Lue keskustelun säännöt.
Miehen aikuiset tyttäret ärsyttävät!
11.10.2018 |
En tiedä, erotako vai ei. Ahdistaa! Miehelläni on kaksi aikuista tytärtä, jotka varjostavat parisuhdettamme. Tyttäret asuvat muualla ja heillä on omat perheet. Heistä ei sinänsä ole harmia päivittäisessä elämässämme, vaikka he soittelevatkin isälleen välillä montakin kertaa päivässä.
Minua ahdistaa kuitenkin aina, kun tapaamme. Välimme ovat väkinäiset, enkä aina tiedä, mitä he minusta ajattelevat. Mieheni toivoisi, että välimme olisivat niin hyvät, että pitäisimme yhteyttä ilman häntä. Totuus on se, että emme ole missään tekemisissä muulloin. En kaipaa heitä, eivätkä he minua.
Minulle nousee usein ahdistus tästä tilanteesta. He ovat tavallaan päivittäin mukana elämässämme ja tietävät tekemisistämme. En haluaisi kertoa heille asioistani, mutta toki ymmärrän, että mieheni haluaa vaihtaa kuulumisia.
Yhteisissä tapaamisissa loistaa väkinäisyys ja vaikea tunnelma. Olen aina ollut hyvä aistimaan ihmisten tunteita ja välillämme on vihamielisyyttä. Tiedän, että minusta puhutaan takanapäin.
Aina, jos otan asian puheeksi mieheni kanssa, hän hyökkää minua vastaan. Minussa on aina vika. Tyttäristä ei, vaikka ei meistä kukaan ponnistele väliemme parantamiseksi. Oli aikoja, että tosisssni yritin. Yleensä sain vain pahan mielen palkaksi. Enää en jaksa yrittää. Pikemminkin yritän unohtaa heidät.
Facebookista ja Instagramista näen, mitä heille kuuluu. En tykkäile julkaisuista, sillä hekään eivät tykkää koskaan omistani. Olisi henkisesti helpompaa poistaa heidät kavereista, etten tietäisi heidän asioitaan, mutta en kehtaa.
He ovat minulle henkisesti raskas riippakivi, joka on vain umpikuja, josta en näe ulospääsyä. He ovat olemassa, mutta tavallaan eivät minulle. Heidät pitäisi vain hyväksyä, mutta tahtoisin vain unohtaa.
Vaikea selittää tilannetta. Kuusi vuotta tätä on nyt jatkunut. En jaksaisi enää. Haluaisin perheen, jossa voi hengittää ja olla oma itsensä. Tämä perhe se ei ole.
Kommentit (254)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo, vanhemmilla on oikeus uuteen parisuhteeseen ja aikuisilla lapsilla on oikeus olla tapaamatta tätä uutta kumppania. Isääni tapaan kahden kesken kotonani tai muualla, meillä on omat jutut. Naista en ole tavannut koskaan. Ukkelilta riittää kyllä aikaa meille molemmille, joten miksi meidän pitäisi väkisin olla samaan aikaan samassa paikassa ja leikkiä kotia? Meillä ei ole mitään yhteistä.
Oottete lapsellisia, ei voi muuta sanoa. Sanotteko näin myös kaikkien ystävien uusille puolisoille? En tapaa, ei oo yhteistä kuten oli kaverin exän kanssa!!1
Ei ystävien puolisot vaikuta mitenkään mun elämään.
Miksi isäsi uusi puolisokaan vaikuttaisi? Ei hän ole äitisi. Miksi siis et tapaisi häntä samalla koska hän on kiinteä osa isäsi elämää?
Et siis voi käydä ystäväsi kanssa ravintolassa niin, että tämän uusi puoliso on mukana??
Koska haluan tavata isääni kahden kesken, en jutella niitä näitä vaivautuneesti jonkun tuntemattoman naisen seurassa. Voin käydä ravintolassa kun ystäväni puoliso on mukana. Se ei aiheuta minulle tukalaa tunnetta, koska ystävän mies ei vaikuta mitenkään elämääni. Onneksi isäni on fiksu mies ja ymmärtää tämän.
Miksi isäsi uusi puoliso vaikuttaisi elämääsi? Et osaa perustella logiikkaa mitenkään, ainostaan taustalta paistaa läpi jonkinlainen kateus ja kyttääminen. Isän puoliso on tuntematon, mutta silti ei osata asennoitua neutraalisti tilanteeseen. Lapsellista, minäkeskeistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihme draamailija olet. "Tiedän, että välillämme on vihamielisyyttä." Tietävätkö tytötkin? Ehkä he aistivat epävarmuutesi ja kiusaantuneisuutesi, eivätkä koe luontevaksi kommunikoida kanssasi? Tai ehkä he ovat täysin neutraaleja sinua kohtaan. Ei aikuisen ihmisen ole helppoa luoda suhdetta vieraaseen ihmiseen ilman mitään yhdistäviä tekijöitä. En itsekään jaksa suuremmin bondailla vanhempieni uusien puolisoiden kanssa, sillä näemme harvoin, eikä jutun juurta oikein löydy. Olen kuitenkin läheinen vanhempieni kanssa ja pidämme tiiviisti yhteyttä. Ei tämä tarkoita, että minulla olisi jotain uusia kumppaneita vastaan. Päinvastoin. Olen iloinen, että vanhemmillani on kumppani ja rakkautta elämässään, paljon hankalampaa itsellänikin olisi, jos pitäisi olla huolissaan yksinäisestä isästä tai äidistä. Mutta en kuitenkaan jaksa viedä suhdetta heidän kanssaan kovinkaan henkilökohtaiselle tasolle. Perus kohteliaisuus saa riittää ja keskustelun aiheeksi kelpaa sää. Olisi kyllä kamalaa, jos jompi kumpi vollottaisi vauva-palstalla sitä, kuinka mä olen niin kylmä ja etäinen ja lisäksi vääntäisi siitä vielä riitaa puolisonsa (vanhempani) kanssa. Onneksi he vaikuttavat ihan järkeviltä ihmisiltä, joten tuskin seurustelet minun isäni kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo, vanhemmilla on oikeus uuteen parisuhteeseen ja aikuisilla lapsilla on oikeus olla tapaamatta tätä uutta kumppania. Isääni tapaan kahden kesken kotonani tai muualla, meillä on omat jutut. Naista en ole tavannut koskaan. Ukkelilta riittää kyllä aikaa meille molemmille, joten miksi meidän pitäisi väkisin olla samaan aikaan samassa paikassa ja leikkiä kotia? Meillä ei ole mitään yhteistä.
Oottete lapsellisia, ei voi muuta sanoa. Sanotteko näin myös kaikkien ystävien uusille puolisoille? En tapaa, ei oo yhteistä kuten oli kaverin exän kanssa!!1
Ei ystävien puolisot vaikuta mitenkään mun elämään.
Miksi isäsi uusi puolisokaan vaikuttaisi? Ei hän ole äitisi. Miksi siis et tapaisi häntä samalla koska hän on kiinteä osa isäsi elämää?
Et siis voi käydä ystäväsi kanssa ravintolassa niin, että tämän uusi puoliso on mukana??
Koska haluan tavata isääni kahden kesken, en jutella niitä näitä vaivautuneesti jonkun tuntemattoman naisen seurassa. Voin käydä ravintolassa kun ystäväni puoliso on mukana. Se ei aiheuta minulle tukalaa tunnetta, koska ystävän mies ei vaikuta mitenkään elämääni. Onneksi isäni on fiksu mies ja ymmärtää tämän.
Miksi isäsi uusi puoliso vaikuttaisi elämääsi? Et osaa perustella logiikkaa mitenkään, ainostaan taustalta paistaa läpi jonkinlainen kateus ja kyttääminen. Isän puoliso on tuntematon, mutta silti ei osata asennoitua neutraalisti tilanteeseen. Lapsellista, minäkeskeistä.
Olemalla. Saatan olla lapsellinen, mutta minulla on siihen oikeus kuten isällä parisuhteeseen. Tasoissa ollaan. Kateus mistä ja kyttääminen satojen kilometrien päästä?
Itselläni sama tilanne. Ei ole koskaan ollut ongelmia ihmissuhteissa niin, että väkinäisyys tai ahdistava olo olisi läsnä. Mutta uuden miesystväni aikuisiin lapsiin tilanne ollut tämä jo vuosia. Olen kuitenkin hyväksynyt asian, ja koska olemme jo kaikki aikuisia, velvollisuutta äitipuolena olemiseen ei ole, tämä helpottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vanhempani erosivat ollessani 13 v. Nyt olen yli 40 ja isälläni on ollut uusi naisystävä jo pitkään. Sisareni ei voi sietää isäni avovaimoa, eikä sitä aina peittele. Ei kuulemma vaan kemiat kohtaa. Itse olen tullut ihan hyvin juttuun hänen kanssaan silloin kun tavataan ja olen onnellinen isäni puolesta että hänen ei tarvitse olla yksin. En voisi kuvitella puuttuvani heidän tekemisiinsä kun kyseessä on vielä ihan järkevät ihmiset. Isäni on myös selvästi iloinen kun puhelimessa kyselen aina heidän molempien kuulumiset, pyydän kertomaan terveiset jne. Vanhempani eivät ole rikkaita enkä odota mitään perintöä, me lapset olemme kehottaneet heitä käyttämään säästönsä kuten itse parhaaksi näkevät ja panostamaan itseensä perinnön keräämisen sijaan.
En ymmärrä niitä jotka puuttuvat vanhempiensa elämään eivätkä hyväksy uusia suhteita, apua tarjotaan tietysti kun tarvitaan ja ollaan tukena sitten kun he eivät enää itsekseen pärjää. Eivät hekään ole puuttuneet minun puolisonvalintaani tai rahojen käyttöön.
Toivottavasti ap löytää sen kultaisen keskitien, ja mieskin näkisi asian toiselta kantilta. Huonoa käytöstä ei tarvitse kuitenkaan sietää.
No näissä uusissa suhteissa ongelmana voi olla ihan yksinkertaisesti raha. Vanhemmillani oli monenlaista omaisuuttaa. Osan omisti isä yksin osan yhdessä äidin kanssa. Isä kuoli ja me lapset omistamme osan omaisuudesta yksin osan yhdessä äidin kanssa. Äidillämme on hallintaoikeus osaan omaisuutta. Olemme antaneet äidin käyttää pesän kiinteistöjä ja varoja oman harkintansa mukaan. Kyllä siinä pikkuisen kiinnostaisi jos jokin vieras äijä tulisi osille.
Täällä on paljon kommentteja siitä kuinka "omat lapset ovat aina ne tärkeimmät". Joo, niinhän ne ovatkin 2-vuotiaina, 7-vuotiaina ja 15-vuotiaina. kunnes kasvavat aikuisiksi. Tämän jälkeen on tavallista että sekä lapsi itsenäistyy, että myös ne vanhemmat. Välit kannattaa pitää läheisinä ja hyvinä, mutta ei ripustautua toisiinsa.
On hyvin tavallista että siinä vaiheessa kun lapset ovat 30+ ikäisiä ja heillä omat perheet, menee arki sen oman perheen parissa. Tällöin mikäli vanhemmat ovat eronneet, voivat he olla todella yksinäisiä. Toki, ne lapset ovat edelleen tärkeitä, mutta ei ruuhkavuosia elävällä ihmisellä usein ole päivittäin aikaa vanhemmilleen.
Tuntuu jotenkin kylmältä ajatella, että silti niitten vanhempien pitäisi olla vain minua varten, ja toivoa että he eläisivät yksin jotta perintö ainakin säästyisi. Itse ainakin toivon että vanhemmillani on seuraa ikäpäivillänsäkin, eikä perintö ole minulle mikään elintärkeä asia minkä perusteella katkaisisin lopullisesti välejä sukulaisiini. Jos vanhempani aviomies tai -vaimo saa lakiosuutensa niin ihan sama minulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nimesi on Liisa.L? Olet katkera miehesi HEDELMÄLLISESSÄiässä olevista lapsista. Lapsista, jotka ovat kouluttautuneet toisin kuin sinä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko itse yrittänyt olla mukava heille ja tutustua heihin? Tavallaan se on joskus enemmän vanhemman ihmisen vastuulla, koska olet jossain mielessä korkeammalla hierarkiassa ainakin ikäsi puolesta, joten sinun kuuluisi olla aloitteellinen, koska voi olla että nämä sinua nuoremmat henkilöt jopa jännittävät sinua. Onko sinulla muissa ihmissuhteissa samantyyppisiä ongelmia, esim ystävien kanssa? Eihän tällaisissa tilanteissa joissa uusioperheen lapset ovat aikuisia pitäisi olla enää kovin suuria jännitteitä "äitipuolen" ja "lapsipuolten" välillä.
Tämä viimeinen lause on tyypillinen luulo niiltä, joilla ei ole kokemusta uusperheesää tai on ollut onnekasta tavata sellainen ihminen, jonka lapset hyväksyvät vanhempiensa uuden kumppanin. Ihan näin ruusuista ei elämä aina ole.
Ei ole tavatonta se, että lapset ajattelevat tai luulevat, että eihän se meidän isä/äiti nyt ketään uutta enää ota tai tarvitse, olemmehan me tässä olemassa sitä varten.
Eräs asia on myös omaisuus. On aika yleistä, että lapset eivät halua vanhemmilleen uutta kumppania, jos vanhemmilla on varakuutta. Ikäänkuin heille olisi uhkana, että omaisuudesta menee uudelle kumppanille ja vieläpä ehkä kumppanin lapsille jotain.
Rahalla on suuri valta näissäkin kuvioissa.Ei mitenkään ikään kuin vaan se on ihan oikea uhka. En halua isovanhempieni perintöjen menevän vieraille ihmisille vieraaseen sukuun. En usko, että isovanhempanikaan niin olisivat tahtoneet.
Kuinka kauan vanhemman uusi puoliso on "vieras"? Voihan olla niin, että vanhempien eron tai vaikka toisen vanhemman kuoleman jälkeen uusi kumppani löytyy pian ja tämän kanssa eletään 20 vuotta ennen kuin perintöasiat tulevat ajankohtaisiksi. Tuntuisi loukkaavalta, jos olisin ollut puolisona ja äitipuolena mukana perheen iloissa ja suruissa vuosikymmeniä, miehestäni huolehtien, ja tämän perhe puhuisi minusta "vieraana".
Ikuisesti. Uusi kumppani ei ole mitään sukua isovanhemmilleni eikä minulle. Ei myöskään vanhemmalleni. Ei olla samaa sukulinjaa, nyt eikä koskaan.
Mikä sinusta on paras ratkaisu? Vanhempien tulisi eron tai puolison kuoleman jälkeen viettää loppuelämänsä yksin, etteivät vieraat ihmiset pääse sotkeutumaan suvun asioihin? Puolison voi ottaa, mutta tälle pitää selvästi osoittaa tämän paikka "kakkospuolisona"? Tulee kuva, että empatiakyvyssäsi on jotain vikaa. Itse ainakin olen aina toivonut, että vanhempani eron jälkeen löytäisivät hyvät kumppanit, joiden kanssa jakaa arki ja jotka auttaisivat heitä sitten, kun ikä alkaa painaa. Puoliso tuo turvaa vanhuuden päivinä, ja helpottaahan se lastenkin taakkaa. Tässä mielessä osuus perinnöstäkin tuntuu kohtuulliselta. Voihan olla, että lapset eivät edes välitä vanhemmastaan, kun taas uusi puoliso on väistämättä läsnä.
Juuri näin. Ihmetyttää se ajatus joka täällä esiintyy monien kommenteissa että lapset ikäänkuin omistavat vanhempansa. Ei niitä tarvi välttämättä tapailla ja heitä voi pitää itsestäänselvyyksinä tai kohdella jopa huonosti mutta sitten eivät muka saisi elää omaa elämäänsä niin kuin haluavat.
Puoliso jonka isä/ äiti valitsee on tärkeä ihminen isälle/ äidille , tämän kanssa saattaa olla pidempi yhteinen historia kuin aikaisemman puolison kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän kyllä hyvin noita tyttäriä. Jokin täysin vieras ihminen tunkee heidän perheeseen. Joko totut olemaan ulkopuolinen tai sitten eroat miehestä.
Vieras ihminenkö, isän puoliso?? Ja ap:n pitäs olla ystävällinen ilman vastakaikua (kun tyttäret rakkaita isälle), mutta tytärten ei tartte. (Vaikka vaimo läheinen isälle myös).Ihan hulluja vastauksia monella. Ikäänkuin se palstan viha: siitäs saatte uudet vaimot! Se projisoidaan vastauksissa ap:hen, tietämättä, miksi mies erosi ekasta vaimosta, ja oliko ap kuvioissa silloin.
Totta kai uusi kumppani on vieras! Ei ole lapsille mitään sukua eikä tule koskaan olemaan. Ei sellaisen kanssa tarvitse olla missään tekemisissä.
Kuulostaa kyllä melko lapselliselta ja minäkeskeiseltä ajatukselta. Lähtökohtaisesti jos lapseni haluaisivat olla kiinteästi minun kanssa tekemisissä ja samaan hengenvetoon ilmoittaisivat, että uutta puolisoa eivät hyväksy, arvosta eivätkä halua tutustua ja olla missään tekemisissä niin leukani loksahtaisi lattiaan. Tällaiset aikuiskakaratko minä olen kasvattanut! :D
Kannattaa tosiaan varautua siihen ,että lapsesi eivät pidä ja hyväksy uutta puolisoasi. Voi olla, että katkaisevat mieluummin suhteensa sinuun. Toki elämäsi on omasi ,tee mitä haluat, mutta sitten myös kannat seuraukset.
Mitä hyötyisin sellaisista ihmissuhteista jotka lähtökohtaisesti koittavat rajoittaa loppuelämäni tiettyyn muottiin? Käytännössä haluavat poistaa ihmisoikeuteni, sellaisten ihmisten kanssako minä ehdottomasti halauisin olla väleissä?
Jos sinusta vanhemman ihmisoikeuksiin kuuluu tehdä päätöksiä , jotka saavat lapsesi sulkemaan sinut pois elämästään niin valintahan on täysin sinun.
Sinä olet törkeä kiristäjä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko itse yrittänyt olla mukava heille ja tutustua heihin? Tavallaan se on joskus enemmän vanhemman ihmisen vastuulla, koska olet jossain mielessä korkeammalla hierarkiassa ainakin ikäsi puolesta, joten sinun kuuluisi olla aloitteellinen, koska voi olla että nämä sinua nuoremmat henkilöt jopa jännittävät sinua. Onko sinulla muissa ihmissuhteissa samantyyppisiä ongelmia, esim ystävien kanssa? Eihän tällaisissa tilanteissa joissa uusioperheen lapset ovat aikuisia pitäisi olla enää kovin suuria jännitteitä "äitipuolen" ja "lapsipuolten" välillä.
Tämä viimeinen lause on tyypillinen luulo niiltä, joilla ei ole kokemusta uusperheesää tai on ollut onnekasta tavata sellainen ihminen, jonka lapset hyväksyvät vanhempiensa uuden kumppanin. Ihan näin ruusuista ei elämä aina ole.
Ei ole tavatonta se, että lapset ajattelevat tai luulevat, että eihän se meidän isä/äiti nyt ketään uutta enää ota tai tarvitse, olemmehan me tässä olemassa sitä varten.
Eräs asia on myös omaisuus. On aika yleistä, että lapset eivät halua vanhemmilleen uutta kumppania, jos vanhemmilla on varakuutta. Ikäänkuin heille olisi uhkana, että omaisuudesta menee uudelle kumppanille ja vieläpä ehkä kumppanin lapsille jotain.
Rahalla on suuri valta näissäkin kuvioissa.Ei mitenkään ikään kuin vaan se on ihan oikea uhka. En halua isovanhempieni perintöjen menevän vieraille ihmisille vieraaseen sukuun. En usko, että isovanhempanikaan niin olisivat tahtoneet.
Kuinka kauan vanhemman uusi puoliso on "vieras"? Voihan olla niin, että vanhempien eron tai vaikka toisen vanhemman kuoleman jälkeen uusi kumppani löytyy pian ja tämän kanssa eletään 20 vuotta ennen kuin perintöasiat tulevat ajankohtaisiksi. Tuntuisi loukkaavalta, jos olisin ollut puolisona ja äitipuolena mukana perheen iloissa ja suruissa vuosikymmeniä, miehestäni huolehtien, ja tämän perhe puhuisi minusta "vieraana".
Ikuisesti. Uusi kumppani ei ole mitään sukua isovanhemmilleni eikä minulle. Ei myöskään vanhemmalleni. Ei olla samaa sukulinjaa, nyt eikä koskaan.
Mikä sinusta on paras ratkaisu? Vanhempien tulisi eron tai puolison kuoleman jälkeen viettää loppuelämänsä yksin, etteivät vieraat ihmiset pääse sotkeutumaan suvun asioihin? Puolison voi ottaa, mutta tälle pitää selvästi osoittaa tämän paikka "kakkospuolisona"? Tulee kuva, että empatiakyvyssäsi on jotain vikaa. Itse ainakin olen aina toivonut, että vanhempani eron jälkeen löytäisivät hyvät kumppanit, joiden kanssa jakaa arki ja jotka auttaisivat heitä sitten, kun ikä alkaa painaa. Puoliso tuo turvaa vanhuuden päivinä, ja helpottaahan se lastenkin taakkaa. Tässä mielessä osuus perinnöstäkin tuntuu kohtuulliselta. Voihan olla, että lapset eivät edes välitä vanhemmastaan, kun taas uusi puoliso on väistämättä läsnä.
Voi tietysti ottaa mutta se on vähän sellainen koiranvirka. Ei kuulu sukuun eikä oikeaan perheeseen. On sillä tavalla ylimääräinen ihminen. Jos sen hyväksyy niin asiat sujuu ihan hyvin. Tässäkin on jotain paineita että pitäisi tulla toimeen paremmin. Ei tarvitse.
Tiedätkö mitä; ei se äitisikään ole koskaan mitään sukua isäsi puolelle ollut (toivottavasti ainakaan), ja voihan olla, että isäsi menee äidistäsi erottuaan uusiin naimisiin, ja perustaa uuden perheen hänen kanssaan - sinä olisit siinä kuviossa sitten vuorostasi se "vieras ja ulkopuolinen".
Käsittämätöntä miten vihamielistä ja jotenkin vinksahtanutta asennetta täällä onkaan miesten uusia puolisoita (jopa ihan vihittyjä) kohtaan...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko itse yrittänyt olla mukava heille ja tutustua heihin? Tavallaan se on joskus enemmän vanhemman ihmisen vastuulla, koska olet jossain mielessä korkeammalla hierarkiassa ainakin ikäsi puolesta, joten sinun kuuluisi olla aloitteellinen, koska voi olla että nämä sinua nuoremmat henkilöt jopa jännittävät sinua. Onko sinulla muissa ihmissuhteissa samantyyppisiä ongelmia, esim ystävien kanssa? Eihän tällaisissa tilanteissa joissa uusioperheen lapset ovat aikuisia pitäisi olla enää kovin suuria jännitteitä "äitipuolen" ja "lapsipuolten" välillä.
Tämä viimeinen lause on tyypillinen luulo niiltä, joilla ei ole kokemusta uusperheesää tai on ollut onnekasta tavata sellainen ihminen, jonka lapset hyväksyvät vanhempiensa uuden kumppanin. Ihan näin ruusuista ei elämä aina ole.
Ei ole tavatonta se, että lapset ajattelevat tai luulevat, että eihän se meidän isä/äiti nyt ketään uutta enää ota tai tarvitse, olemmehan me tässä olemassa sitä varten.
Eräs asia on myös omaisuus. On aika yleistä, että lapset eivät halua vanhemmilleen uutta kumppania, jos vanhemmilla on varakuutta. Ikäänkuin heille olisi uhkana, että omaisuudesta menee uudelle kumppanille ja vieläpä ehkä kumppanin lapsille jotain.
Rahalla on suuri valta näissäkin kuvioissa.Ei mitenkään ikään kuin vaan se on ihan oikea uhka. En halua isovanhempieni perintöjen menevän vieraille ihmisille vieraaseen sukuun. En usko, että isovanhempanikaan niin olisivat tahtoneet.
Kuinka kauan vanhemman uusi puoliso on "vieras"? Voihan olla niin, että vanhempien eron tai vaikka toisen vanhemman kuoleman jälkeen uusi kumppani löytyy pian ja tämän kanssa eletään 20 vuotta ennen kuin perintöasiat tulevat ajankohtaisiksi. Tuntuisi loukkaavalta, jos olisin ollut puolisona ja äitipuolena mukana perheen iloissa ja suruissa vuosikymmeniä, miehestäni huolehtien, ja tämän perhe puhuisi minusta "vieraana".
Ikuisesti. Uusi kumppani ei ole mitään sukua isovanhemmilleni eikä minulle. Ei myöskään vanhemmalleni. Ei olla samaa sukulinjaa, nyt eikä koskaan.
Mikä sinusta on paras ratkaisu? Vanhempien tulisi eron tai puolison kuoleman jälkeen viettää loppuelämänsä yksin, etteivät vieraat ihmiset pääse sotkeutumaan suvun asioihin? Puolison voi ottaa, mutta tälle pitää selvästi osoittaa tämän paikka "kakkospuolisona"? Tulee kuva, että empatiakyvyssäsi on jotain vikaa. Itse ainakin olen aina toivonut, että vanhempani eron jälkeen löytäisivät hyvät kumppanit, joiden kanssa jakaa arki ja jotka auttaisivat heitä sitten, kun ikä alkaa painaa. Puoliso tuo turvaa vanhuuden päivinä, ja helpottaahan se lastenkin taakkaa. Tässä mielessä osuus perinnöstäkin tuntuu kohtuulliselta. Voihan olla, että lapset eivät edes välitä vanhemmastaan, kun taas uusi puoliso on väistämättä läsnä.
Juuri näin. Ihmetyttää se ajatus joka täällä esiintyy monien kommenteissa että lapset ikäänkuin omistavat vanhempansa. Ei niitä tarvi välttämättä tapailla ja heitä voi pitää itsestäänselvyyksinä tai kohdella jopa huonosti mutta sitten eivät muka saisi elää omaa elämäänsä niin kuin haluavat.
Puoliso jonka isä/ äiti valitsee on tärkeä ihminen isälle/ äidille , tämän kanssa saattaa olla pidempi yhteinen historia kuin aikaisemman puolison kanssa.
Lapsille saattaa myös muut ihmiset olla tärkeämpiä kuin vanhempi, joka tekee selväksi etteivät lapsensa ole tärkeitä. Ja kun se ero tai kuolema aina kuitenkin viimeistään vanhuksena erottaa, voi tulla kovat ajat kun on hylännyt lapsensa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko itse yrittänyt olla mukava heille ja tutustua heihin? Tavallaan se on joskus enemmän vanhemman ihmisen vastuulla, koska olet jossain mielessä korkeammalla hierarkiassa ainakin ikäsi puolesta, joten sinun kuuluisi olla aloitteellinen, koska voi olla että nämä sinua nuoremmat henkilöt jopa jännittävät sinua. Onko sinulla muissa ihmissuhteissa samantyyppisiä ongelmia, esim ystävien kanssa? Eihän tällaisissa tilanteissa joissa uusioperheen lapset ovat aikuisia pitäisi olla enää kovin suuria jännitteitä "äitipuolen" ja "lapsipuolten" välillä.
Tämä viimeinen lause on tyypillinen luulo niiltä, joilla ei ole kokemusta uusperheesää tai on ollut onnekasta tavata sellainen ihminen, jonka lapset hyväksyvät vanhempiensa uuden kumppanin. Ihan näin ruusuista ei elämä aina ole.
Ei ole tavatonta se, että lapset ajattelevat tai luulevat, että eihän se meidän isä/äiti nyt ketään uutta enää ota tai tarvitse, olemmehan me tässä olemassa sitä varten.
Eräs asia on myös omaisuus. On aika yleistä, että lapset eivät halua vanhemmilleen uutta kumppania, jos vanhemmilla on varakuutta. Ikäänkuin heille olisi uhkana, että omaisuudesta menee uudelle kumppanille ja vieläpä ehkä kumppanin lapsille jotain.
Rahalla on suuri valta näissäkin kuvioissa.Ei mitenkään ikään kuin vaan se on ihan oikea uhka. En halua isovanhempieni perintöjen menevän vieraille ihmisille vieraaseen sukuun. En usko, että isovanhempanikaan niin olisivat tahtoneet.
Kuinka kauan vanhemman uusi puoliso on "vieras"? Voihan olla niin, että vanhempien eron tai vaikka toisen vanhemman kuoleman jälkeen uusi kumppani löytyy pian ja tämän kanssa eletään 20 vuotta ennen kuin perintöasiat tulevat ajankohtaisiksi. Tuntuisi loukkaavalta, jos olisin ollut puolisona ja äitipuolena mukana perheen iloissa ja suruissa vuosikymmeniä, miehestäni huolehtien, ja tämän perhe puhuisi minusta "vieraana".
Ikuisesti. Uusi kumppani ei ole mitään sukua isovanhemmilleni eikä minulle. Ei myöskään vanhemmalleni. Ei olla samaa sukulinjaa, nyt eikä koskaan.
Mikä sinusta on paras ratkaisu? Vanhempien tulisi eron tai puolison kuoleman jälkeen viettää loppuelämänsä yksin, etteivät vieraat ihmiset pääse sotkeutumaan suvun asioihin? Puolison voi ottaa, mutta tälle pitää selvästi osoittaa tämän paikka "kakkospuolisona"? Tulee kuva, että empatiakyvyssäsi on jotain vikaa. Itse ainakin olen aina toivonut, että vanhempani eron jälkeen löytäisivät hyvät kumppanit, joiden kanssa jakaa arki ja jotka auttaisivat heitä sitten, kun ikä alkaa painaa. Puoliso tuo turvaa vanhuuden päivinä, ja helpottaahan se lastenkin taakkaa. Tässä mielessä osuus perinnöstäkin tuntuu kohtuulliselta. Voihan olla, että lapset eivät edes välitä vanhemmastaan, kun taas uusi puoliso on väistämättä läsnä.
Voi tietysti ottaa mutta se on vähän sellainen koiranvirka. Ei kuulu sukuun eikä oikeaan perheeseen. On sillä tavalla ylimääräinen ihminen. Jos sen hyväksyy niin asiat sujuu ihan hyvin. Tässäkin on jotain paineita että pitäisi tulla toimeen paremmin. Ei tarvitse.
Tiedätkö mitä; ei se äitisikään ole koskaan mitään sukua isäsi puolelle ollut (toivottavasti ainakaan), ja voihan olla, että isäsi menee äidistäsi erottuaan uusiin naimisiin, ja perustaa uuden perheen hänen kanssaan - sinä olisit siinä kuviossa sitten vuorostasi se "vieras ja ulkopuolinen".
Käsittämätöntä miten vihamielistä ja jotenkin vinksahtanutta asennetta täällä onkaan miesten uusia puolisoita (jopa ihan vihittyjä) kohtaan...
Väärin. Lapsella ja vanhemmalla on aina veriside vaikka jompikumpi kuolisi. Uudella puolisolla ei ole mitään osaa eikä arpaa entisen lapsen sukuun. Milloinkaan. Ohhoh, ihan vihitylläkin vielä, eron saa lähettämällä yhden paperin käräjäoikeuteen. Niin suuri merkitys vihkimisellä on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko itse yrittänyt olla mukava heille ja tutustua heihin? Tavallaan se on joskus enemmän vanhemman ihmisen vastuulla, koska olet jossain mielessä korkeammalla hierarkiassa ainakin ikäsi puolesta, joten sinun kuuluisi olla aloitteellinen, koska voi olla että nämä sinua nuoremmat henkilöt jopa jännittävät sinua. Onko sinulla muissa ihmissuhteissa samantyyppisiä ongelmia, esim ystävien kanssa? Eihän tällaisissa tilanteissa joissa uusioperheen lapset ovat aikuisia pitäisi olla enää kovin suuria jännitteitä "äitipuolen" ja "lapsipuolten" välillä.
Tämä viimeinen lause on tyypillinen luulo niiltä, joilla ei ole kokemusta uusperheesää tai on ollut onnekasta tavata sellainen ihminen, jonka lapset hyväksyvät vanhempiensa uuden kumppanin. Ihan näin ruusuista ei elämä aina ole.
Ei ole tavatonta se, että lapset ajattelevat tai luulevat, että eihän se meidän isä/äiti nyt ketään uutta enää ota tai tarvitse, olemmehan me tässä olemassa sitä varten.
Eräs asia on myös omaisuus. On aika yleistä, että lapset eivät halua vanhemmilleen uutta kumppania, jos vanhemmilla on varakuutta. Ikäänkuin heille olisi uhkana, että omaisuudesta menee uudelle kumppanille ja vieläpä ehkä kumppanin lapsille jotain.
Rahalla on suuri valta näissäkin kuvioissa.Ei mitenkään ikään kuin vaan se on ihan oikea uhka. En halua isovanhempieni perintöjen menevän vieraille ihmisille vieraaseen sukuun. En usko, että isovanhempanikaan niin olisivat tahtoneet.
Kuinka kauan vanhemman uusi puoliso on "vieras"? Voihan olla niin, että vanhempien eron tai vaikka toisen vanhemman kuoleman jälkeen uusi kumppani löytyy pian ja tämän kanssa eletään 20 vuotta ennen kuin perintöasiat tulevat ajankohtaisiksi. Tuntuisi loukkaavalta, jos olisin ollut puolisona ja äitipuolena mukana perheen iloissa ja suruissa vuosikymmeniä, miehestäni huolehtien, ja tämän perhe puhuisi minusta "vieraana".
Ikuisesti. Uusi kumppani ei ole mitään sukua isovanhemmilleni eikä minulle. Ei myöskään vanhemmalleni. Ei olla samaa sukulinjaa, nyt eikä koskaan.
Mikä sinusta on paras ratkaisu? Vanhempien tulisi eron tai puolison kuoleman jälkeen viettää loppuelämänsä yksin, etteivät vieraat ihmiset pääse sotkeutumaan suvun asioihin? Puolison voi ottaa, mutta tälle pitää selvästi osoittaa tämän paikka "kakkospuolisona"? Tulee kuva, että empatiakyvyssäsi on jotain vikaa. Itse ainakin olen aina toivonut, että vanhempani eron jälkeen löytäisivät hyvät kumppanit, joiden kanssa jakaa arki ja jotka auttaisivat heitä sitten, kun ikä alkaa painaa. Puoliso tuo turvaa vanhuuden päivinä, ja helpottaahan se lastenkin taakkaa. Tässä mielessä osuus perinnöstäkin tuntuu kohtuulliselta. Voihan olla, että lapset eivät edes välitä vanhemmastaan, kun taas uusi puoliso on väistämättä läsnä.
Voi tietysti ottaa mutta se on vähän sellainen koiranvirka. Ei kuulu sukuun eikä oikeaan perheeseen. On sillä tavalla ylimääräinen ihminen. Jos sen hyväksyy niin asiat sujuu ihan hyvin. Tässäkin on jotain paineita että pitäisi tulla toimeen paremmin. Ei tarvitse.
Tiedätkö mitä; ei se äitisikään ole koskaan mitään sukua isäsi puolelle ollut (toivottavasti ainakaan), ja voihan olla, että isäsi menee äidistäsi erottuaan uusiin naimisiin, ja perustaa uuden perheen hänen kanssaan - sinä olisit siinä kuviossa sitten vuorostasi se "vieras ja ulkopuolinen".
Käsittämätöntä miten vihamielistä ja jotenkin vinksahtanutta asennetta täällä onkaan miesten uusia puolisoita (jopa ihan vihittyjä) kohtaan...
Väärin. Lapsella ja vanhemmalla on aina veriside vaikka jompikumpi kuolisi. Uudella puolisolla ei ole mitään osaa eikä arpaa entisen lapsen sukuun. Milloinkaan. Ohhoh, ihan vihitylläkin vielä, eron saa lähettämällä yhden paperin käräjäoikeuteen. Niin suuri merkitys vihkimisellä on.
Totta kai on, tästä ei ollutkaan kyse. Mies kun voi niitä lapsia perustaa useampaan perheeseen (kuten nainenkin). Se että on syntynyt siihen ensimmäiseen perheeseen, ei tee niistä seuraavista perheistä sen vähäpätöisempiä. Siinä uudessa perheessä äidillä on silloin ihan samanlainen asema kuin aiemmassa.
Kun tässä niin kovasti on parjattu mm. uuden puolison roolia miehen suvussa.
Ap. Mulla hieman sama pulma: välit miehen aikuisiin lapsiin hieman nihkeät. Kun he tulevat käymään, hoidan kuitenkin oman tonttini: Moikkaan, kysyn kuulumisia, istun hetken heidän kanssaan, sitten menen toisaalle.
Käyvät useamman kerran kkssa. Aina ihmettelen, että miten nämä aikuiset ihmiset eivät ole kertaakaan 10 v tuntemisen aikana kysyneet minulta, mitä minulle kuuluu. Kuuluisi mielestäni tapoihin.
Vierailija kirjoitti:
Ap. Mulla hieman sama pulma: välit miehen aikuisiin lapsiin hieman nihkeät. Kun he tulevat käymään, hoidan kuitenkin oman tonttini: Moikkaan, kysyn kuulumisia, istun hetken heidän kanssaan, sitten menen toisaalle.
Käyvät useamman kerran kkssa. Aina ihmettelen, että miten nämä aikuiset ihmiset eivät ole kertaakaan 10 v tuntemisen aikana kysyneet minulta, mitä minulle kuuluu. Kuuluisi mielestäni tapoihin.
He tulevat tapaamaan vanhempaansa, ei sinua. Olet pakollinen paha, jota pitää sietää.
Vierailija kirjoitti:
Joo, vanhemmilla on oikeus uuteen parisuhteeseen ja aikuisilla lapsilla on oikeus olla tapaamatta tätä uutta kumppania. Isääni tapaan kahden kesken kotonani tai muualla, meillä on omat jutut. Naista en ole tavannut koskaan. Ukkelilta riittää kyllä aikaa meille molemmille, joten miksi meidän pitäisi väkisin olla samaan aikaan samassa paikassa ja leikkiä kotia? Meillä ei ole mitään yhteistä.
Toivottavasti ymmärrät olla raahaamatta omaa seurustelukumppania/puolisoa isäsi eteen, koska eihän heillä ole mitään yhteistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko itse yrittänyt olla mukava heille ja tutustua heihin? Tavallaan se on joskus enemmän vanhemman ihmisen vastuulla, koska olet jossain mielessä korkeammalla hierarkiassa ainakin ikäsi puolesta, joten sinun kuuluisi olla aloitteellinen, koska voi olla että nämä sinua nuoremmat henkilöt jopa jännittävät sinua. Onko sinulla muissa ihmissuhteissa samantyyppisiä ongelmia, esim ystävien kanssa? Eihän tällaisissa tilanteissa joissa uusioperheen lapset ovat aikuisia pitäisi olla enää kovin suuria jännitteitä "äitipuolen" ja "lapsipuolten" välillä.
Tämä viimeinen lause on tyypillinen luulo niiltä, joilla ei ole kokemusta uusperheesää tai on ollut onnekasta tavata sellainen ihminen, jonka lapset hyväksyvät vanhempiensa uuden kumppanin. Ihan näin ruusuista ei elämä aina ole.
Ei ole tavatonta se, että lapset ajattelevat tai luulevat, että eihän se meidän isä/äiti nyt ketään uutta enää ota tai tarvitse, olemmehan me tässä olemassa sitä varten.
Eräs asia on myös omaisuus. On aika yleistä, että lapset eivät halua vanhemmilleen uutta kumppania, jos vanhemmilla on varakuutta. Ikäänkuin heille olisi uhkana, että omaisuudesta menee uudelle kumppanille ja vieläpä ehkä kumppanin lapsille jotain.
Rahalla on suuri valta näissäkin kuvioissa.Ei mitenkään ikään kuin vaan se on ihan oikea uhka. En halua isovanhempieni perintöjen menevän vieraille ihmisille vieraaseen sukuun. En usko, että isovanhempanikaan niin olisivat tahtoneet.
Kuinka kauan vanhemman uusi puoliso on "vieras"? Voihan olla niin, että vanhempien eron tai vaikka toisen vanhemman kuoleman jälkeen uusi kumppani löytyy pian ja tämän kanssa eletään 20 vuotta ennen kuin perintöasiat tulevat ajankohtaisiksi. Tuntuisi loukkaavalta, jos olisin ollut puolisona ja äitipuolena mukana perheen iloissa ja suruissa vuosikymmeniä, miehestäni huolehtien, ja tämän perhe puhuisi minusta "vieraana".
Ikuisesti. Uusi kumppani ei ole mitään sukua isovanhemmilleni eikä minulle. Ei myöskään vanhemmalleni. Ei olla samaa sukulinjaa, nyt eikä koskaan.
Mikä sinusta on paras ratkaisu? Vanhempien tulisi eron tai puolison kuoleman jälkeen viettää loppuelämänsä yksin, etteivät vieraat ihmiset pääse sotkeutumaan suvun asioihin? Puolison voi ottaa, mutta tälle pitää selvästi osoittaa tämän paikka "kakkospuolisona"? Tulee kuva, että empatiakyvyssäsi on jotain vikaa. Itse ainakin olen aina toivonut, että vanhempani eron jälkeen löytäisivät hyvät kumppanit, joiden kanssa jakaa arki ja jotka auttaisivat heitä sitten, kun ikä alkaa painaa. Puoliso tuo turvaa vanhuuden päivinä, ja helpottaahan se lastenkin taakkaa. Tässä mielessä osuus perinnöstäkin tuntuu kohtuulliselta. Voihan olla, että lapset eivät edes välitä vanhemmastaan, kun taas uusi puoliso on väistämättä läsnä.
Voi tietysti ottaa mutta se on vähän sellainen koiranvirka. Ei kuulu sukuun eikä oikeaan perheeseen. On sillä tavalla ylimääräinen ihminen. Jos sen hyväksyy niin asiat sujuu ihan hyvin. Tässäkin on jotain paineita että pitäisi tulla toimeen paremmin. Ei tarvitse.
Tiedätkö mitä; ei se äitisikään ole koskaan mitään sukua isäsi puolelle ollut (toivottavasti ainakaan), ja voihan olla, että isäsi menee äidistäsi erottuaan uusiin naimisiin, ja perustaa uuden perheen hänen kanssaan - sinä olisit siinä kuviossa sitten vuorostasi se "vieras ja ulkopuolinen".
Käsittämätöntä miten vihamielistä ja jotenkin vinksahtanutta asennetta täällä onkaan miesten uusia puolisoita (jopa ihan vihittyjä) kohtaan...
Väärin. Lapsella ja vanhemmalla on aina veriside vaikka jompikumpi kuolisi. Uudella puolisolla ei ole mitään osaa eikä arpaa entisen lapsen sukuun. Milloinkaan. Ohhoh, ihan vihitylläkin vielä, eron saa lähettämällä yhden paperin käräjäoikeuteen. Niin suuri merkitys vihkimisellä on.
Totta kai on, tästä ei ollutkaan kyse. Mies kun voi niitä lapsia perustaa useampaan perheeseen (kuten nainenkin). Se että on syntynyt siihen ensimmäiseen perheeseen, ei tee niistä seuraavista perheistä sen vähäpätöisempiä. Siinä uudessa perheessä äidillä on silloin ihan samanlainen asema kuin aiemmassa.
Kun tässä niin kovasti on parjattu mm. uuden puolison roolia miehen suvussa.
Tekee. Lapselle oma perhe on aina omat vanhemmat ja sisarukset, ei uuden puolison lapset tai yhteiset lapset. Yrittäkää nyt monilisääntyjät ymmärtää tämä. Vaikka itse olisitte kuinka avarakatseisia, lapset eivät sitä välttämättä ole. Uuden asema on aina jalkavaimon osa paitsi omille lapsilleen. Siksi kannattaisikin perusteellisesti miettiä kuinka monelle miehelle sikiää ja kuinka monelle naiselle puoliso on jo siittänyt lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo, vanhemmilla on oikeus uuteen parisuhteeseen ja aikuisilla lapsilla on oikeus olla tapaamatta tätä uutta kumppania. Isääni tapaan kahden kesken kotonani tai muualla, meillä on omat jutut. Naista en ole tavannut koskaan. Ukkelilta riittää kyllä aikaa meille molemmille, joten miksi meidän pitäisi väkisin olla samaan aikaan samassa paikassa ja leikkiä kotia? Meillä ei ole mitään yhteistä.
Toivottavasti ymmärrät olla raahaamatta omaa seurustelukumppania/puolisoa isäsi eteen, koska eihän heillä ole mitään yhteistä.
Onhan isäni tuntenut puolisoni jo 35 vuotta. Ainoan sellaisen. Jos eroaisin, en todellakaan roudaisi uutta miestä isäni nähtäville. Miksi isääni pitäisi kiinnostaa kenen kanssa paneskelen?
Koska haluan tavata isääni kahden kesken, en jutella niitä näitä vaivautuneesti jonkun tuntemattoman naisen seurassa. Voin käydä ravintolassa kun ystäväni puoliso on mukana. Se ei aiheuta minulle tukalaa tunnetta, koska ystävän mies ei vaikuta mitenkään elämääni. Onneksi isäni on fiksu mies ja ymmärtää tämän.