Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on sarjassamme typeriä ongelmia mutta mua ahdistaa lähestyvä äitienpäivä. Onko muilla ollut tapana muistaa lasten mummoa äitienpäivänä, siis nimenomaan mummona eikä lasten isän äitinä?

Viime äitienpäivä oli minulle ensimmäinen äitienpäivä äitinä. Vietettiin sitä kolmestaan miehen ja vauvan kanssa. Alkuillasta alkoi tulla syyllistäviä viestejä - minulle, ei miehelle - "tässä on koko päivä odotettu kyläilyä tai edes onnitteluita, meni vähän pilalle kyllä tämä äitienpäivä tällä kertaa". Ihmeissäni vastasin että laittoihan mies kait viestin aamulla. Kyse oli siitä että minun olisi pitänyt laittaa vauvalta onnittelut hänelle, mummolle, äitienpäivänä.

Kaikkein säälittävintä on se että vastasin jotenkin vaikeasti mutta myötäillen että "onhan tämä mummojenkin päivä, onnea!"

Mikä on normaalia ja mikä ei? Tarvitseeko minun edes miettiä anopin odotuksia liittyen tulevaan äitienpäivään? En enää edes tiedä miten kuuluu toimia, niskaan hengittäminen on tauotonta, loputonta, tunnen koko ajan että siellä ollaan naama väärinpäin mun takia.

Tuntuu että jotenkin pitää luovia kun asutaan lähekkäin vaikka mikään luottoa ei ole, enkä haluaisi olla tekemisissä. Lasta en ole yhden kerran jälkeen antanut hoitoon, kun silloin tunsivat lapsen paremmin kuin minä sen yhden päivän jälkeen ja olivat toimineet vastoin sovittuja asioita. Meno ollut täydellisen rajatonta siitä asti kun kuulivat raskaudesta.

Varmaan alkaa oma mielenterveys pettämään kun kaikesta huolimatta stressaan äitienpäivää ja anopin marttyrointeja jos en nöyristele häntä. Odottaa kyläilyä, kukkia ja korttia, aikaa lapsen kanssa. Aivan minimi on joku söpö onnitteluviesti olevinaan siis meidän lapselta.

Normaalia on toimia niinkuin teidän omalle perheelle sopii, ihan niinkuin on aina tehty.

Sinun vanhempasi aikanaan päättivät miten sinun lapsuudenperheessäsi toimittiin, miehesi vanhemmat päättivät aikanaan miten heidän perheessä toimittiin, nyt on sinun ja miehesi vastuulla päättää miten sinun lastesi lapsuudenperheessä toimitaan.

Lapsesi päättävät sitten tulevaisuudessa omien perheidensä perinteistä.

Jos miehesi haluaa, voisi olla kaikkia miellyttävä vaihtoehto lähettää mummolle onnitteluviestinä esim miehesi ja lapsenne selfie, tekstinä vaikka Hyvää äitienpäivää isin äidille!

Ps. Paras toimintatapa on oman kokemukseni perusteella suora puhe.

Jos mummo tulee linjoja pitkin kimppuusi niin sano se mitä ajattelet, ei se ole vaarallista jos joku sinulle suuttuu, sinullakin on oikeus suuttua.

Jokainen aikuinen on vastuussa omista tunteistaan, ei ole sinun tehtäväsi miettiä mummon loukkaantumisia tai suuttumisia, hän on aikuinen ihminen jonka pitäisi itse käsitellä omat tuntemuksensa.

Kun ei se todellakaan ole näin näiden rajattomien kanssa.

He toimii kuten Kultamummi, hakee auktoriteettia ylempää, ylempää ja ylempää, nythän jo Sanoma Oykin on menettämässä tilauksen kun Kultamummi ei saa tahtoaan läpi.

Se vainoaminen ja rajattomuus voi räjähtää älyttömiin sfääreihin. Ihan ekana vanhemmat haukutaan sukulaisille, naapureille, paikkakuntalaisille.

Sitten keksitään soitella neuvolaan jne.

Sun neuvoko on jatkaa mielistelylinjalla?

Itse kyllä hyödyin suorasta puheesta. Sanoin suoraan mielipiteen, kerroin mitä haluan, ja kerroin seuraukset jos huono käytös jatkuu.

Tilanne helpottui huomattavasti kun myös toteutin kertomani seuraukset ja jatkoin suoraa hyssyttelemätöntä linjaa, ihan kylmän kohteliaasti tietty.

Mua henk.koht. ei pystyisi vähempää kiinnostaa vaikka mummo haukkuisi mut koko suvulleen ja soittelis vaikka päivittäin neuvolaan, mistä mä tiedän vaikka soitteliskin.

Rajattomaan hulluun se ei tepsi. Niihin joita tää ketju käsittelee.

:) niin jos tarkotat ihan oikeasti diagnoosin saanutta ihmistä niin joo, tuskin yhden perheen asettamat rajat ihmistä parantaa, mutta ne rajat kyllä voi helpottaa omaa elämää silloinkin.

Mutta tässä ketjussa on puhuttu kyllä muistakin hankalista isovanhemmista kuin vain mielisairaista tai muun diagnoosin saaneista.

Oma anoppi on ihan klassinen tapaus ja jos olisin jatkanut kivana ja kilttinä olemista, ettei mummu vaan hermostu, niin olisin varmasti itse saanut jo jonkin diagnoosin.

Mummo kutsuisi itseään vieläkin lapsille äidiksi, vanhempi lapsi olisi jatkuvasti mummolassa hoidossa, mummolla olisi oikeus meidän perheen rahoihin ja kotiin ja oikeus päättää missä minä olen töissä, mitä lapseni harrastaa, missä lapset on hoidossa, keitä lasten merkkipäiville kutsutaan ja mitä synttäreillä tarjotaan. Ja jostainsyystä lapset söis jokapäivä perunaa vaikka ne inhoo sitä 🤷‍♀️

Tai vähintäänkin joutuisin kuuntelemaan jatkuvaa arvostelua ja vähättelyä noista aiheista ja pyytelemään anteeksi olemassaoloani.

Siihen en ruvennut vaan tein rajat selväksi ja oletan, että niitä noudatetaan. Mulla kuitenkin on jotain mitä mummo kaikkein eniten haluaa (poikansa esikoinen) ja olen tehnyt selväksi ettei mitään kanssakäymistä synny mun lasten kanssa jos käytös säilyy huonona.

Vähän yli vuosi meni parilla parintunnin tapaamisella kunnes mummon käytös oli ihan ok, ja voidaan jopa kyläillä. Mummo tietää seuraukset jos lähtee taas laukalle, joten tekee parhaansa välttääkseen huonoa käytöstä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on sarjassamme typeriä ongelmia mutta mua ahdistaa lähestyvä äitienpäivä. Onko muilla ollut tapana muistaa lasten mummoa äitienpäivänä, siis nimenomaan mummona eikä lasten isän äitinä?

Viime äitienpäivä oli minulle ensimmäinen äitienpäivä äitinä. Vietettiin sitä kolmestaan miehen ja vauvan kanssa. Alkuillasta alkoi tulla syyllistäviä viestejä - minulle, ei miehelle - "tässä on koko päivä odotettu kyläilyä tai edes onnitteluita, meni vähän pilalle kyllä tämä äitienpäivä tällä kertaa". Ihmeissäni vastasin että laittoihan mies kait viestin aamulla. Kyse oli siitä että minun olisi pitänyt laittaa vauvalta onnittelut hänelle, mummolle, äitienpäivänä.

Kaikkein säälittävintä on se että vastasin jotenkin vaikeasti mutta myötäillen että "onhan tämä mummojenkin päivä, onnea!"

Mikä on normaalia ja mikä ei? Tarvitseeko minun edes miettiä anopin odotuksia liittyen tulevaan äitienpäivään? En enää edes tiedä miten kuuluu toimia, niskaan hengittäminen on tauotonta, loputonta, tunnen koko ajan että siellä ollaan naama väärinpäin mun takia.

Tuntuu että jotenkin pitää luovia kun asutaan lähekkäin vaikka mikään luottoa ei ole, enkä haluaisi olla tekemisissä. Lasta en ole yhden kerran jälkeen antanut hoitoon, kun silloin tunsivat lapsen paremmin kuin minä sen yhden päivän jälkeen ja olivat toimineet vastoin sovittuja asioita. Meno ollut täydellisen rajatonta siitä asti kun kuulivat raskaudesta.

Varmaan alkaa oma mielenterveys pettämään kun kaikesta huolimatta stressaan äitienpäivää ja anopin marttyrointeja jos en nöyristele häntä. Odottaa kyläilyä, kukkia ja korttia, aikaa lapsen kanssa. Aivan minimi on joku söpö onnitteluviesti olevinaan siis meidän lapselta.

Normaalia on toimia niinkuin teidän omalle perheelle sopii, ihan niinkuin on aina tehty.

Sinun vanhempasi aikanaan päättivät miten sinun lapsuudenperheessäsi toimittiin, miehesi vanhemmat päättivät aikanaan miten heidän perheessä toimittiin, nyt on sinun ja miehesi vastuulla päättää miten sinun lastesi lapsuudenperheessä toimitaan.

Lapsesi päättävät sitten tulevaisuudessa omien perheidensä perinteistä.

Jos miehesi haluaa, voisi olla kaikkia miellyttävä vaihtoehto lähettää mummolle onnitteluviestinä esim miehesi ja lapsenne selfie, tekstinä vaikka Hyvää äitienpäivää isin äidille!

Ps. Paras toimintatapa on oman kokemukseni perusteella suora puhe.

Jos mummo tulee linjoja pitkin kimppuusi niin sano se mitä ajattelet, ei se ole vaarallista jos joku sinulle suuttuu, sinullakin on oikeus suuttua.

Jokainen aikuinen on vastuussa omista tunteistaan, ei ole sinun tehtäväsi miettiä mummon loukkaantumisia tai suuttumisia, hän on aikuinen ihminen jonka pitäisi itse käsitellä omat tuntemuksensa.

Samaa mieltä paitsi tuota selfiehommaa miettisin vielä. Ainakin meidän tapauksessa ei olisi mieluisempaa onnittelua kuin lapselta selfie isänsä kanssa, ei todellakaan minua siihen sotkemaan ja pilaamaan kaikkea. He ovat kolmen kopla❤️ anopin haaveissa ❤️ äiti-mummo, poika ja pojanpoika ja ei ketään muuta❤️ pojanpoika on oikeastaan sama kuin oma poika, jos tarkkaan miettii niin tavallaan anoppi on hänet synnyttänytkin, kun on synnyttänyt lapsen isän ❤️

Anoppi on ihan samanlainen, videopuhelu ei kiinnosta koska siinähän minäkin olen vauva sylissäni. On kyllä säälittäviä tapauksia tällaset mummot.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on sarjassamme typeriä ongelmia mutta mua ahdistaa lähestyvä äitienpäivä. Onko muilla ollut tapana muistaa lasten mummoa äitienpäivänä, siis nimenomaan mummona eikä lasten isän äitinä?

Viime äitienpäivä oli minulle ensimmäinen äitienpäivä äitinä. Vietettiin sitä kolmestaan miehen ja vauvan kanssa. Alkuillasta alkoi tulla syyllistäviä viestejä - minulle, ei miehelle - "tässä on koko päivä odotettu kyläilyä tai edes onnitteluita, meni vähän pilalle kyllä tämä äitienpäivä tällä kertaa". Ihmeissäni vastasin että laittoihan mies kait viestin aamulla. Kyse oli siitä että minun olisi pitänyt laittaa vauvalta onnittelut hänelle, mummolle, äitienpäivänä.

Kaikkein säälittävintä on se että vastasin jotenkin vaikeasti mutta myötäillen että "onhan tämä mummojenkin päivä, onnea!"

Mikä on normaalia ja mikä ei? Tarvitseeko minun edes miettiä anopin odotuksia liittyen tulevaan äitienpäivään? En enää edes tiedä miten kuuluu toimia, niskaan hengittäminen on tauotonta, loputonta, tunnen koko ajan että siellä ollaan naama väärinpäin mun takia.

Tuntuu että jotenkin pitää luovia kun asutaan lähekkäin vaikka mikään luottoa ei ole, enkä haluaisi olla tekemisissä. Lasta en ole yhden kerran jälkeen antanut hoitoon, kun silloin tunsivat lapsen paremmin kuin minä sen yhden päivän jälkeen ja olivat toimineet vastoin sovittuja asioita. Meno ollut täydellisen rajatonta siitä asti kun kuulivat raskaudesta.

Varmaan alkaa oma mielenterveys pettämään kun kaikesta huolimatta stressaan äitienpäivää ja anopin marttyrointeja jos en nöyristele häntä. Odottaa kyläilyä, kukkia ja korttia, aikaa lapsen kanssa. Aivan minimi on joku söpö onnitteluviesti olevinaan siis meidän lapselta.

Normaalia on toimia niinkuin teidän omalle perheelle sopii, ihan niinkuin on aina tehty.

Sinun vanhempasi aikanaan päättivät miten sinun lapsuudenperheessäsi toimittiin, miehesi vanhemmat päättivät aikanaan miten heidän perheessä toimittiin, nyt on sinun ja miehesi vastuulla päättää miten sinun lastesi lapsuudenperheessä toimitaan.

Lapsesi päättävät sitten tulevaisuudessa omien perheidensä perinteistä.

Jos miehesi haluaa, voisi olla kaikkia miellyttävä vaihtoehto lähettää mummolle onnitteluviestinä esim miehesi ja lapsenne selfie, tekstinä vaikka Hyvää äitienpäivää isin äidille!

Ps. Paras toimintatapa on oman kokemukseni perusteella suora puhe.

Jos mummo tulee linjoja pitkin kimppuusi niin sano se mitä ajattelet, ei se ole vaarallista jos joku sinulle suuttuu, sinullakin on oikeus suuttua.

Jokainen aikuinen on vastuussa omista tunteistaan, ei ole sinun tehtäväsi miettiä mummon loukkaantumisia tai suuttumisia, hän on aikuinen ihminen jonka pitäisi itse käsitellä omat tuntemuksensa.

Samaa mieltä paitsi tuota selfiehommaa miettisin vielä. Ainakin meidän tapauksessa ei olisi mieluisempaa onnittelua kuin lapselta selfie isänsä kanssa, ei todellakaan minua siihen sotkemaan ja pilaamaan kaikkea. He ovat kolmen kopla❤️ anopin haaveissa ❤️ äiti-mummo, poika ja pojanpoika ja ei ketään muuta❤️ pojanpoika on oikeastaan sama kuin oma poika, jos tarkkaan miettii niin tavallaan anoppi on hänet synnyttänytkin, kun on synnyttänyt lapsen isän ❤️

Aivan kuin meillä olisi sama anoppi 😄

Selfietä ehdotin juuri sen takia, että mummo varmaan tykkäisi.

Näiden vuosien aikana olen tullut siihen tulokseen, että mummo saa päässään ajatella ihan mitä vaan kunhan se ei näy siinä miten käyttäytyy minua tai lapsiani kohtaan.

Ajattelin siis, että itse pääsisi helpommalla kun mummo olisi semi tyytyväinen miehen viestiin eikä mummolla olisi mitään tekosyytä ottaa minuun yhteyttä 😏 (itse en kyllä ole vuosiin enää vastannut anopin viesteihin tai puheluihin, sekin auttaa).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on sarjassamme typeriä ongelmia mutta mua ahdistaa lähestyvä äitienpäivä. Onko muilla ollut tapana muistaa lasten mummoa äitienpäivänä, siis nimenomaan mummona eikä lasten isän äitinä?

Viime äitienpäivä oli minulle ensimmäinen äitienpäivä äitinä. Vietettiin sitä kolmestaan miehen ja vauvan kanssa. Alkuillasta alkoi tulla syyllistäviä viestejä - minulle, ei miehelle - "tässä on koko päivä odotettu kyläilyä tai edes onnitteluita, meni vähän pilalle kyllä tämä äitienpäivä tällä kertaa". Ihmeissäni vastasin että laittoihan mies kait viestin aamulla. Kyse oli siitä että minun olisi pitänyt laittaa vauvalta onnittelut hänelle, mummolle, äitienpäivänä.

Kaikkein säälittävintä on se että vastasin jotenkin vaikeasti mutta myötäillen että "onhan tämä mummojenkin päivä, onnea!"

Mikä on normaalia ja mikä ei? Tarvitseeko minun edes miettiä anopin odotuksia liittyen tulevaan äitienpäivään? En enää edes tiedä miten kuuluu toimia, niskaan hengittäminen on tauotonta, loputonta, tunnen koko ajan että siellä ollaan naama väärinpäin mun takia.

Tuntuu että jotenkin pitää luovia kun asutaan lähekkäin vaikka mikään luottoa ei ole, enkä haluaisi olla tekemisissä. Lasta en ole yhden kerran jälkeen antanut hoitoon, kun silloin tunsivat lapsen paremmin kuin minä sen yhden päivän jälkeen ja olivat toimineet vastoin sovittuja asioita. Meno ollut täydellisen rajatonta siitä asti kun kuulivat raskaudesta.

Varmaan alkaa oma mielenterveys pettämään kun kaikesta huolimatta stressaan äitienpäivää ja anopin marttyrointeja jos en nöyristele häntä. Odottaa kyläilyä, kukkia ja korttia, aikaa lapsen kanssa. Aivan minimi on joku söpö onnitteluviesti olevinaan siis meidän lapselta.

Normaalia on toimia niinkuin teidän omalle perheelle sopii, ihan niinkuin on aina tehty.

Sinun vanhempasi aikanaan päättivät miten sinun lapsuudenperheessäsi toimittiin, miehesi vanhemmat päättivät aikanaan miten heidän perheessä toimittiin, nyt on sinun ja miehesi vastuulla päättää miten sinun lastesi lapsuudenperheessä toimitaan.

Lapsesi päättävät sitten tulevaisuudessa omien perheidensä perinteistä.

Jos miehesi haluaa, voisi olla kaikkia miellyttävä vaihtoehto lähettää mummolle onnitteluviestinä esim miehesi ja lapsenne selfie, tekstinä vaikka Hyvää äitienpäivää isin äidille!

Ps. Paras toimintatapa on oman kokemukseni perusteella suora puhe.

Jos mummo tulee linjoja pitkin kimppuusi niin sano se mitä ajattelet, ei se ole vaarallista jos joku sinulle suuttuu, sinullakin on oikeus suuttua.

Jokainen aikuinen on vastuussa omista tunteistaan, ei ole sinun tehtäväsi miettiä mummon loukkaantumisia tai suuttumisia, hän on aikuinen ihminen jonka pitäisi itse käsitellä omat tuntemuksensa.

Kun ei se todellakaan ole näin näiden rajattomien kanssa.

He toimii kuten Kultamummi, hakee auktoriteettia ylempää, ylempää ja ylempää, nythän jo Sanoma Oykin on menettämässä tilauksen kun Kultamummi ei saa tahtoaan läpi.

Se vainoaminen ja rajattomuus voi räjähtää älyttömiin sfääreihin. Ihan ekana vanhemmat haukutaan sukulaisille, naapureille, paikkakuntalaisille.

Sitten keksitään soitella neuvolaan jne.

Sun neuvoko on jatkaa mielistelylinjalla?

Itse kyllä hyödyin suorasta puheesta. Sanoin suoraan mielipiteen, kerroin mitä haluan, ja kerroin seuraukset jos huono käytös jatkuu.

Tilanne helpottui huomattavasti kun myös toteutin kertomani seuraukset ja jatkoin suoraa hyssyttelemätöntä linjaa, ihan kylmän kohteliaasti tietty.

Mua henk.koht. ei pystyisi vähempää kiinnostaa vaikka mummo haukkuisi mut koko suvulleen ja soittelis vaikka päivittäin neuvolaan, mistä mä tiedän vaikka soitteliskin.

Rajattomaan hulluun se ei tepsi. Niihin joita tää ketju käsittelee.

:) niin jos tarkotat ihan oikeasti diagnoosin saanutta ihmistä niin joo, tuskin yhden perheen asettamat rajat ihmistä parantaa, mutta ne rajat kyllä voi helpottaa omaa elämää silloinkin.

Mutta tässä ketjussa on puhuttu kyllä muistakin hankalista isovanhemmista kuin vain mielisairaista tai muun diagnoosin saaneista.

Oma anoppi on ihan klassinen tapaus ja jos olisin jatkanut kivana ja kilttinä olemista, ettei mummu vaan hermostu, niin olisin varmasti itse saanut jo jonkin diagnoosin.

Mummo kutsuisi itseään vieläkin lapsille äidiksi, vanhempi lapsi olisi jatkuvasti mummolassa hoidossa, mummolla olisi oikeus meidän perheen rahoihin ja kotiin ja oikeus päättää missä minä olen töissä, mitä lapseni harrastaa, missä lapset on hoidossa, keitä lasten merkkipäiville kutsutaan ja mitä synttäreillä tarjotaan. Ja jostainsyystä lapset söis jokapäivä perunaa vaikka ne inhoo sitä 🤷‍♀️

Tai vähintäänkin joutuisin kuuntelemaan jatkuvaa arvostelua ja vähättelyä noista aiheista ja pyytelemään anteeksi olemassaoloani.

Siihen en ruvennut vaan tein rajat selväksi ja oletan, että niitä noudatetaan. Mulla kuitenkin on jotain mitä mummo kaikkein eniten haluaa (poikansa esikoinen) ja olen tehnyt selväksi ettei mitään kanssakäymistä synny mun lasten kanssa jos käytös säilyy huonona.

Vähän yli vuosi meni parilla parintunnin tapaamisella kunnes mummon käytös oli ihan ok, ja voidaan jopa kyläillä. Mummo tietää seuraukset jos lähtee taas laukalle, joten tekee parhaansa välttääkseen huonoa käytöstä.

Miten aloit sanomaan vastaan? Oliko miehesi samaa mieltä sun kanssa vai vaatiko se tapaamisia äitinsä kanssa useammin? Itsekin haluaisin rajoittaa tapaamiset 2 tuntiin kerrallaan, koska sen jälkeen vauvan pitää päästä lepäämään, mutta jos ei mies siihen suostu niin en tiedä miten tämän toteuttaisin, pitäisi kai sitten mennä itse taksilla kotiin jos ei muuten onnistu. En myöskään halua että vauva menee heti anopin syliin kun tullaan ovesta sisälle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on sarjassamme typeriä ongelmia mutta mua ahdistaa lähestyvä äitienpäivä. Onko muilla ollut tapana muistaa lasten mummoa äitienpäivänä, siis nimenomaan mummona eikä lasten isän äitinä?

Viime äitienpäivä oli minulle ensimmäinen äitienpäivä äitinä. Vietettiin sitä kolmestaan miehen ja vauvan kanssa. Alkuillasta alkoi tulla syyllistäviä viestejä - minulle, ei miehelle - "tässä on koko päivä odotettu kyläilyä tai edes onnitteluita, meni vähän pilalle kyllä tämä äitienpäivä tällä kertaa". Ihmeissäni vastasin että laittoihan mies kait viestin aamulla. Kyse oli siitä että minun olisi pitänyt laittaa vauvalta onnittelut hänelle, mummolle, äitienpäivänä.

Kaikkein säälittävintä on se että vastasin jotenkin vaikeasti mutta myötäillen että "onhan tämä mummojenkin päivä, onnea!"

Mikä on normaalia ja mikä ei? Tarvitseeko minun edes miettiä anopin odotuksia liittyen tulevaan äitienpäivään? En enää edes tiedä miten kuuluu toimia, niskaan hengittäminen on tauotonta, loputonta, tunnen koko ajan että siellä ollaan naama väärinpäin mun takia.

Tuntuu että jotenkin pitää luovia kun asutaan lähekkäin vaikka mikään luottoa ei ole, enkä haluaisi olla tekemisissä. Lasta en ole yhden kerran jälkeen antanut hoitoon, kun silloin tunsivat lapsen paremmin kuin minä sen yhden päivän jälkeen ja olivat toimineet vastoin sovittuja asioita. Meno ollut täydellisen rajatonta siitä asti kun kuulivat raskaudesta.

Varmaan alkaa oma mielenterveys pettämään kun kaikesta huolimatta stressaan äitienpäivää ja anopin marttyrointeja jos en nöyristele häntä. Odottaa kyläilyä, kukkia ja korttia, aikaa lapsen kanssa. Aivan minimi on joku söpö onnitteluviesti olevinaan siis meidän lapselta.

Normaalia on toimia niinkuin teidän omalle perheelle sopii, ihan niinkuin on aina tehty.

Sinun vanhempasi aikanaan päättivät miten sinun lapsuudenperheessäsi toimittiin, miehesi vanhemmat päättivät aikanaan miten heidän perheessä toimittiin, nyt on sinun ja miehesi vastuulla päättää miten sinun lastesi lapsuudenperheessä toimitaan.

Lapsesi päättävät sitten tulevaisuudessa omien perheidensä perinteistä.

Jos miehesi haluaa, voisi olla kaikkia miellyttävä vaihtoehto lähettää mummolle onnitteluviestinä esim miehesi ja lapsenne selfie, tekstinä vaikka Hyvää äitienpäivää isin äidille!

Ps. Paras toimintatapa on oman kokemukseni perusteella suora puhe.

Jos mummo tulee linjoja pitkin kimppuusi niin sano se mitä ajattelet, ei se ole vaarallista jos joku sinulle suuttuu, sinullakin on oikeus suuttua.

Jokainen aikuinen on vastuussa omista tunteistaan, ei ole sinun tehtäväsi miettiä mummon loukkaantumisia tai suuttumisia, hän on aikuinen ihminen jonka pitäisi itse käsitellä omat tuntemuksensa.

Kun ei se todellakaan ole näin näiden rajattomien kanssa.

He toimii kuten Kultamummi, hakee auktoriteettia ylempää, ylempää ja ylempää, nythän jo Sanoma Oykin on menettämässä tilauksen kun Kultamummi ei saa tahtoaan läpi.

Se vainoaminen ja rajattomuus voi räjähtää älyttömiin sfääreihin. Ihan ekana vanhemmat haukutaan sukulaisille, naapureille, paikkakuntalaisille.

Sitten keksitään soitella neuvolaan jne.

Sun neuvoko on jatkaa mielistelylinjalla?

Itse kyllä hyödyin suorasta puheesta. Sanoin suoraan mielipiteen, kerroin mitä haluan, ja kerroin seuraukset jos huono käytös jatkuu.

Tilanne helpottui huomattavasti kun myös toteutin kertomani seuraukset ja jatkoin suoraa hyssyttelemätöntä linjaa, ihan kylmän kohteliaasti tietty.

Mua henk.koht. ei pystyisi vähempää kiinnostaa vaikka mummo haukkuisi mut koko suvulleen ja soittelis vaikka päivittäin neuvolaan, mistä mä tiedän vaikka soitteliskin.

Rajattomaan hulluun se ei tepsi. Niihin joita tää ketju käsittelee.

:) niin jos tarkotat ihan oikeasti diagnoosin saanutta ihmistä niin joo, tuskin yhden perheen asettamat rajat ihmistä parantaa, mutta ne rajat kyllä voi helpottaa omaa elämää silloinkin.

Mutta tässä ketjussa on puhuttu kyllä muistakin hankalista isovanhemmista kuin vain mielisairaista tai muun diagnoosin saaneista.

Oma anoppi on ihan klassinen tapaus ja jos olisin jatkanut kivana ja kilttinä olemista, ettei mummu vaan hermostu, niin olisin varmasti itse saanut jo jonkin diagnoosin.

Mummo kutsuisi itseään vieläkin lapsille äidiksi, vanhempi lapsi olisi jatkuvasti mummolassa hoidossa, mummolla olisi oikeus meidän perheen rahoihin ja kotiin ja oikeus päättää missä minä olen töissä, mitä lapseni harrastaa, missä lapset on hoidossa, keitä lasten merkkipäiville kutsutaan ja mitä synttäreillä tarjotaan. Ja jostainsyystä lapset söis jokapäivä perunaa vaikka ne inhoo sitä 🤷‍♀️

Tai vähintäänkin joutuisin kuuntelemaan jatkuvaa arvostelua ja vähättelyä noista aiheista ja pyytelemään anteeksi olemassaoloani.

Siihen en ruvennut vaan tein rajat selväksi ja oletan, että niitä noudatetaan. Mulla kuitenkin on jotain mitä mummo kaikkein eniten haluaa (poikansa esikoinen) ja olen tehnyt selväksi ettei mitään kanssakäymistä synny mun lasten kanssa jos käytös säilyy huonona.

Vähän yli vuosi meni parilla parintunnin tapaamisella kunnes mummon käytös oli ihan ok, ja voidaan jopa kyläillä. Mummo tietää seuraukset jos lähtee taas laukalle, joten tekee parhaansa välttääkseen huonoa käytöstä.

Sinä et nyt vaan hahmota ongelmaa ollenkaan. Ilmeisesti sulla ei ole oikeassa elämässä kokemusta tällaisista kuin minun häirikköni, ap:n anoppi tai ketjun kultamummi.

Nuo sinun juttusi on nyt juurikin sitä tyyliä, että "minua ei ole raiskattu koska minä olen sanonut ei".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on sarjassamme typeriä ongelmia mutta mua ahdistaa lähestyvä äitienpäivä. Onko muilla ollut tapana muistaa lasten mummoa äitienpäivänä, siis nimenomaan mummona eikä lasten isän äitinä?

Viime äitienpäivä oli minulle ensimmäinen äitienpäivä äitinä. Vietettiin sitä kolmestaan miehen ja vauvan kanssa. Alkuillasta alkoi tulla syyllistäviä viestejä - minulle, ei miehelle - "tässä on koko päivä odotettu kyläilyä tai edes onnitteluita, meni vähän pilalle kyllä tämä äitienpäivä tällä kertaa". Ihmeissäni vastasin että laittoihan mies kait viestin aamulla. Kyse oli siitä että minun olisi pitänyt laittaa vauvalta onnittelut hänelle, mummolle, äitienpäivänä.

Kaikkein säälittävintä on se että vastasin jotenkin vaikeasti mutta myötäillen että "onhan tämä mummojenkin päivä, onnea!"

Mikä on normaalia ja mikä ei? Tarvitseeko minun edes miettiä anopin odotuksia liittyen tulevaan äitienpäivään? En enää edes tiedä miten kuuluu toimia, niskaan hengittäminen on tauotonta, loputonta, tunnen koko ajan että siellä ollaan naama väärinpäin mun takia.

Tuntuu että jotenkin pitää luovia kun asutaan lähekkäin vaikka mikään luottoa ei ole, enkä haluaisi olla tekemisissä. Lasta en ole yhden kerran jälkeen antanut hoitoon, kun silloin tunsivat lapsen paremmin kuin minä sen yhden päivän jälkeen ja olivat toimineet vastoin sovittuja asioita. Meno ollut täydellisen rajatonta siitä asti kun kuulivat raskaudesta.

Varmaan alkaa oma mielenterveys pettämään kun kaikesta huolimatta stressaan äitienpäivää ja anopin marttyrointeja jos en nöyristele häntä. Odottaa kyläilyä, kukkia ja korttia, aikaa lapsen kanssa. Aivan minimi on joku söpö onnitteluviesti olevinaan siis meidän lapselta.

Normaalia on toimia niinkuin teidän omalle perheelle sopii, ihan niinkuin on aina tehty.

Sinun vanhempasi aikanaan päättivät miten sinun lapsuudenperheessäsi toimittiin, miehesi vanhemmat päättivät aikanaan miten heidän perheessä toimittiin, nyt on sinun ja miehesi vastuulla päättää miten sinun lastesi lapsuudenperheessä toimitaan.

Lapsesi päättävät sitten tulevaisuudessa omien perheidensä perinteistä.

Jos miehesi haluaa, voisi olla kaikkia miellyttävä vaihtoehto lähettää mummolle onnitteluviestinä esim miehesi ja lapsenne selfie, tekstinä vaikka Hyvää äitienpäivää isin äidille!

Ps. Paras toimintatapa on oman kokemukseni perusteella suora puhe.

Jos mummo tulee linjoja pitkin kimppuusi niin sano se mitä ajattelet, ei se ole vaarallista jos joku sinulle suuttuu, sinullakin on oikeus suuttua.

Jokainen aikuinen on vastuussa omista tunteistaan, ei ole sinun tehtäväsi miettiä mummon loukkaantumisia tai suuttumisia, hän on aikuinen ihminen jonka pitäisi itse käsitellä omat tuntemuksensa.

Kun ei se todellakaan ole näin näiden rajattomien kanssa.

He toimii kuten Kultamummi, hakee auktoriteettia ylempää, ylempää ja ylempää, nythän jo Sanoma Oykin on menettämässä tilauksen kun Kultamummi ei saa tahtoaan läpi.

Se vainoaminen ja rajattomuus voi räjähtää älyttömiin sfääreihin. Ihan ekana vanhemmat haukutaan sukulaisille, naapureille, paikkakuntalaisille.

Sitten keksitään soitella neuvolaan jne.

Sun neuvoko on jatkaa mielistelylinjalla?

Itse kyllä hyödyin suorasta puheesta. Sanoin suoraan mielipiteen, kerroin mitä haluan, ja kerroin seuraukset jos huono käytös jatkuu.

Tilanne helpottui huomattavasti kun myös toteutin kertomani seuraukset ja jatkoin suoraa hyssyttelemätöntä linjaa, ihan kylmän kohteliaasti tietty.

Mua henk.koht. ei pystyisi vähempää kiinnostaa vaikka mummo haukkuisi mut koko suvulleen ja soittelis vaikka päivittäin neuvolaan, mistä mä tiedän vaikka soitteliskin.

Rajattomaan hulluun se ei tepsi. Niihin joita tää ketju käsittelee.

:) niin jos tarkotat ihan oikeasti diagnoosin saanutta ihmistä niin joo, tuskin yhden perheen asettamat rajat ihmistä parantaa, mutta ne rajat kyllä voi helpottaa omaa elämää silloinkin.

Mutta tässä ketjussa on puhuttu kyllä muistakin hankalista isovanhemmista kuin vain mielisairaista tai muun diagnoosin saaneista.

Oma anoppi on ihan klassinen tapaus ja jos olisin jatkanut kivana ja kilttinä olemista, ettei mummu vaan hermostu, niin olisin varmasti itse saanut jo jonkin diagnoosin.

Mummo kutsuisi itseään vieläkin lapsille äidiksi, vanhempi lapsi olisi jatkuvasti mummolassa hoidossa, mummolla olisi oikeus meidän perheen rahoihin ja kotiin ja oikeus päättää missä minä olen töissä, mitä lapseni harrastaa, missä lapset on hoidossa, keitä lasten merkkipäiville kutsutaan ja mitä synttäreillä tarjotaan. Ja jostainsyystä lapset söis jokapäivä perunaa vaikka ne inhoo sitä 🤷‍♀️

Tai vähintäänkin joutuisin kuuntelemaan jatkuvaa arvostelua ja vähättelyä noista aiheista ja pyytelemään anteeksi olemassaoloani.

Siihen en ruvennut vaan tein rajat selväksi ja oletan, että niitä noudatetaan. Mulla kuitenkin on jotain mitä mummo kaikkein eniten haluaa (poikansa esikoinen) ja olen tehnyt selväksi ettei mitään kanssakäymistä synny mun lasten kanssa jos käytös säilyy huonona.

Vähän yli vuosi meni parilla parintunnin tapaamisella kunnes mummon käytös oli ihan ok, ja voidaan jopa kyläillä. Mummo tietää seuraukset jos lähtee taas laukalle, joten tekee parhaansa välttääkseen huonoa käytöstä.

Miten aloit sanomaan vastaan? Oliko miehesi samaa mieltä sun kanssa vai vaatiko se tapaamisia äitinsä kanssa useammin? Itsekin haluaisin rajoittaa tapaamiset 2 tuntiin kerrallaan, koska sen jälkeen vauvan pitää päästä lepäämään, mutta jos ei mies siihen suostu niin en tiedä miten tämän toteuttaisin, pitäisi kai sitten mennä itse taksilla kotiin jos ei muuten onnistu. En myöskään halua että vauva menee heti anopin syliin kun tullaan ovesta sisälle.

Mies oli mun puolella, toki olin hienovaraisesti jo ennen lapsia maininnut aina kun äitinsä käytös oli manipuloivaa tai muutoin kohtuutonta ja hitaasti miehenkin silmät alkoivat aueta asialle.

Tavallaan se, että mies oli kasvatettu tottelemaan tätä aina oikeassa olevaa matriarkkaa varmaan auttoi miestä luottamaan minun arviointikykyyni, mun piti vaan olla täysin varma asiastani aivan kuin äitinsä on kaikessa oikeassa (omasta mielestään).

Jos lähdet kyläilemään mummolassa niin ota rattaat mukaan, kahden tunnin päästä menet ulos nukuttamaan lasta rattaisiin. Tämä siis jos et luota siihen, että pääsette lähtemään ajoissa kotiin. Voisi kuvitella, että jossainvaiheessa mieskin kyllästyisi kökkimään vanhemmillaan yksin.

Toki taksilla kotiin lähteminenkin on hyvä vaihtoehto jos matka ei ole hurjan pitkä ja kallis :)

Aloitin ihan pienistä asioista. Lapsen kanssa se on helppoa koska puhun lapsen puolesta, lapsi kun ei itseään voi suojella.

Toi syliin ottaminen on hyvä ja helppo kohta aloittaa.

Oletan, että lapsi on sylissäsi kun saavutte ovelle. Mummo tulee kädet ojossa kohti.

Sinä sanot, että "ei vielä, LeoMilja on nyt äidin sylissä." Kerran voit perustella jos mummo kysyy miksi. "En halua antaa vauvaa heti toisen syliin".

Tärkeintä on ettei perustele ja ala mukaan vänkäämisleikkiin. Sen jälkeen hiljaisuus tai pelkkä ei riittää.

Jos tilanteesta tulee mekastusta niin voit todeta ihan rauhallisesti, että voit lähteä kotiinkin vauvan kanssa.

Toinen tärkeä juttu on, että jos alkaa rajaamaan niin silloin siitä pitää pitää myös kiinni. Ei antaa periksi edes silloin kun siitä olisi sulle hyötyä. Vaikka sulla ois käsi poikki ja tosi hankalasti riisuttavat nauhakengät niin silti et voi joustaa sylittelysäännöstä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on sarjassamme typeriä ongelmia mutta mua ahdistaa lähestyvä äitienpäivä. Onko muilla ollut tapana muistaa lasten mummoa äitienpäivänä, siis nimenomaan mummona eikä lasten isän äitinä?

Viime äitienpäivä oli minulle ensimmäinen äitienpäivä äitinä. Vietettiin sitä kolmestaan miehen ja vauvan kanssa. Alkuillasta alkoi tulla syyllistäviä viestejä - minulle, ei miehelle - "tässä on koko päivä odotettu kyläilyä tai edes onnitteluita, meni vähän pilalle kyllä tämä äitienpäivä tällä kertaa". Ihmeissäni vastasin että laittoihan mies kait viestin aamulla. Kyse oli siitä että minun olisi pitänyt laittaa vauvalta onnittelut hänelle, mummolle, äitienpäivänä.

Kaikkein säälittävintä on se että vastasin jotenkin vaikeasti mutta myötäillen että "onhan tämä mummojenkin päivä, onnea!"

Mikä on normaalia ja mikä ei? Tarvitseeko minun edes miettiä anopin odotuksia liittyen tulevaan äitienpäivään? En enää edes tiedä miten kuuluu toimia, niskaan hengittäminen on tauotonta, loputonta, tunnen koko ajan että siellä ollaan naama väärinpäin mun takia.

Tuntuu että jotenkin pitää luovia kun asutaan lähekkäin vaikka mikään luottoa ei ole, enkä haluaisi olla tekemisissä. Lasta en ole yhden kerran jälkeen antanut hoitoon, kun silloin tunsivat lapsen paremmin kuin minä sen yhden päivän jälkeen ja olivat toimineet vastoin sovittuja asioita. Meno ollut täydellisen rajatonta siitä asti kun kuulivat raskaudesta.

Varmaan alkaa oma mielenterveys pettämään kun kaikesta huolimatta stressaan äitienpäivää ja anopin marttyrointeja jos en nöyristele häntä. Odottaa kyläilyä, kukkia ja korttia, aikaa lapsen kanssa. Aivan minimi on joku söpö onnitteluviesti olevinaan siis meidän lapselta.

Normaalia on toimia niinkuin teidän omalle perheelle sopii, ihan niinkuin on aina tehty.

Sinun vanhempasi aikanaan päättivät miten sinun lapsuudenperheessäsi toimittiin, miehesi vanhemmat päättivät aikanaan miten heidän perheessä toimittiin, nyt on sinun ja miehesi vastuulla päättää miten sinun lastesi lapsuudenperheessä toimitaan.

Lapsesi päättävät sitten tulevaisuudessa omien perheidensä perinteistä.

Jos miehesi haluaa, voisi olla kaikkia miellyttävä vaihtoehto lähettää mummolle onnitteluviestinä esim miehesi ja lapsenne selfie, tekstinä vaikka Hyvää äitienpäivää isin äidille!

Ps. Paras toimintatapa on oman kokemukseni perusteella suora puhe.

Jos mummo tulee linjoja pitkin kimppuusi niin sano se mitä ajattelet, ei se ole vaarallista jos joku sinulle suuttuu, sinullakin on oikeus suuttua.

Jokainen aikuinen on vastuussa omista tunteistaan, ei ole sinun tehtäväsi miettiä mummon loukkaantumisia tai suuttumisia, hän on aikuinen ihminen jonka pitäisi itse käsitellä omat tuntemuksensa.

Samaa mieltä paitsi tuota selfiehommaa miettisin vielä. Ainakin meidän tapauksessa ei olisi mieluisempaa onnittelua kuin lapselta selfie isänsä kanssa, ei todellakaan minua siihen sotkemaan ja pilaamaan kaikkea. He ovat kolmen kopla❤️ anopin haaveissa ❤️ äiti-mummo, poika ja pojanpoika ja ei ketään muuta❤️ pojanpoika on oikeastaan sama kuin oma poika, jos tarkkaan miettii niin tavallaan anoppi on hänet synnyttänytkin, kun on synnyttänyt lapsen isän ❤️

Anoppi on ihan samanlainen, videopuhelu ei kiinnosta koska siinähän minäkin olen vauva sylissäni. On kyllä säälittäviä tapauksia tällaset mummot.

Tästä tuli mieleen se mummo jolla oli "pesänrakennusvietti" ja yöhikoilua kun miniän raskaus läheni loppuaan. Olikohan tässä tai siinä toisessa pitkässä appivanhemmat-ketjussa? Hyi hel***** 😰

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on sarjassamme typeriä ongelmia mutta mua ahdistaa lähestyvä äitienpäivä. Onko muilla ollut tapana muistaa lasten mummoa äitienpäivänä, siis nimenomaan mummona eikä lasten isän äitinä?

Viime äitienpäivä oli minulle ensimmäinen äitienpäivä äitinä. Vietettiin sitä kolmestaan miehen ja vauvan kanssa. Alkuillasta alkoi tulla syyllistäviä viestejä - minulle, ei miehelle - "tässä on koko päivä odotettu kyläilyä tai edes onnitteluita, meni vähän pilalle kyllä tämä äitienpäivä tällä kertaa". Ihmeissäni vastasin että laittoihan mies kait viestin aamulla. Kyse oli siitä että minun olisi pitänyt laittaa vauvalta onnittelut hänelle, mummolle, äitienpäivänä.

Kaikkein säälittävintä on se että vastasin jotenkin vaikeasti mutta myötäillen että "onhan tämä mummojenkin päivä, onnea!"

Mikä on normaalia ja mikä ei? Tarvitseeko minun edes miettiä anopin odotuksia liittyen tulevaan äitienpäivään? En enää edes tiedä miten kuuluu toimia, niskaan hengittäminen on tauotonta, loputonta, tunnen koko ajan että siellä ollaan naama väärinpäin mun takia.

Tuntuu että jotenkin pitää luovia kun asutaan lähekkäin vaikka mikään luottoa ei ole, enkä haluaisi olla tekemisissä. Lasta en ole yhden kerran jälkeen antanut hoitoon, kun silloin tunsivat lapsen paremmin kuin minä sen yhden päivän jälkeen ja olivat toimineet vastoin sovittuja asioita. Meno ollut täydellisen rajatonta siitä asti kun kuulivat raskaudesta.

Varmaan alkaa oma mielenterveys pettämään kun kaikesta huolimatta stressaan äitienpäivää ja anopin marttyrointeja jos en nöyristele häntä. Odottaa kyläilyä, kukkia ja korttia, aikaa lapsen kanssa. Aivan minimi on joku söpö onnitteluviesti olevinaan siis meidän lapselta.

Normaalia on toimia niinkuin teidän omalle perheelle sopii, ihan niinkuin on aina tehty.

Sinun vanhempasi aikanaan päättivät miten sinun lapsuudenperheessäsi toimittiin, miehesi vanhemmat päättivät aikanaan miten heidän perheessä toimittiin, nyt on sinun ja miehesi vastuulla päättää miten sinun lastesi lapsuudenperheessä toimitaan.

Lapsesi päättävät sitten tulevaisuudessa omien perheidensä perinteistä.

Jos miehesi haluaa, voisi olla kaikkia miellyttävä vaihtoehto lähettää mummolle onnitteluviestinä esim miehesi ja lapsenne selfie, tekstinä vaikka Hyvää äitienpäivää isin äidille!

Ps. Paras toimintatapa on oman kokemukseni perusteella suora puhe.

Jos mummo tulee linjoja pitkin kimppuusi niin sano se mitä ajattelet, ei se ole vaarallista jos joku sinulle suuttuu, sinullakin on oikeus suuttua.

Jokainen aikuinen on vastuussa omista tunteistaan, ei ole sinun tehtäväsi miettiä mummon loukkaantumisia tai suuttumisia, hän on aikuinen ihminen jonka pitäisi itse käsitellä omat tuntemuksensa.

Samaa mieltä paitsi tuota selfiehommaa miettisin vielä. Ainakin meidän tapauksessa ei olisi mieluisempaa onnittelua kuin lapselta selfie isänsä kanssa, ei todellakaan minua siihen sotkemaan ja pilaamaan kaikkea. He ovat kolmen kopla❤️ anopin haaveissa ❤️ äiti-mummo, poika ja pojanpoika ja ei ketään muuta❤️ pojanpoika on oikeastaan sama kuin oma poika, jos tarkkaan miettii niin tavallaan anoppi on hänet synnyttänytkin, kun on synnyttänyt lapsen isän ❤️

Ensimmäistä kertaa kirjoitan tähän ketjuun, ja anoppini tunnistaa tästä itsensä jos lukee tämän. Mietin että ehkäpä se ei ole maailmanloppu jos tunnistaakin, voisi jopa laittaa miettimään vähän minunkin näkökulmasta sitä omaa käytöstään.

Minun anoppini kuuluu näihin anoppeihin, jotka kutsuvat itseään äidiksi lapsenlapsille. Nyt hän on rauhoittunut tämän suhteen, mutta aiemmin teki sitä ihan jokaisella tapaamisella. Yhtenä kertana hän taas sanoi : tule äidin syliin (viitaten itseensä, en tarkallaan muista mitä sanoi mutta jotain tuon tapaista). Mieheni sitten puuttui tähän ihan kunnolla, ja sanoi etkö ymmärrä että tuo on x:ää (minä) kohtaan loukkaavaa kutsua itseä äidiksi. Sano itseäsi mummoksi. Niin anoppi vastasi: "Niin, mutta olenhan minä sinun äitisi".

Eli ilmeisesti hänen mielestään se menee juurikin noin. Kun hän on synnyttänyt lapsenlapsen isän niin hänhän on vähän niin kuin äiti sille lapsenlapsellekin. Todellakin toivon, että anoppi ymmärtäisi itse kuinka on minua käytöksellään välillä loukannut ja muuttaisi sitä käytöstään. Kyllä minä toivon, että voidaan tavata ja olla ihan ok väleissä, vaikka en anopille lapsia luotakaan hoitoon (myös muista syistä kuin tuo äidiksi itsensä kutsuminen ja minun reviirille tunku, mutta en tässä nyt avaa asiaa enempää).

Minua on myös loukannut usein, että anoppi yrittää kaikkensa että poikansa tulisi ilman minua kylään yms. Hänelle on tärkeintä eristää porukasta minut, eli lasten äiti. Mielestäni tämä johtuu siitä, että hän ei voi ottaa haluamaansa roolia minun seurassani. Kun se rooli mitä haluaa on silloin jo "täytetty".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on sarjassamme typeriä ongelmia mutta mua ahdistaa lähestyvä äitienpäivä. Onko muilla ollut tapana muistaa lasten mummoa äitienpäivänä, siis nimenomaan mummona eikä lasten isän äitinä?

Viime äitienpäivä oli minulle ensimmäinen äitienpäivä äitinä. Vietettiin sitä kolmestaan miehen ja vauvan kanssa. Alkuillasta alkoi tulla syyllistäviä viestejä - minulle, ei miehelle - "tässä on koko päivä odotettu kyläilyä tai edes onnitteluita, meni vähän pilalle kyllä tämä äitienpäivä tällä kertaa". Ihmeissäni vastasin että laittoihan mies kait viestin aamulla. Kyse oli siitä että minun olisi pitänyt laittaa vauvalta onnittelut hänelle, mummolle, äitienpäivänä.

Kaikkein säälittävintä on se että vastasin jotenkin vaikeasti mutta myötäillen että "onhan tämä mummojenkin päivä, onnea!"

Mikä on normaalia ja mikä ei? Tarvitseeko minun edes miettiä anopin odotuksia liittyen tulevaan äitienpäivään? En enää edes tiedä miten kuuluu toimia, niskaan hengittäminen on tauotonta, loputonta, tunnen koko ajan että siellä ollaan naama väärinpäin mun takia.

Tuntuu että jotenkin pitää luovia kun asutaan lähekkäin vaikka mikään luottoa ei ole, enkä haluaisi olla tekemisissä. Lasta en ole yhden kerran jälkeen antanut hoitoon, kun silloin tunsivat lapsen paremmin kuin minä sen yhden päivän jälkeen ja olivat toimineet vastoin sovittuja asioita. Meno ollut täydellisen rajatonta siitä asti kun kuulivat raskaudesta.

Varmaan alkaa oma mielenterveys pettämään kun kaikesta huolimatta stressaan äitienpäivää ja anopin marttyrointeja jos en nöyristele häntä. Odottaa kyläilyä, kukkia ja korttia, aikaa lapsen kanssa. Aivan minimi on joku söpö onnitteluviesti olevinaan siis meidän lapselta.

Normaalia on toimia niinkuin teidän omalle perheelle sopii, ihan niinkuin on aina tehty.

Sinun vanhempasi aikanaan päättivät miten sinun lapsuudenperheessäsi toimittiin, miehesi vanhemmat päättivät aikanaan miten heidän perheessä toimittiin, nyt on sinun ja miehesi vastuulla päättää miten sinun lastesi lapsuudenperheessä toimitaan.

Lapsesi päättävät sitten tulevaisuudessa omien perheidensä perinteistä.

Jos miehesi haluaa, voisi olla kaikkia miellyttävä vaihtoehto lähettää mummolle onnitteluviestinä esim miehesi ja lapsenne selfie, tekstinä vaikka Hyvää äitienpäivää isin äidille!

Ps. Paras toimintatapa on oman kokemukseni perusteella suora puhe.

Jos mummo tulee linjoja pitkin kimppuusi niin sano se mitä ajattelet, ei se ole vaarallista jos joku sinulle suuttuu, sinullakin on oikeus suuttua.

Jokainen aikuinen on vastuussa omista tunteistaan, ei ole sinun tehtäväsi miettiä mummon loukkaantumisia tai suuttumisia, hän on aikuinen ihminen jonka pitäisi itse käsitellä omat tuntemuksensa.

Kun ei se todellakaan ole näin näiden rajattomien kanssa.

He toimii kuten Kultamummi, hakee auktoriteettia ylempää, ylempää ja ylempää, nythän jo Sanoma Oykin on menettämässä tilauksen kun Kultamummi ei saa tahtoaan läpi.

Se vainoaminen ja rajattomuus voi räjähtää älyttömiin sfääreihin. Ihan ekana vanhemmat haukutaan sukulaisille, naapureille, paikkakuntalaisille.

Sitten keksitään soitella neuvolaan jne.

Sun neuvoko on jatkaa mielistelylinjalla?

Itse kyllä hyödyin suorasta puheesta. Sanoin suoraan mielipiteen, kerroin mitä haluan, ja kerroin seuraukset jos huono käytös jatkuu.

Tilanne helpottui huomattavasti kun myös toteutin kertomani seuraukset ja jatkoin suoraa hyssyttelemätöntä linjaa, ihan kylmän kohteliaasti tietty.

Mua henk.koht. ei pystyisi vähempää kiinnostaa vaikka mummo haukkuisi mut koko suvulleen ja soittelis vaikka päivittäin neuvolaan, mistä mä tiedän vaikka soitteliskin.

Rajattomaan hulluun se ei tepsi. Niihin joita tää ketju käsittelee.

:) niin jos tarkotat ihan oikeasti diagnoosin saanutta ihmistä niin joo, tuskin yhden perheen asettamat rajat ihmistä parantaa, mutta ne rajat kyllä voi helpottaa omaa elämää silloinkin.

Mutta tässä ketjussa on puhuttu kyllä muistakin hankalista isovanhemmista kuin vain mielisairaista tai muun diagnoosin saaneista.

Oma anoppi on ihan klassinen tapaus ja jos olisin jatkanut kivana ja kilttinä olemista, ettei mummu vaan hermostu, niin olisin varmasti itse saanut jo jonkin diagnoosin.

Mummo kutsuisi itseään vieläkin lapsille äidiksi, vanhempi lapsi olisi jatkuvasti mummolassa hoidossa, mummolla olisi oikeus meidän perheen rahoihin ja kotiin ja oikeus päättää missä minä olen töissä, mitä lapseni harrastaa, missä lapset on hoidossa, keitä lasten merkkipäiville kutsutaan ja mitä synttäreillä tarjotaan. Ja jostainsyystä lapset söis jokapäivä perunaa vaikka ne inhoo sitä 🤷‍♀️

Tai vähintäänkin joutuisin kuuntelemaan jatkuvaa arvostelua ja vähättelyä noista aiheista ja pyytelemään anteeksi olemassaoloani.

Siihen en ruvennut vaan tein rajat selväksi ja oletan, että niitä noudatetaan. Mulla kuitenkin on jotain mitä mummo kaikkein eniten haluaa (poikansa esikoinen) ja olen tehnyt selväksi ettei mitään kanssakäymistä synny mun lasten kanssa jos käytös säilyy huonona.

Vähän yli vuosi meni parilla parintunnin tapaamisella kunnes mummon käytös oli ihan ok, ja voidaan jopa kyläillä. Mummo tietää seuraukset jos lähtee taas laukalle, joten tekee parhaansa välttääkseen huonoa käytöstä.

Meillä on nyt nelisen vuotta pidetty etäisyyttä, eikä se mummeli vieläkään tajua, mikä meni pieleen. Tuskin päästään ikinä edes siihen, että on etäisen asialliset välit, mutta se on ihan ok. Parempi näin, kuin kynnysmattona.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on sarjassamme typeriä ongelmia mutta mua ahdistaa lähestyvä äitienpäivä. Onko muilla ollut tapana muistaa lasten mummoa äitienpäivänä, siis nimenomaan mummona eikä lasten isän äitinä?

Viime äitienpäivä oli minulle ensimmäinen äitienpäivä äitinä. Vietettiin sitä kolmestaan miehen ja vauvan kanssa. Alkuillasta alkoi tulla syyllistäviä viestejä - minulle, ei miehelle - "tässä on koko päivä odotettu kyläilyä tai edes onnitteluita, meni vähän pilalle kyllä tämä äitienpäivä tällä kertaa". Ihmeissäni vastasin että laittoihan mies kait viestin aamulla. Kyse oli siitä että minun olisi pitänyt laittaa vauvalta onnittelut hänelle, mummolle, äitienpäivänä.

Kaikkein säälittävintä on se että vastasin jotenkin vaikeasti mutta myötäillen että "onhan tämä mummojenkin päivä, onnea!"

Mikä on normaalia ja mikä ei? Tarvitseeko minun edes miettiä anopin odotuksia liittyen tulevaan äitienpäivään? En enää edes tiedä miten kuuluu toimia, niskaan hengittäminen on tauotonta, loputonta, tunnen koko ajan että siellä ollaan naama väärinpäin mun takia.

Tuntuu että jotenkin pitää luovia kun asutaan lähekkäin vaikka mikään luottoa ei ole, enkä haluaisi olla tekemisissä. Lasta en ole yhden kerran jälkeen antanut hoitoon, kun silloin tunsivat lapsen paremmin kuin minä sen yhden päivän jälkeen ja olivat toimineet vastoin sovittuja asioita. Meno ollut täydellisen rajatonta siitä asti kun kuulivat raskaudesta.

Varmaan alkaa oma mielenterveys pettämään kun kaikesta huolimatta stressaan äitienpäivää ja anopin marttyrointeja jos en nöyristele häntä. Odottaa kyläilyä, kukkia ja korttia, aikaa lapsen kanssa. Aivan minimi on joku söpö onnitteluviesti olevinaan siis meidän lapselta.

Normaalia on toimia niinkuin teidän omalle perheelle sopii, ihan niinkuin on aina tehty.

Sinun vanhempasi aikanaan päättivät miten sinun lapsuudenperheessäsi toimittiin, miehesi vanhemmat päättivät aikanaan miten heidän perheessä toimittiin, nyt on sinun ja miehesi vastuulla päättää miten sinun lastesi lapsuudenperheessä toimitaan.

Lapsesi päättävät sitten tulevaisuudessa omien perheidensä perinteistä.

Jos miehesi haluaa, voisi olla kaikkia miellyttävä vaihtoehto lähettää mummolle onnitteluviestinä esim miehesi ja lapsenne selfie, tekstinä vaikka Hyvää äitienpäivää isin äidille!

Ps. Paras toimintatapa on oman kokemukseni perusteella suora puhe.

Jos mummo tulee linjoja pitkin kimppuusi niin sano se mitä ajattelet, ei se ole vaarallista jos joku sinulle suuttuu, sinullakin on oikeus suuttua.

Jokainen aikuinen on vastuussa omista tunteistaan, ei ole sinun tehtäväsi miettiä mummon loukkaantumisia tai suuttumisia, hän on aikuinen ihminen jonka pitäisi itse käsitellä omat tuntemuksensa.

Kun ei se todellakaan ole näin näiden rajattomien kanssa.

He toimii kuten Kultamummi, hakee auktoriteettia ylempää, ylempää ja ylempää, nythän jo Sanoma Oykin on menettämässä tilauksen kun Kultamummi ei saa tahtoaan läpi.

Se vainoaminen ja rajattomuus voi räjähtää älyttömiin sfääreihin. Ihan ekana vanhemmat haukutaan sukulaisille, naapureille, paikkakuntalaisille.

Sitten keksitään soitella neuvolaan jne.

Sun neuvoko on jatkaa mielistelylinjalla?

Itse kyllä hyödyin suorasta puheesta. Sanoin suoraan mielipiteen, kerroin mitä haluan, ja kerroin seuraukset jos huono käytös jatkuu.

Tilanne helpottui huomattavasti kun myös toteutin kertomani seuraukset ja jatkoin suoraa hyssyttelemätöntä linjaa, ihan kylmän kohteliaasti tietty.

Mua henk.koht. ei pystyisi vähempää kiinnostaa vaikka mummo haukkuisi mut koko suvulleen ja soittelis vaikka päivittäin neuvolaan, mistä mä tiedän vaikka soitteliskin.

Rajattomaan hulluun se ei tepsi. Niihin joita tää ketju käsittelee.

:) niin jos tarkotat ihan oikeasti diagnoosin saanutta ihmistä niin joo, tuskin yhden perheen asettamat rajat ihmistä parantaa, mutta ne rajat kyllä voi helpottaa omaa elämää silloinkin.

Mutta tässä ketjussa on puhuttu kyllä muistakin hankalista isovanhemmista kuin vain mielisairaista tai muun diagnoosin saaneista.

Oma anoppi on ihan klassinen tapaus ja jos olisin jatkanut kivana ja kilttinä olemista, ettei mummu vaan hermostu, niin olisin varmasti itse saanut jo jonkin diagnoosin.

Mummo kutsuisi itseään vieläkin lapsille äidiksi, vanhempi lapsi olisi jatkuvasti mummolassa hoidossa, mummolla olisi oikeus meidän perheen rahoihin ja kotiin ja oikeus päättää missä minä olen töissä, mitä lapseni harrastaa, missä lapset on hoidossa, keitä lasten merkkipäiville kutsutaan ja mitä synttäreillä tarjotaan. Ja jostainsyystä lapset söis jokapäivä perunaa vaikka ne inhoo sitä 🤷‍♀️

Tai vähintäänkin joutuisin kuuntelemaan jatkuvaa arvostelua ja vähättelyä noista aiheista ja pyytelemään anteeksi olemassaoloani.

Siihen en ruvennut vaan tein rajat selväksi ja oletan, että niitä noudatetaan. Mulla kuitenkin on jotain mitä mummo kaikkein eniten haluaa (poikansa esikoinen) ja olen tehnyt selväksi ettei mitään kanssakäymistä synny mun lasten kanssa jos käytös säilyy huonona.

Vähän yli vuosi meni parilla parintunnin tapaamisella kunnes mummon käytös oli ihan ok, ja voidaan jopa kyläillä. Mummo tietää seuraukset jos lähtee taas laukalle, joten tekee parhaansa välttääkseen huonoa käytöstä.

Sinä et nyt vaan hahmota ongelmaa ollenkaan. Ilmeisesti sulla ei ole oikeassa elämässä kokemusta tällaisista kuin minun häirikköni, ap:n anoppi tai ketjun kultamummi.

Nuo sinun juttusi on nyt juurikin sitä tyyliä, että "minua ei ole raiskattu koska minä olen sanonut ei".

Selvä.

Sinäkään et hahmota minun tilannettani, koska sinulla ei ole minun anoppiani lastesi mummona.

Meillä ei olisi toiminut se etten lähde mitenkään rajoittamaan meidän rajatonta mummoa koska meillä ongelmat kiihtyivät sitä mukaan mitä useammin olin rajaamatta tilanteita.

Sinun juttusi kuulostaa siltä kun yrittäisit sanoa, että sinua ei ole koskaan raiskattu koska olet aina alistunut ja sanonut kyllä. Mikä on ihan jees jos ongelma koskisi vain sinua mutta lasten tähden rajat pitää vetää oli se sitten täydellinen välien katkaisu tai lasten yökyläilyjen määrän rajoittaminen, silloin kun mummo ei ole lapsille hyväksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on sarjassamme typeriä ongelmia mutta mua ahdistaa lähestyvä äitienpäivä. Onko muilla ollut tapana muistaa lasten mummoa äitienpäivänä, siis nimenomaan mummona eikä lasten isän äitinä?

Viime äitienpäivä oli minulle ensimmäinen äitienpäivä äitinä. Vietettiin sitä kolmestaan miehen ja vauvan kanssa. Alkuillasta alkoi tulla syyllistäviä viestejä - minulle, ei miehelle - "tässä on koko päivä odotettu kyläilyä tai edes onnitteluita, meni vähän pilalle kyllä tämä äitienpäivä tällä kertaa". Ihmeissäni vastasin että laittoihan mies kait viestin aamulla. Kyse oli siitä että minun olisi pitänyt laittaa vauvalta onnittelut hänelle, mummolle, äitienpäivänä.

Kaikkein säälittävintä on se että vastasin jotenkin vaikeasti mutta myötäillen että "onhan tämä mummojenkin päivä, onnea!"

Mikä on normaalia ja mikä ei? Tarvitseeko minun edes miettiä anopin odotuksia liittyen tulevaan äitienpäivään? En enää edes tiedä miten kuuluu toimia, niskaan hengittäminen on tauotonta, loputonta, tunnen koko ajan että siellä ollaan naama väärinpäin mun takia.

Tuntuu että jotenkin pitää luovia kun asutaan lähekkäin vaikka mikään luottoa ei ole, enkä haluaisi olla tekemisissä. Lasta en ole yhden kerran jälkeen antanut hoitoon, kun silloin tunsivat lapsen paremmin kuin minä sen yhden päivän jälkeen ja olivat toimineet vastoin sovittuja asioita. Meno ollut täydellisen rajatonta siitä asti kun kuulivat raskaudesta.

Varmaan alkaa oma mielenterveys pettämään kun kaikesta huolimatta stressaan äitienpäivää ja anopin marttyrointeja jos en nöyristele häntä. Odottaa kyläilyä, kukkia ja korttia, aikaa lapsen kanssa. Aivan minimi on joku söpö onnitteluviesti olevinaan siis meidän lapselta.

Normaalia on toimia niinkuin teidän omalle perheelle sopii, ihan niinkuin on aina tehty.

Sinun vanhempasi aikanaan päättivät miten sinun lapsuudenperheessäsi toimittiin, miehesi vanhemmat päättivät aikanaan miten heidän perheessä toimittiin, nyt on sinun ja miehesi vastuulla päättää miten sinun lastesi lapsuudenperheessä toimitaan.

Lapsesi päättävät sitten tulevaisuudessa omien perheidensä perinteistä.

Jos miehesi haluaa, voisi olla kaikkia miellyttävä vaihtoehto lähettää mummolle onnitteluviestinä esim miehesi ja lapsenne selfie, tekstinä vaikka Hyvää äitienpäivää isin äidille!

Ps. Paras toimintatapa on oman kokemukseni perusteella suora puhe.

Jos mummo tulee linjoja pitkin kimppuusi niin sano se mitä ajattelet, ei se ole vaarallista jos joku sinulle suuttuu, sinullakin on oikeus suuttua.

Jokainen aikuinen on vastuussa omista tunteistaan, ei ole sinun tehtäväsi miettiä mummon loukkaantumisia tai suuttumisia, hän on aikuinen ihminen jonka pitäisi itse käsitellä omat tuntemuksensa.

Kun ei se todellakaan ole näin näiden rajattomien kanssa.

He toimii kuten Kultamummi, hakee auktoriteettia ylempää, ylempää ja ylempää, nythän jo Sanoma Oykin on menettämässä tilauksen kun Kultamummi ei saa tahtoaan läpi.

Se vainoaminen ja rajattomuus voi räjähtää älyttömiin sfääreihin. Ihan ekana vanhemmat haukutaan sukulaisille, naapureille, paikkakuntalaisille.

Sitten keksitään soitella neuvolaan jne.

Sun neuvoko on jatkaa mielistelylinjalla?

Itse kyllä hyödyin suorasta puheesta. Sanoin suoraan mielipiteen, kerroin mitä haluan, ja kerroin seuraukset jos huono käytös jatkuu.

Tilanne helpottui huomattavasti kun myös toteutin kertomani seuraukset ja jatkoin suoraa hyssyttelemätöntä linjaa, ihan kylmän kohteliaasti tietty.

Mua henk.koht. ei pystyisi vähempää kiinnostaa vaikka mummo haukkuisi mut koko suvulleen ja soittelis vaikka päivittäin neuvolaan, mistä mä tiedän vaikka soitteliskin.

Rajattomaan hulluun se ei tepsi. Niihin joita tää ketju käsittelee.

:) niin jos tarkotat ihan oikeasti diagnoosin saanutta ihmistä niin joo, tuskin yhden perheen asettamat rajat ihmistä parantaa, mutta ne rajat kyllä voi helpottaa omaa elämää silloinkin.

Mutta tässä ketjussa on puhuttu kyllä muistakin hankalista isovanhemmista kuin vain mielisairaista tai muun diagnoosin saaneista.

Oma anoppi on ihan klassinen tapaus ja jos olisin jatkanut kivana ja kilttinä olemista, ettei mummu vaan hermostu, niin olisin varmasti itse saanut jo jonkin diagnoosin.

Mummo kutsuisi itseään vieläkin lapsille äidiksi, vanhempi lapsi olisi jatkuvasti mummolassa hoidossa, mummolla olisi oikeus meidän perheen rahoihin ja kotiin ja oikeus päättää missä minä olen töissä, mitä lapseni harrastaa, missä lapset on hoidossa, keitä lasten merkkipäiville kutsutaan ja mitä synttäreillä tarjotaan. Ja jostainsyystä lapset söis jokapäivä perunaa vaikka ne inhoo sitä 🤷‍♀️

Tai vähintäänkin joutuisin kuuntelemaan jatkuvaa arvostelua ja vähättelyä noista aiheista ja pyytelemään anteeksi olemassaoloani.

Siihen en ruvennut vaan tein rajat selväksi ja oletan, että niitä noudatetaan. Mulla kuitenkin on jotain mitä mummo kaikkein eniten haluaa (poikansa esikoinen) ja olen tehnyt selväksi ettei mitään kanssakäymistä synny mun lasten kanssa jos käytös säilyy huonona.

Vähän yli vuosi meni parilla parintunnin tapaamisella kunnes mummon käytös oli ihan ok, ja voidaan jopa kyläillä. Mummo tietää seuraukset jos lähtee taas laukalle, joten tekee parhaansa välttääkseen huonoa käytöstä.

Sinä et nyt vaan hahmota ongelmaa ollenkaan. Ilmeisesti sulla ei ole oikeassa elämässä kokemusta tällaisista kuin minun häirikköni, ap:n anoppi tai ketjun kultamummi.

Nuo sinun juttusi on nyt juurikin sitä tyyliä, että "minua ei ole raiskattu koska minä olen sanonut ei".

Selvä.

Sinäkään et hahmota minun tilannettani, koska sinulla ei ole minun anoppiani lastesi mummona.

Meillä ei olisi toiminut se etten lähde mitenkään rajoittamaan meidän rajatonta mummoa koska meillä ongelmat kiihtyivät sitä mukaan mitä useammin olin rajaamatta tilanteita.

Sinun juttusi kuulostaa siltä kun yrittäisit sanoa, että sinua ei ole koskaan raiskattu koska olet aina alistunut ja sanonut kyllä. Mikä on ihan jees jos ongelma koskisi vain sinua mutta lasten tähden rajat pitää vetää oli se sitten täydellinen välien katkaisu tai lasten yökyläilyjen määrän rajoittaminen, silloin kun mummo ei ole lapsille hyväksi.

Kyllä minä hahmotan sinun tilanteesi. Sinun tapauksessasi siellä vastapäässä on kuitenkin jonkinlainen kyky ottaa vastaan asioita, jopa pohtia ja suorastaan muuttaa omaa käytöstä.

Silloin tuo onnistuukin, ehkä.

Jos siellä vastapäässä on esimerkiksi tuollainen Kultamummi kuin täällä on kirjoitellut, neuvoistasi ei ole mihinkään. Jos sitä vastaanottokykyä tai -halua ei ole, sitä ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on sarjassamme typeriä ongelmia mutta mua ahdistaa lähestyvä äitienpäivä. Onko muilla ollut tapana muistaa lasten mummoa äitienpäivänä, siis nimenomaan mummona eikä lasten isän äitinä?

Viime äitienpäivä oli minulle ensimmäinen äitienpäivä äitinä. Vietettiin sitä kolmestaan miehen ja vauvan kanssa. Alkuillasta alkoi tulla syyllistäviä viestejä - minulle, ei miehelle - "tässä on koko päivä odotettu kyläilyä tai edes onnitteluita, meni vähän pilalle kyllä tämä äitienpäivä tällä kertaa". Ihmeissäni vastasin että laittoihan mies kait viestin aamulla. Kyse oli siitä että minun olisi pitänyt laittaa vauvalta onnittelut hänelle, mummolle, äitienpäivänä.

Kaikkein säälittävintä on se että vastasin jotenkin vaikeasti mutta myötäillen että "onhan tämä mummojenkin päivä, onnea!"

Mikä on normaalia ja mikä ei? Tarvitseeko minun edes miettiä anopin odotuksia liittyen tulevaan äitienpäivään? En enää edes tiedä miten kuuluu toimia, niskaan hengittäminen on tauotonta, loputonta, tunnen koko ajan että siellä ollaan naama väärinpäin mun takia.

Tuntuu että jotenkin pitää luovia kun asutaan lähekkäin vaikka mikään luottoa ei ole, enkä haluaisi olla tekemisissä. Lasta en ole yhden kerran jälkeen antanut hoitoon, kun silloin tunsivat lapsen paremmin kuin minä sen yhden päivän jälkeen ja olivat toimineet vastoin sovittuja asioita. Meno ollut täydellisen rajatonta siitä asti kun kuulivat raskaudesta.

Varmaan alkaa oma mielenterveys pettämään kun kaikesta huolimatta stressaan äitienpäivää ja anopin marttyrointeja jos en nöyristele häntä. Odottaa kyläilyä, kukkia ja korttia, aikaa lapsen kanssa. Aivan minimi on joku söpö onnitteluviesti olevinaan siis meidän lapselta.

Normaalia on toimia niinkuin teidän omalle perheelle sopii, ihan niinkuin on aina tehty.

Sinun vanhempasi aikanaan päättivät miten sinun lapsuudenperheessäsi toimittiin, miehesi vanhemmat päättivät aikanaan miten heidän perheessä toimittiin, nyt on sinun ja miehesi vastuulla päättää miten sinun lastesi lapsuudenperheessä toimitaan.

Lapsesi päättävät sitten tulevaisuudessa omien perheidensä perinteistä.

Jos miehesi haluaa, voisi olla kaikkia miellyttävä vaihtoehto lähettää mummolle onnitteluviestinä esim miehesi ja lapsenne selfie, tekstinä vaikka Hyvää äitienpäivää isin äidille!

Ps. Paras toimintatapa on oman kokemukseni perusteella suora puhe.

Jos mummo tulee linjoja pitkin kimppuusi niin sano se mitä ajattelet, ei se ole vaarallista jos joku sinulle suuttuu, sinullakin on oikeus suuttua.

Jokainen aikuinen on vastuussa omista tunteistaan, ei ole sinun tehtäväsi miettiä mummon loukkaantumisia tai suuttumisia, hän on aikuinen ihminen jonka pitäisi itse käsitellä omat tuntemuksensa.

Kun ei se todellakaan ole näin näiden rajattomien kanssa.

He toimii kuten Kultamummi, hakee auktoriteettia ylempää, ylempää ja ylempää, nythän jo Sanoma Oykin on menettämässä tilauksen kun Kultamummi ei saa tahtoaan läpi.

Se vainoaminen ja rajattomuus voi räjähtää älyttömiin sfääreihin. Ihan ekana vanhemmat haukutaan sukulaisille, naapureille, paikkakuntalaisille.

Sitten keksitään soitella neuvolaan jne.

Sun neuvoko on jatkaa mielistelylinjalla?

Itse kyllä hyödyin suorasta puheesta. Sanoin suoraan mielipiteen, kerroin mitä haluan, ja kerroin seuraukset jos huono käytös jatkuu.

Tilanne helpottui huomattavasti kun myös toteutin kertomani seuraukset ja jatkoin suoraa hyssyttelemätöntä linjaa, ihan kylmän kohteliaasti tietty.

Mua henk.koht. ei pystyisi vähempää kiinnostaa vaikka mummo haukkuisi mut koko suvulleen ja soittelis vaikka päivittäin neuvolaan, mistä mä tiedän vaikka soitteliskin.

Rajattomaan hulluun se ei tepsi. Niihin joita tää ketju käsittelee.

:) niin jos tarkotat ihan oikeasti diagnoosin saanutta ihmistä niin joo, tuskin yhden perheen asettamat rajat ihmistä parantaa, mutta ne rajat kyllä voi helpottaa omaa elämää silloinkin.

Mutta tässä ketjussa on puhuttu kyllä muistakin hankalista isovanhemmista kuin vain mielisairaista tai muun diagnoosin saaneista.

Oma anoppi on ihan klassinen tapaus ja jos olisin jatkanut kivana ja kilttinä olemista, ettei mummu vaan hermostu, niin olisin varmasti itse saanut jo jonkin diagnoosin.

Mummo kutsuisi itseään vieläkin lapsille äidiksi, vanhempi lapsi olisi jatkuvasti mummolassa hoidossa, mummolla olisi oikeus meidän perheen rahoihin ja kotiin ja oikeus päättää missä minä olen töissä, mitä lapseni harrastaa, missä lapset on hoidossa, keitä lasten merkkipäiville kutsutaan ja mitä synttäreillä tarjotaan. Ja jostainsyystä lapset söis jokapäivä perunaa vaikka ne inhoo sitä 🤷‍♀️

Tai vähintäänkin joutuisin kuuntelemaan jatkuvaa arvostelua ja vähättelyä noista aiheista ja pyytelemään anteeksi olemassaoloani.

Siihen en ruvennut vaan tein rajat selväksi ja oletan, että niitä noudatetaan. Mulla kuitenkin on jotain mitä mummo kaikkein eniten haluaa (poikansa esikoinen) ja olen tehnyt selväksi ettei mitään kanssakäymistä synny mun lasten kanssa jos käytös säilyy huonona.

Vähän yli vuosi meni parilla parintunnin tapaamisella kunnes mummon käytös oli ihan ok, ja voidaan jopa kyläillä. Mummo tietää seuraukset jos lähtee taas laukalle, joten tekee parhaansa välttääkseen huonoa käytöstä.

Meillä on nyt nelisen vuotta pidetty etäisyyttä, eikä se mummeli vieläkään tajua, mikä meni pieleen. Tuskin päästään ikinä edes siihen, että on etäisen asialliset välit, mutta se on ihan ok. Parempi näin, kuin kynnysmattona.

Kyllä, itsekin olisin ollut valmis jatkamaan kylmiä etäisiä välejä vaikka ikuisesti jos olisi ollut tarpeen. Mummohan siinä menettää, itse saa vain mielenrauhaa ja rauhan kasvattaa omat lapset miehen kanssa kahdestaan.

Tiedostan kokoajan, että tilanne saattaa taas myöhemmin eskaloitua mutta haluan uskoa, että rajojen tiukentaminen uudelleen onnistuisi ihan hyvin.

Toisaalta voi olla, että meillä mummon into esikoiseen on hieman hiipunut muutenkin kun poika on jo niin vanha, että omaa omia mielipiteitä ja on ihan omanlaisensa persoona.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on sarjassamme typeriä ongelmia mutta mua ahdistaa lähestyvä äitienpäivä. Onko muilla ollut tapana muistaa lasten mummoa äitienpäivänä, siis nimenomaan mummona eikä lasten isän äitinä?

Viime äitienpäivä oli minulle ensimmäinen äitienpäivä äitinä. Vietettiin sitä kolmestaan miehen ja vauvan kanssa. Alkuillasta alkoi tulla syyllistäviä viestejä - minulle, ei miehelle - "tässä on koko päivä odotettu kyläilyä tai edes onnitteluita, meni vähän pilalle kyllä tämä äitienpäivä tällä kertaa". Ihmeissäni vastasin että laittoihan mies kait viestin aamulla. Kyse oli siitä että minun olisi pitänyt laittaa vauvalta onnittelut hänelle, mummolle, äitienpäivänä.

Kaikkein säälittävintä on se että vastasin jotenkin vaikeasti mutta myötäillen että "onhan tämä mummojenkin päivä, onnea!"

Mikä on normaalia ja mikä ei? Tarvitseeko minun edes miettiä anopin odotuksia liittyen tulevaan äitienpäivään? En enää edes tiedä miten kuuluu toimia, niskaan hengittäminen on tauotonta, loputonta, tunnen koko ajan että siellä ollaan naama väärinpäin mun takia.

Tuntuu että jotenkin pitää luovia kun asutaan lähekkäin vaikka mikään luottoa ei ole, enkä haluaisi olla tekemisissä. Lasta en ole yhden kerran jälkeen antanut hoitoon, kun silloin tunsivat lapsen paremmin kuin minä sen yhden päivän jälkeen ja olivat toimineet vastoin sovittuja asioita. Meno ollut täydellisen rajatonta siitä asti kun kuulivat raskaudesta.

Varmaan alkaa oma mielenterveys pettämään kun kaikesta huolimatta stressaan äitienpäivää ja anopin marttyrointeja jos en nöyristele häntä. Odottaa kyläilyä, kukkia ja korttia, aikaa lapsen kanssa. Aivan minimi on joku söpö onnitteluviesti olevinaan siis meidän lapselta.

Normaalia on toimia niinkuin teidän omalle perheelle sopii, ihan niinkuin on aina tehty.

Sinun vanhempasi aikanaan päättivät miten sinun lapsuudenperheessäsi toimittiin, miehesi vanhemmat päättivät aikanaan miten heidän perheessä toimittiin, nyt on sinun ja miehesi vastuulla päättää miten sinun lastesi lapsuudenperheessä toimitaan.

Lapsesi päättävät sitten tulevaisuudessa omien perheidensä perinteistä.

Jos miehesi haluaa, voisi olla kaikkia miellyttävä vaihtoehto lähettää mummolle onnitteluviestinä esim miehesi ja lapsenne selfie, tekstinä vaikka Hyvää äitienpäivää isin äidille!

Ps. Paras toimintatapa on oman kokemukseni perusteella suora puhe.

Jos mummo tulee linjoja pitkin kimppuusi niin sano se mitä ajattelet, ei se ole vaarallista jos joku sinulle suuttuu, sinullakin on oikeus suuttua.

Jokainen aikuinen on vastuussa omista tunteistaan, ei ole sinun tehtäväsi miettiä mummon loukkaantumisia tai suuttumisia, hän on aikuinen ihminen jonka pitäisi itse käsitellä omat tuntemuksensa.

Samaa mieltä paitsi tuota selfiehommaa miettisin vielä. Ainakin meidän tapauksessa ei olisi mieluisempaa onnittelua kuin lapselta selfie isänsä kanssa, ei todellakaan minua siihen sotkemaan ja pilaamaan kaikkea. He ovat kolmen kopla❤️ anopin haaveissa ❤️ äiti-mummo, poika ja pojanpoika ja ei ketään muuta❤️ pojanpoika on oikeastaan sama kuin oma poika, jos tarkkaan miettii niin tavallaan anoppi on hänet synnyttänytkin, kun on synnyttänyt lapsen isän ❤️

Ensimmäistä kertaa kirjoitan tähän ketjuun, ja anoppini tunnistaa tästä itsensä jos lukee tämän. Mietin että ehkäpä se ei ole maailmanloppu jos tunnistaakin, voisi jopa laittaa miettimään vähän minunkin näkökulmasta sitä omaa käytöstään.

Minun anoppini kuuluu näihin anoppeihin, jotka kutsuvat itseään äidiksi lapsenlapsille. Nyt hän on rauhoittunut tämän suhteen, mutta aiemmin teki sitä ihan jokaisella tapaamisella. Yhtenä kertana hän taas sanoi : tule äidin syliin (viitaten itseensä, en tarkallaan muista mitä sanoi mutta jotain tuon tapaista). Mieheni sitten puuttui tähän ihan kunnolla, ja sanoi etkö ymmärrä että tuo on x:ää (minä) kohtaan loukkaavaa kutsua itseä äidiksi. Sano itseäsi mummoksi. Niin anoppi vastasi: "Niin, mutta olenhan minä sinun äitisi".

Eli ilmeisesti hänen mielestään se menee juurikin noin. Kun hän on synnyttänyt lapsenlapsen isän niin hänhän on vähän niin kuin äiti sille lapsenlapsellekin. Todellakin toivon, että anoppi ymmärtäisi itse kuinka on minua käytöksellään välillä loukannut ja muuttaisi sitä käytöstään. Kyllä minä toivon, että voidaan tavata ja olla ihan ok väleissä, vaikka en anopille lapsia luotakaan hoitoon (myös muista syistä kuin tuo äidiksi itsensä kutsuminen ja minun reviirille tunku, mutta en tässä nyt avaa asiaa enempää).

Minua on myös loukannut usein, että anoppi yrittää kaikkensa että poikansa tulisi ilman minua kylään yms. Hänelle on tärkeintä eristää porukasta minut, eli lasten äiti. Mielestäni tämä johtuu siitä, että hän ei voi ottaa haluamaansa roolia minun seurassani. Kun se rooli mitä haluaa on silloin jo "täytetty".

Kun mun esikoinen oli pieni, niin anopilla oli tapana selostaa hyvin tarkkaan mulle, mitä mun lapsi tekee, mitä hän on oppinut ja millaisia tapoja hänellä on. Oli aika wtf-hetki, kun siinä toinen tosissaan selittää, että Mio kakkaa aina aamupalan jälkeen. No shit Sherlock, enpäs ole huomannutkaan.

Meillä tuo kyläily oli kanssa ongelma. Mun miestä tarvittiin milloin mikäkin kadonneen telkkarikanavan tai sulakkeen kärvähtämisen (automaattinen sulaketaulu, eli vipua ylös) vuoksi. Kuulin, kuinka miehen korvaan puhelimessa huusi, että otapas sitten esikoinen mukaan. Kuopus ei kelvannut mukaan, ei ole tainnut vieläkään onnitella kuopuksen syntymästä. Täyttää tänä vuonna 6. Minä en varsinkaan kelvannut tuohon retkiseurueeseen mukaan. En muista, että mies olisi koskaan ottanut kumpaakaan lapsista mukaan, vaan käynyt hoitamassa korjaustoimenpiteet ja tullut kotiin. Kyllähän tuossa oli jo mahalla nähtävissä juoni, että kun poikansa korjaa mitä milloinkin, niin mummu saa sit laatuaikaa pienokaisen kanssa (=syöttää porsaaksi). Nuo korjauskeikatkin ovat vuosien saatossa vähentyneet, kun mies on hoksannut, että tuokin on yksi tapa käyttää valtaa, eikä mies enää singahda paikalle tukka putkella, kun äitinsä soittaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on sarjassamme typeriä ongelmia mutta mua ahdistaa lähestyvä äitienpäivä. Onko muilla ollut tapana muistaa lasten mummoa äitienpäivänä, siis nimenomaan mummona eikä lasten isän äitinä?

Viime äitienpäivä oli minulle ensimmäinen äitienpäivä äitinä. Vietettiin sitä kolmestaan miehen ja vauvan kanssa. Alkuillasta alkoi tulla syyllistäviä viestejä - minulle, ei miehelle - "tässä on koko päivä odotettu kyläilyä tai edes onnitteluita, meni vähän pilalle kyllä tämä äitienpäivä tällä kertaa". Ihmeissäni vastasin että laittoihan mies kait viestin aamulla. Kyse oli siitä että minun olisi pitänyt laittaa vauvalta onnittelut hänelle, mummolle, äitienpäivänä.

Kaikkein säälittävintä on se että vastasin jotenkin vaikeasti mutta myötäillen että "onhan tämä mummojenkin päivä, onnea!"

Mikä on normaalia ja mikä ei? Tarvitseeko minun edes miettiä anopin odotuksia liittyen tulevaan äitienpäivään? En enää edes tiedä miten kuuluu toimia, niskaan hengittäminen on tauotonta, loputonta, tunnen koko ajan että siellä ollaan naama väärinpäin mun takia.

Tuntuu että jotenkin pitää luovia kun asutaan lähekkäin vaikka mikään luottoa ei ole, enkä haluaisi olla tekemisissä. Lasta en ole yhden kerran jälkeen antanut hoitoon, kun silloin tunsivat lapsen paremmin kuin minä sen yhden päivän jälkeen ja olivat toimineet vastoin sovittuja asioita. Meno ollut täydellisen rajatonta siitä asti kun kuulivat raskaudesta.

Varmaan alkaa oma mielenterveys pettämään kun kaikesta huolimatta stressaan äitienpäivää ja anopin marttyrointeja jos en nöyristele häntä. Odottaa kyläilyä, kukkia ja korttia, aikaa lapsen kanssa. Aivan minimi on joku söpö onnitteluviesti olevinaan siis meidän lapselta.

Normaalia on toimia niinkuin teidän omalle perheelle sopii, ihan niinkuin on aina tehty.

Sinun vanhempasi aikanaan päättivät miten sinun lapsuudenperheessäsi toimittiin, miehesi vanhemmat päättivät aikanaan miten heidän perheessä toimittiin, nyt on sinun ja miehesi vastuulla päättää miten sinun lastesi lapsuudenperheessä toimitaan.

Lapsesi päättävät sitten tulevaisuudessa omien perheidensä perinteistä.

Jos miehesi haluaa, voisi olla kaikkia miellyttävä vaihtoehto lähettää mummolle onnitteluviestinä esim miehesi ja lapsenne selfie, tekstinä vaikka Hyvää äitienpäivää isin äidille!

Ps. Paras toimintatapa on oman kokemukseni perusteella suora puhe.

Jos mummo tulee linjoja pitkin kimppuusi niin sano se mitä ajattelet, ei se ole vaarallista jos joku sinulle suuttuu, sinullakin on oikeus suuttua.

Jokainen aikuinen on vastuussa omista tunteistaan, ei ole sinun tehtäväsi miettiä mummon loukkaantumisia tai suuttumisia, hän on aikuinen ihminen jonka pitäisi itse käsitellä omat tuntemuksensa.

Samaa mieltä paitsi tuota selfiehommaa miettisin vielä. Ainakin meidän tapauksessa ei olisi mieluisempaa onnittelua kuin lapselta selfie isänsä kanssa, ei todellakaan minua siihen sotkemaan ja pilaamaan kaikkea. He ovat kolmen kopla❤️ anopin haaveissa ❤️ äiti-mummo, poika ja pojanpoika ja ei ketään muuta❤️ pojanpoika on oikeastaan sama kuin oma poika, jos tarkkaan miettii niin tavallaan anoppi on hänet synnyttänytkin, kun on synnyttänyt lapsen isän ❤️

Anoppi on ihan samanlainen, videopuhelu ei kiinnosta koska siinähän minäkin olen vauva sylissäni. On kyllä säälittäviä tapauksia tällaset mummot.

Tästä tuli mieleen se mummo jolla oli "pesänrakennusvietti" ja yöhikoilua kun miniän raskaus läheni loppuaan. Olikohan tässä tai siinä toisessa pitkässä appivanhemmat-ketjussa? Hyi hel***** 😰

Kuten amerikkalaiset sanovat: I just threw up in my mouth a little

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on sarjassamme typeriä ongelmia mutta mua ahdistaa lähestyvä äitienpäivä. Onko muilla ollut tapana muistaa lasten mummoa äitienpäivänä, siis nimenomaan mummona eikä lasten isän äitinä?

Viime äitienpäivä oli minulle ensimmäinen äitienpäivä äitinä. Vietettiin sitä kolmestaan miehen ja vauvan kanssa. Alkuillasta alkoi tulla syyllistäviä viestejä - minulle, ei miehelle - "tässä on koko päivä odotettu kyläilyä tai edes onnitteluita, meni vähän pilalle kyllä tämä äitienpäivä tällä kertaa". Ihmeissäni vastasin että laittoihan mies kait viestin aamulla. Kyse oli siitä että minun olisi pitänyt laittaa vauvalta onnittelut hänelle, mummolle, äitienpäivänä.

Kaikkein säälittävintä on se että vastasin jotenkin vaikeasti mutta myötäillen että "onhan tämä mummojenkin päivä, onnea!"

Mikä on normaalia ja mikä ei? Tarvitseeko minun edes miettiä anopin odotuksia liittyen tulevaan äitienpäivään? En enää edes tiedä miten kuuluu toimia, niskaan hengittäminen on tauotonta, loputonta, tunnen koko ajan että siellä ollaan naama väärinpäin mun takia.

Tuntuu että jotenkin pitää luovia kun asutaan lähekkäin vaikka mikään luottoa ei ole, enkä haluaisi olla tekemisissä. Lasta en ole yhden kerran jälkeen antanut hoitoon, kun silloin tunsivat lapsen paremmin kuin minä sen yhden päivän jälkeen ja olivat toimineet vastoin sovittuja asioita. Meno ollut täydellisen rajatonta siitä asti kun kuulivat raskaudesta.

Varmaan alkaa oma mielenterveys pettämään kun kaikesta huolimatta stressaan äitienpäivää ja anopin marttyrointeja jos en nöyristele häntä. Odottaa kyläilyä, kukkia ja korttia, aikaa lapsen kanssa. Aivan minimi on joku söpö onnitteluviesti olevinaan siis meidän lapselta.

Normaalia on toimia niinkuin teidän omalle perheelle sopii, ihan niinkuin on aina tehty.

Sinun vanhempasi aikanaan päättivät miten sinun lapsuudenperheessäsi toimittiin, miehesi vanhemmat päättivät aikanaan miten heidän perheessä toimittiin, nyt on sinun ja miehesi vastuulla päättää miten sinun lastesi lapsuudenperheessä toimitaan.

Lapsesi päättävät sitten tulevaisuudessa omien perheidensä perinteistä.

Jos miehesi haluaa, voisi olla kaikkia miellyttävä vaihtoehto lähettää mummolle onnitteluviestinä esim miehesi ja lapsenne selfie, tekstinä vaikka Hyvää äitienpäivää isin äidille!

Ps. Paras toimintatapa on oman kokemukseni perusteella suora puhe.

Jos mummo tulee linjoja pitkin kimppuusi niin sano se mitä ajattelet, ei se ole vaarallista jos joku sinulle suuttuu, sinullakin on oikeus suuttua.

Jokainen aikuinen on vastuussa omista tunteistaan, ei ole sinun tehtäväsi miettiä mummon loukkaantumisia tai suuttumisia, hän on aikuinen ihminen jonka pitäisi itse käsitellä omat tuntemuksensa.

Samaa mieltä paitsi tuota selfiehommaa miettisin vielä. Ainakin meidän tapauksessa ei olisi mieluisempaa onnittelua kuin lapselta selfie isänsä kanssa, ei todellakaan minua siihen sotkemaan ja pilaamaan kaikkea. He ovat kolmen kopla❤️ anopin haaveissa ❤️ äiti-mummo, poika ja pojanpoika ja ei ketään muuta❤️ pojanpoika on oikeastaan sama kuin oma poika, jos tarkkaan miettii niin tavallaan anoppi on hänet synnyttänytkin, kun on synnyttänyt lapsen isän ❤️

Ensimmäistä kertaa kirjoitan tähän ketjuun, ja anoppini tunnistaa tästä itsensä jos lukee tämän. Mietin että ehkäpä se ei ole maailmanloppu jos tunnistaakin, voisi jopa laittaa miettimään vähän minunkin näkökulmasta sitä omaa käytöstään.

Minun anoppini kuuluu näihin anoppeihin, jotka kutsuvat itseään äidiksi lapsenlapsille. Nyt hän on rauhoittunut tämän suhteen, mutta aiemmin teki sitä ihan jokaisella tapaamisella. Yhtenä kertana hän taas sanoi : tule äidin syliin (viitaten itseensä, en tarkallaan muista mitä sanoi mutta jotain tuon tapaista). Mieheni sitten puuttui tähän ihan kunnolla, ja sanoi etkö ymmärrä että tuo on x:ää (minä) kohtaan loukkaavaa kutsua itseä äidiksi. Sano itseäsi mummoksi. Niin anoppi vastasi: "Niin, mutta olenhan minä sinun äitisi".

Eli ilmeisesti hänen mielestään se menee juurikin noin. Kun hän on synnyttänyt lapsenlapsen isän niin hänhän on vähän niin kuin äiti sille lapsenlapsellekin. Todellakin toivon, että anoppi ymmärtäisi itse kuinka on minua käytöksellään välillä loukannut ja muuttaisi sitä käytöstään. Kyllä minä toivon, että voidaan tavata ja olla ihan ok väleissä, vaikka en anopille lapsia luotakaan hoitoon (myös muista syistä kuin tuo äidiksi itsensä kutsuminen ja minun reviirille tunku, mutta en tässä nyt avaa asiaa enempää).

Minua on myös loukannut usein, että anoppi yrittää kaikkensa että poikansa tulisi ilman minua kylään yms. Hänelle on tärkeintä eristää porukasta minut, eli lasten äiti. Mielestäni tämä johtuu siitä, että hän ei voi ottaa haluamaansa roolia minun seurassani. Kun se rooli mitä haluaa on silloin jo "täytetty".

Toi ois ollut herkullinen tilanne kun hetken hiljaisuuden jälkeen, olisitkin sanonut miehellesi, että no Pena menisit nyt äitisi syliin kun toinen pyytää 😁

Vähän vastaavasta tilanteesta olen varmaan tässä ketjussa kertonutkin kun mummo sinnikkäästi kutsui lastani omaksi lapsekseen. Kerran sitten kysyi suunnilleen "miten mun lapsella on menny, onko nukkunut hyvin? “ Kerroin sitten auliisti, että ihan hyvin tuo on nukkunut, vaikka tietenkin vähän katkonaisesti. Töihinlähtökin aamulla tietty lyhentää Penan yöunia." Mummon ilme oli mainio.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu varmaan missä asuu? AInakin tuntuu siltä. Meille ei Hkissä ole koskaan tuputettu isovanhempia, kysytty isovanhemmista tai tehty minkäänlaisia oletuksia. Ylipäänsä ollaan tosi varovaisia - kun löytyy paljon kaikenlaisia perheitä sateenkaarineen päivineen.  Ei oleteta etä vanhemmat asuvat samalla paikkakunnalla tai mitään muutakaan. Ystäväni pikkupaikkakunnalla 500 km täältä ja siellä on aivan eri meininki. Maaseudulla yhteisöllisyys, juoruilu, boomeri-pönötys on yleisempää ja se että lampataan ovista sisään ilmoittamatta, soittamatta on selvästi yleisempää. Ehkä siinä on jotain hyvääkin, mutta ei näissä tapauksissa.

Mä asun maalla, mun mies on täältä kotoisin. Neuvolassa juteltiin minun jaksamisesta, ja neuvolan henkilö kyseli kuinka meillä on tukiverkkoja. Kerroin, että omien vanhempien kanssa ei ongelmaa, mutta asuvat kaukana. Miehen isä kuopattu vuosia sitten ja anopin kanssa runsaasti ongelmaa, kun ei tajua omaa paikkaansa. Rivin välistä pystyin lukemaan, että neuvolassa tiedettiin kuka mun anoppi on, ja että kyseessä on ns. hankalaksi tiedetty tapaus. Siellä kyllä hoidettin asia hyvin, ei tuputettu vaihtoehtoa anna lapsi isoäidille hoitoon ja käy lenkillä, vaan sanottiin että ihan on sallittua olla kotonaan rauhassa ilman ulkopuolisten häirintää.

Tästä tuli mieleen se, että pikkupaikkakuntaan ulkopuolelta tullut miniä, ei välttämättä ahdistuksessaan anopista, tiedä että hänen anoppi(tai muu henkilö) on "kaikille" tuttu. Paikkakunta on täynnä ihmisiä, jotka tietävät kyseisen henkilön olevan seko, rajaton, juorukello, juoppo. Se muualta tullut miniä ei tunne paljoa ihmisiä, ja luulee olevansa yksin, kun mies on tottunut äitiinsä ja luulee kaiken olevan normaalia. Todellisuudessa totuuden tietää hyvin moni. 

Mulla on kyllä hyvin tiedossa, että mun appivanhemmat ovat tuttuja kaikille täällä yli 30-vuotiaille. Miehen isä aikoinaan urakalla kännipäissään mokaillut, ja äidillään on lusikkansa jokaisessa sopassa mitä pienestä kylästä löytyy. On armoton juorukello, ja vielä erittäin ylpeä siitä, että tietää ihmisten asiat paremmin kuin nämä ihmiset itse. Mieheni on erakon maineessa. Se on kyllä pelottavaa, että kaikki täällä tuntuvat tietävän kuka minä olen. Jotain ihan random ihmisiä pysähtyy juttelemaan kaupassa, ja selkeästi kyselee nimellä että mitä mun miehelle ja lapsille kuuluu. Mun nimeä tuskin kukaan tietää, kun anopin maailmassa mä olen vain "Laurin emäntä".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on sarjassamme typeriä ongelmia mutta mua ahdistaa lähestyvä äitienpäivä. Onko muilla ollut tapana muistaa lasten mummoa äitienpäivänä, siis nimenomaan mummona eikä lasten isän äitinä?

Viime äitienpäivä oli minulle ensimmäinen äitienpäivä äitinä. Vietettiin sitä kolmestaan miehen ja vauvan kanssa. Alkuillasta alkoi tulla syyllistäviä viestejä - minulle, ei miehelle - "tässä on koko päivä odotettu kyläilyä tai edes onnitteluita, meni vähän pilalle kyllä tämä äitienpäivä tällä kertaa". Ihmeissäni vastasin että laittoihan mies kait viestin aamulla. Kyse oli siitä että minun olisi pitänyt laittaa vauvalta onnittelut hänelle, mummolle, äitienpäivänä.

Kaikkein säälittävintä on se että vastasin jotenkin vaikeasti mutta myötäillen että "onhan tämä mummojenkin päivä, onnea!"

Mikä on normaalia ja mikä ei? Tarvitseeko minun edes miettiä anopin odotuksia liittyen tulevaan äitienpäivään? En enää edes tiedä miten kuuluu toimia, niskaan hengittäminen on tauotonta, loputonta, tunnen koko ajan että siellä ollaan naama väärinpäin mun takia.

Tuntuu että jotenkin pitää luovia kun asutaan lähekkäin vaikka mikään luottoa ei ole, enkä haluaisi olla tekemisissä. Lasta en ole yhden kerran jälkeen antanut hoitoon, kun silloin tunsivat lapsen paremmin kuin minä sen yhden päivän jälkeen ja olivat toimineet vastoin sovittuja asioita. Meno ollut täydellisen rajatonta siitä asti kun kuulivat raskaudesta.

Varmaan alkaa oma mielenterveys pettämään kun kaikesta huolimatta stressaan äitienpäivää ja anopin marttyrointeja jos en nöyristele häntä. Odottaa kyläilyä, kukkia ja korttia, aikaa lapsen kanssa. Aivan minimi on joku söpö onnitteluviesti olevinaan siis meidän lapselta.

Normaalia on toimia niinkuin teidän omalle perheelle sopii, ihan niinkuin on aina tehty.

Sinun vanhempasi aikanaan päättivät miten sinun lapsuudenperheessäsi toimittiin, miehesi vanhemmat päättivät aikanaan miten heidän perheessä toimittiin, nyt on sinun ja miehesi vastuulla päättää miten sinun lastesi lapsuudenperheessä toimitaan.

Lapsesi päättävät sitten tulevaisuudessa omien perheidensä perinteistä.

Jos miehesi haluaa, voisi olla kaikkia miellyttävä vaihtoehto lähettää mummolle onnitteluviestinä esim miehesi ja lapsenne selfie, tekstinä vaikka Hyvää äitienpäivää isin äidille!

Ps. Paras toimintatapa on oman kokemukseni perusteella suora puhe.

Jos mummo tulee linjoja pitkin kimppuusi niin sano se mitä ajattelet, ei se ole vaarallista jos joku sinulle suuttuu, sinullakin on oikeus suuttua.

Jokainen aikuinen on vastuussa omista tunteistaan, ei ole sinun tehtäväsi miettiä mummon loukkaantumisia tai suuttumisia, hän on aikuinen ihminen jonka pitäisi itse käsitellä omat tuntemuksensa.

Samaa mieltä paitsi tuota selfiehommaa miettisin vielä. Ainakin meidän tapauksessa ei olisi mieluisempaa onnittelua kuin lapselta selfie isänsä kanssa, ei todellakaan minua siihen sotkemaan ja pilaamaan kaikkea. He ovat kolmen kopla❤️ anopin haaveissa ❤️ äiti-mummo, poika ja pojanpoika ja ei ketään muuta❤️ pojanpoika on oikeastaan sama kuin oma poika, jos tarkkaan miettii niin tavallaan anoppi on hänet synnyttänytkin, kun on synnyttänyt lapsen isän ❤️

Ensimmäistä kertaa kirjoitan tähän ketjuun, ja anoppini tunnistaa tästä itsensä jos lukee tämän. Mietin että ehkäpä se ei ole maailmanloppu jos tunnistaakin, voisi jopa laittaa miettimään vähän minunkin näkökulmasta sitä omaa käytöstään.

Minun anoppini kuuluu näihin anoppeihin, jotka kutsuvat itseään äidiksi lapsenlapsille. Nyt hän on rauhoittunut tämän suhteen, mutta aiemmin teki sitä ihan jokaisella tapaamisella. Yhtenä kertana hän taas sanoi : tule äidin syliin (viitaten itseensä, en tarkallaan muista mitä sanoi mutta jotain tuon tapaista). Mieheni sitten puuttui tähän ihan kunnolla, ja sanoi etkö ymmärrä että tuo on x:ää (minä) kohtaan loukkaavaa kutsua itseä äidiksi. Sano itseäsi mummoksi. Niin anoppi vastasi: "Niin, mutta olenhan minä sinun äitisi".

Eli ilmeisesti hänen mielestään se menee juurikin noin. Kun hän on synnyttänyt lapsenlapsen isän niin hänhän on vähän niin kuin äiti sille lapsenlapsellekin. Todellakin toivon, että anoppi ymmärtäisi itse kuinka on minua käytöksellään välillä loukannut ja muuttaisi sitä käytöstään. Kyllä minä toivon, että voidaan tavata ja olla ihan ok väleissä, vaikka en anopille lapsia luotakaan hoitoon (myös muista syistä kuin tuo äidiksi itsensä kutsuminen ja minun reviirille tunku, mutta en tässä nyt avaa asiaa enempää).

Minua on myös loukannut usein, että anoppi yrittää kaikkensa että poikansa tulisi ilman minua kylään yms. Hänelle on tärkeintä eristää porukasta minut, eli lasten äiti. Mielestäni tämä johtuu siitä, että hän ei voi ottaa haluamaansa roolia minun seurassani. Kun se rooli mitä haluaa on silloin jo "täytetty".

Toi ois ollut herkullinen tilanne kun hetken hiljaisuuden jälkeen, olisitkin sanonut miehellesi, että no Pena menisit nyt äitisi syliin kun toinen pyytää 😁

Vähän vastaavasta tilanteesta olen varmaan tässä ketjussa kertonutkin kun mummo sinnikkäästi kutsui lastani omaksi lapsekseen. Kerran sitten kysyi suunnilleen "miten mun lapsella on menny, onko nukkunut hyvin? “ Kerroin sitten auliisti, että ihan hyvin tuo on nukkunut, vaikka tietenkin vähän katkonaisesti. Töihinlähtökin aamulla tietty lyhentää Penan yöunia." Mummon ilme oli mainio.

Kunpa tuollainen neronleimaus iskisi juuri oikeaan aikaan. Pitää tallentaa tämä!

Äitiys- ja lastenneuvoloiden terveydenhoitajien, varhaiskasvatuksen henkilökunnan ja perusopetuksen opettajien ja henkilökunnan kannattaisi lukea tätä keskusteluketjua. Jos lapsiperheellä on huonot ja kireät suhteet isovanhempiin, asiasta ei usein edes kerrota. Omat vanhemmat tai appivanhemmat eivät aina ole kiikkustuolissa istuvia hymyileviä mummoja ja vaareja. Isovanhemmat voivat häiriköidä kotirauhaa ja aiheuttaa jatkuvia riitoja lapsiperheessä. Äidit ja isät eivät ota asiaa esimerkiksi neuvoloissa puheeksi. Äidit ja isät pelkäävät terveydenhoitajan kirjoittavan negatiivisia kirjauksia omiin ja lapsen potilastietoihin. 

Vierailija kirjoitti:

Juuri tämä pitäisi saada päättäjien tietoon että hyvin usein se isovanhempi EI OLE rakastava ja mukava.

Kaikki lehden paapoo suuria ikäluokkia (suomen varakkain ihmisryhmä) ja siitä syystä julkaisee lehdissä vain isovanhempia palvovia ja kiittäviä juttuja. Katsokaa vaikka perhe- ja vauvalehtiä, siellä aina isovanhemmat jotka hoitaa ja auttaa valtavasti, miten kolme sukupolvea tukee ja auttaa toisiaan, miten on niin rakastavaa ja lässynlää.

Oikeasti ne suurten ikäluokkien isovanhemmat on suurilta osin narsistisia, väkivaltaisia, itsekkäitä, osa välinpitämättömiä isovanhempia, osa raivoipäisiä iholle tunkevia rajattomia isovanhempia, osa juoppoja jne. Mutta kas kas, NÄISTÄ ei yksikään lehti ilinä kirjoita mitään kun pian boomerit suuttuu ja lopettaa lehtitilaukset.

Mulla on ollut 14v ajan lapsia, koko tämän ajan olen kärsinyt täisovanhempi-tuputuksesta, eli ”kai nyt isovanhemmat on joulua teillä, kai nyt vietätte kesää heidän kanssaan, onhan ne nyt teille tärkeimmät ihmiset, kyllähän te saatte niiltä apua ja tukea...” en jaksa edes muistella kaikkia noita tuputuksia ja isovanhempien tyrkytystä. Mutta kun ne EI OLE rakastavat isovanhemmat vaan väkivaltaiset hakkaajat.

Sorry että kiukuttaa mutta tästä isovanhempien kulta-patsastelusta pitäisi päästä oikeasti eroon ja lehtienkin joskus kirjoittaa siitä mikä on totuus, eikä siitä mikä on illuusiota.

Kirjoitat omien lastesi isovanhemmista, eikä ole mitään syytä epäillä kirjoituksesi todenperäisyyttä, mutta mihin perustat väitteesi, että SUURIN  osa näistä suuria ikäluokkia edustavista isovanhemmistasi olisi narsisteja, väkivaltaisia, itsekkäitä jne.?   

Sehän täytyisi näkyä elämänmenossa laajemminkin, eikä vain vauvapalstan kirjoituksissa.  Olen jo isovanhempi itse ja nähnyt yhtä ja toista, mutta en ole koskaan törmännyt isovanhempiin, jotka olisivat väittämäsi kaltaisia.  Tietysti ajattelen nyt niitä, jotka itse tunnen ja tiedän, enhän tietenkään voi tietää ja tuntea kaikkia ihmisiä.  Mutta miksi omaan elämänpiiriini ei sitten näitä isovanhempia kuulu?  Tuon väitteesi perusteella pitäisi kyllä jo kuulua.

Kukaan ei ole koskaan edes puhunut tällaisesta isovanhemmasta kohdallaan.  Kyllä olen kuulut kaikenlaista arvostelua, enemmän ja vähemmän mairittelevaa, myös silloin, kun itse olin nuori äiti, mutta suoranaisesta väkivaltaisuudesta en ole kuullut ikinä, en myöskään narsisteista.   Ei omakaan anoppini mikään ihana persoona ollut, mutta ei hän ollut myöskään väkivaltainen, ei narsistinen, ei itsekäs, ei raivopäinen eikä rajojaan ymmärtämätön juoppo.  En ole kuullut yhdestäkään tällaisesta tapauksesta.  Jos kuitenkin suurin osa heistä on tuollaisia, niin kyllä minun olisi elämäni aikana pitänyt nähdä ja kuulla.  Vai mikä harvinaisuuskupla tämä minun sukulaisteni, tuttujeni, ystävieni ja työkavereideni piiri on?

Olen päinvastoin sitä mieltä, että suurin osa meistä tämän ikäisistä on ihan tavallisia ihmisiä.  Ja myös ihan tavallisia luotettavia ja kunnollisia isovanhempia, joiden luo lapsenlapsia tuodaan ihan mielellään.

Vertailun vuoksi voin kyllä väittää, että narsistisempaa sukupolvea, kuin tämä nykyinen nuoriso, ei ole koskaan ollut.  Jos milloin, niin nykyään nuoret palvoo omaa kuvaansa ja omaa elämäänsä aivan järjettömyyteen asti.  Olen melko varma siitä, että tästä tullaan aikanaan maksamaan vielä iso hinta.   Maksajat ovat heidän lapsensa ja lapsenlapsensa.  Turhautuminen on ennenkin aiheuttanut henkilöpalvontaa ja suuria sotia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juuri tämä pitäisi saada päättäjien tietoon että hyvin usein se isovanhempi EI OLE rakastava ja mukava.

Kaikki lehden paapoo suuria ikäluokkia (suomen varakkain ihmisryhmä) ja siitä syystä julkaisee lehdissä vain isovanhempia palvovia ja kiittäviä juttuja. Katsokaa vaikka perhe- ja vauvalehtiä, siellä aina isovanhemmat jotka hoitaa ja auttaa valtavasti, miten kolme sukupolvea tukee ja auttaa toisiaan, miten on niin rakastavaa ja lässynlää.

Oikeasti ne suurten ikäluokkien isovanhemmat on suurilta osin narsistisia, väkivaltaisia, itsekkäitä, osa välinpitämättömiä isovanhempia, osa raivoipäisiä iholle tunkevia rajattomia isovanhempia, osa juoppoja jne. Mutta kas kas, NÄISTÄ ei yksikään lehti ilinä kirjoita mitään kun pian boomerit suuttuu ja lopettaa lehtitilaukset.

Mulla on ollut 14v ajan lapsia, koko tämän ajan olen kärsinyt täisovanhempi-tuputuksesta, eli ”kai nyt isovanhemmat on joulua teillä, kai nyt vietätte kesää heidän kanssaan, onhan ne nyt teille tärkeimmät ihmiset, kyllähän te saatte niiltä apua ja tukea...” en jaksa edes muistella kaikkia noita tuputuksia ja isovanhempien tyrkytystä. Mutta kun ne EI OLE rakastavat isovanhemmat vaan väkivaltaiset hakkaajat.

Sorry että kiukuttaa mutta tästä isovanhempien kulta-patsastelusta pitäisi päästä oikeasti eroon ja lehtienkin joskus kirjoittaa siitä mikä on totuus, eikä siitä mikä on illuusiota.

Kirjoitat omien lastesi isovanhemmista, eikä ole mitään syytä epäillä kirjoituksesi todenperäisyyttä, mutta mihin perustat väitteesi, että SUURIN  osa näistä suuria ikäluokkia edustavista isovanhemmistasi olisi narsisteja, väkivaltaisia, itsekkäitä jne.?   

Sehän täytyisi näkyä elämänmenossa laajemminkin, eikä vain vauvapalstan kirjoituksissa.  Olen jo isovanhempi itse ja nähnyt yhtä ja toista, mutta en ole koskaan törmännyt isovanhempiin, jotka olisivat väittämäsi kaltaisia.  Tietysti ajattelen nyt niitä, jotka itse tunnen ja tiedän, enhän tietenkään voi tietää ja tuntea kaikkia ihmisiä.  Mutta miksi omaan elämänpiiriini ei sitten näitä isovanhempia kuulu?  Tuon väitteesi perusteella pitäisi kyllä jo kuulua.

Kukaan ei ole koskaan edes puhunut tällaisesta isovanhemmasta kohdallaan.  Kyllä olen kuulut kaikenlaista arvostelua, enemmän ja vähemmän mairittelevaa, myös silloin, kun itse olin nuori äiti, mutta suoranaisesta väkivaltaisuudesta en ole kuullut ikinä, en myöskään narsisteista.   Ei omakaan anoppini mikään ihana persoona ollut, mutta ei hän ollut myöskään väkivaltainen, ei narsistinen, ei itsekäs, ei raivopäinen eikä rajojaan ymmärtämätön juoppo.  En ole kuullut yhdestäkään tällaisesta tapauksesta.  Jos kuitenkin suurin osa heistä on tuollaisia, niin kyllä minun olisi elämäni aikana pitänyt nähdä ja kuulla.  Vai mikä harvinaisuuskupla tämä minun sukulaisteni, tuttujeni, ystävieni ja työkavereideni piiri on?

Olen päinvastoin sitä mieltä, että suurin osa meistä tämän ikäisistä on ihan tavallisia ihmisiä.  Ja myös ihan tavallisia luotettavia ja kunnollisia isovanhempia, joiden luo lapsenlapsia tuodaan ihan mielellään.

Vertailun vuoksi voin kyllä väittää, että narsistisempaa sukupolvea, kuin tämä nykyinen nuoriso, ei ole koskaan ollut.  Jos milloin, niin nykyään nuoret palvoo omaa kuvaansa ja omaa elämäänsä aivan järjettömyyteen asti.  Olen melko varma siitä, että tästä tullaan aikanaan maksamaan vielä iso hinta.   Maksajat ovat heidän lapsensa ja lapsenlapsensa.  Turhautuminen on ennenkin aiheuttanut henkilöpalvontaa ja suuria sotia.

Ne sinun tuntemasi ihmiset voivat olla isovanhempina ihan erilaisia kuin se ihminen jonka sinä näet ja tunnet. Narsisti usein nimenomaan on hurmaava toisille, hirviö toisille. Heistä ei millään ilveellä uskoisi sitä synkkää puolta.

Yksikään sukupolvi ei kyllä itsekeskeisyydessään voita suuria ikäluokkia.

t. äiti ja isoäiti, 59 vee