Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Muita, jotka ette voi sietää lasten "tunnekasvattamista"?
15.10.2018 |
Tee mieli vetää naamapalmut joka kerta, kun esim. avoimessa pk:ssa joku lapsista on käyttäytynyt huonosti ja sitten sen äiti tai isä aloittaa sen saman tunnekasvatuspälätyksen. Sehän siis kuuluu pienin vaihteluin näin: "kulta pieni, minä näen, että sinä olet vihainen ja on aivan ok olla vihainen, mutta ei silti saa ottaa toisen lelua/lyödä toista/etuilla jonossa". Sitten kun tämä fraasi on toistettu, niin se mukula päästetään jatkamaan hölmöilyjään toisten lasten sekaan.
Mikähän siinä on, että juuri kukaan vanhempi ei näköjään osaa ajatella kasvatusasioista itse vaan pitää mennä sen neuvolan suositteleman tunnekasvatuksen mukaan vaikka hyvin näkisi ettei se toimi ja että se kuulostaa lapsestakin aivan naurettavalta.
Kommentit (306)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihminen ei tiedä olevansa vihainen tai iloinen jollei hänelle ole siitä lapsena tuhanteen kertaan lässytetty. Niin se vaan on.
Otetaanpa esimerkki. Ville, 4 vuotta näkee että Petterillä on hieno uusi lelu. Petteri ei anna Villen lainata sitä. Ville lyö Petteriä. Tässä tilanteessa ap huutaisi Villelle "ei saa lyödä" ja veisi jäähylle. Mikä on ihan ok toki sekin. Lyöminen loppuu ja annetaan viesti että se on väärin.
Joku toinen voisi sanoa: Ville, ei saa lyödä. Sinua varmaan harmittaa kun Petterillä on uusi lelu eikä hän anna sinun lainata sitä. Petteri, se on kyllä hieno lelu, voisitko antaa Villen lainata ihan pikku hetkeksi? Ai et, olisi kyllä reilua antaa. Ei siltikään? (koska yleensähän lapset ei anna). No Ville, se on Petterin uusi lelu eikä Petteri nyt halua lainata. Ehkä joskus toiste. Sinullakin on joskus niin tärkeitä leluja ettet halua lainata niitä muille ihan heti.
Tässä tulee nyt monta asiaa opetettua lapselle. Ensin selvitetään kiukun syy. Sitten näytetään mallia että toisen lelua voi kehua vaikka itse haluaisikin sitä katsoa. Sitten ehdotetaan että voisiko kuitenkin antaa, annetaan malli reilusta käytöksestä. Kun ei voi niin opetellaan kunnioittamaan toisen omaisuutta ja tahtoa. Siinä oppii sietämään pettymyksiä. Sitten vielä opetellaan vähän empatiaa että miltä itsestä tuntuisi, sekä Ville että Petteri. Tätä kun toistetaan x tuhatta kertaa niin em. taidot sitten kehittyvät.
Se on kummallista miksi niin monen mielestä tämä on turhaa ja typerää.
Ihmeellisesti oletat, että jos joku ei käytä tätä tunteidensanoituslitaniaa niin hän ei pyrkisi sovittelemaan lasten riitoja ja ymmärtämään, että miksi se riita syntyi.
Ei lapsen vanhempi ole tyhmä vaikkei hän sanoittaisikaan lapsensa tunteita.
Miten sovitellaan vaikka yllä mainittu riita sanoittamatta lasten tunteita? Pelkästään se, että kysyt "haluaako" Petteri lainata lelua, on tunnepuhetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihminen ei tiedä olevansa vihainen tai iloinen jollei hänelle ole siitä lapsena tuhanteen kertaan lässytetty. Niin se vaan on.
Otetaanpa esimerkki. Ville, 4 vuotta näkee että Petterillä on hieno uusi lelu. Petteri ei anna Villen lainata sitä. Ville lyö Petteriä. Tässä tilanteessa ap huutaisi Villelle "ei saa lyödä" ja veisi jäähylle. Mikä on ihan ok toki sekin. Lyöminen loppuu ja annetaan viesti että se on väärin.
Joku toinen voisi sanoa: Ville, ei saa lyödä. Sinua varmaan harmittaa kun Petterillä on uusi lelu eikä hän anna sinun lainata sitä. Petteri, se on kyllä hieno lelu, voisitko antaa Villen lainata ihan pikku hetkeksi? Ai et, olisi kyllä reilua antaa. Ei siltikään? (koska yleensähän lapset ei anna). No Ville, se on Petterin uusi lelu eikä Petteri nyt halua lainata. Ehkä joskus toiste. Sinullakin on joskus niin tärkeitä leluja ettet halua lainata niitä muille ihan heti.
Tässä tulee nyt monta asiaa opetettua lapselle. Ensin selvitetään kiukun syy. Sitten näytetään mallia että toisen lelua voi kehua vaikka itse haluaisikin sitä katsoa. Sitten ehdotetaan että voisiko kuitenkin antaa, annetaan malli reilusta käytöksestä. Kun ei voi niin opetellaan kunnioittamaan toisen omaisuutta ja tahtoa. Siinä oppii sietämään pettymyksiä. Sitten vielä opetellaan vähän empatiaa että miltä itsestä tuntuisi, sekä Ville että Petteri. Tätä kun toistetaan x tuhatta kertaa niin em. taidot sitten kehittyvät.
Se on kummallista miksi niin monen mielestä tämä on turhaa ja typerää.
Ihmeellisesti oletat, että jos joku ei käytä tätä tunteidensanoituslitaniaa niin hän ei pyrkisi sovittelemaan lasten riitoja ja ymmärtämään, että miksi se riita syntyi.
Ei lapsen vanhempi ole tyhmä vaikkei hän sanoittaisikaan lapsensa tunteita.
Miten sovittelet vaikka em. riidan ja autat ymmärtämään, ilman "tunteidensanoituslitaniaa"? Annapa tulla omat vuorosanat, haluaisin kuulla.
Ei minulla ole mitään vuorosanoja. Katson mikä tilanne kulloinkin on ja sovitan sanat sen mukaan.
Näen tämän siten, että siitä on apua lapsille, joilla on ongelmia tunteiden käsittelyn kanssa. Suurimmalla osalla lapsista ei näitä ongelmia ole, ja he turhaantuvat.
Tässä on kumminkin kyse vain negatiivisista tunteista, eikä positiivisista, joten koko homma pohjaa lapsilla yleensä vihanhallintaan eikä siinä sinänsä ole mitään uutta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuo "saa olla vihainen" on aivan tarpeetonta sanoa tuollaisessa tilanteessa. Ihme lässytystä.
Ei se tunne lapselta mihinkään katoa, vaikka sen hiljentää uhkailulla, huudolla ja kielloilla. Lapsi tukahduttaa vihaisuutensa, mutta sekö sitten on hyvä?
Itse sanon omilleni (3-, 7- ja 9-vuotiaat), että saat olla vihainen, mutta et voi satuttaa muita tai paiskoa ovia. Et voi huutaa toisen korvaan, mutta voit mennä toiseen huoneeseen huutamaan. Saat olla eri mieltä, saat suuttua, saat olla surullinen.
Jäähyjä en harrasta, mutta ohjaan kyllä muualle ja pysyn itse jossain lähellä. Ja jos itselläni menee hermot, niin sanon sen, ja jos olen todella vihainen, menen pois tilanteesta. Ei ole helppoa, mutta minut kasvatettiin huutamalla, haukkumalla, tukistamalla, lyttäämällä ja vertaamalla muihin. En halua omilleni samaa.
Uskotko, että jossain on paljonkin vanhempia jotka hokevat suuttuneelle lapselleen, että "et saa olla vihainen" ja pakottavat tämän sitten rangaistuksen uhalla näyttämään tekohymyä?
En ole tuo jolta kysyit, mutta olen kuullut monenkin aikuisen (jopa omien lasteni isän, joka on paras tuntemani isä) komentavan lasta, että älä kiukuttele. Toki hyvin abstrakti ilmaus, mutta luulisin sen tarkoittavan nimenomaan, että älä näytä kiukkua.
Pitääkö tunteiden sanoittajien mielestä siis lapsen antaa aina vapaasti kiukutella? Ei siis saa välittää siitä, että kiukuttelu on lähiympäristöä vahvasti häiritsevää toimintaa ja sitä paitsi ylipäätään hedelmätöntä ja typerää käytöstä?
Mielestäni lapsi vaan hämmentyy jos hänelle rynnätään heti sanomaan että "saa olla vihainen" jos on joku riita, kusaamis tms. tilanne. Ajattelee vaan että mitä ihmettä tuo aikuinen nyt selittää tuossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap:n lapset opettelevat sitten aikanaan tunteiden tunnistamista terapiassa. Hivenen ehkä ärtyneinä siitä, että muut ovat vastaavaa päässeet harjoittelemaan jo lapsina ja siitä ihmissuhteissaan hyötyneet.
En muista, että kukaan olisi tunnekasvattanut lapsiaan vielä 5–10 vuotta sitten. On näillä vanhemmilla ikäluokilla varmaan pahat traumat. Terapiajonossa ollaan kaikki.
Kyllä minua ainakin on tunnekasvatettu ja sen, mitä pystyn esim isovanhempieni käytöksestä lapsiani kohtaan (eli lapsenlapsenlapsiaan) huomaamaan, myös he ovat hyviä tunnekasvattamaan. Sitä vaan ei kutsuttu silloin tunnekasvatukseksi. Se oli ihan normaalia lapselle juttelua ja hänen tarpeisiinsa vastaamista. "Voi taidat olla nyt vihainen kun et saanut lähteä ulos, mutta ei me nyt voida mennä ulos kun pitää syödä ensin". Ihan tavallista!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuo "saa olla vihainen" on aivan tarpeetonta sanoa tuollaisessa tilanteessa. Ihme lässytystä.
Ei se tunne lapselta mihinkään katoa, vaikka sen hiljentää uhkailulla, huudolla ja kielloilla. Lapsi tukahduttaa vihaisuutensa, mutta sekö sitten on hyvä?
Itse sanon omilleni (3-, 7- ja 9-vuotiaat), että saat olla vihainen, mutta et voi satuttaa muita tai paiskoa ovia. Et voi huutaa toisen korvaan, mutta voit mennä toiseen huoneeseen huutamaan. Saat olla eri mieltä, saat suuttua, saat olla surullinen.
Jäähyjä en harrasta, mutta ohjaan kyllä muualle ja pysyn itse jossain lähellä. Ja jos itselläni menee hermot, niin sanon sen, ja jos olen todella vihainen, menen pois tilanteesta. Ei ole helppoa, mutta minut kasvatettiin huutamalla, haukkumalla, tukistamalla, lyttäämällä ja vertaamalla muihin. En halua omilleni samaa.
Uskotko, että jossain on paljonkin vanhempia jotka hokevat suuttuneelle lapselleen, että "et saa olla vihainen" ja pakottavat tämän sitten rangaistuksen uhalla näyttämään tekohymyä?
Ei ehkä noin, mutta esim. mun kaveri ei saanut näyttää negatiivisia tunteita kotonaan. Jos häntä kiukutti tai itkuraivostutti tai jotain muuta, hänet käskettiin omaan huoneeseensa rauhoittumaan ja tulemaan ulos "kun osaa olla ihmisiksi". No nyt hän käy terapiassa opettelemassa sitä, että kaikenlaisia tunteita saa olla ja miten niitä ilmaistaan ilman että tulee pelko siitä että muut hylkäävät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuo "saa olla vihainen" on aivan tarpeetonta sanoa tuollaisessa tilanteessa. Ihme lässytystä.
Ei se tunne lapselta mihinkään katoa, vaikka sen hiljentää uhkailulla, huudolla ja kielloilla. Lapsi tukahduttaa vihaisuutensa, mutta sekö sitten on hyvä?
Itse sanon omilleni (3-, 7- ja 9-vuotiaat), että saat olla vihainen, mutta et voi satuttaa muita tai paiskoa ovia. Et voi huutaa toisen korvaan, mutta voit mennä toiseen huoneeseen huutamaan. Saat olla eri mieltä, saat suuttua, saat olla surullinen.
Jäähyjä en harrasta, mutta ohjaan kyllä muualle ja pysyn itse jossain lähellä. Ja jos itselläni menee hermot, niin sanon sen, ja jos olen todella vihainen, menen pois tilanteesta. Ei ole helppoa, mutta minut kasvatettiin huutamalla, haukkumalla, tukistamalla, lyttäämällä ja vertaamalla muihin. En halua omilleni samaa.
Uskotko, että jossain on paljonkin vanhempia jotka hokevat suuttuneelle lapselleen, että "et saa olla vihainen" ja pakottavat tämän sitten rangaistuksen uhalla näyttämään tekohymyä?
En ole tuo jolta kysyit, mutta olen kuullut monenkin aikuisen (jopa omien lasteni isän, joka on paras tuntemani isä) komentavan lasta, että älä kiukuttele. Toki hyvin abstrakti ilmaus, mutta luulisin sen tarkoittavan nimenomaan, että älä näytä kiukkua.
Pitääkö tunteiden sanoittajien mielestä siis lapsen antaa aina vapaasti kiukutella? Ei siis saa välittää siitä, että kiukuttelu on lähiympäristöä vahvasti häiritsevää toimintaa ja sitä paitsi ylipäätään hedelmätöntä ja typerää käytöstä?
Ihan ensiksi meidän pitäisi selvittää, mitä se kiukuttelu on. Onko se kiukun tuntemista vai kiukun näyttämistä? Mitä me odotamme lapselta, kun kiellämme kiukuttelemasta?
Itse olisin toivonut että vanhempani olisivat tunnekasvattaneet minua. Jouduin itse opettelemaan esimerkiksi tunteiden nimeämistä yli kaksikymppisenä. Olisin luultavasti säästynyt murrosiän masennusjaksolta jos olisin osannut tunnistaa ja nimetä tunteitani.
Eli itse pidän tunnekasvatusta omien kokemuksieni pohjalta todella tärkeänä omille tuleville lapsilleni.
Ja sille kommentoijalle, joka oli sitä mieltä että lapset nolostuvat kun heidän tunteita nimetään. Jokainen lapsi toivoo, että heidän tunteensa huomioidaan, mikä tapahtuu esimerkiksi silloin kun tunteita nimetään: " Huomaan, että sinua harmittaa kun et saa juosta kaupassa, mutta täällä täytyy kävellä ettei törmää muihin ihmisiin tai hyllyihin." Vertaa lauseeseen: "Älä juokse. Älä nyt viitsi kiukutella."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei niit tunteita joka tilanteessa pidä selittää ja sanoittaa. SIlloin tällöin kannattaa keskustella lapsen tason mukaisesti.
Maailmaan ja elämään se lapsi kasvaa, ja monia sääntöjä ja tapoja on, joihin joko sopeutuu tai itkee ja sopeutuu.
Tuskin kukaan niin tekeekään, ehkä vain jotkut muotityyliin hurahtaneet. Ajatus siitä, että lasta koulutetaan kuin koiraa: mitään ei selitetä, elämä on vain lyhyitä ohjeita: EI, HYVÄ, TULE jne täynnä ei taida olla kovin hedelmällistä. Minut kasvatettiin pitämään negatiiviset tunteet sisällä, tuohon aikaan ei käsketty laittamaan tekohymyä kasvoille, selkäsauna riitti lopettamaan turhan huudon ja kiukun. Ei kovin toimiva tapa, näin jälkeenpäin arvioituna. Itsellä yksi lapsista on ADD, rauhallinen, mutta impulsiivisuus näkyy tunteiden heilahteluna, paniikkihäiriöinä jne. Häntä auttoi todella paljon omien tunteiden tunnistaminen ja tunteiden erottaminen tekemisestä. Nykyään päässyt eroon paniikeisa, tunteet eivät enää heilauttele niin paljon. Ja kyllä niitä tunteita hänen kanssaa sanoitettiin myös teini-iässä, halusi itsekin sitä. Myrskyt päässä oli repiviä, mutta niistä tuli vähemmän pelottavia kun ne sai puhua ääneen, kun vielä aikuisena vakuutti että tulevat hälvenemään niinkuin tekivätkin. Ja mitä hyötyä tuollaisesta kasvatustyylistä on ollut pojalle? No, kirjoitti ylioppilaaksi, opiskelee, seurustelee, on tasapainoisen ja onnellisen oloinen. Vaikka tunteet heilahtelevatkin, osaa suhtautua siihen tyynesti eikä lähde jokaiseen omaan tunteeseensa "mukaan".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onnea vaan näille teinien tunteiden sanoittamiseen.
Ajatuksena vähän niin kuin on, että teinien puolesta ei enää tarvitse sanoittaa. Kuuntelin tässä yhtenä päivänä sivusta, kun 7-vuotias poikani jälkipui naapurin tytön kanssa riitaansa. "Anteeksi, että huusin sulle. Mua alkoi harmittaa, kun et huomannut mun tärkeää asiaa..." Tuntuu että harva aikuinenkaan suomalainen mies tuohon pystyy.
Meillä 3v osaa tän myös. "Anteeksi, minua harmittaa kun en saanut sitä/on paha mieli koska.."
Samoin 15 ja 17v pojat sanoittaa suuttumustaan. Täällä ei pauku ovet eikä huudeta kun sellaiseen ei ole mallia annettu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuo "saa olla vihainen" on aivan tarpeetonta sanoa tuollaisessa tilanteessa. Ihme lässytystä.
Jotenkin veikkaan, ettei pienellä lapsella yleensä ole hajuakaan mitä äiti tai isä oikeasti tavoittelee sillä sanonnalla "näen että olet vihainen ja saa olla vihainen". "Saa olla vihainen" varsinkin on niin abstraktia ajattelua ja erilaisten käsitteiden ymmärtämistä edellyttävää, että sen tavoiteltu tarkoitus jää herkästi aikuiseltakin ymmärtämättä. Mitä siinä oikeasti saa ja ei saa, jos "saa olla vihainen"
Niin, aivan kuten sanoit, että se jää helposti aikuiseltakin ymmärtämättä. Minä ainakin olen tavannut elämässäni kymmeniä ellei satoja aikuisia ihmisiä, jotka eivät ole osanneet käsitellä omaa vihantunnettaan, vaan he ovat purkaneet sen muihin ihmisiin tai fyysiseen ympäristöönsä. Ja tämä puolestaan on aiheuttanut enemmän tai vähemmän vahinkoa niissä toisissa ihmisissä tai ympäristössä. Eiköhän niistäkin tilanteista olisi selvitty aikuismaisemmin ja fiksummin, kun olisi taustalla se elinikäinen oppiminen omista tunteistaan ja siitä, ettei niitä tarvitse hävetä, piilotella tai tukahduttaa, ja olisi opittuna rakentavat keinot ilmaista näitä tunteita.
Mä niin näen sellaisen jurottavan suo malaismiehen tuon ajatusmaailman taustalla tai uhrina. Että sisällä kuohuu, painetaan se alas, hyi kamala jotain ak kojen tunteita, nämä on kiellettyjä, ahdistaa, viinaa, tur paan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap:n lapset opettelevat sitten aikanaan tunteiden tunnistamista terapiassa. Hivenen ehkä ärtyneinä siitä, että muut ovat vastaavaa päässeet harjoittelemaan jo lapsina ja siitä ihmissuhteissaan hyötyneet.
En muista, että kukaan olisi tunnekasvattanut lapsiaan vielä 5–10 vuotta sitten. On näillä vanhemmilla ikäluokilla varmaan pahat traumat. Terapiajonossa ollaan kaikki.
Tässä kun teini-ikäisten kanssa tekee mielenterveystyötä niin huomaa, että 5-10 vuotta sitten on jäänyt jokunen tunne sanoittamatta. "Ahistaa" niin ettei voi tehdä mitään kun ei tiedä mitä sen ahistamisensa kanssa tekisi. Eikä ainakaan tiedä miks ahistaa, koska sitä ei ole koskaan kukaan kannustanut miettimään tai auttanut huomaamaan. Ja sitten kun jonkun avulla pääsee puhumaan siitä, että onko siellä takana ehkä pettymys, suru, hylätyksi tulemisen pelko tai riittämättömyys, niin asiaa pystyykin ehkä jo jotenkin kohtaamaan ja käsittelemään. Ja toimimaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta lässytys yli yksivuotiaalle kertoo aina siitä että kyseessä on erityislapsi eli jollakin tapaa kehitysvammainen, joka ei normaalia ihmistenvälistä puhetta ymmärrä.
Jos sinusta on väärin että lapselle kerrotaan mitä hän teki väärin, niin mitä sitten pitäisi tehdä? Lyödä sanomatta mitään?
Vierailija kirjoitti:
Minusta lässytys yli yksivuotiaalle kertoo aina siitä että kyseessä on erityislapsi eli jollakin tapaa kehitysvammainen, joka ei normaalia ihmistenvälistä puhetta ymmärrä.
Missä aloituksessa puhuttiin lässytyksestä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onnea vaan näille teinien tunteiden sanoittamiseen.
Ajatuksena vähän niin kuin on, että teinien puolesta ei enää tarvitse sanoittaa. Kuuntelin tässä yhtenä päivänä sivusta, kun 7-vuotias poikani jälkipui naapurin tytön kanssa riitaansa. "Anteeksi, että huusin sulle. Mua alkoi harmittaa, kun et huomannut mun tärkeää asiaa..." Tuntuu että harva aikuinenkaan suomalainen mies tuohon pystyy.
Meillä 3v osaa tän myös. "Anteeksi, minua harmittaa kun en saanut sitä/on paha mieli koska.."
Samoin 15 ja 17v pojat sanoittaa suuttumustaan. Täällä ei pauku ovet eikä huudeta kun sellaiseen ei ole mallia annettu.
Meidän 7v:llä, josta kerroin edellä, taas paukkuvat välillä ovet ja tulee huutoa, vaikka vanhemmat ja sisarukset ovat lehmänhermoja. Joten ei se perheen malli yksistään auta, kun on tietty temperamentti. Meidän lapsi muistuttaa edesmennyttä isovanhempaa.
Mutta juuri siksi tunnepuhe onkin tullut tarpeeseen, kun perheessä ei ole ollut valmista mallia, kuinka tuollaisella räiskyvämmällä persoonalla eletään ja vaalitaan ihmissuhteita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuo "saa olla vihainen" on aivan tarpeetonta sanoa tuollaisessa tilanteessa. Ihme lässytystä.
Ei se tunne lapselta mihinkään katoa, vaikka sen hiljentää uhkailulla, huudolla ja kielloilla. Lapsi tukahduttaa vihaisuutensa, mutta sekö sitten on hyvä?
Itse sanon omilleni (3-, 7- ja 9-vuotiaat), että saat olla vihainen, mutta et voi satuttaa muita tai paiskoa ovia. Et voi huutaa toisen korvaan, mutta voit mennä toiseen huoneeseen huutamaan. Saat olla eri mieltä, saat suuttua, saat olla surullinen.
Jäähyjä en harrasta, mutta ohjaan kyllä muualle ja pysyn itse jossain lähellä. Ja jos itselläni menee hermot, niin sanon sen, ja jos olen todella vihainen, menen pois tilanteesta. Ei ole helppoa, mutta minut kasvatettiin huutamalla, haukkumalla, tukistamalla, lyttäämällä ja vertaamalla muihin. En halua omilleni samaa.
Uskotko, että jossain on paljonkin vanhempia jotka hokevat suuttuneelle lapselleen, että "et saa olla vihainen" ja pakottavat tämän sitten rangaistuksen uhalla näyttämään tekohymyä?
En ole tuo jolta kysyit, mutta olen kuullut monenkin aikuisen (jopa omien lasteni isän, joka on paras tuntemani isä) komentavan lasta, että älä kiukuttele. Toki hyvin abstrakti ilmaus, mutta luulisin sen tarkoittavan nimenomaan, että älä näytä kiukkua.
Pitääkö tunteiden sanoittajien mielestä siis lapsen antaa aina vapaasti kiukutella? Ei siis saa välittää siitä, että kiukuttelu on lähiympäristöä vahvasti häiritsevää toimintaa ja sitä paitsi ylipäätään hedelmätöntä ja typerää käytöstä?
Öö tottakai saa olla surullinen ja vihainen jos niin nyt tuntee?! Entä jos sinä olet surullinen ja joku tulee sanomaan ”lopeta heti tuo sureminen tai et saa ruokaa! Nyt hymyilet väkisin!” Ihan sairasta!
Itse jos seuraan toisen vanhemman kasvatustyyliä niin se kohta missä alkaa oma sietokyky loppua niin on väkivalta. Mutta meitå on monenlaisia.
Alue: Aihe vapaa
En tajua mitä uutta tuossa on. Noin on tehty maailman sivu. Joku vaan on keksinyt sille idioottimainen nimen "tunteiden sanoittaminen". Ennen se oli ihan puhumista. En ymmärrä mitä "tunteita sanoitat" kertomalla että ensin syödään ruoka ja sitten saat banaanin.
Ja että tämä "tunteiden sanoittaminen" oikeen opitaan ja se mullistaa kotiolot.