Lue keskustelun säännöt.
En onnistu saamaan ystäviä
14.10.2018 |
Tapaan uuden, kivalta vaikuttavan tyypin. Vaikuttaa siltä, että tulemme hyvin juttuun. Toinen ihminen näyttää käytöksensä perusteella siltä, että hän on viihtynyt seurassani - kuten myös minä hänen seurassaan. Lopuksi jutellaan, että olisi kiva nähdä. Jään odottamaan yhteydenottoa iloisena. Mitään ei kuitenkaan kuulu.
Kyselen jossain vaiheessa perään ja toinen iloisena yhteydenotosta suostuu uuteen tapaamiseen. Taas on mukavaa ja sovitaan, että nähdään uudelleen... Mutta mitään ei toisesta vieläkään kuulu, otit itse yhteyttä tai et. Onko muita joille toistuvasti käy näin? Jos jossain vaiheessa huomautat, että olisi kiva että toinenkin ottaisi yhteyttä sinuun, niin saatat saada pahoitteluja hajamielisyydestä, kiireestä, mutta mikään ei silti muutu.
Ovatko ihmissuhteet nykyään yleisesti tällaisia vai onko minulla erityisen paljon huonoa tuuria matkassa? Vaikea kuvitella, että ihmiset haluaisivat nähdä enää uudelleen, jos tapaamiset olisivat tuntuneet ikäviltä.
Kommentit (158)
Eihän se helppoa ole löytää ystäviä, ei edes sellaisia ihmisiä kenen kanssa olis jotain puhuttavaa. Moni tuntuu niin lyhytjänteiseltä, että ei pysty sopimaan (ja pitämään) mitään edes viikon päähän. On myös vähän hassua ottaa toiseen yhteyttä ja sitten olla puhumatta yhtään mitään. Ei kovin pitkälle jaksa hohtimilla ruveta toisesta mitään kaivamaan, jos kommunikaatiokyky tuntuu ihan olemattomalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli nuoruudessa tuollainen ystävä. Vanhempana sai sitten hyvin vaikeasti kehitysvammaisen lapsen. Niin se elämä opettaa.
Minkä yhteyden ajattelet noilla asioilla olevan? Jos olisi kutsunut sua kylään, ei olisi tullut kehitysvammaista lasta?
Pakkovastuuta, raskasta sellaista. En minä hänestä kärsinyt, moni ihminen kähipiirissä hänen itsekkyydestään ja muiden hyväksikäytöstä kyllä.
Asioilla ei ole yhteyttä - vain todella nappiin osuva sattuma.
Eivät kaikki silti opi vaikeuksistaan. Ystävänä tuo henkilö saattaa yhä käyttäytyä kuten ennenkin, täysin riippumatta siitä millaisen lapsen hän on saanut.
Vierailija kirjoitti:
Eihän se helppoa ole löytää ystäviä, ei edes sellaisia ihmisiä kenen kanssa olis jotain puhuttavaa. Moni tuntuu niin lyhytjänteiseltä, että ei pysty sopimaan (ja pitämään) mitään edes viikon päähän. On myös vähän hassua ottaa toiseen yhteyttä ja sitten olla puhumatta yhtään mitään. Ei kovin pitkälle jaksa hohtimilla ruveta toisesta mitään kaivamaan, jos kommunikaatiokyky tuntuu ihan olemattomalta.
Tämä. Ja peruutuksien syynä jotakin ”tuntuu tänään niin hajanaiselta”. Selvä!
Ahdistavaahan se on, jos toisesta asioiden pihalle saanti on kuin pukkia lypsäisi. Mutta vielä pahempaa on kieltämättä se, että teeskennellään ”kivaa”, ja sen jälkeen hiljaisuus.
Tämä on hankala asia. Jos tapaa mukavan ihmisen, jonka seurassa viihtyy, pitäisi ymmärtää torjua ko henkilö ja kieltäytyä kaikista kutsuista ja ehdotuksista, jos ei aio ystävystyä tämän kanssa? Pelkkä tuttavuus tai kaveruus ei siis riitä?
Vierailija kirjoitti:
Tämä on hankala asia. Jos tapaa mukavan ihmisen, jonka seurassa viihtyy, pitäisi ymmärtää torjua ko henkilö ja kieltäytyä kaikista kutsuista ja ehdotuksista, jos ei aio ystävystyä tämän kanssa? Pelkkä tuttavuus tai kaveruus ei siis riitä?
Jos tämä toinen tyyppi sanoo sinulle, että hän haluaisi tavata sinua vaikka säännöllisesti viikoittain tai kuukausittain, niin olisi hyvä sanoa heti kättelyssä, että sinä et ehdi tavata noin usein, vaan pari kertaa vuodessa on sinusta riittävästi. Se olisi se olennainen juttu, että yhdessä juteltaisiin onko samankaltaisia ajatuksia tutustumisen suhteen.
Luokatonta on todeta koko ajan toiselle pitkän aikaa, että tämän seurassa on tosi mukavaa ja olisi hirveän kiva nähdä useammin, mutta valitettavasti nyt ei onnistu, eikä nyt onnistu, eikä nytkään onnistu... Eli toimia sillä tavoin, että toinen joutuu itsekseen miettimään haluaako toinen olla tekemisissä vai ei, kun viestit ovat ristiriitaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sitten on niitä joiden yhteydenpito supistuu tasolle viesti sillointällöin. Tapaaminen ei järjesty tai jos järjestyy, se perutaan viimehetkellä. Toiset taas on niitä joilla on kova hinku tutustua uusiin ihmisiin ja jotka kutsuu kylään vähän kaikkia mutta ei sitoudu keneenkään niin että tapaisi säännöllisesti. Jolloin ystävyydet jää joka suuntaan pinnalliseksi ja lyhytaikaiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Onko sama ilmiö muille tuttu? Tuntuu ikävältä, ettei oma seura jaksa muita kiinnostaa, vaikka toinen alkuun vaikuttaisikin sinusta tykänneet. Ja myös puhuisi siihen suuntaan, että on seurassasi viihtynyt ja haluaisi nähdä uudelleen.
Kyllä sun seurasi kiinnostaa, mutta kun on parikymmentä muutakin, joiden seura kiinnostaa. On paljon helpompaa, että sinä uutena tuttavuutena otat yhteyttä silloin, kun sinulle sopii.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko sama ilmiö muille tuttu? Tuntuu ikävältä, ettei oma seura jaksa muita kiinnostaa, vaikka toinen alkuun vaikuttaisikin sinusta tykänneet. Ja myös puhuisi siihen suuntaan, että on seurassasi viihtynyt ja haluaisi nähdä uudelleen.
Kyllä sun seurasi kiinnostaa, mutta kun on parikymmentä muutakin, joiden seura kiinnostaa. On paljon helpompaa, että sinä uutena tuttavuutena otat yhteyttä silloin, kun sinulle sopii.
Niin, helpompaa sinulle. Minulle taas tuo ei kannata, koska löydän sen jälkeen itseni taas yhdestä yksipuolisesta ihmissuhteesta, jos hyväksyn tuollaisen lähtöasetelman. Ei rupea kilpailemaan ajastasi ja huomiostasi, jollet sinä sitä muuten kykene antamaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmetyttää vain se, että miten ihmeessä omat tulkinnat sosiaalisista tilanteista menevät noin pahasti pieleen, että kuvittelet muiden seurassasi käyttäytymisensä perusteella yleensä olevan kiinnostuneita tutustumaan sinuun? Jos he eivät sitä kuitenkaan ole. Olen kuvitellut, että ihmisiin tutustutaan yleensä ajan kanssa, mutta minuun ei ilmeisesti haluta tutustua. Mietin tosissaan sitä, että mitä teen väärin? Onko se niin, että jo ensimmäisellä kerralla on tehtävä jotenkin aivan ilmiömäinen vaikutelma ihmisiin tai sitten tutustuminen ei enää etene mihinkään suuntaan?
Todella tuttua. Minäkin olen taipuvainen nykyisin miettimään oman arvostelukykyni puutteellisuutta. Vastavierailu- ja vieraanvaraisuustapauksista olen varma, koska tiedän näiden henkilöiden kuitenkin olevan aktiivisia muiden ihmisten kanssa - minut yksinkertaisesti sijoitetaan jollekin ulkokehälle satunaiseksi tuttavaksi. Myöskään itse en ymmärrä logiikkaa. En varmasti tyrkytä seuraani tai ole yli-innokas, sen verran varovainen minusta on tullut, samoin jo lähes kammottaa oman arviointikyvyn viallisuus: minun ”hyvä yhteys” toiseen ihmiseen ei sitten ilmeisesti olekaan lähimainkaan hyvä, vaan jotakin aivan muuta, koska toisen panostus jatkoon on nolla.
Itsekin olen muuttunut varovaisemmiksi etten vaikuttaisi liikaa tuputtavan muille seuraani. Tuntuu silti kurjalta olla myöskin hyvin paljon itsekseen suhteessa siihen miten muiden seuraa kaipaisi. En vain oikeasti ymmärrä tarvetta käyttää kauniita korulauseita miten kiva oli nähdä, jos toinen ei sittenkään sitä oikeasti tarkoita.
Sinusta olisi mukavampi kuulla päin naamaa, että ei tosiaan kiinnosta tavata, mielellään vielä niin että siinä ympärillä on muita kuuntelemassa? Ok.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli nuoruudessa tuollainen ystävä. Vanhempana sai sitten hyvin vaikeasti kehitysvammaisen lapsen. Niin se elämä opettaa.
Minkä yhteyden ajattelet noilla asioilla olevan? Jos olisi kutsunut sua kylään, ei olisi tullut kehitysvammaista lasta?
No tottakai vammainen lapsi oli rangaistus siitä, ettei halunnut jotakin itsekeskeistä ilkiötä ystäväksi.
Minusta on ihme, että noin ikävä ihminen koskaan löytäisi ystäviä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on hankala asia. Jos tapaa mukavan ihmisen, jonka seurassa viihtyy, pitäisi ymmärtää torjua ko henkilö ja kieltäytyä kaikista kutsuista ja ehdotuksista, jos ei aio ystävystyä tämän kanssa? Pelkkä tuttavuus tai kaveruus ei siis riitä?
Jos tämä toinen tyyppi sanoo sinulle, että hän haluaisi tavata sinua vaikka säännöllisesti viikoittain tai kuukausittain, niin olisi hyvä sanoa heti kättelyssä, että sinä et ehdi tavata noin usein, vaan pari kertaa vuodessa on sinusta riittävästi. Se olisi se olennainen juttu, että yhdessä juteltaisiin onko samankaltaisia ajatuksia tutustumisen suhteen.
Luokatonta on todeta koko ajan toiselle pitkän aikaa, että tämän seurassa on tosi mukavaa ja olisi hirveän kiva nähdä useammin, mutta valitettavasti nyt ei onnistu, eikä nyt onnistu, eikä nytkään onnistu... Eli toimia sillä tavoin, että toinen joutuu itsekseen miettimään haluaako toinen olla tekemisissä vai ei, kun viestit ovat ristiriitaisia.
Samaa mieltä. Ei vaan ole koskaan tullut tilannetta, että kukaan uusi tuttavuus olisi sanonut mitään tuollaista. Siis asettanut ehtoja, kuinka usein häntä pitää tavata eikä mun tehdä vastatarjoista, kuinka usein olen valmis tapaamaan häntä. Kaikki mun ystävyyssuhteeni ovat alkaneet siten, että ensin ollaan oltu yhteydessä harvakseltaan tuttavina, sitten vähän useammin kavereina ja lopuksi on käynyt niin, että kaikista kavereista toisesta on tullut se, jota pyydetään ensimmäisenä mukaan ja tästä on pikkuhiljaa syntynyt ystävyys. En siis ole koskaan tehnyt tutustumisvaiheessa mitään tapaamissopimuksia eikä kyllä ole kukaan sellaisen tekemistä ehdottanutkaan.
Mä lähden siitä, että jos toinen ilahtuu yhteydenotosta ja vieläpä tapaa mua, kun pyydän mukaani jonnekin, hän ei tee sitä vastentahtoisesti. Jos tekee, se on sitten hänen päänsärkynsä. Jos mua ei huvita lähteä jonnekin toisen kanssa enkä ilahdu hänen yhteydenotostaan, niin en kyllä siloin edes väitä ilahtuvani enkä todellakaan lähde hänen kanssaan mihinkään. Suurin osa aikuisiällä solmituista ihmissuhteista on kuitenkin vain tuttavuuksia tai kaveruuksia ja muiden ihmisten kanssa voi viettää aikaansa ihan ilman ystävystymistarkoitustakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli nuoruudessa tuollainen ystävä. Vanhempana sai sitten hyvin vaikeasti kehitysvammaisen lapsen. Niin se elämä opettaa.
Minkä yhteyden ajattelet noilla asioilla olevan? Jos olisi kutsunut sua kylään, ei olisi tullut kehitysvammaista lasta?
Pakkovastuuta, raskasta sellaista. En minä hänestä kärsinyt, moni ihminen kähipiirissä hänen itsekkyydestään ja muiden hyväksikäytöstä kyllä.
Asioilla ei ole yhteyttä - vain todella nappiin osuva sattuma.
Miten sairas ajatusmaailma voikaan olla. Että sinusta on sopivaa että joku elää koko elämänsä vammaisena, koska sinä olet (hyvästä syystä) ilman ystäviä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmetyttää vain se, että miten ihmeessä omat tulkinnat sosiaalisista tilanteista menevät noin pahasti pieleen, että kuvittelet muiden seurassasi käyttäytymisensä perusteella yleensä olevan kiinnostuneita tutustumaan sinuun? Jos he eivät sitä kuitenkaan ole. Olen kuvitellut, että ihmisiin tutustutaan yleensä ajan kanssa, mutta minuun ei ilmeisesti haluta tutustua. Mietin tosissaan sitä, että mitä teen väärin? Onko se niin, että jo ensimmäisellä kerralla on tehtävä jotenkin aivan ilmiömäinen vaikutelma ihmisiin tai sitten tutustuminen ei enää etene mihinkään suuntaan?
Todella tuttua. Minäkin olen taipuvainen nykyisin miettimään oman arvostelukykyni puutteellisuutta. Vastavierailu- ja vieraanvaraisuustapauksista olen varma, koska tiedän näiden henkilöiden kuitenkin olevan aktiivisia muiden ihmisten kanssa - minut yksinkertaisesti sijoitetaan jollekin ulkokehälle satunaiseksi tuttavaksi. Myöskään itse en ymmärrä logiikkaa. En varmasti tyrkytä seuraani tai ole yli-innokas, sen verran varovainen minusta on tullut, samoin jo lähes kammottaa oman arviointikyvyn viallisuus: minun ”hyvä yhteys” toiseen ihmiseen ei sitten ilmeisesti olekaan lähimainkaan hyvä, vaan jotakin aivan muuta, koska toisen panostus jatkoon on nolla.
Itsekin olen muuttunut varovaisemmiksi etten vaikuttaisi liikaa tuputtavan muille seuraani. Tuntuu silti kurjalta olla myöskin hyvin paljon itsekseen suhteessa siihen miten muiden seuraa kaipaisi. En vain oikeasti ymmärrä tarvetta käyttää kauniita korulauseita miten kiva oli nähdä, jos toinen ei sittenkään sitä oikeasti tarkoita.
Sinusta olisi mukavampi kuulla päin naamaa, että ei tosiaan kiinnosta tavata, mielellään vielä niin että siinä ympärillä on muita kuuntelemassa? Ok.
Miksei vain voi tapaamisen jälkeen toivottaa hyvää jatkoa toiselle? Miksi pitää vihjailla siihen suuntaan, että olisi kiva nähdä myöhemmin jne., jos tosiasiassa mielenkiintoa siihen ei juurikaan ole?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tervetuloa vuoteen 2018. Olen nähnyt ihmisiä jotka ovat juuri noita jotka eivät ota yhteyttä ja itsekin siitä kertoneet. He eivät tee sitä tahallaan, ovat vain jollain tavalla tyhmiä.
He ovat luoneet asetelman jossa olettavat että heitä kaivataan ja hyväsydämmiset ja herkemmät ihmiset ovat ennemmin yhteydessä. Ei kannata pahoittaa mieltään, itse olen 24-vuotias mies ja nykyään en omista enää kuin muutaman aidon ystävän, loput ovat tuttuja. Ihmissuhteet eivät synny väkisin vaan sattumien kautta. Ihminen on laumaolento, tarvitsemme ihmisiä ympärillemme, mutta nykymaailmassa kaikilla on "kiireitä" (työt) ja loppuaika menee hoitaessa "asioita" jotka nekin liittyvät yleensä rahaan. Tsemppiä sulle ja ystäviä löydät varmasti, muista olla itse itsellesi paras ystävä ja nauti omasta seurastasi niin sitä kautta se heijastuu ulospäin ja muutkin ovat helposti yhteydessä.
Vierailija kirjoitti:
Sitten on niitä joiden yhteydenpito supistuu tasolle viesti sillointällöin. Tapaaminen ei järjesty tai jos järjestyy, se perutaan viimehetkellä. Toiset taas on niitä joilla on kova hinku tutustua uusiin ihmisiin ja jotka kutsuu kylään vähän kaikkia mutta ei sitoudu keneenkään niin että tapaisi säännöllisesti. Jolloin ystävyydet jää joka suuntaan pinnalliseksi ja lyhytaikaiseksi.
Näinhän se on. Yksinäisyyttä koskevissa ketjuissa moni kaipaa sellaista ystävää, jonka kanssa yhteydenpito olisi jokseenkin säännöllistä ja että ystävyyssuhde ei muutu uusiin ihmisiin tutustumisen myötä. Kuitenkin nämä samat ihmiset haluaisivat olla juuri niitä, joiden vuoksi toisen jo olemassa olevat ystävyyssuhteet muuttuisivat. Eli he haluavat, että juuri heille järjestetään aikaa ja toinen voi varsin hyvin vähentää yhteydenpitoaan muihin ystäviinsä. Ongelma vaan on, että he suuttuvat tai ainakin pahoittavat mielensä, kun on tullut heidän vuoronsa joutua dumpatuksi uusien ystävien tieltä.
Ymmärrän monen yksinäisen harmin, kun tuttavuus ei kehitykään ystävyydeksi. Mä kuitenkin kuulun niihin, jotka eivät dumppaa aiempia ystäviään uusien tuttavuuksien vuoksi. Ystävät tulevat mulle ensin ja vasta sitten uudemmat tuttavuudet, jos heille jää muilta ihmissuhteiltani aikaa. Enkä myöskään aio käyttää kaikkea vapaa-aikaani ihmissuhteisiin...tykkään tehdä asioita välillä ihan yksinkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitten on niitä joiden yhteydenpito supistuu tasolle viesti sillointällöin. Tapaaminen ei järjesty tai jos järjestyy, se perutaan viimehetkellä. Toiset taas on niitä joilla on kova hinku tutustua uusiin ihmisiin ja jotka kutsuu kylään vähän kaikkia mutta ei sitoudu keneenkään niin että tapaisi säännöllisesti. Jolloin ystävyydet jää joka suuntaan pinnalliseksi ja lyhytaikaiseksi.
Näinhän se on. Yksinäisyyttä koskevissa ketjuissa moni kaipaa sellaista ystävää, jonka kanssa yhteydenpito olisi jokseenkin säännöllistä ja että ystävyyssuhde ei muutu uusiin ihmisiin tutustumisen myötä. Kuitenkin nämä samat ihmiset haluaisivat olla juuri niitä, joiden vuoksi toisen jo olemassa olevat ystävyyssuhteet muuttuisivat. Eli he haluavat, että juuri heille järjestetään aikaa ja toinen voi varsin hyvin vähentää yhteydenpitoaan muihin ystäviinsä. Ongelma vaan on, että he suuttuvat tai ainakin pahoittavat mielensä, kun on tullut heidän vuoronsa joutua dumpatuksi uusien ystävien tieltä.
Ymmärrän monen yksinäisen harmin, kun tuttavuus ei kehitykään ystävyydeksi. Mä kuitenkin kuulun niihin, jotka eivät dumppaa aiempia ystäviään uusien tuttavuuksien vuoksi. Ystävät tulevat mulle ensin ja vasta sitten uudemmat tuttavuudet, jos heille jää muilta ihmissuhteiltani aikaa. Enkä myöskään aio käyttää kaikkea vapaa-aikaani ihmissuhteisiin...tykkään tehdä asioita välillä ihan yksinkin.
Tämä ketju tuskin siinä tapauksessa koskettaa sinua, koska et varmaankaan sitten kulje ympäriinsä selittämässä miten ihana oli tavata jotain uutta ystävää ja miten taas pian pitäisi yrittää nähdä uudelleen... Vai kuljetko?
Mä olen ollut aikalailla ilman ystäviä jo ihan lapsudesta asti. Lapsena oli kavereita, mutta nuoruudessa tuli kyllä hyvin selväksi että minua ei haluta ystäväksi. Sain kuitenkin aivan parhaan ystävän sattumalta, ja pari muutakin kaveria jonka kanssa olen tekemisissä edelleen, kohta nelikymppisenä.
Olen ollut vailla kaveriporukkaa aika pitkään. Tuossa kolmekymppisenä sitten yhtäkkiä sai tällaisen kaveriporukan, ja oli ihanaa kun pyydettiin mukaan menoihin, ja itsekin pystyi pyytää kerrankin muita, eikä aina tullut kierrellenkaarrellen vastausta että joo, mutta ei.
No enää tuota kaveriporukkaa ei ole, mutta löysin itselleni puolison 4 vuotta sitten.
Aika lailla kahdestaan vietämme viikonloput, koska yllättäen meitä ei vain oikein tahdo jaksaa muiden seura kiinostaa. Itse huomasin, kun puristuin muutaman viime vuoden aikana läpi melkoisen prässin ikävien tapahtumien johdosta, jotka kasaantuivat, että en oikeastaan kaipaakaan enää mitään porukkaa. Ja aiemmin ajattelin että muissa on se "vika" etten löydä ystäviä. Nykyään huomaan että ei ihan oikeasti itse viihdykään sellaisessa perus akkaporukassa, jossa puhuaan selän takana, itketään ja nauretaan, ja ollaan niiin "samaa jengii!"
Olen huomannut että minulla on aika paljon omia asioita, jotka koen hyvin tärkeäksi. Ennen olisin mukautunut muiden mielenkiinnonkohteisiin, ja tehnyt jippatemppuja vain jotta huomattaisiin miten hyvä tyyppi olen, ja minut haluttaisiin kaveriksi. Nyt, kun harvoin joku ehdottaa jotain, niin ajattelen ihan ensin että olenko minä itse kiinnostunut asiasta. Voin lähteä silti mukaan, jos toinen kaipaa seuraa, mutta en lähde enää sillä oletuksella että se on juuri minun seura jota kaivataan, tai että ehkä minua pyydetään toistekin mukaan jos nyt lähden.
Onneksi olen nykyään sinut itseni kanssa, enkä nää oleta löytäväni mistään samanhenkistä porukkaa kuin minä.
Yksipuolisia suhteita en myöskään enää harrasta.
Kun minulla oli vaikeaa, ja kaverit tiesivät tämän, niin aika harva otti yhteyttä oma-aloitteisesti ja kysyi miten menee. 0% kysyi voisiko auttaa jotenkin silloin kun olisin apua tarvinnut. Ilmeisesti minun olisi tullut itse itkusilmässä apua heiltä pyytää, mutta en olisi kestänyt sitä että jos en olisi siltikään apua saanut. Kaikki heistä kyllä tiesivät miten heleskutan rankkaa minulla oli.
Noh, siinä jäi sitten nämä jotka odottivat että otan taas sitten yhteyttä kun minulla ei ole tätä painolastia enää. En enää ottanut yhteyttä heihin. Jonkun vuoden päästä jotkut laittelivat viestiä että mitä kuuluu. Vastasin että hyvää kuuluu nyt, toisin kuin aiemmin. Yrittivät lämmitellä ystävyyttä uudestaan, mutta esitin että olen niin kiireinen etten kerkeä kyllä nyt, ja seuraavalla kerralla sama.
Vierailija kirjoitti:
Tervetuloa vuoteen 2018. Olen nähnyt ihmisiä jotka ovat juuri noita jotka eivät ota yhteyttä ja itsekin siitä kertoneet. He eivät tee sitä tahallaan, ovat vain jollain tavalla tyhmiä.
He ovat luoneet asetelman jossa olettavat että heitä kaivataan ja hyväsydämmiset ja herkemmät ihmiset ovat ennemmin yhteydessä. Ei kannata pahoittaa mieltään, itse olen 24-vuotias mies ja nykyään en omista enää kuin muutaman aidon ystävän, loput ovat tuttuja. Ihmissuhteet eivät synny väkisin vaan sattumien kautta. Ihminen on laumaolento, tarvitsemme ihmisiä ympärillemme, mutta nykymaailmassa kaikilla on "kiireitä" (työt) ja loppuaika menee hoitaessa "asioita" jotka nekin liittyvät yleensä rahaan. Tsemppiä sulle ja ystäviä löydät varmasti, muista olla itse itsellesi paras ystävä ja nauti omasta seurastasi niin sitä kautta se heijastuu ulospäin ja muutkin ovat helposti yhteydessä.
Kiitos, kaikkea hyvää myös sinun elämääsi. Olet pohtinut tätä asiaa todella kypsästi.
Pakkovastuuta, raskasta sellaista. En minä hänestä kärsinyt, moni ihminen kähipiirissä hänen itsekkyydestään ja muiden hyväksikäytöstä kyllä.
Asioilla ei ole yhteyttä - vain todella nappiin osuva sattuma.