Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä?
Meillä on 8kk vauva jonka isoäiti on hurahtanut pikkuiseen jo raskausaikana todella voimakkaasti. Tunnen itseni nipoksi kun minua on alkanut häiritä mummon ja lapsen tapa olla yhdessä. Mummo vaatii tapaamista vähintään kerran viikossa ja joka kerran pitelee vauvaa rintaansa vasten ja "sulkeutuu" seurasta. Kuiskailee "mummo rakastaa, mummon rakkain"-koko ajan vauvalle ja jos vauva inahtaa tai yrittää vääntää itseään pois sylistä lähtee mummo nopeasti kauaksi minusta ja miehestä, ettemme ota vauvaa. Mummo on mukava ihminen luonteeltaan mutta esim. minua ei noteeraa millään tavalla kun olen paikalla, ärsyyntyy selvästi läsnäolostani. Olenko yliherkkä? Mummo on alusta asti anellut vauvaa yökylään, sanoi 2 viikon ikäiselle vauvalle "tänään jäät mummon luokse, mummon luona on hyvä". Sanoin etten jätä vastasyntynyttä hoitoon missään nimessä. Alkoi ITKEÄ ja sanoi että hän saa vauvasta voimaa jatkaa töissä. Sanoo tätä samaa aina kun pyytää tapaamista, jopa sanamuodoin ettei "jaksa tulevaa työviikkoa", ellei saa sylitellä vauvaa. Ei ole saanut yöhoitoon koska imetän enkä jotenkin usko että hän pystyy tarkkailemaan VAUVAN tarpeita. Jos vauva vaikka kaipaa tilaa, lattialla olemista tms. niin se ei käy päinsä tämän mummon kanssa. Mitä voin tehdä pahoittamatta mummon mieltä? Kyseessä miehen äiti johon ollut tosi hyvät välit ennen vauvan syntymään.
Mies on kiusaantunut ja yrittää olla ottamatta kantaa asiaan. Ei selvästi tajua miksi minua stressaa mummon kyläilyt ja heillä vieraileminen. Mummo on tavallaan niin herttainen olemukseltaan kuitenkin, mutta ahdistaa ettei hän selvästi pysty näkemään minun merkitystäni ja rooliani lapsen elämässä. Ja juu, olen "kiitollinen" siitä että on välittäviä isovanhempia mutta en voi tunteilleni mitään.
Kommentit (10673)
Vierailija kirjoitti:
Täytyyhän itsellänikin laittaa anopin lista huolipalstalle:
- En ymmärrä miksi miniä suuttuu, kun kutsun itseäni äidiksi lapsenlapselle, olenhan kuitenkin poikani äiti. Eikö se merkitse mitään?
- Miniä on manipuloinut lapsenlapsen niin ettei tule syliini
- Lapsenlapsi selvästi katsoo kaihoisasti mummoaan ja kaipaa syliini, mutta ei uskalla tulla ettei äiti suutu (=lapsi katsoo mummoa ja ihmettelee miksi tämä taputtaa polvia ja huutaa "tule, tule, tule" kuin koiralle)
-Miksi miniän ilme kiristyy kun lapsenlapsi juoksee syliini, onko hän kateellinen? (=Lapsi yrittää juosta mummon ohi n. metrin etäisyydeltä lelujensa luo kun mummo nappaa lapsen syliinsä kuin amerikkalaisen jalkapallon)
-Kun mikään mitä teen ja sanon ei kelpaa, aina minä muka teen väärin (=miniä tai poika on huomattaunut, että ei ole sopivaa nimitellä lapsen kuullen muita aikuisia haukkumanimillä)
- En ymmärrä miksi en saa hoitaa lasta
- Nyt minä aion junailla asiat niin että pääsen hoitamaan lastaTuo sylissä pitäminen on pakkomielle minunkin anopille. Ihme kyllä anoppi ei edes yritä tätä kun on anopille suht tuntemattomia ihmisiä paikalla, silloin osaa käyttäytyä kuin normaali, mukava ja jopa hauska mummo lapselle. Anoppi siis oikeasti leikkii lapsen kanssa, ei se "normaalisti" koskaan sitä tee. Kutsun jatkossa siis muitakin paikalle kun nähdään, sitten meillä kaikilla on kivaa yhdessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja sit tähän mukaan joku Isovanhemmat ry:n edustaja sovittelemaan ja auttamaan kaikkia kompromissien tekemisessä ja joustamisessa, vaikka tähän tapaan:
"Sovitaanko että lapsille puetaan helteellä välikausihaalari ja villapaita, mutta ei talvihaalaria, niin molemmat osapuolet tulee vastaan?"
"Käydään yhdessä läpi Prisman katalogista kaikki maailman ruoat ja merkataan, mitkä niistä sopii lasten syötäväksi sekä mummon että vanhempien mielestä, ja sitten perhe sitoutuu syömään vaan niitä, niin ei tule turhaa riitaa. Kyllähän ruokia maailmassa riittää!"
"Sovitaanko, että yli 100 euron ostoksista ei tarvii vielä neuvotella mummon kanssa, mut yli 500 euron ostoksista pitää kysyä mummon lupa? Olisko tää hyvä kompromissi?"
"Vanhemmat sisustaa oman kotinsa alakerran ja mummo yläkerran. Molemmat joustaa!"
"Mummo saa päättää mitä lapset harrastaa ma-ke, vanhemmat to-su. Mummolle vielä kehuja joustavuudesta kun vanhemmat saa yhden ekstrapäivän!"
"Jos mummon ja lääkärin mielipiteet on ristiriidassa, niin ei tehdä kummankaan näkemyksen mukaan, ettei mummolle tule paha mieli."
"Jos mummon mielestä toisia isovanhempia saa nähdä vain kerran vuodessa ja vanhemmat haluaisivat tavata heitä joka kuukausi, niin sopiva määrä on joka toinen kuukausi. Sopu sijaa antaa!"
Taitaa olla omena aika. Anoppi on tuonut omenoita, omenalimppua, hilloa, piirakkaa, kuivattuja omenasipsejä hyvältähän ne maistuvat. Ei muuten, mutta olisi ihan itse kiva kokeilla noita reseptejä. Taitaa olla tekemisen puutetta, kun eläkkeellä.
"Minun huoleni on se, etten saa 24/7 olla perheen päätöksenteossa mukana, ahdistaa kun toimivat selkäni takana ja sitten joudun vakoilemaan. Miksei kanssani neuvotella? Ihan kaikesta? Nytkin oli ostettu sukkia kirppikseltä 20 sentillä neuvottelematta! Ahdistaa tällainen aiheeton ulkopuolelle jättäminen. Ei edes kirppiksen nimeä suostuttu kertomaan, enkä saanut laskea sukkien määrää ennen tätä ostosta."
"Minä muutin ihan lähelle, koska tiesin, että juuri sitä lapsenlapset nyt tarvitsee - ja nyt ne ei silti käy täällä joka päivä!"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lisää:
- Minun huoleni on se etten saa päättää lastenlasten hiuksista
Tämä! Pojilla pitäisi olla millisänki, muuten näyttää tytöltä.
Vierailija kirjoitti:
"Minä muutin ihan lähelle, koska tiesin, että juuri sitä lapsenlapset nyt tarvitsee - ja nyt ne ei silti käy täällä joka päivä!"
Tämä on kyllä huolestuttavan minä-keskeinen ajatus. Muutanpa lapsen perheen naapuriin, niin ainakin ne lapsenlasten harrastukset ja kaverit jne katoavat, ja kullannuput tulevat joka päivä kylään mummin seuraksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Minä muutin ihan lähelle, koska tiesin, että juuri sitä lapsenlapset nyt tarvitsee - ja nyt ne ei silti käy täällä joka päivä!"
Tämä on kyllä huolestuttavan minä-keskeinen ajatus. Muutanpa lapsen perheen naapuriin, niin ainakin ne lapsenlasten harrastukset ja kaverit jne katoavat, ja kullannuput tulevat joka päivä kylään mummin seuraksi.
Meillä ne kullannuput oli jo lukiolaisia... ihan niinkuin ne nyt edes ehtisi joka viikko edes sinne mummolaan.
Kiinnostaisi kuulla kommentteja naisilta/miehiltä, joilla on ollut useita anoppeja. Hehän voivat vertailla tilannetta eri suhteissa. Tämä kertoisi myös, miten paljon kysymys on myös henkilökemioista.
Minulla ensimmäinen anoppi oli riivinrauta, hänen tyytymättömyytensä omaan elämäänsä aiheutti aika paljon säätöä meidänkin perheeseen. Ainoastaan suora sanominen ja välimatka asuinpaikkakunnissa toi rauhan. Mutta me olimme nuoria niin anoppi alkoi kasvattamaan meitä ihanne-elämäänsä. Anoppi taisi ottaa avioeron raskaimmin, hänen elämäntyönsä meni hukkaan :D
Ja pari muuta avoanoppi ja anoppi on ollut ja on nykyäänkin huomattavasti vähemmän päällekäyviä. Etäisyys on ollut oma ratkaisu, pidän fyysistä ja henkistä välimatkaa, niin eivät kehtaa kertoa mielipiteitänsä meidän asioista. Sitten olen tietysti koppava. Mieluummin olen koppava kuin stressaantunut. En aio olla yksi tytär lisää anopin perheeseen vaan poikansa vaimo. Siinä kohtaa kun tutustutte niin miettikääpä tarkasti tarvitsetteko anopin/apen hyväksyntää vai kunnioitusta, se on neuvoni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiinnostaisi kuulla kommentteja naisilta/miehiltä, joilla on ollut useita anoppeja. Hehän voivat vertailla tilannetta eri suhteissa. Tämä kertoisi myös, miten paljon kysymys on myös henkilökemioista.
Minulla ensimmäinen anoppi oli riivinrauta, hänen tyytymättömyytensä omaan elämäänsä aiheutti aika paljon säätöä meidänkin perheeseen. Ainoastaan suora sanominen ja välimatka asuinpaikkakunnissa toi rauhan. Mutta me olimme nuoria niin anoppi alkoi kasvattamaan meitä ihanne-elämäänsä. Anoppi taisi ottaa avioeron raskaimmin, hänen elämäntyönsä meni hukkaan :D
Ja pari muuta avoanoppi ja anoppi on ollut ja on nykyäänkin huomattavasti vähemmän päällekäyviä. Etäisyys on ollut oma ratkaisu, pidän fyysistä ja henkistä välimatkaa, niin eivät kehtaa kertoa mielipiteitänsä meidän asioista. Sitten olen tietysti koppava. Mieluummin olen koppava kuin stressaantunut. En aio olla yksi tytär lisää anopin perheeseen vaan poikansa vaimo. Siinä kohtaa kun tutustutte niin miettikääpä tarkasti tarvitsetteko anopin/apen hyväksyntää vai kunnioitusta, se on neuvoni.
Ei tässä ketjussa kuvailtu rajaton häiriökäyttäytyminen ole kaksisuuntaista tai ristiriita tai riita tai millään tavoin edes mahdollista että olisi henkilökemioista kiinni.
t. rajattoman mummon tytär
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiinnostaisi kuulla kommentteja naisilta/miehiltä, joilla on ollut useita anoppeja. Hehän voivat vertailla tilannetta eri suhteissa. Tämä kertoisi myös, miten paljon kysymys on myös henkilökemioista.
Minulla ensimmäinen anoppi oli riivinrauta, hänen tyytymättömyytensä omaan elämäänsä aiheutti aika paljon säätöä meidänkin perheeseen. Ainoastaan suora sanominen ja välimatka asuinpaikkakunnissa toi rauhan. Mutta me olimme nuoria niin anoppi alkoi kasvattamaan meitä ihanne-elämäänsä. Anoppi taisi ottaa avioeron raskaimmin, hänen elämäntyönsä meni hukkaan :D
Ja pari muuta avoanoppi ja anoppi on ollut ja on nykyäänkin huomattavasti vähemmän päällekäyviä. Etäisyys on ollut oma ratkaisu, pidän fyysistä ja henkistä välimatkaa, niin eivät kehtaa kertoa mielipiteitänsä meidän asioista. Sitten olen tietysti koppava. Mieluummin olen koppava kuin stressaantunut. En aio olla yksi tytär lisää anopin perheeseen vaan poikansa vaimo. Siinä kohtaa kun tutustutte niin miettikääpä tarkasti tarvitsetteko anopin/apen hyväksyntää vai kunnioitusta, se on neuvoni.
Ei tässä ketjussa kuvailtu rajaton häiriökäyttäytyminen ole kaksisuuntaista tai ristiriita tai riita tai millään tavoin edes mahdollista että olisi henkilökemioista kiinni.
t. rajattoman mummon tytär
Saako tässä ketjussa keskustella vaikeista tilanteista isovanhempien kanssa vai rajataanko keskustelu vain diagnosoituun häiriökäyttäytymiseen? Voin aloittaa uuden ketjun missä keskustellaan vain vaikeista tilanteista ja niiden vaikutuksista perhe-elämään ja miten niitä tilanteita on mahdollisesti ratkaistu jos niistä olisi jollekin apua. Tähän ketjuun jäisi sitten vain todella häiriintyneet tapaukset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiinnostaisi kuulla kommentteja naisilta/miehiltä, joilla on ollut useita anoppeja. Hehän voivat vertailla tilannetta eri suhteissa. Tämä kertoisi myös, miten paljon kysymys on myös henkilökemioista.
Minulla ensimmäinen anoppi oli riivinrauta, hänen tyytymättömyytensä omaan elämäänsä aiheutti aika paljon säätöä meidänkin perheeseen. Ainoastaan suora sanominen ja välimatka asuinpaikkakunnissa toi rauhan. Mutta me olimme nuoria niin anoppi alkoi kasvattamaan meitä ihanne-elämäänsä. Anoppi taisi ottaa avioeron raskaimmin, hänen elämäntyönsä meni hukkaan :D
Ja pari muuta avoanoppi ja anoppi on ollut ja on nykyäänkin huomattavasti vähemmän päällekäyviä. Etäisyys on ollut oma ratkaisu, pidän fyysistä ja henkistä välimatkaa, niin eivät kehtaa kertoa mielipiteitänsä meidän asioista. Sitten olen tietysti koppava. Mieluummin olen koppava kuin stressaantunut. En aio olla yksi tytär lisää anopin perheeseen vaan poikansa vaimo. Siinä kohtaa kun tutustutte niin miettikääpä tarkasti tarvitsetteko anopin/apen hyväksyntää vai kunnioitusta, se on neuvoni.
Ei tässä ketjussa kuvailtu rajaton häiriökäyttäytyminen ole kaksisuuntaista tai ristiriita tai riita tai millään tavoin edes mahdollista että olisi henkilökemioista kiinni.
t. rajattoman mummon tytär
Saako tässä ketjussa keskustella vaikeista tilanteista isovanhempien kanssa vai rajataanko keskustelu vain diagnosoituun häiriökäyttäytymiseen? Voin aloittaa uuden ketjun missä keskustellaan vain vaikeista tilanteista ja niiden vaikutuksista perhe-elämään ja miten niitä tilanteita on mahdollisesti ratkaistu jos niistä olisi jollekin apua. Tähän ketjuun jäisi sitten vain todella häiriintyneet tapaukset.
Voit aloittaa oman ketjun perusriidoista tms. Mutta tää ketju kuvaa tärähtäneitä isovanhempia/sukulaisia ja tarjoaa vertaistukea niille, jotka sellaisista kärsii. Ja tällainen vertaistuki on totta vie tarpeen!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiinnostaisi kuulla kommentteja naisilta/miehiltä, joilla on ollut useita anoppeja. Hehän voivat vertailla tilannetta eri suhteissa. Tämä kertoisi myös, miten paljon kysymys on myös henkilökemioista.
Minulla ensimmäinen anoppi oli riivinrauta, hänen tyytymättömyytensä omaan elämäänsä aiheutti aika paljon säätöä meidänkin perheeseen. Ainoastaan suora sanominen ja välimatka asuinpaikkakunnissa toi rauhan. Mutta me olimme nuoria niin anoppi alkoi kasvattamaan meitä ihanne-elämäänsä. Anoppi taisi ottaa avioeron raskaimmin, hänen elämäntyönsä meni hukkaan :D
Ja pari muuta avoanoppi ja anoppi on ollut ja on nykyäänkin huomattavasti vähemmän päällekäyviä. Etäisyys on ollut oma ratkaisu, pidän fyysistä ja henkistä välimatkaa, niin eivät kehtaa kertoa mielipiteitänsä meidän asioista. Sitten olen tietysti koppava. Mieluummin olen koppava kuin stressaantunut. En aio olla yksi tytär lisää anopin perheeseen vaan poikansa vaimo. Siinä kohtaa kun tutustutte niin miettikääpä tarkasti tarvitsetteko anopin/apen hyväksyntää vai kunnioitusta, se on neuvoni.
Ei tässä ketjussa kuvailtu rajaton häiriökäyttäytyminen ole kaksisuuntaista tai ristiriita tai riita tai millään tavoin edes mahdollista että olisi henkilökemioista kiinni.
t. rajattoman mummon tytär
Saako tässä ketjussa keskustella vaikeista tilanteista isovanhempien kanssa vai rajataanko keskustelu vain diagnosoituun häiriökäyttäytymiseen? Voin aloittaa uuden ketjun missä keskustellaan vain vaikeista tilanteista ja niiden vaikutuksista perhe-elämään ja miten niitä tilanteita on mahdollisesti ratkaistu jos niistä olisi jollekin apua. Tähän ketjuun jäisi sitten vain todella häiriintyneet tapaukset.
Voit aloittaa oman ketjun perusriidoista tms. Mutta tää ketju kuvaa tärähtäneitä isovanhempia/sukulaisia ja tarjoaa vertaistukea niille, jotka sellaisista kärsii. Ja tällainen vertaistuki on totta vie tarpeen!
Selvä. Ja ilmoitetaan asiattomaksi kaikki viestit, joissa isovanhempi/sukulainen ei ole varsinaisesti ”tärähtänyt” vaan vain perusvaikea, kateellinen miniälle/vävylle, kiintynyt liikaa poikaansa/tyttäreensä eikä oikein osaa päästää irti, elää elämäänsä lasten kautta, haluaa kokea vanhemmuuden uudelleen lastenlasten kautta jne. koska ihminen voi olla vain rasittava (menee perusriitelyn piikkiin ilmeisesti) eikä häiriintynyt. Toivottavasti rajanveto ja keittiödiagnoosi menee meiltä sutjakkaasti! Ihanaa kun kokemuksen syvällä rintaäänellä kielletään mistä saa keskustella ja mistä ei. Kiitos!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiinnostaisi kuulla kommentteja naisilta/miehiltä, joilla on ollut useita anoppeja. Hehän voivat vertailla tilannetta eri suhteissa. Tämä kertoisi myös, miten paljon kysymys on myös henkilökemioista.
Minulla ensimmäinen anoppi oli riivinrauta, hänen tyytymättömyytensä omaan elämäänsä aiheutti aika paljon säätöä meidänkin perheeseen. Ainoastaan suora sanominen ja välimatka asuinpaikkakunnissa toi rauhan. Mutta me olimme nuoria niin anoppi alkoi kasvattamaan meitä ihanne-elämäänsä. Anoppi taisi ottaa avioeron raskaimmin, hänen elämäntyönsä meni hukkaan :D
Ja pari muuta avoanoppi ja anoppi on ollut ja on nykyäänkin huomattavasti vähemmän päällekäyviä. Etäisyys on ollut oma ratkaisu, pidän fyysistä ja henkistä välimatkaa, niin eivät kehtaa kertoa mielipiteitänsä meidän asioista. Sitten olen tietysti koppava. Mieluummin olen koppava kuin stressaantunut. En aio olla yksi tytär lisää anopin perheeseen vaan poikansa vaimo. Siinä kohtaa kun tutustutte niin miettikääpä tarkasti tarvitsetteko anopin/apen hyväksyntää vai kunnioitusta, se on neuvoni.
Ei tässä ketjussa kuvailtu rajaton häiriökäyttäytyminen ole kaksisuuntaista tai ristiriita tai riita tai millään tavoin edes mahdollista että olisi henkilökemioista kiinni.
t. rajattoman mummon tytär
Saako tässä ketjussa keskustella vaikeista tilanteista isovanhempien kanssa vai rajataanko keskustelu vain diagnosoituun häiriökäyttäytymiseen? Voin aloittaa uuden ketjun missä keskustellaan vain vaikeista tilanteista ja niiden vaikutuksista perhe-elämään ja miten niitä tilanteita on mahdollisesti ratkaistu jos niistä olisi jollekin apua. Tähän ketjuun jäisi sitten vain todella häiriintyneet tapaukset.
Voit aloittaa oman ketjun perusriidoista tms. Mutta tää ketju kuvaa tärähtäneitä isovanhempia/sukulaisia ja tarjoaa vertaistukea niille, jotka sellaisista kärsii. Ja tällainen vertaistuki on totta vie tarpeen!
Selvä. Ja ilmoitetaan asiattomaksi kaikki viestit, joissa isovanhempi/sukulainen ei ole varsinaisesti ”tärähtänyt” vaan vain perusvaikea, kateellinen miniälle/vävylle, kiintynyt liikaa poikaansa/tyttäreensä eikä oikein osaa päästää irti, elää elämäänsä lasten kautta, haluaa kokea vanhemmuuden uudelleen lastenlasten kautta jne. koska ihminen voi olla vain rasittava (menee perusriitelyn piikkiin ilmeisesti) eikä häiriintynyt. Toivottavasti rajanveto ja keittiödiagnoosi menee meiltä sutjakkaasti! Ihanaa kun kokemuksen syvällä rintaäänellä kielletään mistä saa keskustella ja mistä ei. Kiitos!
Miksi sinulla on tarve nälviä tällä lailla? "Mössätä" vakava ongelma olemattomaksi, saivarrella ja lässyttää?
Nuo kateelliset, liian kiintyneet, omaa elämää elämättömät, uutta vanhemmuutta elävät jne oikeasti kärsii mielenterveysongelmista.
Riita on sellainen jossa molemmat on sinällään terveitä , mutta vain eri mieltä.
Suomalaiset ovat kateellinen kansa. Vuoden 2016 amerikkalaistutkimuksen mukaan suomalaiset kuuluvat myös maailman vähiten empaattisiin kansakuntiin. Empatia tarkoittaa jokapäiväisessä elämässä tarvittavaa kykyä asettua toisen ihmisen asemaan ja ymmärtää tämän tunteita ja näkökulmia. Ja empaattisuus on yhteydessä ihmisten hyvään itsetuntoon ja myönteiseen käsitykseen omasta hyvinvoinnistaan.
Kateellisuutta en luokittelisi ”mielenterveysongelmaksi” vaan sehän saadaan Suomessa jo äidinmaidossa.
Vierailija kirjoitti:
Suomalaiset ovat kateellinen kansa. Vuoden 2016 amerikkalaistutkimuksen mukaan suomalaiset kuuluvat myös maailman vähiten empaattisiin kansakuntiin. Empatia tarkoittaa jokapäiväisessä elämässä tarvittavaa kykyä asettua toisen ihmisen asemaan ja ymmärtää tämän tunteita ja näkökulmia. Ja empaattisuus on yhteydessä ihmisten hyvään itsetuntoon ja myönteiseen käsitykseen omasta hyvinvoinnistaan.
Kateellisuutta en luokittelisi ”mielenterveysongelmaksi” vaan sehän saadaan Suomessa jo äidinmaidossa.
Kenelle sun mielestä siis pitäisi olla empaattinen?
Kyllä se kateellisuus on selkeä mielenterveysongelma jos se aiheuttaa rajattomuutta ja häiriökäyttäytymistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomalaiset ovat kateellinen kansa. Vuoden 2016 amerikkalaistutkimuksen mukaan suomalaiset kuuluvat myös maailman vähiten empaattisiin kansakuntiin. Empatia tarkoittaa jokapäiväisessä elämässä tarvittavaa kykyä asettua toisen ihmisen asemaan ja ymmärtää tämän tunteita ja näkökulmia. Ja empaattisuus on yhteydessä ihmisten hyvään itsetuntoon ja myönteiseen käsitykseen omasta hyvinvoinnistaan.
Kateellisuutta en luokittelisi ”mielenterveysongelmaksi” vaan sehän saadaan Suomessa jo äidinmaidossa.
Kenelle sun mielestä siis pitäisi olla empaattinen?
Kyllä se kateellisuus on selkeä mielenterveysongelma jos se aiheuttaa rajattomuutta ja häiriökäyttäytymistä.
Kaikille ihmisille olisi hyvä olla empaattinen lähtökohtaisesti, empaattisuus on ihmisen luonteenpiirre. Empaattinen ei tarkoita alistuvaa. En usko, että kateellisuus aiheuttaa rajattomuutta ja häiriökäyttäytymistä. Kaikki tuntevat jollain tasolla kateellisuuden itsessään, niin tavallista se on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomalaiset ovat kateellinen kansa. Vuoden 2016 amerikkalaistutkimuksen mukaan suomalaiset kuuluvat myös maailman vähiten empaattisiin kansakuntiin. Empatia tarkoittaa jokapäiväisessä elämässä tarvittavaa kykyä asettua toisen ihmisen asemaan ja ymmärtää tämän tunteita ja näkökulmia. Ja empaattisuus on yhteydessä ihmisten hyvään itsetuntoon ja myönteiseen käsitykseen omasta hyvinvoinnistaan.
Kateellisuutta en luokittelisi ”mielenterveysongelmaksi” vaan sehän saadaan Suomessa jo äidinmaidossa.
Kenelle sun mielestä siis pitäisi olla empaattinen?
Kyllä se kateellisuus on selkeä mielenterveysongelma jos se aiheuttaa rajattomuutta ja häiriökäyttäytymistä.
Kaikille ihmisille olisi hyvä olla empaattinen lähtökohtaisesti, empaattisuus on ihmisen luonteenpiirre. Empaattinen ei tarkoita alistuvaa. En usko, että kateellisuus aiheuttaa rajattomuutta ja häiriökäyttäytymistä. Kaikki tuntevat jollain tasolla kateellisuuden itsessään, niin tavallista se on.
Totta kai se voi aiheuttaa rajattomuutta ja häiriökäyttäytymistä. Tässäkin ketjussa ties kuinka monta esimerkkiä
Narsistiäiti nimenomaan esimerkiksi on kateellinen tyttärilleen
En tajua miten ihmeessä tuo empatia edes liittyy ketjun aiheeseen
Vierailija kirjoitti:
Kiinnostaisi kuulla kommentteja naisilta/miehiltä, joilla on ollut useita anoppeja. Hehän voivat vertailla tilannetta eri suhteissa. Tämä kertoisi myös, miten paljon kysymys on myös henkilökemioista.
Minulla ensimmäinen anoppi oli riivinrauta, hänen tyytymättömyytensä omaan elämäänsä aiheutti aika paljon säätöä meidänkin perheeseen. Ainoastaan suora sanominen ja välimatka asuinpaikkakunnissa toi rauhan. Mutta me olimme nuoria niin anoppi alkoi kasvattamaan meitä ihanne-elämäänsä. Anoppi taisi ottaa avioeron raskaimmin, hänen elämäntyönsä meni hukkaan :D
Ja pari muuta avoanoppi ja anoppi on ollut ja on nykyäänkin huomattavasti vähemmän päällekäyviä. Etäisyys on ollut oma ratkaisu, pidän fyysistä ja henkistä välimatkaa, niin eivät kehtaa kertoa mielipiteitänsä meidän asioista. Sitten olen tietysti koppava. Mieluummin olen koppava kuin stressaantunut. En aio olla yksi tytär lisää anopin perheeseen vaan poikansa vaimo. Siinä kohtaa kun tutustutte niin miettikääpä tarkasti tarvitsetteko anopin/apen hyväksyntää vai kunnioitusta, se on neuvoni.
Ensimmäinen anoppi oli ihana ihminen. Ajan myötä hänen poikansa kanssa tuli ongelmia holtittoman alkoilun ja mustasukkaisuuden vuoksi.
Muutama vuosi myöhemmin tapasin nykyisen mieheni. En pitänyt hänestä, mutta välit olivat asiallisen viileät, kun ei oltu kovin paljon tekemisissä. Näin jatkui, kunnes esikoiseni syntyi. Anoppi tuli kylään koska halusi (päivittäin), talloi mennen, tullen ja palatessa. Haukkui, kritisoi, änkeytyi "hoitamaan". Kävi hakemassa juuri nukahtanutta vauvaa syliinsä, kun ihan kohta se herää kuitenkin. Pahempi kuin yksikään painajainen.
Alue: Aihe vapaa
Täytyyhän itsellänikin laittaa anopin lista huolipalstalle:
- En ymmärrä miksi miniä suuttuu, kun kutsun itseäni äidiksi lapsenlapselle, olenhan kuitenkin poikani äiti. Eikö se merkitse mitään?
- Miniä on manipuloinut lapsenlapsen niin ettei tule syliini
- Lapsenlapsi selvästi katsoo kaihoisasti mummoaan ja kaipaa syliini, mutta ei uskalla tulla ettei äiti suutu (=lapsi katsoo mummoa ja ihmettelee miksi tämä taputtaa polvia ja huutaa "tule, tule, tule" kuin koiralle)
-Miksi miniän ilme kiristyy kun lapsenlapsi juoksee syliini, onko hän kateellinen? (=Lapsi yrittää juosta mummon ohi n. metrin etäisyydeltä lelujensa luo kun mummo nappaa lapsen syliinsä kuin amerikkalaisen jalkapallon)
-Kun mikään mitä teen ja sanon ei kelpaa, aina minä muka teen väärin (=miniä tai poika on huomattaunut, että ei ole sopivaa nimitellä lapsen kuullen muita aikuisia haukkumanimillä)
- En ymmärrä miksi en saa hoitaa lasta
- Nyt minä aion junailla asiat niin että pääsen hoitamaan lasta
Jne.