Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä?

Vierailija kirjoitti:

Äidin ei saa olla niin itsekäs.

Lapsi ei ole jätskipaketti. Mummo ostaa omat jätskit, eikä tule ryöväämään muilta.

Vierailija kirjoitti:

Kaikkihan me hoidamme toisiamme tiedostaen tai tietämättä. Elämää ei saa estää lokeroimalla ihmisiä.

Lapsi ei ole terapialelu, eikä sukulaisen psyyken kannatin.

Täällä yksi ketjuun aiemmin kirjoittanut. Kun tässä muutama kirjoittaja on viime kuukausina taas ihmetellyt äitien mustasukkaisuutta vauvanhoidossa, niin avaanpa vähän tätä ongelmaa.

Meillä oli huonosti nukkuva vauva. Olin aidosti äärimmäisen väsynyt ensimmäisen vuoden, ja olisin todella paljon arvostanut apua vauvanhoidossa. Olisin todella tarvinnut sellaista, että joku luotettava läheinen aikuinen olisi itsenäisesti vienyt vauvan vaunulenkille tai ollut hänen kanssaan puuhamatolla pari kertaa viikossa, jotta minä olisin saanut nukkua. Oma äitini asui liian kaukana että se olisi ollut mahdollista.

Ystäväni sai lapsen samoihin aikoihin, ja hänen anoppinsa otti aktiivisen mummon roolin. Ystävän anoppi tuli 2-3 kertaa viikossa kylään ja toi mukanaan puolivalmista ruokaa. Söivät lounaan, ensin vauvan äiti mummon pitäessä vauvaa, sitten mummo. Vauvan äiti imetti vauvan ja mummo lähti vaunujen kanssa lenkille. Ystäväni sai nukkua pari tuntia, ja sitten imetti taas vauvan kun tulivat takaisin. Mummo saattoi siinä samalla siivoilla vähän keittiötä, keitti molemmille kahvit, vaihtoivat kuulumiset ja laittoi kupit tiskikoneeseen. Ja kun tämä oli tehty, ystäväni anoppi meni hymyillen ulos ovesta ja sanoi, että soittele taas kun kaipaat taukoa. Hän ei koskaan tuppautunut kylään kutsumatta. Myöhemmin, kun lapsi oli isompi, mummo pärjäsi lapsen kanssa pihalla leikkimässä.

Siis aivan ihanaa.

Minun anoppini kanssa yritettiin sitten vastaavaa (hänen aloitteestaan tietenkin), mutta siitä ei tullut mitään, ja olen kiitollinen että ymmärsin ajoissa mistä päin tuulee.

Ensinnäkin minun anoppini tulee aina valmiiseen pöytään. Kun hän astuu ovesta, jonkun pitää olla ottamassa takki vastaan tai ainakin kertoa hänelle, mihin se ripustetaan. Kahvit on keitettävä, ennen kuin mitään voi tapahtua, ja suodatinkahvi ei mielellään kelpaa, hänelle cappuccinoa. Kahvin äärellä hänen on väistämättä kerrottava viimeisimmät kuulumisensa, joita riittää kyllä helposti muutamaksi tunniksi. Kun yrität mennä vessaan vauvan kanssa, hän keskeyttää ja käskee odottamaan vielä hetken, koska hän kertoo vielä yhden jutun ensin (esim. jonkun oman naapurinsa kuulumisista). Ruoka on laitettava vauva sylissä, ja anoppi kyselee olisiko spaghetin kanssa oliiveja, hänen tekisi nyt niitä mieli.

Kun päästään vaunutteluun asti, vauva on puettava ja vaunut tuotava valmiiksi. Vauva on nukutettava äidin toimesta. Anoppi ei kykene lakkamaan puhumista hetkeksikään, joten ottaa kauan että vauva nukahtaa. Kun olisi aika kävellä eteenpäin, anoppi ihmettelee että etkö sinä nyt voisi saman tien tulla mukaan, kun on niin mukava jutella? Ja vaatii ottamaan itsestään kuvia vaunujen kanssa. Pysähtelee vaunujen kanssa koko ajan ja vauva herää itkemään.

Kun päästään takaisin, anopille maistuu taas kahvi. Hänellä ei ole mitään kiirettä lähteä pois edes siinä kohtaa, kun aletaan iltatoimille ja nukkumaan. Ilmoittaa, että voi odotella kyllä sohvalla että tulen takaisin vauvaa nukuttamasta, voidaan sitten jatkaa juttelua.

Kaiken huipuksi tästä "avusta" jäi kiitollisuudenvelkaan. Korvaukseksi kaiken olisi pitänyt mennä siitä eteenpäin hänen päänsä mukaan, koska hän se on meitä auttanut. Syyllistys kohdistui mm. siihen, että meillä ei olisi pitänyt käydä ystäviä kylässä, vaan häntä olisi sen sijaan pitänyt kutsua useammin.

Valtavat tsempit sinulle, joilla on pikkuvauva ja mies komppaa muoriaan! Tuo oli helposti itselleni elämän kovin paikka. Nyt jo helpottaa kun lapsi on taapero ja mieskin on alkanut oppia näkemään äitinsä käytöksen poikkeavana.

Niin. Tämä että siitä annetusta avusta jääkin velkaa. Meillä on tämä sama ilmiö.

Yhdistettynä siihen että lapset meni päivähoitoon. Nyt kaikki vapaa-aika pitäisi viettää tämän pyyteettömän auttajan kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi ketjuun aiemmin kirjoittanut. Kun tässä muutama kirjoittaja on viime kuukausina taas ihmetellyt äitien mustasukkaisuutta vauvanhoidossa, niin avaanpa vähän tätä ongelmaa.
Meillä oli huonosti nukkuva vauva. Olin aidosti äärimmäisen väsynyt ensimmäisen vuoden, ja olisin todella paljon arvostanut apua vauvanhoidossa. Olisin todella tarvinnut sellaista, että joku luotettava läheinen aikuinen olisi itsenäisesti vienyt vauvan vaunulenkille tai ollut hänen kanssaan puuhamatolla pari kertaa viikossa, jotta minä olisin saanut nukkua. Oma äitini asui liian kaukana että se olisi ollut mahdollista.
Ystäväni sai lapsen samoihin aikoihin, ja hänen anoppinsa otti aktiivisen mummon roolin. Ystävän anoppi tuli 2-3 kertaa viikossa kylään ja toi mukanaan puolivalmista ruokaa. Söivät lounaan, ensin vauvan äiti mummon pitäessä vauvaa, sitten mummo. Vauvan äiti imetti vauvan ja mummo lähti vaunujen kanssa lenkille. Ystäväni sai nukkua pari tuntia, ja sitten imetti taas vauvan kun tulivat takaisin. Mummo saattoi siinä samalla siivoilla vähän keittiötä, keitti molemmille kahvit, vaihtoivat kuulumiset ja laittoi kupit tiskikoneeseen. Ja kun tämä oli tehty, ystäväni anoppi meni hymyillen ulos ovesta ja sanoi, että soittele taas kun kaipaat taukoa. Hän ei koskaan tuppautunut kylään kutsumatta. Myöhemmin, kun lapsi oli isompi, mummo pärjäsi lapsen kanssa pihalla leikkimässä.
Siis aivan ihanaa.
Minun anoppini kanssa yritettiin sitten vastaavaa (hänen aloitteestaan tietenkin), mutta siitä ei tullut mitään, ja olen kiitollinen että ymmärsin ajoissa mistä päin tuulee.
Ensinnäkin minun anoppini tulee aina valmiiseen pöytään. Kun hän astuu ovesta, jonkun pitää olla ottamassa takki vastaan tai ainakin kertoa hänelle, mihin se ripustetaan. Kahvit on keitettävä, ennen kuin mitään voi tapahtua, ja suodatinkahvi ei mielellään kelpaa, hänelle cappuccinoa. Kahvin äärellä hänen on väistämättä kerrottava viimeisimmät kuulumisensa, joita riittää kyllä helposti muutamaksi tunniksi. Kun yrität mennä vessaan vauvan kanssa, hän keskeyttää ja käskee odottamaan vielä hetken, koska hän kertoo vielä yhden jutun ensin (esim. jonkun oman naapurinsa kuulumisista). Ruoka on laitettava vauva sylissä, ja anoppi kyselee olisiko spaghetin kanssa oliiveja, hänen tekisi nyt niitä mieli.
Kun päästään vaunutteluun asti, vauva on puettava ja vaunut tuotava valmiiksi. Vauva on nukutettava äidin toimesta. Anoppi ei kykene lakkamaan puhumista hetkeksikään, joten ottaa kauan että vauva nukahtaa. Kun olisi aika kävellä eteenpäin, anoppi ihmettelee että etkö sinä nyt voisi saman tien tulla mukaan, kun on niin mukava jutella? Ja vaatii ottamaan itsestään kuvia vaunujen kanssa. Pysähtelee vaunujen kanssa koko ajan ja vauva herää itkemään.
Kun päästään takaisin, anopille maistuu taas kahvi. Hänellä ei ole mitään kiirettä lähteä pois edes siinä kohtaa, kun aletaan iltatoimille ja nukkumaan. Ilmoittaa, että voi odotella kyllä sohvalla että tulen takaisin vauvaa nukuttamasta, voidaan sitten jatkaa juttelua.
Kaiken huipuksi tästä "avusta" jäi kiitollisuudenvelkaan. Korvaukseksi kaiken olisi pitänyt mennä siitä eteenpäin hänen päänsä mukaan, koska hän se on meitä auttanut. Syyllistys kohdistui mm. siihen, että meillä ei olisi pitänyt käydä ystäviä kylässä, vaan häntä olisi sen sijaan pitänyt kutsua useammin.
Valtavat tsempit sinulle, joilla on pikkuvauva ja mies komppaa muoriaan! Tuo oli helposti itselleni elämän kovin paikka. Nyt jo helpottaa kun lapsi on taapero ja mieskin on alkanut oppia näkemään äitinsä käytöksen poikkeavana.

Tuon sun ystävän anoppi kuulostaa minun anopiltani! :) Olen ilmeisesti onnekas, kun tätä ketjua luen ja kauhistelen näitä vauvankaappajia ja arvostelevia mummoja! :O

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisiko joku selittää, mihin perustuu mummojen tarve kantaa vauva mahdollisimman kauas äidistä? Ja tunkea kännykän kamera vauvan naamaan ja vaatia hymyilemään?
Ylipäätään miksette mummot käsitä, että juuri tuo itsekäs käytös aiheuttaa sen, että useammin kuin kerran kuussa ette sitä vauvaa näe.
Anoppi näki vauvan kk sitten viimeksi ja nyt oli pakko jo käydä näytillä, vauva on nyt 3kk.
Heti yritti ottaa syliin mutta estin, sanoin et katsellaan nyt äidin sylistä uutta paikkaa.
Se lässytys alkoi jo eteisessä ja tunki naamansa vauvaan kiinni.
Sitten istui aivan likelle minua sohvalla ja tunki kännykän vauvan naamaan, piti hymyillä mummolle.
Selitin ettei vauva osaa hymyillä kameralle, hän haluaa nähdä kasvoja!
Ei vaikutusta, änki vaan kännykkää naamaan.
Kun vihdoin annoin vauvan hänelle syliin niin heti kiikutti vauvan niin kauas perimpään huoneeseen, kuin kotoaan löytyi.
Ja suljetussa syliotteessa tietysti.
Vauva tietysti alkoi itkeä, piti taas hakea vauva pois.
Enää en antanut vauvaa hänelle, ei niinku mitään välitä vauvan tarpeista, vain mummon tarpeita varten näköjään on vauva olemassa.
Mua otti niin kovasti päähän, että kieltäydyin ottamasta mitään syötävää ettei vahingossakaan tarvitse laskea vauvaa sylistä.
Kotiinlähtiessä vauva nukahti turvakaukaloon, niin eikös yrittänyt vielä herätellä hymyilemään?!
Mies kehtas ehdottaa, että käydään useammin siellä, kun mummo tykkää.
Sanoin että jatkossa käydään vieläkin harvemmin, äitisi on ahdistava mummo.
Mikä saa teidät sekot luulemaan, että teillä on oikeus käyttäytyä noin?
Että pieni vauva millään tasolla tuntee teitä kohtaan yhtään mitään, tai edes haluaa muuta kuin olla turvallisesti vanhempiensa sylissä?
Luoja että ottaa taas päähän.

En osaa sanoa. Meillä lapsen kanssa mentiin pimeälle pihalle istumaan että saatiin olla kahden.

Meillä taas vauva vietiin mummon makkariin ja ovi kiinni. Kerran kun oli vauvan päiväunien aika mummo meni vauvan kanssa nopeasti takapihalle. Kun oli aika imettää mummo juoksi myös usein karkuun, ei kuulemma kuullut ja piti "vaan hakea jotain"....rasittavaa juosta sit perässä jotta lapsi saa ruokaa eikä mummo edes suostu päästämään irti selityksillä "ei vielä, ei sillä oo nälkä, kyllä mummo osaa hoitaa, mummon kanssa on hyvä olla". Sit ollaan niin järkyttyneitä ja miniä niin "törkeä, itsekäs, pakkomielteinen ja mustasukkainen".

Mä kirjotin tänne aiemmin (en muista millä numerolla ja millon), miten hurahtanut anoppi lähettelee miehelle viestejä, joissa maukuu ettei ikinä näe vauvaa.

Mulla oli sellane kutina, että anoppi puhuu musta negaa miehelle ja että he keskenään puhuvat pojan asioista.

Syy miksen ole halunnut nähdä anoppia on hänen ahdistavuutensa, hyökkää vahvalla tunnelatauksella vauvan kimppuun jo kaukalossa, haluaa syliin heti antamatta tilaa ja ikään kuin kaappaa vauvan.

Kun estän sen ja pidän alkuun vauvaa itse, hän roikkuu vauvan nilkassa ja kävelee perässäni aivan kiinni minussa.

Kun istun sohvalle, hän änkee reiteeni kiinni ja työntää kännykän kahden sentin päähän vauvan naamasta eikä kuuntele mitään ohjeita rauhoittumisesta.

Kun sitten lopulta saa vauvan, roikottaa vauvaa kainaloista (ei jaksa pidellä kuulemma muuten 7kg vauvaa🙄) ja raahaa toiseen huoneeseen kiireesti. Vauva ääntelehtii hermostuneena ja on vierailujen jälkeen itkuinen.

Ja hössöttämisen ohella ei auta siis vauvan kanssa vaan joko kuvaa tai roikottaa vauvaa, tai tökkii mahaan ja puristelee jaloista.

Vauva on selvästi hämillään, yhtäkkiä vieras ihminen on iholla koko ajan.

Tapaamiset ovat stressaavia mulle ja vauvalle ja en enää halua niitä.

Mies ei näe ongelmaa, sillä itse äitinsä ryypiskelyyn lapsuudessaan turtunut ja kesät mummolassa viettäneenä ei ymmärrä termiä kiintymyssuhde,

eikä sitä, että vaikka noin pieni näkisi mummoa joka viikko, hän ei kykene kiintymään vielä kehenkään kuin lähivanhempiin.

Mies on kuitenkin nyt selkäni takana luvannut anopille TIHENTÄÄ vierailuja, kuulemma vain siten äitinsä rauhoittuu.

Meille tuli asiasta niin iso riita, että mies lipsautti muidenkin pitävän minua omistushaluisena hulluna, ja nolostui heti kun tajusi, että paljastui.

Mies on ruokkinut anopin hulluutta alusta asti lähettämällä kaikki miehelle lähettämäni kuvat hänelle, soittelemalla monta kertaa viikossa äidilleen ja kertomalla neuvolat sun muut.

Tuntuu että tein heidän sukuunsa jälkeläisen, en lasta itselleni.

Ei siis itse juurikaan hoida vauvaa, mutta esittää anopille että näin tekee.

Minulle ei ole puhunut mitään koska olen toivonut, että RAUHOITTAISI äitinsä.

Mies on etääntynyt minusta koko vauva-ajan ja pitää minua ylihuolehtivana ja ilkeänä ihmisenä, kun estän äitiään näkemästä vauvaa.

Mitenkään hän ei koe, että äitinsä toiminta on siihen syynä.

Vaatii myös päästä kahdestaan vauvan kanssa äidilleen, vaikkei kykene/halua hoitamaan lasta edes kotona minun kanssa?!

(Jatkuu)

(Jatkuu)

Riita eteni pahaksi, mies huusi ja minä yritin kulkea vauvan kanssa eri huoneeseen jutellen tälle rauhoittavasti.

Tästä mies raivostui lisää ja huusi, että nyt estän myös häntä pitämästä vauvaa?!

Yritin kaikin keinoin pitää vauvan rauhallisena ja pysyin itsekin, menin jotenkin koteloon ja päätin, että sähän et mun lasta pelottele.

Kun mies näki, että hänen riehumisellaan ei ole vaikutusta minuun hän alkoi vaatia vauvaa sylistäni väkisin ja estin sen huitaisemalla häntä kauemmas, josta mies raivostui ja väänsi vauvaa pitelevää kättäni?!

Menin aivan lukkoon ja vauva oli hämillään.

Ilmoitin shokissa rauhallisesti soittavani seuraavaksi poliisit, jos ei lopeta.

Mies irrotti otteen mutta siirtyi haukkumaan ja huutamaan olkkariin. Huusi että hakkaan häntä ja että olen hullu.

Ilmoitin meneväni nyt turvakotiin, että tämä oli tässä, mutta mies huusi uhkaavasti, että minä lähden, mutta vauva jää.

Sanottakoon tähän väliin, että mies nukkuu eri huoneessa kuin minä ja vauva, ei ole kertaakaan halunnut hoitaa vauvaa yksin ja on muutenkin kyvytön huomaamaan vauvan tarpeita (esim. tunkee tuttia joka itkuun, vaikka se olisi nälkää/märkä vaippa, ei mieti mistä itku johtuu vaan pyrkii lopettamaan sen).

Suuttuu kun yritän lempeästi ohjeistaa häntä.

Soitin hätäkeskukseen, kerroin että kotona on tilanne päällä ja että en pääse vauvan kanssa turvaan.

Mies tuli ovelle järkyttyneenä ja selvästi hätääntyi, tajusi tilanteen vakavuuden.

Hiljeni ja meni sohvalle istumaan, huuto loppui kuin seinään.

Mutisi kuitenkin hiljaa, että olen mielisairas ja hullu, kun soittelen poliisille.

Poliisipartio soitti sitten ja halusivat jutella miehelle. Nöyränä kuunteli. Minä sanoin, että akuuttia väkivallan uhkaa ei enää ole, ei tarvita poliisia.

Häkestä lähti suoraan lasu ja olinkin heti yhteydessä lastensuojeluun itse, selitin tilanteen ja toivoin pikaista apua.

Menen vauvan kanssa keskustelemaan sinne ja pyydän apua oman asunnon etsintään.

Mies tuntee nyt syvää vihaa minua kohtaan ja yrittää nyt kovasti roikkua epätoivoisesti vauvassa, tunki perhepetiin silittämään vauvaa omistushaluisesti, IKINÄ ennen ei ole halunnut tulla viereemme vapaaehtoisesti.

Lähden vauvan kanssa ystäväni luo hetkeksi ja mies on jatkanut haukkumistani kotona ollessaan.

Vielä eilen illalla kuulin, että hän vihaa minua, katuu lapsen tekemistä kanssani.

Eroan miehestä, en kahta kertaa mieti.

Nyt mietinkin, joudunko antamaan reilu 3kk ikäisen vauvan isälleen hoitoon ja anopille riepoteltavaksi?! Lastensuojelun tapaaminen on vasta loppuviikosta.

Ahdistaa aivan helvetisti, eniten vauvan puolesta.

Vierailija kirjoitti:

(Jatkuu)

Riita eteni pahaksi, mies huusi ja minä yritin kulkea vauvan kanssa eri huoneeseen jutellen tälle rauhoittavasti.

Tästä mies raivostui lisää ja huusi, että nyt estän myös häntä pitämästä vauvaa?!

Yritin kaikin keinoin pitää vauvan rauhallisena ja pysyin itsekin, menin jotenkin koteloon ja päätin, että sähän et mun lasta pelottele.

Kun mies näki, että hänen riehumisellaan ei ole vaikutusta minuun hän alkoi vaatia vauvaa sylistäni väkisin ja estin sen huitaisemalla häntä kauemmas, josta mies raivostui ja väänsi vauvaa pitelevää kättäni?!

Menin aivan lukkoon ja vauva oli hämillään.

Ilmoitin shokissa rauhallisesti soittavani seuraavaksi poliisit, jos ei lopeta.

Mies irrotti otteen mutta siirtyi haukkumaan ja huutamaan olkkariin. Huusi että hakkaan häntä ja että olen hullu.

Ilmoitin meneväni nyt turvakotiin, että tämä oli tässä, mutta mies huusi uhkaavasti, että minä lähden, mutta vauva jää.

Sanottakoon tähän väliin, että mies nukkuu eri huoneessa kuin minä ja vauva, ei ole kertaakaan halunnut hoitaa vauvaa yksin ja on muutenkin kyvytön huomaamaan vauvan tarpeita (esim. tunkee tuttia joka itkuun, vaikka se olisi nälkää/märkä vaippa, ei mieti mistä itku johtuu vaan pyrkii lopettamaan sen).

Suuttuu kun yritän lempeästi ohjeistaa häntä.

Soitin hätäkeskukseen, kerroin että kotona on tilanne päällä ja että en pääse vauvan kanssa turvaan.

Mies tuli ovelle järkyttyneenä ja selvästi hätääntyi, tajusi tilanteen vakavuuden.

Hiljeni ja meni sohvalle istumaan, huuto loppui kuin seinään.

Mutisi kuitenkin hiljaa, että olen mielisairas ja hullu, kun soittelen poliisille.

Poliisipartio soitti sitten ja halusivat jutella miehelle. Nöyränä kuunteli. Minä sanoin, että akuuttia väkivallan uhkaa ei enää ole, ei tarvita poliisia.

Häkestä lähti suoraan lasu ja olinkin heti yhteydessä lastensuojeluun itse, selitin tilanteen ja toivoin pikaista apua.

Menen vauvan kanssa keskustelemaan sinne ja pyydän apua oman asunnon etsintään.

Mies tuntee nyt syvää vihaa minua kohtaan ja yrittää nyt kovasti roikkua epätoivoisesti vauvassa, tunki perhepetiin silittämään vauvaa omistushaluisesti, IKINÄ ennen ei ole halunnut tulla viereemme vapaaehtoisesti.

Lähden vauvan kanssa ystäväni luo hetkeksi ja mies on jatkanut haukkumistani kotona ollessaan.

Vielä eilen illalla kuulin, että hän vihaa minua, katuu lapsen tekemistä kanssani.

Eroan miehestä, en kahta kertaa mieti.

Nyt mietinkin, joudunko antamaan reilu 3kk ikäisen vauvan isälleen hoitoon ja anopille riepoteltavaksi?! Lastensuojelun tapaaminen on vasta loppuviikosta.

Ahdistaa aivan helvetisti, eniten vauvan puolesta.

Voi rakas sisko, voimia. Olen todella pahoillani että kaikki meni näin.

Ahdistaa ihan h*tisti lukea kokemuksestasi, kun meillä tilanne on ollut ihan samanlainen - vain tuo kuvaamasi viimeinen eskaloituminen fyysiseen kajoamiseen on jäänyt pois, ja se on varmaan juuri se syy miksi meidän todella hauraaksi mennyt tilanne ei sitten hajonnut sillä pahimmalla hetkellä.

Tunnistan tuon mitä sanoit, että miehellä ei ole mitään käsitystä turvallisesta kiintymissuhteesta, kun ei ole saanut sellaista itse kokea vauvana. Myös meillä miehen kasvatti käytännössä hänen mummonsa, ja siltä pohjalta oletti, että myös meidän lapsellemme mummon (eli hänen epävakaan äitinsä) mahdollisimman jatkuva läsnäolo on parasta, mitä voi tapahtua.

Myös meillä mies oli sitä mieltä, että äitinsä on yli-innokas siksi että näkee vauvaa niiiin vähän - ja ratkaisuksi oli jo selkäni takana tehnyt järjestelyjä sitä varten että äitinsä muuttaisi tilapäisesti meidän naapuriin, jotta voisi tulla meille joka päivä ja olla "kunnolla arjessa mukana". Näin hänen mielestään meidän ongelmamme olisivat korjautuneet.

Myös meillä on huudettu, että miksi vihaan hänen äitiään ja haluan tahallani kiusata häntä, miksi olen niin hankala ihminen joka ei voi vähän joustaa hänen vuokseen. On ollut niin hullun outo olo, kun sekä minun että läheisteni kuva itsestäni on ollut hyvin salliva ja suvaitseva ihan kaikessa sellaisessa, mikä ei ole muille haitaksi. Raja kulkee vain siinä, että minun ja vauvani jaksamista pitäisi kunnioittaa, ja on ollut niin epätoivoinen olo siitä, että korona-aikojen eristyksissä minulla on ollut vastassa vain kaksi ihan päinvastaista mielipidettä - miehen ja anopin.

Minua pidätteli pahimpina aikoina eroamasta juuri se että en halunnut vauvan joutuvan yksin noiden kahden kynsiin. Nyt, kun lapsi on isompi, mies on lähentynyt meidän perhettämme ja löytänyt jonkinlaisen ymmärryksen että me olemme hänen äidistään erillisiä. Kaikki vuorovaikutus hänen äitiinsä päin on vieläkin todella hankalaa. Kun hän käy kylässä, suhteemme kärsii siitä aina, riitelemme viikkoja.

Sinä olet ainakin kohta vapaa. Et joudu asettelemaan sanojasi, voit puhua totta. Vauva saa ainakin suurimman osan lapsuudestaan elää ei-manipuloivassa kodissa, ilman riitelyä ja uhkaa.

Surettaa myös miehesi puolesta. Toki hän on nyt tähän tilanteeseen syypää monella tasolla, mutta myös oman kasvatuksensa uhri. Hän ei saanut katki epäterveiden perhesuhteiden ketjua ja menetti mahdollisuuden kasvaa kiintyneeksi vanhemmaksi lapsensa rinnalla.

Kuitenkin niin kauan kuin tuo kaksikko messuaa sinun virheistäsi ja porskuttaa menemään näkemättä mitä tapahtui, tiedät tehneesi oikein. Terveelle ihmiselle olisi musertava paikka tajuta hajottaneensa oman lapsenlapsensa perheen.

Tulee vielä parempi huominen, lapsesi kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Mä kirjotin tänne aiemmin (en muista millä numerolla ja millon), miten hurahtanut anoppi lähettelee miehelle viestejä, joissa maukuu ettei ikinä näe vauvaa.

Mulla oli sellane kutina, että anoppi puhuu musta negaa miehelle ja että he keskenään puhuvat pojan asioista.

Syy miksen ole halunnut nähdä anoppia on hänen ahdistavuutensa, hyökkää vahvalla tunnelatauksella vauvan kimppuun jo kaukalossa, haluaa syliin heti antamatta tilaa ja ikään kuin kaappaa vauvan.

Kun estän sen ja pidän alkuun vauvaa itse, hän roikkuu vauvan nilkassa ja kävelee perässäni aivan kiinni minussa.

Kun istun sohvalle, hän änkee reiteeni kiinni ja työntää kännykän kahden sentin päähän vauvan naamasta eikä kuuntele mitään ohjeita rauhoittumisesta.

Kun sitten lopulta saa vauvan, roikottaa vauvaa kainaloista (ei jaksa pidellä kuulemma muuten 7kg vauvaa🙄) ja raahaa toiseen huoneeseen kiireesti. Vauva ääntelehtii hermostuneena ja on vierailujen jälkeen itkuinen.

Ja hössöttämisen ohella ei auta siis vauvan kanssa vaan joko kuvaa tai roikottaa vauvaa, tai tökkii mahaan ja puristelee jaloista.

Vauva on selvästi hämillään, yhtäkkiä vieras ihminen on iholla koko ajan.

Tapaamiset ovat stressaavia mulle ja vauvalle ja en enää halua niitä.

Mies ei näe ongelmaa, sillä itse äitinsä ryypiskelyyn lapsuudessaan turtunut ja kesät mummolassa viettäneenä ei ymmärrä termiä kiintymyssuhde,

eikä sitä, että vaikka noin pieni näkisi mummoa joka viikko, hän ei kykene kiintymään vielä kehenkään kuin lähivanhempiin.

Mies on kuitenkin nyt selkäni takana luvannut anopille TIHENTÄÄ vierailuja, kuulemma vain siten äitinsä rauhoittuu.

Meille tuli asiasta niin iso riita, että mies lipsautti muidenkin pitävän minua omistushaluisena hulluna, ja nolostui heti kun tajusi, että paljastui.

Mies on ruokkinut anopin hulluutta alusta asti lähettämällä kaikki miehelle lähettämäni kuvat hänelle, soittelemalla monta kertaa viikossa äidilleen ja kertomalla neuvolat sun muut.

Tuntuu että tein heidän sukuunsa jälkeläisen, en lasta itselleni.

Ei siis itse juurikaan hoida vauvaa, mutta esittää anopille että näin tekee.

Minulle ei ole puhunut mitään koska olen toivonut, että RAUHOITTAISI äitinsä.

Mies on etääntynyt minusta koko vauva-ajan ja pitää minua ylihuolehtivana ja ilkeänä ihmisenä, kun estän äitiään näkemästä vauvaa.

Mitenkään hän ei koe, että äitinsä toiminta on siihen syynä.

Vaatii myös päästä kahdestaan vauvan kanssa äidilleen, vaikkei kykene/halua hoitamaan lasta edes kotona minun kanssa?!

(Jatkuu)

Tämä kaikki kuulostaa erittäin tutulta. Meillä lapsi on nyt taapero, mutta tuo rajattomuus vain paheni mitä enemmän mies antoi vanhemmilleen periksi ja antoivat heidän yrittää toimia meidän lapsen vanhempina ja hän jatkoi elämää kuin olisi lapseton. Tsemppiä! Älä siedä tuollaista kohtelua keneltäkään.

Vierailija kirjoitti:

(Jatkuu)

Riita eteni pahaksi, mies huusi ja minä yritin kulkea vauvan kanssa eri huoneeseen jutellen tälle rauhoittavasti.

Tästä mies raivostui lisää ja huusi, että nyt estän myös häntä pitämästä vauvaa?!

Yritin kaikin keinoin pitää vauvan rauhallisena ja pysyin itsekin, menin jotenkin koteloon ja päätin, että sähän et mun lasta pelottele.

Kun mies näki, että hänen riehumisellaan ei ole vaikutusta minuun hän alkoi vaatia vauvaa sylistäni väkisin ja estin sen huitaisemalla häntä kauemmas, josta mies raivostui ja väänsi vauvaa pitelevää kättäni?!

Menin aivan lukkoon ja vauva oli hämillään.

Ilmoitin shokissa rauhallisesti soittavani seuraavaksi poliisit, jos ei lopeta.

Mies irrotti otteen mutta siirtyi haukkumaan ja huutamaan olkkariin. Huusi että hakkaan häntä ja että olen hullu.

Ilmoitin meneväni nyt turvakotiin, että tämä oli tässä, mutta mies huusi uhkaavasti, että minä lähden, mutta vauva jää.

Sanottakoon tähän väliin, että mies nukkuu eri huoneessa kuin minä ja vauva, ei ole kertaakaan halunnut hoitaa vauvaa yksin ja on muutenkin kyvytön huomaamaan vauvan tarpeita (esim. tunkee tuttia joka itkuun, vaikka se olisi nälkää/märkä vaippa, ei mieti mistä itku johtuu vaan pyrkii lopettamaan sen).

Suuttuu kun yritän lempeästi ohjeistaa häntä.

Soitin hätäkeskukseen, kerroin että kotona on tilanne päällä ja että en pääse vauvan kanssa turvaan.

Mies tuli ovelle järkyttyneenä ja selvästi hätääntyi, tajusi tilanteen vakavuuden.

Hiljeni ja meni sohvalle istumaan, huuto loppui kuin seinään.

Mutisi kuitenkin hiljaa, että olen mielisairas ja hullu, kun soittelen poliisille.

Poliisipartio soitti sitten ja halusivat jutella miehelle. Nöyränä kuunteli. Minä sanoin, että akuuttia väkivallan uhkaa ei enää ole, ei tarvita poliisia.

Häkestä lähti suoraan lasu ja olinkin heti yhteydessä lastensuojeluun itse, selitin tilanteen ja toivoin pikaista apua.

Menen vauvan kanssa keskustelemaan sinne ja pyydän apua oman asunnon etsintään.

Mies tuntee nyt syvää vihaa minua kohtaan ja yrittää nyt kovasti roikkua epätoivoisesti vauvassa, tunki perhepetiin silittämään vauvaa omistushaluisesti, IKINÄ ennen ei ole halunnut tulla viereemme vapaaehtoisesti.

Lähden vauvan kanssa ystäväni luo hetkeksi ja mies on jatkanut haukkumistani kotona ollessaan.

Vielä eilen illalla kuulin, että hän vihaa minua, katuu lapsen tekemistä kanssani.

Eroan miehestä, en kahta kertaa mieti.

Nyt mietinkin, joudunko antamaan reilu 3kk ikäisen vauvan isälleen hoitoon ja anopille riepoteltavaksi?! Lastensuojelun tapaaminen on vasta loppuviikosta.

Ahdistaa aivan helvetisti, eniten vauvan puolesta.

Et joudu. Kirjoitin siis edellisen kommentin, meilläkin tilanne päättyi lasuun, itse pyysin sitä myös. Meillä ei tosin ollut läheskään yhtä paha tilanne (mies ei ollut väkivaltainen) mutta huusi kyllä, lopulta lähti itse vanhemmilleen. Keertaakaan kukaan ei vaatinut lasta isälleen. Nyt on tärkeintä että pysytte turvassa ja sinulla on ihmisiä tukemassa sinua. Laita turvakodin sekä kuntasi sosiaali ja kriisipäivystyksen numero puhelimeesi valmiiksi, ole herkästi niihin yhteydessä jos mies alkaa uhkailemaan.

Vierailija kirjoitti:

(Jatkuu)

Riita eteni pahaksi, mies huusi ja minä yritin kulkea vauvan kanssa eri huoneeseen jutellen tälle rauhoittavasti.

Tästä mies raivostui lisää ja huusi, että nyt estän myös häntä pitämästä vauvaa?!

Yritin kaikin keinoin pitää vauvan rauhallisena ja pysyin itsekin, menin jotenkin koteloon ja päätin, että sähän et mun lasta pelottele.

Kun mies näki, että hänen riehumisellaan ei ole vaikutusta minuun hän alkoi vaatia vauvaa sylistäni väkisin ja estin sen huitaisemalla häntä kauemmas, josta mies raivostui ja väänsi vauvaa pitelevää kättäni?!

Menin aivan lukkoon ja vauva oli hämillään.

Ilmoitin shokissa rauhallisesti soittavani seuraavaksi poliisit, jos ei lopeta.

Mies irrotti otteen mutta siirtyi haukkumaan ja huutamaan olkkariin. Huusi että hakkaan häntä ja että olen hullu.

Ilmoitin meneväni nyt turvakotiin, että tämä oli tässä, mutta mies huusi uhkaavasti, että minä lähden, mutta vauva jää.

Sanottakoon tähän väliin, että mies nukkuu eri huoneessa kuin minä ja vauva, ei ole kertaakaan halunnut hoitaa vauvaa yksin ja on muutenkin kyvytön huomaamaan vauvan tarpeita (esim. tunkee tuttia joka itkuun, vaikka se olisi nälkää/märkä vaippa, ei mieti mistä itku johtuu vaan pyrkii lopettamaan sen).

Suuttuu kun yritän lempeästi ohjeistaa häntä.

Soitin hätäkeskukseen, kerroin että kotona on tilanne päällä ja että en pääse vauvan kanssa turvaan.

Mies tuli ovelle järkyttyneenä ja selvästi hätääntyi, tajusi tilanteen vakavuuden.

Hiljeni ja meni sohvalle istumaan, huuto loppui kuin seinään.

Mutisi kuitenkin hiljaa, että olen mielisairas ja hullu, kun soittelen poliisille.

Poliisipartio soitti sitten ja halusivat jutella miehelle. Nöyränä kuunteli. Minä sanoin, että akuuttia väkivallan uhkaa ei enää ole, ei tarvita poliisia.

Häkestä lähti suoraan lasu ja olinkin heti yhteydessä lastensuojeluun itse, selitin tilanteen ja toivoin pikaista apua.

Menen vauvan kanssa keskustelemaan sinne ja pyydän apua oman asunnon etsintään.

Mies tuntee nyt syvää vihaa minua kohtaan ja yrittää nyt kovasti roikkua epätoivoisesti vauvassa, tunki perhepetiin silittämään vauvaa omistushaluisesti, IKINÄ ennen ei ole halunnut tulla viereemme vapaaehtoisesti.

Lähden vauvan kanssa ystäväni luo hetkeksi ja mies on jatkanut haukkumistani kotona ollessaan.

Vielä eilen illalla kuulin, että hän vihaa minua, katuu lapsen tekemistä kanssani.

Eroan miehestä, en kahta kertaa mieti.

Nyt mietinkin, joudunko antamaan reilu 3kk ikäisen vauvan isälleen hoitoon ja anopille riepoteltavaksi?! Lastensuojelun tapaaminen on vasta loppuviikosta.

Ahdistaa aivan helvetisti, eniten vauvan puolesta.

Tsemppiä sinulle.

Ihailen voimaasi! Et jää hankalaan tilanteeseen surkuttelemaan, vaan teet päätöksiä.

Ehkä miehesi kasvaa aikuiseksi ja katkaisee napanuoran. Ehkä ei. Aika näyttää.

Mä jäin tuossa tilanteessa, mulle kävi lopulta hyvin. Pakotin miehen valitsemaan joko oma perhe tai äiti. Vaikeaa oli, kun mies on koko elämänsä ehdollistettu olemaan suututtamatta äitiään. Ja kyllähän anoppi suuttuikin. Tästä on jo vuosia, mutta edelleenkään anoppi ei tajua, että oma käytöksensä johti nykytilanteeseen, vaan mieluummin syyttää minua mielenvikaiseksi ja miestäni tossukaksi, kun hän ei pistä "emäntää kuriin".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä kirjotin tänne aiemmin (en muista millä numerolla ja millon), miten hurahtanut anoppi lähettelee miehelle viestejä, joissa maukuu ettei ikinä näe vauvaa.

Mulla oli sellane kutina, että anoppi puhuu musta negaa miehelle ja että he keskenään puhuvat pojan asioista.

Syy miksen ole halunnut nähdä anoppia on hänen ahdistavuutensa, hyökkää vahvalla tunnelatauksella vauvan kimppuun jo kaukalossa, haluaa syliin heti antamatta tilaa ja ikään kuin kaappaa vauvan.

Kun estän sen ja pidän alkuun vauvaa itse, hän roikkuu vauvan nilkassa ja kävelee perässäni aivan kiinni minussa.

Kun istun sohvalle, hän änkee reiteeni kiinni ja työntää kännykän kahden sentin päähän vauvan naamasta eikä kuuntele mitään ohjeita rauhoittumisesta.

Kun sitten lopulta saa vauvan, roikottaa vauvaa kainaloista (ei jaksa pidellä kuulemma muuten 7kg vauvaa🙄) ja raahaa toiseen huoneeseen kiireesti. Vauva ääntelehtii hermostuneena ja on vierailujen jälkeen itkuinen.

Ja hössöttämisen ohella ei auta siis vauvan kanssa vaan joko kuvaa tai roikottaa vauvaa, tai tökkii mahaan ja puristelee jaloista.

Vauva on selvästi hämillään, yhtäkkiä vieras ihminen on iholla koko ajan.

Tapaamiset ovat stressaavia mulle ja vauvalle ja en enää halua niitä.

Mies ei näe ongelmaa, sillä itse äitinsä ryypiskelyyn lapsuudessaan turtunut ja kesät mummolassa viettäneenä ei ymmärrä termiä kiintymyssuhde,

eikä sitä, että vaikka noin pieni näkisi mummoa joka viikko, hän ei kykene kiintymään vielä kehenkään kuin lähivanhempiin.

Mies on kuitenkin nyt selkäni takana luvannut anopille TIHENTÄÄ vierailuja, kuulemma vain siten äitinsä rauhoittuu.

Meille tuli asiasta niin iso riita, että mies lipsautti muidenkin pitävän minua omistushaluisena hulluna, ja nolostui heti kun tajusi, että paljastui.

Mies on ruokkinut anopin hulluutta alusta asti lähettämällä kaikki miehelle lähettämäni kuvat hänelle, soittelemalla monta kertaa viikossa äidilleen ja kertomalla neuvolat sun muut.

Tuntuu että tein heidän sukuunsa jälkeläisen, en lasta itselleni.

Ei siis itse juurikaan hoida vauvaa, mutta esittää anopille että näin tekee.

Minulle ei ole puhunut mitään koska olen toivonut, että RAUHOITTAISI äitinsä.

Mies on etääntynyt minusta koko vauva-ajan ja pitää minua ylihuolehtivana ja ilkeänä ihmisenä, kun estän äitiään näkemästä vauvaa.

Mitenkään hän ei koe, että äitinsä toiminta on siihen syynä.

Vaatii myös päästä kahdestaan vauvan kanssa äidilleen, vaikkei kykene/halua hoitamaan lasta edes kotona minun kanssa?!

(Jatkuu)

Tämä kaikki kuulostaa erittäin tutulta. Meillä lapsi on nyt taapero, mutta tuo rajattomuus vain paheni mitä enemmän mies antoi vanhemmilleen periksi ja antoivat heidän yrittää toimia meidän lapsen vanhempina ja hän jatkoi elämää kuin olisi lapseton. Tsemppiä! Älä siedä tuollaista kohtelua keneltäkään.

Meillä kävi täsmälleen samoin. Mieskin oli silmin nähden ahdistunut kun hänen äitinsä tuli käymään juuri silloin kun halusi, puuttui meidän ihan jokaiseen asiaan. Kyllähän sitten tuli se viimeinen oljenkorsi, joka katkaisi kamelin selän. Yhtenä rintamana pistettiin muori ruotuun. Oi että elämä olikin ihanaa sen jälkeen. Parisuhdekin pelastui, kun ei ollut ilkeä mummeli jatkuvasti määräilemässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä kirjotin tänne aiemmin (en muista millä numerolla ja millon), miten hurahtanut anoppi lähettelee miehelle viestejä, joissa maukuu ettei ikinä näe vauvaa.

Mulla oli sellane kutina, että anoppi puhuu musta negaa miehelle ja että he keskenään puhuvat pojan asioista.

Syy miksen ole halunnut nähdä anoppia on hänen ahdistavuutensa, hyökkää vahvalla tunnelatauksella vauvan kimppuun jo kaukalossa, haluaa syliin heti antamatta tilaa ja ikään kuin kaappaa vauvan.

Kun estän sen ja pidän alkuun vauvaa itse, hän roikkuu vauvan nilkassa ja kävelee perässäni aivan kiinni minussa.

Kun istun sohvalle, hän änkee reiteeni kiinni ja työntää kännykän kahden sentin päähän vauvan naamasta eikä kuuntele mitään ohjeita rauhoittumisesta.

Kun sitten lopulta saa vauvan, roikottaa vauvaa kainaloista (ei jaksa pidellä kuulemma muuten 7kg vauvaa🙄) ja raahaa toiseen huoneeseen kiireesti. Vauva ääntelehtii hermostuneena ja on vierailujen jälkeen itkuinen.

Ja hössöttämisen ohella ei auta siis vauvan kanssa vaan joko kuvaa tai roikottaa vauvaa, tai tökkii mahaan ja puristelee jaloista.

Vauva on selvästi hämillään, yhtäkkiä vieras ihminen on iholla koko ajan.

Tapaamiset ovat stressaavia mulle ja vauvalle ja en enää halua niitä.

Mies ei näe ongelmaa, sillä itse äitinsä ryypiskelyyn lapsuudessaan turtunut ja kesät mummolassa viettäneenä ei ymmärrä termiä kiintymyssuhde,

eikä sitä, että vaikka noin pieni näkisi mummoa joka viikko, hän ei kykene kiintymään vielä kehenkään kuin lähivanhempiin.

Mies on kuitenkin nyt selkäni takana luvannut anopille TIHENTÄÄ vierailuja, kuulemma vain siten äitinsä rauhoittuu.

Meille tuli asiasta niin iso riita, että mies lipsautti muidenkin pitävän minua omistushaluisena hulluna, ja nolostui heti kun tajusi, että paljastui.

Mies on ruokkinut anopin hulluutta alusta asti lähettämällä kaikki miehelle lähettämäni kuvat hänelle, soittelemalla monta kertaa viikossa äidilleen ja kertomalla neuvolat sun muut.

Tuntuu että tein heidän sukuunsa jälkeläisen, en lasta itselleni.

Ei siis itse juurikaan hoida vauvaa, mutta esittää anopille että näin tekee.

Minulle ei ole puhunut mitään koska olen toivonut, että RAUHOITTAISI äitinsä.

Mies on etääntynyt minusta koko vauva-ajan ja pitää minua ylihuolehtivana ja ilkeänä ihmisenä, kun estän äitiään näkemästä vauvaa.

Mitenkään hän ei koe, että äitinsä toiminta on siihen syynä.

Vaatii myös päästä kahdestaan vauvan kanssa äidilleen, vaikkei kykene/halua hoitamaan lasta edes kotona minun kanssa?!

(Jatkuu)

Tämä kaikki kuulostaa erittäin tutulta. Meillä lapsi on nyt taapero, mutta tuo rajattomuus vain paheni mitä enemmän mies antoi vanhemmilleen periksi ja antoivat heidän yrittää toimia meidän lapsen vanhempina ja hän jatkoi elämää kuin olisi lapseton. Tsemppiä! Älä siedä tuollaista kohtelua keneltäkään.

Meillä kävi täsmälleen samoin. Mieskin oli silmin nähden ahdistunut kun hänen äitinsä tuli käymään juuri silloin kun halusi, puuttui meidän ihan jokaiseen asiaan. Kyllähän sitten tuli se viimeinen oljenkorsi, joka katkaisi kamelin selän. Yhtenä rintamana pistettiin muori ruotuun. Oi että elämä olikin ihanaa sen jälkeen. Parisuhdekin pelastui, kun ei ollut ilkeä mummeli jatkuvasti määräilemässä.

Minun anoppi ei kiristä tai uhkaile, vaan painelee mieheni nappeja sääliä hakemalla ja itkemällä, nyyhkyttää puhelimessa.

Myös tahallaan väärien lahjojen ostaminen on tuttua.

Kerroin jo ennen vauvan syntymää, että Muumivaippoja ei tulla käyttämään, ei pysy peppu kuivana yötä ja ihottumaa tulee herkemmin.

Vaippoja ostanut kolmesti, joka kerta muumeja ja aina liian pientä kokoa.

Toivoin myös ettei osta leluja, jäävät käyttämättä.

Osti ristiäislahjaksi kolme lelua.

Samoin kun käymme siellä kylässä, anoppi tarjoilee juuri niitä ruokia, joita en voi syödä ja voivottelee sitten, että no nyt ei ollu Maijalle mitään oivoi.🙄

Kun tähän vielä yhdistääpi sen, että on nyt todella saanut mieheni puolelleen, kuvottaa koko ihminen niin ettei mitään rajaa.

Mutta en tiedä mitä käy tapaamisten suhteen, miten vakavasti lastensuojelu puuttuu toho miehen käytökseen?

Anoppi tulee olemaan myrkkymummo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä kirjotin tänne aiemmin (en muista millä numerolla ja millon), miten hurahtanut anoppi lähettelee miehelle viestejä, joissa maukuu ettei ikinä näe vauvaa.

Mulla oli sellane kutina, että anoppi puhuu musta negaa miehelle ja että he keskenään puhuvat pojan asioista.

Syy miksen ole halunnut nähdä anoppia on hänen ahdistavuutensa, hyökkää vahvalla tunnelatauksella vauvan kimppuun jo kaukalossa, haluaa syliin heti antamatta tilaa ja ikään kuin kaappaa vauvan.

Kun estän sen ja pidän alkuun vauvaa itse, hän roikkuu vauvan nilkassa ja kävelee perässäni aivan kiinni minussa.

Kun istun sohvalle, hän änkee reiteeni kiinni ja työntää kännykän kahden sentin päähän vauvan naamasta eikä kuuntele mitään ohjeita rauhoittumisesta.

Kun sitten lopulta saa vauvan, roikottaa vauvaa kainaloista (ei jaksa pidellä kuulemma muuten 7kg vauvaa🙄) ja raahaa toiseen huoneeseen kiireesti. Vauva ääntelehtii hermostuneena ja on vierailujen jälkeen itkuinen.

Ja hössöttämisen ohella ei auta siis vauvan kanssa vaan joko kuvaa tai roikottaa vauvaa, tai tökkii mahaan ja puristelee jaloista.

Vauva on selvästi hämillään, yhtäkkiä vieras ihminen on iholla koko ajan.

Tapaamiset ovat stressaavia mulle ja vauvalle ja en enää halua niitä.

Mies ei näe ongelmaa, sillä itse äitinsä ryypiskelyyn lapsuudessaan turtunut ja kesät mummolassa viettäneenä ei ymmärrä termiä kiintymyssuhde,

eikä sitä, että vaikka noin pieni näkisi mummoa joka viikko, hän ei kykene kiintymään vielä kehenkään kuin lähivanhempiin.

Mies on kuitenkin nyt selkäni takana luvannut anopille TIHENTÄÄ vierailuja, kuulemma vain siten äitinsä rauhoittuu.

Meille tuli asiasta niin iso riita, että mies lipsautti muidenkin pitävän minua omistushaluisena hulluna, ja nolostui heti kun tajusi, että paljastui.

Mies on ruokkinut anopin hulluutta alusta asti lähettämällä kaikki miehelle lähettämäni kuvat hänelle, soittelemalla monta kertaa viikossa äidilleen ja kertomalla neuvolat sun muut.

Tuntuu että tein heidän sukuunsa jälkeläisen, en lasta itselleni.

Ei siis itse juurikaan hoida vauvaa, mutta esittää anopille että näin tekee.

Minulle ei ole puhunut mitään koska olen toivonut, että RAUHOITTAISI äitinsä.

Mies on etääntynyt minusta koko vauva-ajan ja pitää minua ylihuolehtivana ja ilkeänä ihmisenä, kun estän äitiään näkemästä vauvaa.

Mitenkään hän ei koe, että äitinsä toiminta on siihen syynä.

Vaatii myös päästä kahdestaan vauvan kanssa äidilleen, vaikkei kykene/halua hoitamaan lasta edes kotona minun kanssa?!

(Jatkuu)

Tämä kaikki kuulostaa erittäin tutulta. Meillä lapsi on nyt taapero, mutta tuo rajattomuus vain paheni mitä enemmän mies antoi vanhemmilleen periksi ja antoivat heidän yrittää toimia meidän lapsen vanhempina ja hän jatkoi elämää kuin olisi lapseton. Tsemppiä! Älä siedä tuollaista kohtelua keneltäkään.

Meillä kävi täsmälleen samoin. Mieskin oli silmin nähden ahdistunut kun hänen äitinsä tuli käymään juuri silloin kun halusi, puuttui meidän ihan jokaiseen asiaan. Kyllähän sitten tuli se viimeinen oljenkorsi, joka katkaisi kamelin selän. Yhtenä rintamana pistettiin muori ruotuun. Oi että elämä olikin ihanaa sen jälkeen. Parisuhdekin pelastui, kun ei ollut ilkeä mummeli jatkuvasti määräilemässä.

Minun anoppi ei kiristä tai uhkaile, vaan painelee mieheni nappeja sääliä hakemalla ja itkemällä, nyyhkyttää puhelimessa.

Myös tahallaan väärien lahjojen ostaminen on tuttua.

Kerroin jo ennen vauvan syntymää, että Muumivaippoja ei tulla käyttämään, ei pysy peppu kuivana yötä ja ihottumaa tulee herkemmin.

Vaippoja ostanut kolmesti, joka kerta muumeja ja aina liian pientä kokoa.

Toivoin myös ettei osta leluja, jäävät käyttämättä.

Osti ristiäislahjaksi kolme lelua.

Samoin kun käymme siellä kylässä, anoppi tarjoilee juuri niitä ruokia, joita en voi syödä ja voivottelee sitten, että no nyt ei ollu Maijalle mitään oivoi.🙄

Kun tähän vielä yhdistääpi sen, että on nyt todella saanut mieheni puolelleen, kuvottaa koko ihminen niin ettei mitään rajaa.

Mutta en tiedä mitä käy tapaamisten suhteen, miten vakavasti lastensuojelu puuttuu toho miehen käytökseen?

Anoppi tulee olemaan myrkkymummo.

Noiden väärien vaippojen ja sun lahjatoiveiden sivuuttamisen on tarkoitus osoittaa sinulle että mummolla on lapseesi yhteys sinun ohitsesi. Siis mummo tuetää mitä lapsi haluaa/tarvitsee/käyttää paremmin kuin sinä.

Ruokatarjoilulla hän taas mitätöi sinut henk koht

Kaikki koettu täälläkin.

Voisiko keskustelu tästä asiasta mummon kanssa auttaa?

Vierailija kirjoitti:

Voisiko keskustelu tästä asiasta mummon kanssa auttaa?

Ei. Tuollainen mummo ei ole normaali. Keskustella voi vain terveiden ihmisten kanssa.

Kerrotaanpa omakin tarina.

Meidän lapsella on kaksi isoäitiä A ja B. Lapsi on nyt 9v. 

A on ollut aidosti auttavana koko lapsen elämän ajan, auttaen juuri niin miten tarvitsemme ja on lapsen edun mukaista. Lapsi rakastaa häntä lähes yhtä paljon kuin vanhempiaan, haluaa viikoittain nähdä tai vähintään soittaa, piirtää kuvia ja kortteja oma-aloitteisesti, haluaa muistaa lahjoin jouluna, syntymäpäivänä ja äitienpäivänä. 

Sitten on B, ruljanssi alkoi jo ennen lapsen syntymää. A isoäidille väitti olevansa varma lapsen olevan poika ja eräälle sukulaiselle taas kivenkovaan tulokkaan olevan varmasti tyttö - tärkeintä oli että hän voi jollekin ilmoittaa olleensa oikeassa. Olisi ollut oven takana samana päivänä kun lapsi tuli sairaalasta - ellei olisi kielletty. Hoitoon luonnollisesti olisi pitänyt antaa 1vko iässä ja lapsen äitihän voisi lypsää maidot ettei imetyskään ole este (varmaan arvaattekin ettei meillä ollut minkäänlaista hoidon tarvetta). Kerran apua häneltä on pyydetty - palkaksi saatiin vähättelyä ja vanhempien latistamista. Ainut apu olisi ollut vauvan "lällyttäminen" eli nukkena ja leluna kohtelu. Sitä kun ei ole tarjolla tai vauvaa ei herätetä tai muuten toimita Bn mielen mukaan tai myöhemmin isompaa lasta ei saa toimimaan kuten haluaa (mm. tässäkin ketjussa mainitut pakottamiset syliin tai halaamaan (jotka tosin aluksi vanhempien toimesta estettiin ja opetettiin lapsi puhuvana ilmaisemaan omia rajojaan)), nakkelee niskojaan, murjottaa yms. Käytiin taaperoikään asti n. kerran kk ja sukulaisilta kuului kuinka käydään niin vähän. Lähes järjestään kaikki neuvot ovat vanhentuneita, lapselle haitallisia, lapsen edun vastaisia tai täysin järjettömiä. Toistuvasti raahaa vaatteita, jotka menevät kuitenkin jollain tavalla pieleen (koska ei voi kysyä, sillä "minä tiedän ja osaan"), mm. 9kk vanhalle osti 62 koon vaatetta, toppahaalarin kokoa 56 toukokuun vauvalle, yleisestikin liian pieniä vaatteita tai sellaisia värejä tai vaatteita joita lapsi vihaa yli kaiken (eihän tämän ikäiselle ole enää ihan sama millaisia vaatteita ostetaan). Kyläillessä ylikävelee juurikin ruokien ja muiden asioiden suhteen ja itkee puhelimessa kuinka häntä loukataan kun sanotaan vastaan. Puhuu meille päin kasvoja kuinka meidän toimemme vaarantavat lapsen - eli kun emme ruokkineet korvikkeella vaan lapsi imetettiin vaikka B:nkin maito loppui 2vko jälkeen jne. Käydessä ei osoita kiinnostusta lapseen tai tämän elämään, ei kysele, ei varmaan kysyttäessä osaisi nimetä ainuttakaan lapsen kaveria (vaikka lapsi heistä puhuu), ei oikein ole selvää miksi edelleen kiukuttelee jos emme käy, koska siellä ollessa olemme kuin ilmaa. Tällä hetkellä olemme käyneet viimeksi muistaakseni joulukuussa sisällä ja B kävi n. viikko sitten lapsen synttäreillä. Iltaisin ei uskalla kyläillä sillä korkki on usein auki ja lisäksi lapsi on aina reagoinut illalla tapaamiseen heräilyllä (jopa tunnin välein), yhä vieläkin näin, eikä ole eroa missä tavataan ja ketä muita on läsnä.

(jatkuu)

 

Ja miten lapsi suhtautuu isoäiti B:hen: spontaanisti ei ota puheeksi, ei pyydä päästä käymään, ei soittele, ei piirrä tai muista muilla tavoin.. (tosin ei B edes pyri itse pitämään yhteyttä lapseen) on jopa koronan aikana todennut ettei halunnut Btä synttäreilleen (rajoitimme kokonaisvierasmäärää) vaan olisi mieluummin korvannut tämän jollain kaverillaan.

Ammattilaisen kanssa keskusteltiin lapsen ollessa 5kk, haluttiin ulkopuolinen mielipide B:n toiminnasta ja käytöksestä - onko äidillä "hormonihuuruja" vai B todella outo käytökseltään. Vastaukseksi saatiin "rajoittakaa tapaamisia, tuo ei ole teille tai lapselle hyväksi". 

Eli tavallaan hirvittävän kuluttava suhde, joka ei toisaalta tunkeudu liikaa meidän elämäämme (tällä hetkellä), mutta jota ei kuitenkaan hyvällä syyllä voi katkaista.

Vierailija kirjoitti:

Voisiko keskustelu tästä asiasta mummon kanssa auttaa?

Tietysti voi. Mutta ihan yhtä hyvin voit mennä metsään ja käydä sen keskustelun satunnaisen männyn kanssa. Erona se, että se mänty ei vetistele, yritä kerjätä sääliä ja puhu sinusta paskaa selän takana.