Lue keskustelun säännöt.
Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä?
Meillä on 8kk vauva jonka isoäiti on hurahtanut pikkuiseen jo raskausaikana todella voimakkaasti. Tunnen itseni nipoksi kun minua on alkanut häiritä mummon ja lapsen tapa olla yhdessä. Mummo vaatii tapaamista vähintään kerran viikossa ja joka kerran pitelee vauvaa rintaansa vasten ja "sulkeutuu" seurasta. Kuiskailee "mummo rakastaa, mummon rakkain"-koko ajan vauvalle ja jos vauva inahtaa tai yrittää vääntää itseään pois sylistä lähtee mummo nopeasti kauaksi minusta ja miehestä, ettemme ota vauvaa. Mummo on mukava ihminen luonteeltaan mutta esim. minua ei noteeraa millään tavalla kun olen paikalla, ärsyyntyy selvästi läsnäolostani. Olenko yliherkkä? Mummo on alusta asti anellut vauvaa yökylään, sanoi 2 viikon ikäiselle vauvalle "tänään jäät mummon luokse, mummon luona on hyvä". Sanoin etten jätä vastasyntynyttä hoitoon missään nimessä. Alkoi ITKEÄ ja sanoi että hän saa vauvasta voimaa jatkaa töissä. Sanoo tätä samaa aina kun pyytää tapaamista, jopa sanamuodoin ettei "jaksa tulevaa työviikkoa", ellei saa sylitellä vauvaa. Ei ole saanut yöhoitoon koska imetän enkä jotenkin usko että hän pystyy tarkkailemaan VAUVAN tarpeita. Jos vauva vaikka kaipaa tilaa, lattialla olemista tms. niin se ei käy päinsä tämän mummon kanssa. Mitä voin tehdä pahoittamatta mummon mieltä? Kyseessä miehen äiti johon ollut tosi hyvät välit ennen vauvan syntymään.
Mies on kiusaantunut ja yrittää olla ottamatta kantaa asiaan. Ei selvästi tajua miksi minua stressaa mummon kyläilyt ja heillä vieraileminen. Mummo on tavallaan niin herttainen olemukseltaan kuitenkin, mutta ahdistaa ettei hän selvästi pysty näkemään minun merkitystäni ja rooliani lapsen elämässä. Ja juu, olen "kiitollinen" siitä että on välittäviä isovanhempia mutta en voi tunteilleni mitään.
Kommentit (10673)
Vierailija kirjoitti:
Minua kiinnostaa tietää ovatko nämä rajattomat anopit itse hoitaneet lapsensa vai hoidattivatko omilla vanhemmillaan, naapureillaan jne...
Tämä mummuäiti halu viittaisi siihen että omat olivat aikanaan ns. tiellä. Toivottavasti olen väärässä!
Terv. anoppi ja mummu
Tiedän että anoppi oli toivonut tyttöä mutta sai 2 poikaa. Sitten tuli eka lapsenlapsi joka onkin tyttö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuten jo aiemmin kerroin anoppini on tehnyt töitä. Hän on ollut nuori äiti (toisin kuin minä) ja hänen anoppi on hoitanut lapset. Minusta tuntuu, että minun pitäisi olla sijais-synnyttäjä joka tekee hänelle vauvat joita hän nyt ehtisi hoitaa. Eli koska hän on ollut kiltti (ja töitä on ollut paljon) minunkin pitäisi olla. Lasta ei myöskään saisi laittaa kunnalliseen hoitoon, koska mummon tehtävä on hoitaa ja mummolassa on parempi. Kysyin, että mites tuo samanikäinen seura ja leikkikaverit toteutuu mummolassa. Vastaus oli, että onhan pappa. No lapsi meni kunnalliseen hoitopaikkaan.
Nyt meni mielenkiintoiseksi, jos pappa lasketaan samaan ikäluokkaan kuin pk-ikäinen lapsi 🤣
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua kiinnostaa tietää ovatko nämä rajattomat anopit itse hoitaneet lapsensa vai hoidattivatko omilla vanhemmillaan, naapureillaan jne...
Tämä mummuäiti halu viittaisi siihen että omat olivat aikanaan ns. tiellä. Toivottavasti olen väärässä!
Terv. anoppi ja mummuTiedän että anoppi oli toivonut tyttöä mutta sai 2 poikaa. Sitten tuli eka lapsenlapsi joka onkin tyttö.
Toinen juttu mikä on varmaan vaikuttanut anopin käytökseen on, että hän on eläkkeellä, eikä hänellä ole oikeastaan mitään harrastuksia. Kotitöitä hän ei tee, ei siivoa, ei laita ruokaa, ei pese pyykkiä. Appi tekee nämä kaikki. Anoppi saattaa istua tuntikausia vaan sohvalla tuijottamassa, ja välillä menee nukkumaan hetkeksi. Ihan kivaa että appi hoitaa mutta kyllä jotain olisi hyvä itsekin tehdä. Ilman muita hänellä ei ole mitään.
Vinkkejä kaivataan tilanteeseen kun mies ei ymmärrä äitinsä eli anoppini hulluutta.
Ero ei ole vaihtoehto, koska sittenhän lapsi on anopille vapaata riistaa aina kun on isällään.
Ajatuskin tästä saa mut voimaan erittäin huonosti!!
On vaikeaa vähentää anopin näkemistä radikaalisti, kun mies näkee äitinsä sekoilut vain "innostuneena" ja "höpsönä" jnejne. hyväntahtoisena (jep jep.....). Totuus on alistaminen, ylikävely, vauvan omiminen, minun eli äidin täysi sivuuttaminen, rajojen jatkuva rikkominen jne.
Asiasta keskustellaan jokaisen anopin näkemisen jälkeen koska anoppi käyttäytyy joka kerta yllä mainituilla tavoilla. Mies on tälle käytökselle sokea. Suhteemme on aivan karilla tämän johdosta. En tiedä mitä tehdä. Jos puolustaudun, niin mies asettuu äitinsä puolelle ja minä kuulemma "ylireagoin" ja haluan vain tekemällä tehdä ongelmia. Aivan hirveä tilanne, mutta tosiaan erota ei voi,lapsen vuoksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua kiinnostaa tietää ovatko nämä rajattomat anopit itse hoitaneet lapsensa vai hoidattivatko omilla vanhemmillaan, naapureillaan jne...
Tämä mummuäiti halu viittaisi siihen että omat olivat aikanaan ns. tiellä. Toivottavasti olen väärässä!
Terv. anoppi ja mummuTiedän että anoppi oli toivonut tyttöä mutta sai 2 poikaa. Sitten tuli eka lapsenlapsi joka onkin tyttö.
Toinen juttu mikä on varmaan vaikuttanut anopin käytökseen on, että hän on eläkkeellä, eikä hänellä ole oikeastaan mitään harrastuksia. Kotitöitä hän ei tee, ei siivoa, ei laita ruokaa, ei pese pyykkiä. Appi tekee nämä kaikki. Anoppi saattaa istua tuntikausia vaan sohvalla tuijottamassa, ja välillä menee nukkumaan hetkeksi. Ihan kivaa että appi hoitaa mutta kyllä jotain olisi hyvä itsekin tehdä. Ilman muita hänellä ei ole mitään.
Mun anoppi on mielestään kylän tärkein ihminen ja on mukana jokaisessa yhdistyksessä ja kerhossa. Kovin auliisti ”uhrautui” ja teki isoa numeroa, että voi siirtää joululehtitoimikunnan kokousta ehtiäkseen hoitamaan. Hoitotarvetta ei ollut, paitsi anopin päässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuten jo aiemmin kerroin anoppini on tehnyt töitä. Hän on ollut nuori äiti (toisin kuin minä) ja hänen anoppi on hoitanut lapset. Minusta tuntuu, että minun pitäisi olla sijais-synnyttäjä joka tekee hänelle vauvat joita hän nyt ehtisi hoitaa. Eli koska hän on ollut kiltti (ja töitä on ollut paljon) minunkin pitäisi olla. Lasta ei myöskään saisi laittaa kunnalliseen hoitoon, koska mummon tehtävä on hoitaa ja mummolassa on parempi. Kysyin, että mites tuo samanikäinen seura ja leikkikaverit toteutuu mummolassa. Vastaus oli, että onhan pappa. No lapsi meni kunnalliseen hoitopaikkaan.
Nyt meni mielenkiintoiseksi, jos pappa lasketaan samaan ikäluokkaan kuin pk-ikäinen lapsi 🤣
En sano mitään, etten sano pahasti 🤐
Vierailija kirjoitti:
Vinkkejä kaivataan tilanteeseen kun mies ei ymmärrä äitinsä eli anoppini hulluutta.
Ero ei ole vaihtoehto, koska sittenhän lapsi on anopille vapaata riistaa aina kun on isällään.
Ajatuskin tästä saa mut voimaan erittäin huonosti!!On vaikeaa vähentää anopin näkemistä radikaalisti, kun mies näkee äitinsä sekoilut vain "innostuneena" ja "höpsönä" jnejne. hyväntahtoisena (jep jep.....). Totuus on alistaminen, ylikävely, vauvan omiminen, minun eli äidin täysi sivuuttaminen, rajojen jatkuva rikkominen jne.
Asiasta keskustellaan jokaisen anopin näkemisen jälkeen koska anoppi käyttäytyy joka kerta yllä mainituilla tavoilla. Mies on tälle käytökselle sokea. Suhteemme on aivan karilla tämän johdosta. En tiedä mitä tehdä. Jos puolustaudun, niin mies asettuu äitinsä puolelle ja minä kuulemma "ylireagoin" ja haluan vain tekemällä tehdä ongelmia. Aivan hirveä tilanne, mutta tosiaan erota ei voi,lapsen vuoksi.
Tervetuloa vaan joukkoon, mullakin sama tilanne. Mun pitää alkaa itse sanomaan vastaan, mies ehkä sitten jossain välissä huomaa, miten huonosti anoppi kohtelee minua.
Anoppi on esim kieltäytynyt antamasta vauvani minulle takaisin kun vauvalla oli nälkä, mies ei silloin tietenkään ollut paikalla. Anoppi ei muka kuullut, näin väitti miehelle, vaikka olin pyytänyt 4 kertaa, ja jopa yrittänyt ottaa vauvani anopin sylistä, ja hän ei ollut päästänyt irti! Mun mies sanoo niitä samoja juttuja, anoppi on muka innostunut, höpsö ja "haluaa vain auttaa".
Tästä lähtien puolustaudun jos anoppi ei osaa käyttäytyä ,samalla nätisti hymyillen, aivan kuten anoppi itse tekee kun mies on näkemässä. Katotaan sitten juokseeko anoppi itkemään mun miehelle, että miten ilkeä olen. Mies ehkä jossain vaiheessa sitten kyllästyy anopin kitinään. Se ei toimi, että toistuvasti valitan miehelle näistä asioista, mies ei halua eikä jaksa kuulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vinkkejä kaivataan tilanteeseen kun mies ei ymmärrä äitinsä eli anoppini hulluutta.
Ero ei ole vaihtoehto, koska sittenhän lapsi on anopille vapaata riistaa aina kun on isällään.
Ajatuskin tästä saa mut voimaan erittäin huonosti!!On vaikeaa vähentää anopin näkemistä radikaalisti, kun mies näkee äitinsä sekoilut vain "innostuneena" ja "höpsönä" jnejne. hyväntahtoisena (jep jep.....). Totuus on alistaminen, ylikävely, vauvan omiminen, minun eli äidin täysi sivuuttaminen, rajojen jatkuva rikkominen jne.
Asiasta keskustellaan jokaisen anopin näkemisen jälkeen koska anoppi käyttäytyy joka kerta yllä mainituilla tavoilla. Mies on tälle käytökselle sokea. Suhteemme on aivan karilla tämän johdosta. En tiedä mitä tehdä. Jos puolustaudun, niin mies asettuu äitinsä puolelle ja minä kuulemma "ylireagoin" ja haluan vain tekemällä tehdä ongelmia. Aivan hirveä tilanne, mutta tosiaan erota ei voi,lapsen vuoksi.
Todella vaikea tilanne jos mies käy vaimoaan vastaan äitinsä puolelle. Tekee sen tahallaan jostain syystä ehkä päästäkseen helpolla tai onko jotenkin riippuvainen vanhemmistaan?
Tiedän vastaavan tapauksen, jossa asuivat jopa samassa talossa! Jos miniä sai vaikka nuoruuden ystävänsä kylään tuli anoppi seurustelemaan eikä poistunut omalle puolelleen.
Mies oli joka asiassa äitinsä (isänsä) puolella.
Miniän keino taisi olla ettei puhunut juurikaan omista asioistaan eikä mielipiteistään, joka onkin hyvä rajanveto.
Tuollaiset asiat pitäisi puhua selviksi jo ennen avioliittoa, on ne niin sietämättömiä!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vinkkejä kaivataan tilanteeseen kun mies ei ymmärrä äitinsä eli anoppini hulluutta.
Ero ei ole vaihtoehto, koska sittenhän lapsi on anopille vapaata riistaa aina kun on isällään.
Ajatuskin tästä saa mut voimaan erittäin huonosti!!On vaikeaa vähentää anopin näkemistä radikaalisti, kun mies näkee äitinsä sekoilut vain "innostuneena" ja "höpsönä" jnejne. hyväntahtoisena (jep jep.....). Totuus on alistaminen, ylikävely, vauvan omiminen, minun eli äidin täysi sivuuttaminen, rajojen jatkuva rikkominen jne.
Asiasta keskustellaan jokaisen anopin näkemisen jälkeen koska anoppi käyttäytyy joka kerta yllä mainituilla tavoilla. Mies on tälle käytökselle sokea. Suhteemme on aivan karilla tämän johdosta. En tiedä mitä tehdä. Jos puolustaudun, niin mies asettuu äitinsä puolelle ja minä kuulemma "ylireagoin" ja haluan vain tekemällä tehdä ongelmia. Aivan hirveä tilanne, mutta tosiaan erota ei voi,lapsen vuoksi.
Todella vaikea tilanne jos mies käy vaimoaan vastaan äitinsä puolelle. Tekee sen tahallaan jostain syystä ehkä päästäkseen helpolla tai onko jotenkin riippuvainen vanhemmistaan?
Tiedän vastaavan tapauksen, jossa asuivat jopa samassa talossa! Jos miniä sai vaikka nuoruuden ystävänsä kylään tuli anoppi seurustelemaan eikä poistunut omalle puolelleen.
Mies oli joka asiassa äitinsä (isänsä) puolella.
Miniän keino taisi olla ettei puhunut juurikaan omista asioistaan eikä mielipiteistään, joka onkin hyvä rajanveto.
Tuollaiset asiat pitäisi puhua selviksi jo ennen avioliittoa, on ne niin sietämättömiä!
Hän on sille äitinsä käytökselle sokea - koska hänen elämässään se on sitä normaalia.
Meillä oli vuosia tätä samaa keskustelua. Että ei se äiti pahaa tarkoita kun tulee kutsumatta 5.30 pitämään tupatarkastusta ilmoittamatta "Matin asunnolle" - siis asunnolle, jsota minä omistin puolet ja johon olin sijoittanut isän perintöni.
Tai kun nälvi jatkuvasti syömisiäni, ruokiani, eikä esim suostunut syömään meillä lainkaan - vaan vaati päästä ravintolaan, minkä jälkeen soitteli koko suvun läpi mässäillen miten minä ajan "matin" perikatoon kun AINA haluan ravintolaan syömään.
Tällaista ihan jatkuvasti. Miehen mielestä piti vain antaa mennä korvasta sisään ja toisesta ulso eikä olla "hankala".
Heidän perheessään tai suvussana ei riidellä koskaan, mikä tarkoittaa sitä että kaikki haukutaan takanapäin ja että koskaan ei keskustella muusta kuin säästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vinkkejä kaivataan tilanteeseen kun mies ei ymmärrä äitinsä eli anoppini hulluutta.
Ero ei ole vaihtoehto, koska sittenhän lapsi on anopille vapaata riistaa aina kun on isällään.
Ajatuskin tästä saa mut voimaan erittäin huonosti!!On vaikeaa vähentää anopin näkemistä radikaalisti, kun mies näkee äitinsä sekoilut vain "innostuneena" ja "höpsönä" jnejne. hyväntahtoisena (jep jep.....). Totuus on alistaminen, ylikävely, vauvan omiminen, minun eli äidin täysi sivuuttaminen, rajojen jatkuva rikkominen jne.
Asiasta keskustellaan jokaisen anopin näkemisen jälkeen koska anoppi käyttäytyy joka kerta yllä mainituilla tavoilla. Mies on tälle käytökselle sokea. Suhteemme on aivan karilla tämän johdosta. En tiedä mitä tehdä. Jos puolustaudun, niin mies asettuu äitinsä puolelle ja minä kuulemma "ylireagoin" ja haluan vain tekemällä tehdä ongelmia. Aivan hirveä tilanne, mutta tosiaan erota ei voi,lapsen vuoksi.
Todella vaikea tilanne jos mies käy vaimoaan vastaan äitinsä puolelle. Tekee sen tahallaan jostain syystä ehkä päästäkseen helpolla tai onko jotenkin riippuvainen vanhemmistaan?
Tiedän vastaavan tapauksen, jossa asuivat jopa samassa talossa! Jos miniä sai vaikka nuoruuden ystävänsä kylään tuli anoppi seurustelemaan eikä poistunut omalle puolelleen.
Mies oli joka asiassa äitinsä (isänsä) puolella.
Miniän keino taisi olla ettei puhunut juurikaan omista asioistaan eikä mielipiteistään, joka onkin hyvä rajanveto.
Tuollaiset asiat pitäisi puhua selviksi jo ennen avioliittoa, on ne niin sietämättömiä!
Ei se omista asioista ja mielipiteistä vaikeneminen mitänä auta tuollaisen ihmisen kanssa. Hän keksii ne sitten itse ja valittaa ja haukkuu niitä keksimiään juttuja.
Vierailija kirjoitti:
Vinkkejä kaivataan tilanteeseen kun mies ei ymmärrä äitinsä eli anoppini hulluutta.
Ero ei ole vaihtoehto, koska sittenhän lapsi on anopille vapaata riistaa aina kun on isällään.
Ajatuskin tästä saa mut voimaan erittäin huonosti!!On vaikeaa vähentää anopin näkemistä radikaalisti, kun mies näkee äitinsä sekoilut vain "innostuneena" ja "höpsönä" jnejne. hyväntahtoisena (jep jep.....). Totuus on alistaminen, ylikävely, vauvan omiminen, minun eli äidin täysi sivuuttaminen, rajojen jatkuva rikkominen jne.
Asiasta keskustellaan jokaisen anopin näkemisen jälkeen koska anoppi käyttäytyy joka kerta yllä mainituilla tavoilla. Mies on tälle käytökselle sokea. Suhteemme on aivan karilla tämän johdosta. En tiedä mitä tehdä. Jos puolustaudun, niin mies asettuu äitinsä puolelle ja minä kuulemma "ylireagoin" ja haluan vain tekemällä tehdä ongelmia. Aivan hirveä tilanne, mutta tosiaan erota ei voi,lapsen vuoksi.
Laadi selkeät säännöt miehellesi. Esim aina, AINA jos mummi ei anna vauvaa HETI takaisin, niin mies tekee selväksi sen, että nyt ja aina vauva menee vahemmalle välittömästi kun näin halutaan. Ja teroita miehelle, että vauvan tarpeet ovat etusijalla eikä vauvan tarve ole miellyttää ketään. Ja selvennä myös, että sinun ei pidä tarvita sanoa mitään, vaan mies puolustaa perhettään tässä konkreettisessa ja ennalta sovitussa tilanteessa heti ilman mitään kehoituksia sinulta.
Teet selväksi, että jos perustelu toiminnalle olisi ikinä "muttakun se loukkaantuu", niin tarve on vauvan tarpeisiin nähden merkityksetön. Sovitte, että tätä perustelua ei saa jatkossa esittää näistä asioista keskusteltaessa.
Vauva tarvitsee erityisesti äitiään ja häneen kehittyy primäärinen hoitosuhde. Äidin tarpeet ovat myös tärkeämpiä kuin mummin tarpeet. Te olete perhe, johon ei muut kuulu.
Itse olen vielä tehnyt niin, että omista tai lapsen asioista ei anopille puhuta. Mies ei puhu minun tai lapsemme terveysasioita anopille. Hän ei kerro työtilanteestani, sosiaalisesta elämästäni tmv asioista anopille. Etäisyys minun puoleltani luo estoja tunkea liian lähelle elämäämme.
Oma 2v ei ole ollut vielä kenelläkään hoidossa ja kun sen aika koittaa, niin pyydän ystävääni, en anoppia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä tässä maailmassa on näköjään kaikenlaista. Jotkut valittaa, ettei isovanhemmat ikinä hoida heidän lapsiaan eikä lapset näin ollen saa sellaista hyvää suhdetta isovanhempiinsa, kuin mitä he tarvitsisivat. Ja toiset taas sitten valittavat, että isovanhemmat omii lapsia liikaa ja muutenkin on ihan hulluja niiden suhteen.
Toivottavasti kuitenkin on niin, että tänne kirjoittavat ovat molemmissa tapauksissa vähemmistössä. Itsekin olen mummo ja en ihan varmasti kuulu kumpaankaan ryhmään. Täytyy vain ihmetellä, että olenko todella tehnyt jotain oikein, kun lapsenlapsiin on hyvät suhteet ja heidän vanhempiinsakin. Olen kuitenkin toiminut vain ihan niin kuin yleensä toimitaan.
Totta kai minäkin olin lapsenlapsistani hurmoksissa, olin ihan sekaisin onnesta kun ensimmäinen syntyi. Mutta en minä vaan ikinä ole tunkenut itseäni lapsen äidin asemaan, minusta oli ihanaa olla nimenomaan mummo. Uskallan senkin myöntää, että olin minä joskus väsynytkin, kun lapsia hoidatettiin minulla niinkin paljon, vaikka olin työelämässä vielä ihan täysillä. Mutta en silti ikinä kieltäytynyt. Vieläkin tykkään, kun he jokainen käy meillä paljon, vaikka he onkin jo aikaihmisiä, ainakin melkein. Autan vieläkin kaikessa minkä voin. Koska he ovat ne ihmiset, jotka minulla on. Ja alkaahan heistäkin jo olla apua minulle.
On se surullista, että kuitenkin on noin vaikeita kiemuroita, mitä täällä olen nyt lukenut. Ymmärrän ihan hyvin näitä nuoria äitejä. Ei se minullekaan aina ollut helppoa anopin kanssa, mutta kun ikää on tullut, olen alkanut häntäkin muistella ihan hyvällä (on edesmennyt jo). Itse asiassa hän oli hauska ja räväkkä ihminen, vaikka otinkin nokkiini niin usein hänen puheistaan. En vaan ollut tottunut suorapuheisuuteen, kotonani aina hyssyteltiin. Ei näihin kertomuksiin täälläkään ole mitään taikatemppua, millä saisi asiat muuttumaan. Muuta kuin aika. Tuskin sekään lohduttaa, kun sanoo, että tämmöistä tämä elämä vaan on. Joskus se ikäväkin ihminen voi osoittautua ihmiseksi, joka on oikealla tavalla oikealla paikalla, kun kohdalle osuu. Omilla isovanhemmillani molemmin puolin oli niin paljon lapsenlapsia, että meistä kukaan ei varmasti ehtinyt olemaan erityisesti mikään mummon tai papan kultamuru, joten laihaksi jäi se puoli ihmissuhteista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vinkkejä kaivataan tilanteeseen kun mies ei ymmärrä äitinsä eli anoppini hulluutta.
Ero ei ole vaihtoehto, koska sittenhän lapsi on anopille vapaata riistaa aina kun on isällään.
Ajatuskin tästä saa mut voimaan erittäin huonosti!!On vaikeaa vähentää anopin näkemistä radikaalisti, kun mies näkee äitinsä sekoilut vain "innostuneena" ja "höpsönä" jnejne. hyväntahtoisena (jep jep.....). Totuus on alistaminen, ylikävely, vauvan omiminen, minun eli äidin täysi sivuuttaminen, rajojen jatkuva rikkominen jne.
Asiasta keskustellaan jokaisen anopin näkemisen jälkeen koska anoppi käyttäytyy joka kerta yllä mainituilla tavoilla. Mies on tälle käytökselle sokea. Suhteemme on aivan karilla tämän johdosta. En tiedä mitä tehdä. Jos puolustaudun, niin mies asettuu äitinsä puolelle ja minä kuulemma "ylireagoin" ja haluan vain tekemällä tehdä ongelmia. Aivan hirveä tilanne, mutta tosiaan erota ei voi,lapsen vuoksi.
Laadi selkeät säännöt miehellesi. Esim aina, AINA jos mummi ei anna vauvaa HETI takaisin, niin mies tekee selväksi sen, että nyt ja aina vauva menee vahemmalle välittömästi kun näin halutaan. Ja teroita miehelle, että vauvan tarpeet ovat etusijalla eikä vauvan tarve ole miellyttää ketään. Ja selvennä myös, että sinun ei pidä tarvita sanoa mitään, vaan mies puolustaa perhettään tässä konkreettisessa ja ennalta sovitussa tilanteessa heti ilman mitään kehoituksia sinulta.
Teet selväksi, että jos perustelu toiminnalle olisi ikinä "muttakun se loukkaantuu", niin tarve on vauvan tarpeisiin nähden merkityksetön. Sovitte, että tätä perustelua ei saa jatkossa esittää näistä asioista keskusteltaessa.
Vauva tarvitsee erityisesti äitiään ja häneen kehittyy primäärinen hoitosuhde. Äidin tarpeet ovat myös tärkeämpiä kuin mummin tarpeet. Te olete perhe, johon ei muut kuulu.
Itse olen vielä tehnyt niin, että omista tai lapsen asioista ei anopille puhuta. Mies ei puhu minun tai lapsemme terveysasioita anopille. Hän ei kerro työtilanteestani, sosiaalisesta elämästäni tmv asioista anopille. Etäisyys minun puoleltani luo estoja tunkea liian lähelle elämäämme.
Oma 2v ei ole ollut vielä kenelläkään hoidossa ja kun sen aika koittaa, niin pyydän ystävääni, en anoppia.
Juuri tätä olen miehelle sanonut, mutta ei ole mennyt perille. Viimeksi jopa kertoi anopille että päätettiin siirtää vauva omaan huoneeseen ja anoppi oli tietenkin heti kommentoimassa että "ei noin".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuten jo aiemmin kerroin anoppini on tehnyt töitä. Hän on ollut nuori äiti (toisin kuin minä) ja hänen anoppi on hoitanut lapset. Minusta tuntuu, että minun pitäisi olla sijais-synnyttäjä joka tekee hänelle vauvat joita hän nyt ehtisi hoitaa. Eli koska hän on ollut kiltti (ja töitä on ollut paljon) minunkin pitäisi olla. Lasta ei myöskään saisi laittaa kunnalliseen hoitoon, koska mummon tehtävä on hoitaa ja mummolassa on parempi. Kysyin, että mites tuo samanikäinen seura ja leikkikaverit toteutuu mummolassa. Vastaus oli, että onhan pappa. No lapsi meni kunnalliseen hoitopaikkaan.
Nyt meni mielenkiintoiseksi, jos pappa lasketaan samaan ikäluokkaan kuin pk-ikäinen lapsi 🤣
Eihän siitä ole ollut kysymys. Ymmärsin mummin ajatuksen siten että pappa voisi olla leikkikaverina. Suoraan sanoen vähän tekosyyn makua kieltäytyä sillä varjolla mummolahoidosta ettei lapsi saa ikäistään seuraa. Äiti voi viedä lasta leikkimään ikäiseensä seuraan jos kokee että lapsi muuten taantuu tai ei opi leikkimään (kyllä ne oppii, kumpikin huoli on turha). Mummola on tuttu, kiireetön ympäristö verrattuna meluisaan tarhaan. Monikaan mummo ei moista ehdottaisi, omat harrasteet menevät edelle. Lapsi tarvitsee identiteetin kehitykseen tunnetta omista juuristaan, itsestään osana sukupolvien ketjua, mummolta voi kysellä entisaikojen elämänmenosta, millä mummo leikki, kun oli lapsi, ym. Ja tottahan se on että mummot ovat hoitaneet aina, on tutkittukin että mummo on jo muinoin mahdollistanut lapsenlapsen selviytymistä ja kehitystä.
Mummoille sitä tunnustusta jota ennen saatiin, luottamuksen puutteen havaitseminen on pahimpia asioita joita mummona voi joutua kokemaan ja se tunnemyrsky, pettymys, keinottomuus on (väitän että jollain tapaa suurimmassa osassa) täällä kuvattujen ristiriitojen taustalla. Mummoillakin on tunteet, samat mitkä muilla, yhtäläiset ahdistuksen tunteet voivat kohdistua miniän tapaamiseen jos tuntuu että tekee kaiken väärin. Ei silloin kukaan pysty käyttäytyä luontevasti. Mummot ja lapsenlapset ovat yhdistelmä luottoa, rakkautta ja turvaa, elämän jälkiruoka niin kuin sanotaan. Älkää kiltit jatkako katkeruusmielialan ylläpitämistä älkääkä revitelkö vanhojen ihmisten henkkoht asioilla. Rakkaus mummoon ei vähennä lapsen rakkautta äitiinsä. Pidetään, me äiteinä ja naisina toistemme puolta yli sukupolvirajojen ja rakastetaan näitä arvokkaita aarteita yhdessä.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä tässä maailmassa on näköjään kaikenlaista. Jotkut valittaa, ettei isovanhemmat ikinä hoida heidän lapsiaan eikä lapset näin ollen saa sellaista hyvää suhdetta isovanhempiinsa, kuin mitä he tarvitsisivat. Ja toiset taas sitten valittavat, että isovanhemmat omii lapsia liikaa ja muutenkin on ihan hulluja niiden suhteen.
Toivottavasti kuitenkin on niin, että tänne kirjoittavat ovat molemmissa tapauksissa vähemmistössä. Itsekin olen mummo ja en ihan varmasti kuulu kumpaankaan ryhmään. Täytyy vain ihmetellä, että olenko todella tehnyt jotain oikein, kun lapsenlapsiin on hyvät suhteet ja heidän vanhempiinsakin. Olen kuitenkin toiminut vain ihan niin kuin yleensä toimitaan.
Totta kai minäkin olin lapsenlapsistani hurmoksissa, olin ihan sekaisin onnesta kun ensimmäinen syntyi. Mutta en minä vaan ikinä ole tunkenut itseäni lapsen äidin asemaan, minusta oli ihanaa olla nimenomaan mummo. Uskallan senkin myöntää, että olin minä joskus väsynytkin, kun lapsia hoidatettiin minulla niinkin paljon, vaikka olin työelämässä vielä ihan täysillä. Mutta en silti ikinä kieltäytynyt. Vieläkin tykkään, kun he jokainen käy meillä paljon, vaikka he onkin jo aikaihmisiä, ainakin melkein. Autan vieläkin kaikessa minkä voin. Koska he ovat ne ihmiset, jotka minulla on. Ja alkaahan heistäkin jo olla apua minulle.
On se surullista, että kuitenkin on noin vaikeita kiemuroita, mitä täällä olen nyt lukenut. Ymmärrän ihan hyvin näitä nuoria äitejä. Ei se minullekaan aina ollut helppoa anopin kanssa, mutta kun ikää on tullut, olen alkanut häntäkin muistella ihan hyvällä (on edesmennyt jo). Itse asiassa hän oli hauska ja räväkkä ihminen, vaikka otinkin nokkiini niin usein hänen puheistaan. En vaan ollut tottunut suorapuheisuuteen, kotonani aina hyssyteltiin. Ei näihin kertomuksiin täälläkään ole mitään taikatemppua, millä saisi asiat muuttumaan. Muuta kuin aika. Tuskin sekään lohduttaa, kun sanoo, että tämmöistä tämä elämä vaan on. Joskus se ikäväkin ihminen voi osoittautua ihmiseksi, joka on oikealla tavalla oikealla paikalla, kun kohdalle osuu. Omilla isovanhemmillani molemmin puolin oli niin paljon lapsenlapsia, että meistä kukaan ei varmasti ehtinyt olemaan erityisesti mikään mummon tai papan kultamuru, joten laihaksi jäi se puoli ihmissuhteista.
Kyllä tuo äitinä äidin paikalle tunkeminen on vaan niin luotaantyöntävää että ei juuri kiinnosta miettiä ko ihmistä enää koskaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuten jo aiemmin kerroin anoppini on tehnyt töitä. Hän on ollut nuori äiti (toisin kuin minä) ja hänen anoppi on hoitanut lapset. Minusta tuntuu, että minun pitäisi olla sijais-synnyttäjä joka tekee hänelle vauvat joita hän nyt ehtisi hoitaa. Eli koska hän on ollut kiltti (ja töitä on ollut paljon) minunkin pitäisi olla. Lasta ei myöskään saisi laittaa kunnalliseen hoitoon, koska mummon tehtävä on hoitaa ja mummolassa on parempi. Kysyin, että mites tuo samanikäinen seura ja leikkikaverit toteutuu mummolassa. Vastaus oli, että onhan pappa. No lapsi meni kunnalliseen hoitopaikkaan.
Nyt meni mielenkiintoiseksi, jos pappa lasketaan samaan ikäluokkaan kuin pk-ikäinen lapsi 🤣
Eihän siitä ole ollut kysymys. Ymmärsin mummin ajatuksen siten että pappa voisi olla leikkikaverina. Suoraan sanoen vähän tekosyyn makua kieltäytyä sillä varjolla mummolahoidosta ettei lapsi saa ikäistään seuraa. Äiti voi viedä lasta leikkimään ikäiseensä seuraan jos kokee että lapsi muuten taantuu tai ei opi leikkimään (kyllä ne oppii, kumpikin huoli on turha). Mummola on tuttu, kiireetön ympäristö verrattuna meluisaan tarhaan. Monikaan mummo ei moista ehdottaisi, omat harrasteet menevät edelle. Lapsi tarvitsee identiteetin kehitykseen tunnetta omista juuristaan, itsestään osana sukupolvien ketjua, mummolta voi kysellä entisaikojen elämänmenosta, millä mummo leikki, kun oli lapsi, ym. Ja tottahan se on että mummot ovat hoitaneet aina, on tutkittukin että mummo on jo muinoin mahdollistanut lapsenlapsen selviytymistä ja kehitystä.
Mummoille sitä tunnustusta jota ennen saatiin, luottamuksen puutteen havaitseminen on pahimpia asioita joita mummona voi joutua kokemaan ja se tunnemyrsky, pettymys, keinottomuus on (väitän että jollain tapaa suurimmassa osassa) täällä kuvattujen ristiriitojen taustalla. Mummoillakin on tunteet, samat mitkä muilla, yhtäläiset ahdistuksen tunteet voivat kohdistua miniän tapaamiseen jos tuntuu että tekee kaiken väärin. Ei silloin kukaan pysty käyttäytyä luontevasti. Mummot ja lapsenlapset ovat yhdistelmä luottoa, rakkautta ja turvaa, elämän jälkiruoka niin kuin sanotaan. Älkää kiltit jatkako katkeruusmielialan ylläpitämistä älkääkä revitelkö vanhojen ihmisten henkkoht asioilla. Rakkaus mummoon ei vähennä lapsen rakkautta äitiinsä. Pidetään, me äiteinä ja naisina toistemme puolta yli sukupolvirajojen ja rakastetaan näitä arvokkaita aarteita yhdessä.
Kun ei se mummo ole tässä se päähenkilö! Ei kaikki pyöri hänen ja hänen tunteidensa ja mielihalujensa ympärillä.
Miten vaikea tätä on käsittää?!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuten jo aiemmin kerroin anoppini on tehnyt töitä. Hän on ollut nuori äiti (toisin kuin minä) ja hänen anoppi on hoitanut lapset. Minusta tuntuu, että minun pitäisi olla sijais-synnyttäjä joka tekee hänelle vauvat joita hän nyt ehtisi hoitaa. Eli koska hän on ollut kiltti (ja töitä on ollut paljon) minunkin pitäisi olla. Lasta ei myöskään saisi laittaa kunnalliseen hoitoon, koska mummon tehtävä on hoitaa ja mummolassa on parempi. Kysyin, että mites tuo samanikäinen seura ja leikkikaverit toteutuu mummolassa. Vastaus oli, että onhan pappa. No lapsi meni kunnalliseen hoitopaikkaan.
Nyt meni mielenkiintoiseksi, jos pappa lasketaan samaan ikäluokkaan kuin pk-ikäinen lapsi 🤣
Eihän siitä ole ollut kysymys. Ymmärsin mummin ajatuksen siten että pappa voisi olla leikkikaverina. Suoraan sanoen vähän tekosyyn makua kieltäytyä sillä varjolla mummolahoidosta ettei lapsi saa ikäistään seuraa. Äiti voi viedä lasta leikkimään ikäiseensä seuraan jos kokee että lapsi muuten taantuu tai ei opi leikkimään (kyllä ne oppii, kumpikin huoli on turha). Mummola on tuttu, kiireetön ympäristö verrattuna meluisaan tarhaan. Monikaan mummo ei moista ehdottaisi, omat harrasteet menevät edelle. Lapsi tarvitsee identiteetin kehitykseen tunnetta omista juuristaan, itsestään osana sukupolvien ketjua, mummolta voi kysellä entisaikojen elämänmenosta, millä mummo leikki, kun oli lapsi, ym. Ja tottahan se on että mummot ovat hoitaneet aina, on tutkittukin että mummo on jo muinoin mahdollistanut lapsenlapsen selviytymistä ja kehitystä.
Mummoille sitä tunnustusta jota ennen saatiin, luottamuksen puutteen havaitseminen on pahimpia asioita joita mummona voi joutua kokemaan ja se tunnemyrsky, pettymys, keinottomuus on (väitän että jollain tapaa suurimmassa osassa) täällä kuvattujen ristiriitojen taustalla. Mummoillakin on tunteet, samat mitkä muilla, yhtäläiset ahdistuksen tunteet voivat kohdistua miniän tapaamiseen jos tuntuu että tekee kaiken väärin. Ei silloin kukaan pysty käyttäytyä luontevasti. Mummot ja lapsenlapset ovat yhdistelmä luottoa, rakkautta ja turvaa, elämän jälkiruoka niin kuin sanotaan. Älkää kiltit jatkako katkeruusmielialan ylläpitämistä älkääkä revitelkö vanhojen ihmisten henkkoht asioilla. Rakkaus mummoon ei vähennä lapsen rakkautta äitiinsä. Pidetään, me äiteinä ja naisina toistemme puolta yli sukupolvirajojen ja rakastetaan näitä arvokkaita aarteita yhdessä.
Edelleen, se vauva ei näistä asioista välitä eikä tiedä yhtään mitään. Joo, tutkittu on että mummo on muinoin mahdollistanut lapsenlapsen selviytymistä ja kehitystä, tässä on ollut kyse vauvan äidin äidistä, EI isän äidistä.
https://yle.fi/uutiset/3-10635527
"Tutkimuksessa kävi ilmi, että 2–5-vuotiaat taaperot selvisivät lähes 30 prosenttia todennäköisemmin, jos äidinpuoleinen isoäiti oli läsnä lapsen elämässä. Tulos vahvistaa tutkijoiden oletusta siitä, että luonnonvalinta suosii naisten pitkäikäisyyttä.
Yllättävä löydös oli se, että iäkkään tai heikkokuntoisen isänpuoleisen isoäidin läsnäolo oli haitallista. Vaikka tutkijat eivät tutkimuksessa voineet vahvistaa syytä, he uskovat, että saman katon alla asumiseen liittyvä kilpailu heikensi taaperon mahdollisuuksia."
En ihmettele yhtään...
Päivähoitoikäisen lapsen kuuluu olla ikäistensä kanssa leikkimässä. Ei mummolassa jauhamassa mummon käpylehmistä.
Sitä nuorempi kuuluu kotiin. Ei mummolaan jauhamaan käpylehmistä.
Eikä se mummo ole mikään portinvartija sukuun tai historiaan. Vaikka miten itse niin kuvittelisikin!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuten jo aiemmin kerroin anoppini on tehnyt töitä. Hän on ollut nuori äiti (toisin kuin minä) ja hänen anoppi on hoitanut lapset. Minusta tuntuu, että minun pitäisi olla sijais-synnyttäjä joka tekee hänelle vauvat joita hän nyt ehtisi hoitaa. Eli koska hän on ollut kiltti (ja töitä on ollut paljon) minunkin pitäisi olla. Lasta ei myöskään saisi laittaa kunnalliseen hoitoon, koska mummon tehtävä on hoitaa ja mummolassa on parempi. Kysyin, että mites tuo samanikäinen seura ja leikkikaverit toteutuu mummolassa. Vastaus oli, että onhan pappa. No lapsi meni kunnalliseen hoitopaikkaan.
Nyt meni mielenkiintoiseksi, jos pappa lasketaan samaan ikäluokkaan kuin pk-ikäinen lapsi 🤣
Eihän siitä ole ollut kysymys. Ymmärsin mummin ajatuksen siten että pappa voisi olla leikkikaverina. Suoraan sanoen vähän tekosyyn makua kieltäytyä sillä varjolla mummolahoidosta ettei lapsi saa ikäistään seuraa. Äiti voi viedä lasta leikkimään ikäiseensä seuraan jos kokee että lapsi muuten taantuu tai ei opi leikkimään (kyllä ne oppii, kumpikin huoli on turha). Mummola on tuttu, kiireetön ympäristö verrattuna meluisaan tarhaan. Monikaan mummo ei moista ehdottaisi, omat harrasteet menevät edelle. Lapsi tarvitsee identiteetin kehitykseen tunnetta omista juuristaan, itsestään osana sukupolvien ketjua, mummolta voi kysellä entisaikojen elämänmenosta, millä mummo leikki, kun oli lapsi, ym. Ja tottahan se on että mummot ovat hoitaneet aina, on tutkittukin että mummo on jo muinoin mahdollistanut lapsenlapsen selviytymistä ja kehitystä.
Mummoille sitä tunnustusta jota ennen saatiin, luottamuksen puutteen havaitseminen on pahimpia asioita joita mummona voi joutua kokemaan ja se tunnemyrsky, pettymys, keinottomuus on (väitän että jollain tapaa suurimmassa osassa) täällä kuvattujen ristiriitojen taustalla. Mummoillakin on tunteet, samat mitkä muilla, yhtäläiset ahdistuksen tunteet voivat kohdistua miniän tapaamiseen jos tuntuu että tekee kaiken väärin. Ei silloin kukaan pysty käyttäytyä luontevasti. Mummot ja lapsenlapset ovat yhdistelmä luottoa, rakkautta ja turvaa, elämän jälkiruoka niin kuin sanotaan. Älkää kiltit jatkako katkeruusmielialan ylläpitämistä älkääkä revitelkö vanhojen ihmisten henkkoht asioilla. Rakkaus mummoon ei vähennä lapsen rakkautta äitiinsä. Pidetään, me äiteinä ja naisina toistemme puolta yli sukupolvirajojen ja rakastetaan näitä arvokkaita aarteita yhdessä.
Kyllä se vaan on niin että vauvan tarpeet menee AINA mummon tunteiden ja halujen edelle. Jos mummo ei tätä tajua niin saa lähteä ja pysyäkin poissa.
Kuten jo aiemmin kerroin anoppini on tehnyt töitä. Hän on ollut nuori äiti (toisin kuin minä) ja hänen anoppi on hoitanut lapset. Minusta tuntuu, että minun pitäisi olla sijais-synnyttäjä joka tekee hänelle vauvat joita hän nyt ehtisi hoitaa. Eli koska hän on ollut kiltti (ja töitä on ollut paljon) minunkin pitäisi olla. Lasta ei myöskään saisi laittaa kunnalliseen hoitoon, koska mummon tehtävä on hoitaa ja mummolassa on parempi. Kysyin, että mites tuo samanikäinen seura ja leikkikaverit toteutuu mummolassa. Vastaus oli, että onhan pappa. No lapsi meni kunnalliseen hoitopaikkaan.