Miten tukea sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivää puolisoa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei siinä muu auta kuin kertoa, että olet tukena jos hän haluaa joskus harjoitella näitä tilanteita muiden seurassa. Jos hän ei itse halua niin sitten ei halua.

Paras neuvo tähän mennessä. Mutta miten voisin hillitä omaa kiusaantumistani seurassa? Tuntuu hankalalta, kun puoliso ei puhu muille yhtään mitään. Alan itsekin vaivaantua, kun hiljaisuus voi jatkua tunteja.

Ne tilanteet joissa käy noin ovat hänelle liian vaativia. Millaiset vanhemmat hänellä on? Eikö kotona saanut puhua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei siinä muu auta kuin kertoa, että olet tukena jos hän haluaa joskus harjoitella näitä tilanteita muiden seurassa. Jos hän ei itse halua niin sitten ei halua.

Paras neuvo tähän mennessä. Mutta miten voisin hillitä omaa kiusaantumistani seurassa? Tuntuu hankalalta, kun puoliso ei puhu muille yhtään mitään. Alan itsekin vaivaantua, kun hiljaisuus voi jatkua tunteja.

Ne tilanteet joissa käy noin ovat hänelle liian vaativia. Millaiset vanhemmat hänellä on? Eikö kotona saanut puhua?

En usko, että tämä johtuu vanhemmista.

Mä olen sellainen sosiaalisten tilanteiden pelkoinen, jonka puoliso on varmaan kerran jos toisenkin miettinyt, miten voisi auttaa. Mua on auttanut se, että olen rauhassa ja pakottamatta saanut pikkuhiljaa tutustua niihin ihmisiin (puolison kavereihin), joiden seurassa mun oletetaan oleilevan, tai ainakin osaan niistä. Siinä taas on auttanut minun, puolison ja parin hänen kaverinsa yhteinen harrastus ja se, että jotkut hänen kavereistaan asuvat melko lähellä - esimerkiksi yksi puolison hyvä ystävä tulee meille kahville tai vaikka katsomaan meidän kaikkien seuraamaa sarjaa, minä saan osallistua tai olla osallistumatta kahvitteluun ja sarjan katseluun juuri sen verran kuin itse haluan ja voin myös koska tahansa sanoa, ettei tänään sovi. Nykyään luen puolison ystävän myös omaksi kaverikseni ja saatan kysyä, kutsuisiko hän ystävän kahville, kun alkuun viihdyin pääasiassa omissa oloissani makuuhuoneessa ja korkeintaan tervehdin ystävää hänen saapuessaan.

Myös isomman porukan illanvietot meillä sujuvat nykyään hyvin, kun suurin osa porukasta on tuttua. Jos taas illanvietto on muualla (puolison kavereiden luona) niin että minut on myös kutsuttu, jään kotiin jos ahdistaa eikä sitä ainakaan puolison mukaan kukaan kyseenalaista. Yleensä meidän molempien kaveriporukat tosin viettävät aikaa keskenään ilman puolisoita, mutta puolisot ovat yleensä aina tervetulleita, ja juhlissa on tietenkin molempien porukoita yhtä aikaa kutsuttuna.

Kaikista tärkeintä on kuitenkin ollut keskustelu. Puoliso tietää, että minua saattaa ahdistaa, milloin minua ahdistaa, mikä erityisesti ahdistaa ja miten voi tukea minua - tai sen, etten tiedä, mikä auttaisi. Keskustele puolisosi kanssa, älä pakota ahdistaviin tilanteisiin, mutta tee selväksi, että hän on tervetullut. Jos puoliso haluaa sinun käyvän tilannetta läpi (etukäteen tai jälkeenpäin), tee niin ("huomasin, että juttelit Matin kanssa, kiva!"), jos hän taas mieluummin on puhumatta tilaisuudesta kunnioita sitä äläkä ainakaan kommentoi ikävästi ("olisit voinut edes jotain sanoa, kun Maarit kysyi lomasuunnitelmista.")

Hyväksyt puolisosi sellaisena, kun hän on. Ja kannustat hakeutumaan terapiaan, jos hänellä kerran on diagnoosi.

Minulla itselläni on sosiaalisten tilanteiden pelko. Puolisoltani toivon ymmärtämistä ja tukemista ja hyväksyntää. Hän vaan on itse tosi introvertti ja sosiaalinen elämämme onkin hyvin köyhää. Räväkämpi puoliso olisi minulle hyväksi, mutta introvertti tuntui aikanaan turvalliselta.

Kyllä muutoksen ja siedättämisen pitää lähteä siltä sosiaalisten tilanteiden pelkoiselta itseltään. Eli jos hän haluaa vaikeuksista huolimatta käydä illanistujaisissa, sehän on hyvä. Anna hänen olla rauhassa ja anna muiden ajatella mitä haluavat. Suhtaudu itse tilanteeseen hyväksyvästi ja luontevasti. Pahinta on, jos osoitat käytökselläsi, että miehen pitäisi muuttua / olla erilainen. Saat hänet pian jäämään pois sosiaalisista riennoista kokonaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei siinä muu auta kuin kertoa, että olet tukena jos hän haluaa joskus harjoitella näitä tilanteita muiden seurassa. Jos hän ei itse halua niin sitten ei halua.

Paras neuvo tähän mennessä. Mutta miten voisin hillitä omaa kiusaantumistani seurassa? Tuntuu hankalalta, kun puoliso ei puhu muille yhtään mitään. Alan itsekin vaivaantua, kun hiljaisuus voi jatkua tunteja.

Toi vaivaantuminen on typerintä mitä voit tehdä. Koita edes sinä käyttäytyä normaalisti.

Ihmiset alkavat illan aikana kiinnittää huomiota mykän lailla käyttäytyvään puolisoon ja meihin pariskuntana. Hän lähtee mielellään yleensä moneen paikkaan mukaan, mutta itse usein mietin, että olisi helpompaa mennä vain yksin.

Noo hänet on aivopesty siihen että pitää mennä vaikka pelottaa.. ja ehkä hänelle on valehdeltu ettei ihmiset kiinnitä häneen huomiota. " kuvittelet olevasi tilaisuuksien keskipiste yms"

Vierailija kirjoitti:

Hyväksyt puolisosi sellaisena, kun hän on. Ja kannustat hakeutumaan terapiaan, jos hänellä kerran on diagnoosi.

Minulla itselläni on sosiaalisten tilanteiden pelko. Puolisoltani toivon ymmärtämistä ja tukemista ja hyväksyntää. Hän vaan on itse tosi introvertti ja sosiaalinen elämämme onkin hyvin köyhää. Räväkämpi puoliso olisi minulle hyväksi, mutta introvertti tuntui aikanaan turvalliselta.

Kyllä muutoksen ja siedättämisen pitää lähteä siltä sosiaalisten tilanteiden pelkoiselta itseltään. Eli jos hän haluaa vaikeuksista huolimatta käydä illanistujaisissa, sehän on hyvä. Anna hänen olla rauhassa ja anna muiden ajatella mitä haluavat. Suhtaudu itse tilanteeseen hyväksyvästi ja luontevasti. Pahinta on, jos osoitat käytökselläsi, että miehen pitäisi muuttua / olla erilainen. Saat hänet pian jäämään pois sosiaalisista riennoista kokonaan.

Ei ole diagnoosia. On hirveän epävarma siitä, että voiko tuolle pelolle oikein tehdä mitään. Ilmeisesti siis hoitoon hakeutuminen pelottaa myös, onhan sekin taas uudenlainen vuorovaikutustilanne. Oletko sinä hyötynyt terapiasta?

Lupaa olla tukena. Sano, että olet iloinen, jos hän ylipäätänsä lähtee mukaan. Älkää ottako puhumisesta stressiä/pakkoa. Se on sitä vaikeampaa mitä enemmän siitä tehdään pakko. Jos puoliso ei oma-aloitteisesti puhu, niin yritä ottaa mukaan jollain helpoilla kysymyksillä tyyliin "niin mikäs se olikaan se kauppa, josta ostettiin se". Älä tee numeroa puolison puhumattomuudesta. Sinun ei tarvitse hävetä sitä tai ajatella, että mitä nuo muutkin oikein ajattelevat.

Onko puoliso käynyt koskaan lääkärissä pelkonsa kanssa? Lääkkeitä on saatavilla ja esim. Propralia määrätään helposti. Se ei ole psyykenlääke. 

Etkö siis tiennyt tästä seurustelun alkuvaiheessa? Itse en pelkää sosiaalisia tilanteita mutta inhoan kaikkea turhanpäiväistä hölötystä. Olen valmis kuuntelemaan jos jollain on oikea ongelma johon pitää löytää ratkaisu mutta säästä en puhu päivästä toiseen vaikka maksettaisiin. Kerroin miehelleni heti seurustelun alkuviikkoina että en tule koskaan harrastamaan mitään vaivaannuttavia illanviettoja joihin on pakko mennä kun joku sukulainen on kutsunut. Talkoisiin taas voin osallistua kun siinä on ihan selkeä tarkoitus, että miksi nähdään.

Häntä on vaikea parantaa koska hän on kokemustensa summa eikä menneisyyttä voi muuttaa.

Hän tarvitsee uusia hyviä kokemuksia mutta juuri ne ovat hänelle vaikeimpia saavuttaa.

Minä olen joku 10 vuotta kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta, ja juurikin nuo puolison kavereiden ja sukulaisten kohtaamiset ovat kaikista pahimpia tilanteita. Jotenkin sitä haluaisi niin kovasti puolisolle tärkeisiin ihmisiin tehdä hyvän vaikutuksen, että menee vaan entistä pahemmin lukkoon.

Vuosien varrella pelko on vähän helpottanut lääkkeillä ja sillä, että olen vaan kerta toisensa jälkeen pakottanut itseni ahdistaviin tilanteisiin. Psykologilla kävin myös jotain vuoden verran juttelemassa ja kai siitäkin oli jonkin verran apua. Kuitenkin aina jos sosiaaliset kontaktit vähenee syystä tai toisesta ja aikaa alkaa viettämään enemmän yksikseen niin pelko alkaa taas pahenemaan.

Omalla kohdalla puoliso voisi parhaiten tukea sillä tavalla, että ei vähättäle mun pelkojani ja pyrkii ymmärtämään, miltä minusta tuntuu, vaikkei mitään samanlaista olisi ikinä kokenutkaan. Tärkeää on myös se, ettei puoliso väen vängällä pakota ahdistaviin tilanteisiin, koska tällöin tilanteet muuttuvat entistä ahdistavammaksi. Paljon parempi on jos puoliso esimerkiksi ilmaisisi, että olisi kiva jos tulen mukaan, mutta mikään pakko ei ole. Pelosta ei pääse eroon muitten pakottamana, vaan vain omalla tahdolla, kovalla työllä ja mahdollisesti ammattiavulla.

Todella tärkeää on kanssa se, ettei puoliso ikinä kommentoisi mitään negatiivista siitä, jos en ole illanvieton saanut sanaa suustani (tyyliin "olitpa taas hiljaa" tai "voisit joskus puhua jotain"). Tällöin vaan pelottaa ja ahdistaa entistä enemmän lähteä seuraavalla kerralla puolison kanssa johonkin sosiaaliseen tilanteeseen. Parempi olisi esimerkiksi sanoa, että "tosi kiva kun tulit mukaan" tms. ja näin rohkaista lähtemään uudelleenkin mukaan.

Lisäksi itse ainakin koen erityisen kiusallisiksi sellaiset ns. vapaamuotoiset illanistujaiset, joissa ei ole mitään muuta ohjelmaa, kuin muiden kanssa jutustelu. Helpompaa voisi olla, jos tarjolla olisi myös jotain tekemistä, niin ettei olo mene kiusalliseksi vaikkei onnistuisikaan juttelemaan. Tekemisen lomassa voi myös olla helpompi heittää jotain kommentteja kyseiseen tekemiseen liittyen.

Vierailija kirjoitti:

Lupaa olla tukena. Sano, että olet iloinen, jos hän ylipäätänsä lähtee mukaan. Älkää ottako puhumisesta stressiä/pakkoa. Se on sitä vaikeampaa mitä enemmän siitä tehdään pakko. Jos puoliso ei oma-aloitteisesti puhu, niin yritä ottaa mukaan jollain helpoilla kysymyksillä tyyliin "niin mikäs se olikaan se kauppa, josta ostettiin se". Älä tee numeroa puolison puhumattomuudesta. Sinun ei tarvitse hävetä sitä tai ajatella, että mitä nuo muutkin oikein ajattelevat.

Onko puoliso käynyt koskaan lääkärissä pelkonsa kanssa? Lääkkeitä on saatavilla ja esim. Propralia määrätään helposti. Se ei ole psyykenlääke. 

Puoliso kokee, että nolaan hänet jos yritän tuolla tavoin saada hänet osallistumaan keskusteluun.

Olen itsekin todella hiljainen vieraassa seurassa enkä oikeastaan edes tiedä, minkälainen käytös puolisolta tilanteessa auttaisi. Varmaan juuri se, että toinen hyväksyisi minut juuri tällaisena.

Entinen poikaystäväni sanoi häpeävänsä minua ystäviensä seurassa seurassa, koska olen niin hiljainen. Iski kyllä kipeään paikkaan ja lujaa.

Rentoutumisharjoituksia ennen illanviettoja ja muita sosiaalisia kohtaamisia. Sosiaalisia tilanteita voisi harjoitella etukäteen pienemmässä mittakaavassa. Vaikka kaupassa kommentoi tai kysyy jotain myyjältä tai toiselta asiakkaalta. Ihan vaan lyhyesti "anteeksi, tiedätkö mistä löytyy jauhot?" Rohkeus kasvaa pikkuhiljaa jos on motivoitunut harjoittelemaan. Jos ei yritä, ei voi onnistua. Small talkin harjoittelu arkisissa ohimenevissä tilanteissa antaa itsevarmuutta. Seuraamalla lehtiä ja tv:tä tietää mitä maailmalla tapahtuu ja voi illanvietoissa kommentoida vaikka lyhyestikin asioita ja kiinnostus näkyy kasvoilta vaikka välillä vain hymyilisi ja nykkäilisi muiden keskustelulle, ei kokoajan tarvitse olla äänessä.

Vierailija kirjoitti:

Olen itsekin todella hiljainen vieraassa seurassa enkä oikeastaan edes tiedä, minkälainen käytös puolisolta tilanteessa auttaisi. Varmaan juuri se, että toinen hyväksyisi minut juuri tällaisena.

Entinen poikaystäväni sanoi häpeävänsä minua ystäviensä seurassa seurassa, koska olen niin hiljainen. Iski kyllä kipeään paikkaan ja lujaa.

En häpeä puolisoa, mutta koen nuo tilanteet hämmentävinä. Ei ole ollut aiemmin tällaisesta kokemusta. Kotona puoliso on aivan toisenlainen kuin muiden seurassa.

Vierailija kirjoitti:

Rentoutumisharjoituksia ennen illanviettoja ja muita sosiaalisia kohtaamisia. Sosiaalisia tilanteita voisi harjoitella etukäteen pienemmässä mittakaavassa. Vaikka kaupassa kommentoi tai kysyy jotain myyjältä tai toiselta asiakkaalta. Ihan vaan lyhyesti "anteeksi, tiedätkö mistä löytyy jauhot?" Rohkeus kasvaa pikkuhiljaa jos on motivoitunut harjoittelemaan. Jos ei yritä, ei voi onnistua. Small talkin harjoittelu arkisissa ohimenevissä tilanteissa antaa itsevarmuutta. Seuraamalla lehtiä ja tv:tä tietää mitä maailmalla tapahtuu ja voi illanvietoissa kommentoida vaikka lyhyestikin asioita ja kiinnostus näkyy kasvoilta vaikka välillä vain hymyilisi ja nykkäilisi muiden keskustelulle, ei kokoajan tarvitse olla äänessä.

Hyviä ideoita, ehdotan näitä! Kiitos.

Up

Minäkin monen muun tavoin ihmettelen tuota sinun kiusaantumistasi tilanteissa. Miksi et vain ota vastuuta keskustelusta ja that's it. Ei ole mitään tarvetta kiusaantua.

Vai onko keskustelun ylläpitäminen sinullekin vaikeaa. Ja kun et suoriudu siitä, niin syytät miestäsi, kun hän ei hoida hommaa puolestasi.

Hyväksy se, että teidän pariskunnassa keskustelun ylläpitäminen kuuluu sinun vastuualueisiisi. Miehellä on sitten ihan omat vastuualueensa ja hän hoitaa puolestaan ne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei siinä muu auta kuin kertoa, että olet tukena jos hän haluaa joskus harjoitella näitä tilanteita muiden seurassa. Jos hän ei itse halua niin sitten ei halua.

Paras neuvo tähän mennessä. Mutta miten voisin hillitä omaa kiusaantumistani seurassa? Tuntuu hankalalta, kun puoliso ei puhu muille yhtään mitään. Alan itsekin vaivaantua, kun hiljaisuus voi jatkua tunteja.

Ne tilanteet joissa käy noin ovat hänelle liian vaativia. Millaiset vanhemmat hänellä on? Eikö kotona saanut puhua?

En usko, että tämä johtuu vanhemmista.

Kyllä johtuu, tavalla tai toisella.

Diapam auttaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei siinä muu auta kuin kertoa, että olet tukena jos hän haluaa joskus harjoitella näitä tilanteita muiden seurassa. Jos hän ei itse halua niin sitten ei halua.

Paras neuvo tähän mennessä. Mutta miten voisin hillitä omaa kiusaantumistani seurassa? Tuntuu hankalalta, kun puoliso ei puhu muille yhtään mitään. Alan itsekin vaivaantua, kun hiljaisuus voi jatkua tunteja.

Ne tilanteet joissa käy noin ovat hänelle liian vaativia. Millaiset vanhemmat hänellä on? Eikö kotona saanut puhua?

En usko, että tämä johtuu vanhemmista.

Kyllä johtuu, tavalla tai toisella.

Näin minäkin olen ymmärtänyt.