänelle liian vaativia. Millaiset vanhemmat hänellä on? Eikö kotona saanut puhua?

En usko, että tämä johtuu vanhemmista.

Kyllä johtuu, tavalla tai toisella.

Niin, no ovathan geenit toki heiltä, mutta molempien käytös on erilaisissa seurustelutilanteissa aika tavanomaista.

Entä sitten?

Kuulostaa siltä, että olisi syytä selvittää, onko tuo ns "niskasta kiinni ja siedätyksellä" voitettavissa oleva ongelma, vai onko kyseessä sellainen vaiva tai ominaisuus, josta ei ole mahdollistakaan "parantua", mutta sen mekanismeja voi oppia ymmärtämään. Minusta sinä ansaitsisit ap vastauksen. Kumppaniasi ei ilmeisesti voisi vähempää kiinnostaa, ja se on tässä kaikkein hälyttävintä ja itsekkäintä.

T. Aspergerin kumppani

Muiden on tärkeä ymmärtää että lapsuuden olosuhteita on laidasta laitaan, vanhemmat voi kommunikoida paljon ja positiivisesti lapsensa kanssa tai jotkut vain muutamia sanoja päivässä. Eikä lapselta odoteta vuorovaikutusta vaan puhe on yhdensuuntaista ylhäältä alas.

Jotkut lapset leikkii ulkona naapurien kanssa useita tunteja päivässä, toiset asuu eristäytyneenä eikä vanhemmat hanki lapsilleen kavereita koska se ei ole heidän mielestään tärkeää vaikka itsellä olisi oman ikäisiä tuttavia paljonkin.

Uskon että vanhemmissa on paljon vikaa jos lapselle puhkeaa sosiaalinen fobia. Sairastuneen on tajuttava tämä, että jaksaisi suhtautua positiivisesti itseensä. Terapiassa ei ainakaan ennen puhuttu mitään tästä. Vastuu oli vain potilaalla, menneisyydestä ja tulevaisuudesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei siinä muu auta kuin kertoa, että olet tukena jos hän haluaa joskus harjoitella näitä tilanteita muiden seurassa. Jos hän ei itse halua niin sitten ei halua.

Paras neuvo tähän mennessä. Mutta miten voisin hillitä omaa kiusaantumistani seurassa? Tuntuu hankalalta, kun puoliso ei puhu muille yhtään mitään. Alan itsekin vaivaantua, kun hiljaisuus voi jatkua tunteja.

Ne tilanteet joissa käy noin ovat hänelle liian vaativia. Millaiset vanhemmat hänellä on? Eikö kotona saanut puhua?

En usko, että tämä johtuu vanhemmista.

Kyllä johtuu, tavalla tai toisella.

Näin minäkin olen ymmärtänyt.

Ap ei ymmärrä. Vanhemmat ovat ehkä 50 v. Ikä rentouttaa. Ja ymmärtämättömät vanhemmat voi olla hyvinkin ilkeitä lapselleen, nimen omaan ihmispelko paljastaa että perheen ihmissuhteissa on ollut jotain hyvin pahaa. Minusta on oleellista tajuta tämä. Muuten ei saa mennä asiaa sorkkimaan koska pelkääjä ei luultavasti tiedosta näitä kipuja koska ne ovat liian kovia. Omaan tahtiin.

Vierailija kirjoitti:

Muiden on tärkeä ymmärtää että lapsuuden olosuhteita on laidasta laitaan, vanhemmat voi kommunikoida paljon ja positiivisesti lapsensa kanssa tai jotkut vain muutamia sanoja päivässä. Eikä lapselta odoteta vuorovaikutusta vaan puhe on yhdensuuntaista ylhäältä alas.

Jotkut lapset leikkii ulkona naapurien kanssa useita tunteja päivässä, toiset asuu eristäytyneenä eikä vanhemmat hanki lapsilleen kavereita koska se ei ole heidän mielestään tärkeää vaikka itsellä olisi oman ikäisiä tuttavia paljonkin.

Uskon että vanhemmissa on paljon vikaa jos lapselle puhkeaa sosiaalinen fobia. Sairastuneen on tajuttava tämä, että jaksaisi suhtautua positiivisesti itseensä. Terapiassa ei ainakaan ennen puhuttu mitään tästä. Vastuu oli vain potilaalla, menneisyydestä ja tulevaisuudesta.

En oikein usko, että tästä välttämättä on kyse, koska puolison muistot lapsuudestaan ovat todella positiivisia ja hän on aina ollut vanhempiensa kallisarvoinen silmäterä.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä, että olisi syytä selvittää, onko tuo ns "niskasta kiinni ja siedätyksellä" voitettavissa oleva ongelma, vai onko kyseessä sellainen vaiva tai ominaisuus, josta ei ole mahdollistakaan "parantua", mutta sen mekanismeja voi oppia ymmärtämään. Minusta sinä ansaitsisit ap vastauksen. Kumppaniasi ei ilmeisesti voisi vähempää kiinnostaa, ja se on tässä kaikkein hälyttävintä ja itsekkäintä.

T. Aspergerin kumppani

Hyvä kommentti. Puoliso sanoo, että jännittäminen paheni teini-ikäisenä, vaikka sitä oli jo ennen sitäkin.

Up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muiden on tärkeä ymmärtää että lapsuuden olosuhteita on laidasta laitaan, vanhemmat voi kommunikoida paljon ja positiivisesti lapsensa kanssa tai jotkut vain muutamia sanoja päivässä. Eikä lapselta odoteta vuorovaikutusta vaan puhe on yhdensuuntaista ylhäältä alas.

Jotkut lapset leikkii ulkona naapurien kanssa useita tunteja päivässä, toiset asuu eristäytyneenä eikä vanhemmat hanki lapsilleen kavereita koska se ei ole heidän mielestään tärkeää vaikka itsellä olisi oman ikäisiä tuttavia paljonkin.

Uskon että vanhemmissa on paljon vikaa jos lapselle puhkeaa sosiaalinen fobia. Sairastuneen on tajuttava tämä, että jaksaisi suhtautua positiivisesti itseensä. Terapiassa ei ainakaan ennen puhuttu mitään tästä. Vastuu oli vain potilaalla, menneisyydestä ja tulevaisuudesta.

En oikein usko, että tästä välttämättä on kyse, koska puolison muistot lapsuudestaan ovat todella positiivisia ja hän on aina ollut vanhempiensa kallisarvoinen silmäterä.

Millä tavalla he auttoivat lastaan pelkotilanteissa. Oliko paljon kavereita? Miksi he eivät ole ottaneet selvää terapioista ja lääkkeistä? Eikö ihanille vanhemmille ole voinut puhua koko elämää varjostavista peloista?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muiden on tärkeä ymmärtää että lapsuuden olosuhteita on laidasta laitaan, vanhemmat voi kommunikoida paljon ja positiivisesti lapsensa kanssa tai jotkut vain muutamia sanoja päivässä. Eikä lapselta odoteta vuorovaikutusta vaan puhe on yhdensuuntaista ylhäältä alas.

Jotkut lapset leikkii ulkona naapurien kanssa useita tunteja päivässä, toiset asuu eristäytyneenä eikä vanhemmat hanki lapsilleen kavereita koska se ei ole heidän mielestään tärkeää vaikka itsellä olisi oman ikäisiä tuttavia paljonkin.

Uskon että vanhemmissa on paljon vikaa jos lapselle puhkeaa sosiaalinen fobia. Sairastuneen on tajuttava tämä, että jaksaisi suhtautua positiivisesti itseensä. Terapiassa ei ainakaan ennen puhuttu mitään tästä. Vastuu oli vain potilaalla, menneisyydestä ja tulevaisuudesta.

En oikein usko, että tästä välttämättä on kyse, koska puolison muistot lapsuudestaan ovat todella positiivisia ja hän on aina ollut vanhempiensa kallisarvoinen silmäterä.

Millä tavalla he auttoivat lastaan pelkotilanteissa. Oliko paljon kavereita? Miksi he eivät ole ottaneet selvää terapioista ja lääkkeistä? Eikö ihanille vanhemmille ole voinut puhua koko elämää varjostavista peloista?

Onko sinulla jotain katkeruutta omia vanhempiasi kohtaan, jota nyt heijastelet joka paikkaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muiden on tärkeä ymmärtää että lapsuuden olosuhteita on laidasta laitaan, vanhemmat voi kommunikoida paljon ja positiivisesti lapsensa kanssa tai jotkut vain muutamia sanoja päivässä. Eikä lapselta odoteta vuorovaikutusta vaan puhe on yhdensuuntaista ylhäältä alas.

Jotkut lapset leikkii ulkona naapurien kanssa useita tunteja päivässä, toiset asuu eristäytyneenä eikä vanhemmat hanki lapsilleen kavereita koska se ei ole heidän mielestään tärkeää vaikka itsellä olisi oman ikäisiä tuttavia paljonkin.

Uskon että vanhemmissa on paljon vikaa jos lapselle puhkeaa sosiaalinen fobia. Sairastuneen on tajuttava tämä, että jaksaisi suhtautua positiivisesti itseensä. Terapiassa ei ainakaan ennen puhuttu mitään tästä. Vastuu oli vain potilaalla, menneisyydestä ja tulevaisuudesta.

En oikein usko, että tästä välttämättä on kyse, koska puolison muistot lapsuudestaan ovat todella positiivisia ja hän on aina ollut vanhempiensa kallisarvoinen silmäterä.

Millä tavalla he auttoivat lastaan pelkotilanteissa. Oliko paljon kavereita? Miksi he eivät ole ottaneet selvää terapioista ja lääkkeistä? Eikö ihanille vanhemmille ole voinut puhua koko elämää varjostavista peloista?

Onko sinulla jotain katkeruutta omia vanhempiasi kohtaan, jota nyt heijastelet joka paikkaan?

Miten ihmeessä luulet pelkojen syntyvän? Tyhjästä? Miksi vastustat suunnattomasti sitä että siihen on syy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muiden on tärkeä ymmärtää että lapsuuden olosuhteita on laidasta laitaan, vanhemmat voi kommunikoida paljon ja positiivisesti lapsensa kanssa tai jotkut vain muutamia sanoja päivässä. Eikä lapselta odoteta vuorovaikutusta vaan puhe on yhdensuuntaista ylhäältä alas.

Jotkut lapset leikkii ulkona naapurien kanssa useita tunteja päivässä, toiset asuu eristäytyneenä eikä vanhemmat hanki lapsilleen kavereita koska se ei ole heidän mielestään tärkeää vaikka itsellä olisi oman ikäisiä tuttavia paljonkin.

Uskon että vanhemmissa on paljon vikaa jos lapselle puhkeaa sosiaalinen fobia. Sairastuneen on tajuttava tämä, että jaksaisi suhtautua positiivisesti itseensä. Terapiassa ei ainakaan ennen puhuttu mitään tästä. Vastuu oli vain potilaalla, menneisyydestä ja tulevaisuudesta.

En oikein usko, että tästä välttämättä on kyse, koska puolison muistot lapsuudestaan ovat todella positiivisia ja hän on aina ollut vanhempiensa kallisarvoinen silmäterä.

Millä tavalla he auttoivat lastaan pelkotilanteissa. Oliko paljon kavereita? Miksi he eivät ole ottaneet selvää terapioista ja lääkkeistä? Eikö ihanille vanhemmille ole voinut puhua koko elämää varjostavista peloista?

Onko sinulla jotain katkeruutta omia vanhempiasi kohtaan, jota nyt heijastelet joka paikkaan?

Miten ihmeessä luulet pelkojen syntyvän? Tyhjästä? Miksi vastustat suunnattomasti sitä että siihen on syy.

Totta kai kaikkeen on aina jokin syy, mutta se syy ei välttämättä aina ole suoraan johdettavissa juuri vanhempien toimintaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muiden on tärkeä ymmärtää että lapsuuden olosuhteita on laidasta laitaan, vanhemmat voi kommunikoida paljon ja positiivisesti lapsensa kanssa tai jotkut vain muutamia sanoja päivässä. Eikä lapselta odoteta vuorovaikutusta vaan puhe on yhdensuuntaista ylhäältä alas.

Jotkut lapset leikkii ulkona naapurien kanssa useita tunteja päivässä, toiset asuu eristäytyneenä eikä vanhemmat hanki lapsilleen kavereita koska se ei ole heidän mielestään tärkeää vaikka itsellä olisi oman ikäisiä tuttavia paljonkin.

Uskon että vanhemmissa on paljon vikaa jos lapselle puhkeaa sosiaalinen fobia. Sairastuneen on tajuttava tämä, että jaksaisi suhtautua positiivisesti itseensä. Terapiassa ei ainakaan ennen puhuttu mitään tästä. Vastuu oli vain potilaalla, menneisyydestä ja tulevaisuudesta.

En oikein usko, että tästä välttämättä on kyse, koska puolison muistot lapsuudestaan ovat todella positiivisia ja hän on aina ollut vanhempiensa kallisarvoinen silmäterä.

Millä tavalla he auttoivat lastaan pelkotilanteissa. Oliko paljon kavereita? Miksi he eivät ole ottaneet selvää terapioista ja lääkkeistä? Eikö ihanille vanhemmille ole voinut puhua koko elämää varjostavista peloista?

Onko sinulla jotain katkeruutta omia vanhempiasi kohtaan, jota nyt heijastelet joka paikkaan?

Miten ihmeessä luulet pelkojen syntyvän? Tyhjästä? Miksi vastustat suunnattomasti sitä että siihen on syy.

Totta kai kaikkeen on aina jokin syy, mutta se syy ei välttämättä aina ole suoraan johdettavissa juuri vanhempien toimintaan.

Taidatkin olla hänen äitinsä.

Vanhempien vastuulla on huomata lapsen pahoinvointi ja etsiä apua.