Lue keskustelun säännöt.
Aviossa olevien kaverisuhteet vastakkaista sukupuolta olevien kanssa?
Mureena
21.10.2018 |
Gallup.
Monessako avioliitossa puolisoilla on vastakkaista sukupuolta edustavia kavereita, joita tapaillaan, kaffeen, frisbeenheiton, kuntosalin ja muun jutskailun merkeissä silloin tällöin? Aiheuttaako kitkaa?
Kommentit (25)
Meillä ei ole koskaan jaoteltu kavereita sukupuolen perusteella. Kummallakin on kavereina sekä miehiä että naisia, ja niiden kanssa puuhaillaan ihan niitä samoja juttuja kuin muidenkin kavereiden. En edes ymmärrä mitä ihmeen kitkaa siitä voisi syntyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen naimisissa oleva lähes 40v nainen. Avioliitto kestänyt 16vuotta, ja suhteemme on parasta mitä tiedän. Minulla on kaksi miespuolista ystävää. Toisen kanssa vaihdamme viestejä ja ajatuksia, juttelemme tosi syvällisiä toisinaan. Toinen on ollut mun tukena silloin kun pitkä avioliittoni oli eron partaalla. Hän kuunteli, tuki, kannusti ja lohdutti. Hänen kanssaan käyn välillä viihteellä, leffassa, pelaamassa sulkapalloa ja mitä nyt tekisin naispuolisenkin ystävän kanssa. Tämä vaan sattuu olemaan mies.
Miehelläni on yksi naispuolinen ystävä.
Nämä ystävyyssuhteet eivät aiheita kitkaa parisuhteessamme.
Kyllähän se rehellisesti sanottuna on niin, että jossain välissä hiipii mieleen ”millaistahan tuonkin kanssa olisi panes*ella”...
On kavereita vastakkaista sukupuolta molemmilla, eikä ongelmaa. Miksi olisi?
Mulla oli miespuoleinen ystävä kauan ennen parisuhdetta. Miehiä tulee ja menee, ystävät pysyy. Tosin on tuo nykyinen mieskin pysynyt pian 20 vuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole kummallakaan toista sukupuolta olevia kavereita. Yhteisiä perheystäviä on paljon.
Mistä maasta sinä kirjoitat? Suomessa on hyvin tavallista säilyttää vanhat kaverit sukupuolesta riippumatta, vaikka mennään naimisiin. Ja sama homma avoliitossa.
Normaalit aikuiset ihmiset eivät ajattele pan'skelua kaiken aikaa ja kaikkien, myös kavereitten kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pitää olla itse kiinnostava. Ei silloin muut uhkaa.
Mä olen nyt sinkku, mutta olin pitkässä avoliitossa. Ei kaverit olleet mikään ongelma. Lisäksi mä olen bi, joten tietyllä logiikalla mulla ei saisi olla kavereita tai ystäviä lainkaan. Yllättäen mä en kuitenkaan halua heiluttaa peittoja kaiken mahdollisen liikkuvan kanssa. En mä nyt usko heteroidenkaan olevan niin järjettömän himokkaita. Tai ainakaan se ei olisi ihan normaalia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Molemmilla on, miksi ei olisi? Olisi aika hullua vaatia toista luopumaan ystävistään. Oma paras ystäväni on mies ja jos aviomieheni olisi pyytänyt katkaisemaan 25 vuotta kestäneen ystävyyssuhteen sen takia mitä ystävältäni löytyy jalkojen välistä, ei hän olisi aviomieheni. Yhden sairaalloisen mustasukkaisen kanssa seurustelleena, ei kiitos enää. Onneksi aviomieheni ei ole päästään vialla. :D
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän se rehellisesti sanottuna on niin, että jossain välissä hiipii mieleen ”millaistahan tuonkin kanssa olisi panes*ella”...
Mitäs sitten, jos hiipii mieleen? Ellei se mies ole seksuaalirikollinen niin mieleen hiipiminen ei ole millään tavalla huolestuttavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli miespuoleinen ystävä kauan ennen parisuhdetta. Miehiä tulee ja menee, ystävät pysyy. Tosin on tuo nykyinen mieskin pysynyt pian 20 vuotta.
Olet ollut siis parisuhteessa 20 vuotta, mutta näet kuitenkin tuon suhteen ystävämieheen olevan se joka kestää loppuelämän, eikä parisuhteesi? Outo asenne mielestäni.
Olen ollut nykyisen vaimoni kanssa kimpassa 18 vuotta.
Hän ei tykkää että minulla olisi kavereita, koska se olisi pois hänen kanssaan viettämästäni ajasta. Itse kyllä menee ja tulee haluamansa mukaan kahvitteluissa yms kokoontumisissa.
Edellisen kerran yks kaveri soitti viime vuonna ja sitä edellinen kerta oli kun sain txtarin jouluna 2016. Siinä minun viimeaikaiset kontaktit kavereihin.
Ja tämä tarina on tosi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli miespuoleinen ystävä kauan ennen parisuhdetta. Miehiä tulee ja menee, ystävät pysyy. Tosin on tuo nykyinen mieskin pysynyt pian 20 vuotta.
Olet ollut siis parisuhteessa 20 vuotta, mutta näet kuitenkin tuon suhteen ystävämieheen olevan se joka kestää loppuelämän, eikä parisuhteesi? Outo asenne mielestäni.
Olen eri vastaaja.
Sitähän sanotaan jossain maassa, että "bros before hos".
Ystävät voi olla yhtä tärkeitä kuin perheenjäsenetkin ja monella on eräänlainen ystävistä koostuva ei-biologinen perhe. Mullakin on muutama ei-biologinen "sisarus", joihin tutustuin 8-vuotiaana.
Tosiasiahan on se, että ystävyys ja kumppanuus ovat asioita, jotka kestävät, eikä intohimo. Rakkauskin voi olla häilyväistä, vaikka siihen miten vakavasti suhtautuisi. Usein ystävyys on varmempi asia kuin parisuhde.
Itse käyn välillä kahvilla miespuolisen kaverin kanssa ja keskustelu on ihan raikasta koska olemme hyvin erilaisia. Mieheni on paras ystäväni, keskustelu parhaiten soljuu ja näkemykset ovat samansuuntaisia. Ei ole asiaa jota en voisi oman mieheni kanssa jakaa. Mieheni aiemmin sanoi, että ei muiden naisten kanssa voi samalla tavalla keskustella. Hänellä on naispuolisia hyvänpäivän tuttuja, mutta ei ystävyyttä.
Tuli kitkaa siinä vaiheessa, kun mies alkoi yksin tavata yhteistä perheystävää. Minä en tietystikään estellyt. Oli suuri muutos, kun mies näki jossain toisessa naisessa myös vastavuoroisuutta. Nainen otti ja rakastui, joten se kokeilu oli huono ja koko perhelinkki katkesi.
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän se rehellisesti sanottuna on niin, että jossain välissä hiipii mieleen ”millaistahan tuonkin kanssa olisi panes*ella”...
No hyvä että tunnistat rajoitteesi, sinulle vastakkaisen sukupuolen edustajat eivät sovi ystäväksi. Aika hurjasti kyllä hormonit hyrräävät sinulla!
Minä olen sitä mieltä, että vastakkaisen sukupuolen kanssa ystävyys toimii, jos oma parisuhde on kunnossa. Sitten kun alkaa olla kotona ongelmia, ruvetaan avautumaan tälle muka-vain-ystävälle, ja sielu vereslihalla sitten joko päädytään sänkyyn tai tämä ystävä jättää yksin toteamalla, ettei ole terapeutti.
Avioliitossa olevan läheisimmän aikuisen ihmisen tulee olla hänen puolisonsa, ei isä, äiti, Eufrosyne-täti, vanha lukiokaveri... jos se ammoinen lukiokaveri on se paras, niin miksei sitä ottanut puolisokseen? Ai joo, siinä sittenkin on jokin vika...
Minä uskon, että vastakkaisten sukupuolten (sukupuolipoliittiset moralistit, anteeksi vastakkaiset-sana) välillä on poikkeuksetta jonkinmoinen jännite. Heti, kun käyttäytyy niin, että on tarvis selitellä, että ollaan vain-ystäviä, pitää herätä ja tajuta, että homma ei ole vain ystävyyttä.
Olen pitkässä parisuhteessa mutta en avioliitossa, vastaan silti.
Minulla (nainen) on kolme miespuolista kaveria, joista kaksi on erittäin läheisiä. Näiden kahden kanssa viestitellään ja puhutaan elämän vaikeuksista yms, mutta harvemmin ehditään nähdä kahdestaan. Joskus käydään lounaalla jos aikataulut sopii yhteen. Porukassa toki sitten useammin.
Miehelläni on yksi naispuolinen kaveri, jota tapaa yhteisen harrastuksen merkeissä viikottain. Hän on myös hyvä ystävä muutaman naisihmisen kanssa työpaikallaan, ja tämä minulle ok.