Muita, jotka ette voi sietää lasten "tunnekasvattamista"?

Minusta tuo "saa olla vihainen" on aivan tarpeetonta sanoa tuollaisessa tilanteessa. Ihme lässytystä.

Vierailija kirjoitti:

Ap:n lapset opettelevat sitten aikanaan tunteiden tunnistamista terapiassa. Hivenen ehkä ärtyneinä siitä, että muut ovat vastaavaa päässeet harjoittelemaan jo lapsina ja siitä ihmissuhteissaan hyötyneet.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen erään vanhemman naisen, joka ei voi yhtään ymmärtää tällaista lasten tunnekasvatusta. Hän itse on käyttänyt todella karuja ja ikäviä tapoja lapsiinsa (ja myöhemmin lapsenlapsiin) syyllistämistä, marttyrointia, lasten mustavalkoista vertailua toisiinsa... Lasten tulee käyttäytyä kuin pienet aikuiset. Jos lapset eivät jaksa, ymmärrystä ei heru. Ei kannuteta asettumalla lapsen asemaan, ei mitään sellaista.

On sanomattakin selvää, että hänen omat tunnetaitonsa ovat hyvin olemattomat. Todennäköisesti hän jatkaa sitä edellisten sukupolvien perintöä havahtumatta sen vahingollisuuteen.

Ideologioille tyypillistä on, että kaikki jotka eivät kannata kyseistä ideologiaa pyritään näkemään jotenkin häiriintyneinä tai jopa pahoina ihmisinä. Se pätee myös tähän tunnekasvatusideologiaan.

Mielenkiintoista on, että kun tämän tunnekasvatus aikanaan menee pois muodista ja tilalle tulee jotain uutta, niin silloin tunnekasvattajat tulevat kokemaan aivan samanlaista arvostelua kuin tunnekasvatusta harrastamattomat tällä hetkellä.

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo "saa olla vihainen" on aivan tarpeetonta sanoa tuollaisessa tilanteessa. Ihme lässytystä.

Eikö lapsille sitten ikinä saisi sanoa mitään, mikä ei ole täysin välttämätöntä?

Ja miksi on tarpeetonta auttaa lasta ymmärtämään, että tunne ja teko ovat kaksi eri asiaa, ja kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta kaikki teot eivät.

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo "saa olla vihainen" on aivan tarpeetonta sanoa tuollaisessa tilanteessa. Ihme lässytystä.

Ei se tunne lapselta mihinkään katoa, vaikka sen hiljentää uhkailulla, huudolla ja kielloilla. Lapsi tukahduttaa vihaisuutensa, mutta sekö sitten on hyvä?

Itse sanon omilleni (3-, 7- ja 9-vuotiaat), että saat olla vihainen, mutta et voi satuttaa muita tai paiskoa ovia. Et voi huutaa toisen korvaan, mutta voit mennä toiseen huoneeseen huutamaan. Saat olla eri mieltä, saat suuttua, saat olla surullinen.

Jäähyjä en harrasta, mutta ohjaan kyllä muualle ja pysyn itse jossain lähellä. Ja jos itselläni menee hermot, niin sanon sen, ja jos olen todella vihainen, menen pois tilanteesta. Ei ole helppoa, mutta minut kasvatettiin huutamalla, haukkumalla, tukistamalla, lyttäämällä ja vertaamalla muihin. En halua omilleni samaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:n lapset opettelevat sitten aikanaan tunteiden tunnistamista terapiassa. Hivenen ehkä ärtyneinä siitä, että muut ovat vastaavaa päässeet harjoittelemaan jo lapsina ja siitä ihmissuhteissaan hyötyneet.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen erään vanhemman naisen, joka ei voi yhtään ymmärtää tällaista lasten tunnekasvatusta. Hän itse on käyttänyt todella karuja ja ikäviä tapoja lapsiinsa (ja myöhemmin lapsenlapsiin) syyllistämistä, marttyrointia, lasten mustavalkoista vertailua toisiinsa... Lasten tulee käyttäytyä kuin pienet aikuiset. Jos lapset eivät jaksa, ymmärrystä ei heru. Ei kannuteta asettumalla lapsen asemaan, ei mitään sellaista.

On sanomattakin selvää, että hänen omat tunnetaitonsa ovat hyvin olemattomat. Todennäköisesti hän jatkaa sitä edellisten sukupolvien perintöä havahtumatta sen vahingollisuuteen.

Ideologioille tyypillistä on, että kaikki jotka eivät kannata kyseistä ideologiaa pyritään näkemään jotenkin häiriintyneinä tai jopa pahoina ihmisinä. Se pätee myös tähän tunnekasvatusideologiaan.

Mielenkiintoista on, että kun tämän tunnekasvatus aikanaan menee pois muodista ja tilalle tulee jotain uutta, niin silloin tunnekasvattajat tulevat kokemaan aivan samanlaista arvostelua kuin tunnekasvatusta harrastamattomat tällä hetkellä.

Meinaatko, että esimerkiksi marttyroinnissa ei ole muuta vikaa kuin se että se on poissa muodista?

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo "saa olla vihainen" on aivan tarpeetonta sanoa tuollaisessa tilanteessa. Ihme lässytystä.

Jotenkin veikkaan, ettei pienellä lapsella yleensä ole hajuakaan mitä äiti tai isä oikeasti tavoittelee sillä sanonnalla "näen että olet vihainen ja saa olla vihainen". "Saa olla vihainen" varsinkin on niin abstraktia ajattelua ja erilaisten käsitteiden ymmärtämistä edellyttävää, että sen tavoiteltu tarkoitus jää herkästi aikuiseltakin ymmärtämättä. Mitä siinä oikeasti saa ja ei saa, jos "saa olla vihainen"

Vierailija kirjoitti:

Ihminen ei tiedä olevansa vihainen tai iloinen jollei hänelle ole siitä lapsena tuhanteen kertaan lässytetty. Niin se vaan on.

Otetaanpa esimerkki. Ville, 4 vuotta näkee että Petterillä on hieno uusi lelu. Petteri ei anna Villen lainata sitä. Ville lyö Petteriä. Tässä tilanteessa ap huutaisi Villelle "ei saa lyödä" ja veisi jäähylle. Mikä on ihan ok toki sekin. Lyöminen loppuu ja annetaan viesti että se on väärin. 

Joku toinen voisi sanoa: Ville, ei saa lyödä. Sinua varmaan harmittaa kun Petterillä on uusi lelu eikä hän anna sinun lainata sitä. Petteri, se on kyllä hieno lelu, voisitko antaa Villen lainata ihan pikku hetkeksi? Ai et, olisi kyllä reilua antaa. Ei siltikään? (koska yleensähän lapset ei anna). No Ville, se on Petterin uusi lelu eikä Petteri nyt halua lainata. Ehkä joskus toiste. Sinullakin on joskus niin tärkeitä leluja ettet halua lainata niitä muille ihan heti.

Tässä tulee nyt monta asiaa opetettua lapselle. Ensin selvitetään kiukun syy. Sitten näytetään mallia että toisen lelua voi kehua vaikka itse haluaisikin sitä katsoa. Sitten ehdotetaan että voisiko kuitenkin antaa, annetaan malli reilusta käytöksestä. Kun ei voi niin opetellaan kunnioittamaan toisen omaisuutta ja tahtoa. Siinä oppii sietämään pettymyksiä. Sitten vielä opetellaan vähän empatiaa että miltä itsestä tuntuisi, sekä Ville että Petteri. Tätä kun toistetaan x tuhatta kertaa niin em. taidot sitten kehittyvät.

Se on kummallista miksi niin monen mielestä tämä on turhaa ja typerää.

Vierailija kirjoitti:

Ihminen ei tiedä olevansa vihainen tai iloinen jollei hänelle ole siitä lapsena tuhanteen kertaan lässytetty. Niin se vaan on.

Ehkä tietää, ehkä ei, mutta on se paljon helpompaa sanoa, että nyt olen vihainen, jos siihen on lapsena opetettu. Ja että sen saa sanoa ja näyttää, mutta sen takia ei silti saa käyttäytyä miten tahansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo "saa olla vihainen" on aivan tarpeetonta sanoa tuollaisessa tilanteessa. Ihme lässytystä.

Jotenkin veikkaan, ettei pienellä lapsella yleensä ole hajuakaan mitä äiti tai isä oikeasti tavoittelee sillä sanonnalla "näen että olet vihainen ja saa olla vihainen". "Saa olla vihainen" varsinkin on niin abstraktia ajattelua ja erilaisten käsitteiden ymmärtämistä edellyttävää, että sen tavoiteltu tarkoitus jää herkästi aikuiseltakin ymmärtämättä. Mitä siinä oikeasti saa ja ei saa, jos "saa olla vihainen"

Periaatteessa siinä vanhempi puhuu itselleen. Moni nykyajan aikuinen ei ole saanut lapsena olla vihainen, ja siksi oman lapsen vihaisuus voi vihastuttaa itseä.

Mutta kyllä pienikin lapsi ymmärtää ydinasian: tunteet tulevat ja menevät, mutta tekoja pitää hillitä. Ei se niin vaikea asia ole.

Jotenkin tuo tunteiden sanoitus tuntuu hurjalta, että aikuinen kertoo lapselle, miltä hänestä tuntuu. Kuitenkaan aikuinen ei sitä voi tietää, etenkään, jos ei tunne psykologiaa ja muutoin ole perillä siitä, miten tunnemaailma toimii. Silti se on riski, että kerrotaan täysin vääriä tunteita. En jotenkin tiedä, onko sekään hyvä, että ulkopuolelta kerrotaan, että "susta tuntuu nyt tältä, tältä ja tältä". Ahaa, siitä voi olla todella todella suurta vahinkoa, jos on yhtään väärässä. Ja muutenkin, jos minulle joku kertoisi, miltä minusta milloinkin tuntuu, kokisin sen todella nöyryyttävänä. Tunteita voi opettaa kyllä nimeämään ja tunnistamaan muutenkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo "saa olla vihainen" on aivan tarpeetonta sanoa tuollaisessa tilanteessa. Ihme lässytystä.

Ei se tunne lapselta mihinkään katoa, vaikka sen hiljentää uhkailulla, huudolla ja kielloilla. Lapsi tukahduttaa vihaisuutensa, mutta sekö sitten on hyvä?

Itse sanon omilleni (3-, 7- ja 9-vuotiaat), että saat olla vihainen, mutta et voi satuttaa muita tai paiskoa ovia. Et voi huutaa toisen korvaan, mutta voit mennä toiseen huoneeseen huutamaan. Saat olla eri mieltä, saat suuttua, saat olla surullinen.

Jäähyjä en harrasta, mutta ohjaan kyllä muualle ja pysyn itse jossain lähellä. Ja jos itselläni menee hermot, niin sanon sen, ja jos olen todella vihainen, menen pois tilanteesta. Ei ole helppoa, mutta minut kasvatettiin huutamalla, haukkumalla, tukistamalla, lyttäämällä ja vertaamalla muihin. En halua omilleni samaa.

Uskotko, että jossain on paljonkin vanhempia jotka hokevat suuttuneelle lapselleen, että "et saa olla vihainen" ja pakottavat tämän sitten rangaistuksen uhalla näyttämään tekohymyä?

Olen ollut pitkään samaa mieltä aloittajan kanssa. Sitten pääsin omassa psykoterapiassani niin pitkälle, että selvisi, että en tunnista tunteitani ja sen syy löytyy lapsuudesta: etenkään negatiivisille tunteille ei löydy nimiä, koska niiden näyttämisestä on kotona saanut vain rangaistuksen tai vähintäänkin huomata, että nyt tuntemalla näin pikku Saana sai äidin ja isän pahoille mielin. Älä enää tunne näin. Ihmissuhteeni ovat aina menneet päin seiniä, koska vain patoan tunteitani enkä salli itseni tuntea mitään ikävää, vaikka minua kohdeltaisiin miten.

Pelkkä tunnelässyttäminen ei mielestäni edelleenkään johda mihinkään, mutta jotenkin ne tunteet, syyt ja seuraukset kannattaa lapselle opetella selittämään.

Ei niit tunteita joka tilanteessa pidä selittää ja sanoittaa. SIlloin tällöin kannattaa keskustella lapsen tason mukaisesti.

Maailmaan ja elämään se lapsi kasvaa, ja monia sääntöjä ja tapoja on, joihin joko sopeutuu tai itkee ja sopeutuu.

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tuo tunteiden sanoitus tuntuu hurjalta, että aikuinen kertoo lapselle, miltä hänestä tuntuu. Kuitenkaan aikuinen ei sitä voi tietää, etenkään, jos ei tunne psykologiaa ja muutoin ole perillä siitä, miten tunnemaailma toimii. Silti se on riski, että kerrotaan täysin vääriä tunteita. En jotenkin tiedä, onko sekään hyvä, että ulkopuolelta kerrotaan, että "susta tuntuu nyt tältä, tältä ja tältä". Ahaa, siitä voi olla todella todella suurta vahinkoa, jos on yhtään väärässä. Ja muutenkin, jos minulle joku kertoisi, miltä minusta milloinkin tuntuu, kokisin sen todella nöyryyttävänä. Tunteita voi opettaa kyllä nimeämään ja tunnistamaan muutenkin.

Minä kyllä kysyn lapsiltani, että oisko tämä nyt sitä tai tätä. Siinä lapsi joutuu itsekin miettimään, että onko se nälkä vai kateus vai joku muu, mikä suututtaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:n lapset opettelevat sitten aikanaan tunteiden tunnistamista terapiassa. Hivenen ehkä ärtyneinä siitä, että muut ovat vastaavaa päässeet harjoittelemaan jo lapsina ja siitä ihmissuhteissaan hyötyneet.

En muista, että kukaan olisi tunnekasvattanut lapsiaan vielä 5–10 vuotta sitten. On näillä vanhemmilla ikäluokilla varmaan pahat traumat. Terapiajonossa ollaan kaikki.

No esimerkiksi masennukseen sairastuu elämässään joka viides suomalainen ja terapioihin on itse asiassa tosi pitkät jonot. Yhtenä syynä ehkä juuri tämä, kun tunteita ei ole lapsena opittu tunnustamaan eikä niistä osata puhua.

Mutta koskaan ei tietenkään seuraavaa sukupolvea saa edes yrittää kasvattaa onnellisemmaksi kuin mitä itse on ollut tai mitä omat vanhemmat olivat, koska jotakuta voi vaikka ärsyttää. Ap toki ei ole itse vastuussa tunteista, jota toisten vanhempien toiminta hänessä herättää, vaan näiden pitäisi alkaa toimia toisin, jottei häntä ärsyttäisi.

Masennus on viime vuosina vain lisääntynyt. Uusinta uutta on jo pikkulapsilla diagnosoidut masennukset. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen ei tiedä olevansa vihainen tai iloinen jollei hänelle ole siitä lapsena tuhanteen kertaan lässytetty. Niin se vaan on.

Otetaanpa esimerkki. Ville, 4 vuotta näkee että Petterillä on hieno uusi lelu. Petteri ei anna Villen lainata sitä. Ville lyö Petteriä. Tässä tilanteessa ap huutaisi Villelle "ei saa lyödä" ja veisi jäähylle. Mikä on ihan ok toki sekin. Lyöminen loppuu ja annetaan viesti että se on väärin. 

Joku toinen voisi sanoa: Ville, ei saa lyödä. Sinua varmaan harmittaa kun Petterillä on uusi lelu eikä hän anna sinun lainata sitä. Petteri, se on kyllä hieno lelu, voisitko antaa Villen lainata ihan pikku hetkeksi? Ai et, olisi kyllä reilua antaa. Ei siltikään? (koska yleensähän lapset ei anna). No Ville, se on Petterin uusi lelu eikä Petteri nyt halua lainata. Ehkä joskus toiste. Sinullakin on joskus niin tärkeitä leluja ettet halua lainata niitä muille ihan heti.

Tässä tulee nyt monta asiaa opetettua lapselle. Ensin selvitetään kiukun syy. Sitten näytetään mallia että toisen lelua voi kehua vaikka itse haluaisikin sitä katsoa. Sitten ehdotetaan että voisiko kuitenkin antaa, annetaan malli reilusta käytöksestä. Kun ei voi niin opetellaan kunnioittamaan toisen omaisuutta ja tahtoa. Siinä oppii sietämään pettymyksiä. Sitten vielä opetellaan vähän empatiaa että miltä itsestä tuntuisi, sekä Ville että Petteri. Tätä kun toistetaan x tuhatta kertaa niin em. taidot sitten kehittyvät.

Se on kummallista miksi niin monen mielestä tämä on turhaa ja typerää.

Ihmeellisesti oletat, että jos joku ei käytä tätä tunteidensanoituslitaniaa niin hän ei pyrkisi sovittelemaan lasten riitoja ja ymmärtämään, että miksi se riita syntyi.

Ei lapsen vanhempi ole tyhmä vaikkei hän sanoittaisikaan lapsensa tunteita.

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tuo tunteiden sanoitus tuntuu hurjalta, että aikuinen kertoo lapselle, miltä hänestä tuntuu. Kuitenkaan aikuinen ei sitä voi tietää, etenkään, jos ei tunne psykologiaa ja muutoin ole perillä siitä, miten tunnemaailma toimii. Silti se on riski, että kerrotaan täysin vääriä tunteita. En jotenkin tiedä, onko sekään hyvä, että ulkopuolelta kerrotaan, että "susta tuntuu nyt tältä, tältä ja tältä". Ahaa, siitä voi olla todella todella suurta vahinkoa, jos on yhtään väärässä. Ja muutenkin, jos minulle joku kertoisi, miltä minusta milloinkin tuntuu, kokisin sen todella nöyryyttävänä. Tunteita voi opettaa kyllä nimeämään ja tunnistamaan muutenkin.

täysin samoin olen ajatellut

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo "saa olla vihainen" on aivan tarpeetonta sanoa tuollaisessa tilanteessa. Ihme lässytystä.

Ei se tunne lapselta mihinkään katoa, vaikka sen hiljentää uhkailulla, huudolla ja kielloilla. Lapsi tukahduttaa vihaisuutensa, mutta sekö sitten on hyvä?

Itse sanon omilleni (3-, 7- ja 9-vuotiaat), että saat olla vihainen, mutta et voi satuttaa muita tai paiskoa ovia. Et voi huutaa toisen korvaan, mutta voit mennä toiseen huoneeseen huutamaan. Saat olla eri mieltä, saat suuttua, saat olla surullinen.

Jäähyjä en harrasta, mutta ohjaan kyllä muualle ja pysyn itse jossain lähellä. Ja jos itselläni menee hermot, niin sanon sen, ja jos olen todella vihainen, menen pois tilanteesta. Ei ole helppoa, mutta minut kasvatettiin huutamalla, haukkumalla, tukistamalla, lyttäämällä ja vertaamalla muihin. En halua omilleni samaa.

Uskotko, että jossain on paljonkin vanhempia jotka hokevat suuttuneelle lapselleen, että "et saa olla vihainen" ja pakottavat tämän sitten rangaistuksen uhalla näyttämään tekohymyä?

En ole tuo jolta kysyit, mutta olen kuullut monenkin aikuisen (jopa omien lasteni isän, joka on paras tuntemani isä) komentavan lasta, että älä kiukuttele. Toki hyvin abstrakti ilmaus, mutta luulisin sen tarkoittavan nimenomaan, että älä näytä kiukkua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen ei tiedä olevansa vihainen tai iloinen jollei hänelle ole siitä lapsena tuhanteen kertaan lässytetty. Niin se vaan on.

Otetaanpa esimerkki. Ville, 4 vuotta näkee että Petterillä on hieno uusi lelu. Petteri ei anna Villen lainata sitä. Ville lyö Petteriä. Tässä tilanteessa ap huutaisi Villelle "ei saa lyödä" ja veisi jäähylle. Mikä on ihan ok toki sekin. Lyöminen loppuu ja annetaan viesti että se on väärin. 

Joku toinen voisi sanoa: Ville, ei saa lyödä. Sinua varmaan harmittaa kun Petterillä on uusi lelu eikä hän anna sinun lainata sitä. Petteri, se on kyllä hieno lelu, voisitko antaa Villen lainata ihan pikku hetkeksi? Ai et, olisi kyllä reilua antaa. Ei siltikään? (koska yleensähän lapset ei anna). No Ville, se on Petterin uusi lelu eikä Petteri nyt halua lainata. Ehkä joskus toiste. Sinullakin on joskus niin tärkeitä leluja ettet halua lainata niitä muille ihan heti.

Tässä tulee nyt monta asiaa opetettua lapselle. Ensin selvitetään kiukun syy. Sitten näytetään mallia että toisen lelua voi kehua vaikka itse haluaisikin sitä katsoa. Sitten ehdotetaan että voisiko kuitenkin antaa, annetaan malli reilusta käytöksestä. Kun ei voi niin opetellaan kunnioittamaan toisen omaisuutta ja tahtoa. Siinä oppii sietämään pettymyksiä. Sitten vielä opetellaan vähän empatiaa että miltä itsestä tuntuisi, sekä Ville että Petteri. Tätä kun toistetaan x tuhatta kertaa niin em. taidot sitten kehittyvät.

Se on kummallista miksi niin monen mielestä tämä on turhaa ja typerää.

Ihmeellisesti oletat, että jos joku ei käytä tätä tunteidensanoituslitaniaa niin hän ei pyrkisi sovittelemaan lasten riitoja ja ymmärtämään, että miksi se riita syntyi.

Ei lapsen vanhempi ole tyhmä vaikkei hän sanoittaisikaan lapsensa tunteita.

Miten sovittelet vaikka em. riidan ja autat ymmärtämään, ilman "tunteidensanoituslitaniaa"? Annapa tulla omat vuorosanat, haluaisin kuulla.

Yksi keskeinen juttu mikä tunnekasvattajilta jää täysin huomiotta on se, että lapsi tekee monia kiellettyjä asioita ihan vain siksi, että hän kokee siitä olevan itselleen hyötyä. Lapsi ei siis tällöin tee sitä kiellettyä asiaa ymmärtämättömyyttään vaan siksi, että hän kokee kielletyn teon tuoman hyödyn olevan suurempi kuin mahdollisen rangaistuksen tai muun seuraamuksen tuottama haitta (ja jos rangaistusta tai seuraamusta ei tule ollenkaan, niin sen paino hyöty/haitta-laskemassa on kuten tunnettua nolla).