Onko muita, joista vanhemmat ovat yrittäneet tehdä erityislapsia?

*kuulua siis

Ap

Minun äitini taas on sellainen että aina on toitottanut ettei minussa mitään vikaa ole vaikka selvästi oli lapsena huomattavaa ujoutta ja jotain tiettyjä autismin kirjon piirteitä luultavasti (ja myös näin aikuisena). Masennuksenikin oli vain kuvitelmaa.

No kuitenkin hän myös vaaan käytti näitä hyödykseen sillä hän halusi etten koskaan pääsisi hänen kontrollissaan pois. Hän vielä silloinkin kun olin seiskaluokalla niin esim halusi pestä hiukseni kun käytiin saunassa! Tämä oli todella ahdistavaa jo minulle mutten uskaltanut jotenkin kieltäytyä. Muutenkin kohteli pikkutyttönä eikä edelleenkään ymmärrä että minulla on tahto ja tunteet.

Surullista luettavaa

Oma äitini on mielenterveysongelmainen ja hokenut koko lapsuuteni ajan että on erityislasten (minä ja sisarukseni) vanhempi. Mitään muuta erityistä ei meissä ollut, kuin synnyttiin pienikokoisina.

Jokaisen pikkuflunssan ym. takia kiikutti lääkärissä, ja haki huomiota joko omilla tai lasten sairauksilla. Jo varhain minusta alkoikin tuntua että olen erilainen ja huonompi kuin muut. Tästä seurasi huono itsetunto ja minusta tuli helppo kiusaamisen kohde ja uskoin että minussa on jotain pahasti vialla.

Myöhemmin minusta ja sisaruksestani on tullut ihan yhteiskuntakelpoisia. Sisarukseni on opiskellut itselleen kaksi ammattia ja itse opiskelen yliopistossa. Lukuunottamatta periytyvää sorttia olevaa mielenterveyden häiriötä, joka pysyy aisoissa lääkkeillä, olen ihan tavallinen ja toisinaan älykäskin ihminen. Lapsuuden kokemusten jälkeen on mennyt aikaa, ennen kuin aloin uskoa että olen ihan tavallinen, pärjäävä ihminen enkä mikään erityislapsi tai vajaaälyinen. Sellaiseksi äitini ajoittain sai minut itseni tuntemaan.

Vanhemmat saattaa uskotella lapsilleen mitä sattuu, taustalla voi olla mielenterveysongelmia tai persoonallisuushäiriöitä. Kannattaa kuitenkin yrittää vaikka muut epäilisivätkin, silloin näkee mihin omat kyvyt oikeasti riittävät.

Mun oma alkoholistiäitini alkaa vaikuttaa jo varsin siedettävältä tapaukselta näiden äiti kokemusten rinnalla, vaikka nukkuikin läpi lapsuuteni kaikki aamut krapulaansa ja kun tulin koulusta niin lähti omille teilleen.

Tuollaisella vanhemmalla on halu käyttää valtaa ja alistaa.

Terveet vanhemmat tukee ja kannustaa, pahat ja sairaat lannistaa.

Heitä et voi muuttaa, vain itsesi voit.

Voit keskittää kaiken energiasi omaan hyvinvointiin. Voit halutessasi käydä lukion vaikka iltakoulussa. Älä anna periksi.

Minulla on tuommoinen äiti.

Tukitoimia ei koskaan vaatinut, ei minulle eikä veljelleni.

Jankutti vaan meille kuinka olemme huonompia kuin muut, emmekä ymmärrä asioita oikein. Älykkyystestin mukaan olemme kumpikin keskivertoa älykkäämpiä.

Lukiosta sain abivuonna stipendin hyvän koulumenestyksen perusteella.

Ajokorttia en saanut, sillä perusteella että en voi oppia ajamaan autolla. Veljeni kuitenkin sai ajokortin, sillä miehillä kuuluu olla ajokortti.

Pitkään äitini yritti saada minua ja veljeäni asumaan yhdessä, jotta voisimme valvoa toisiamme ja pitää huolta toisistamme. Minusta se oli sairasta.

Sitten kun valmistuin ja menin töihin, alkoi hirveä huuto siitä, että olen valinnut liian vaativan työn enkä voi pärjätä siinä. Äitini oikeasti vaati, että kävisin kauppakoulua siinä samassa koulussa kuin AP (en nyt muista sen nimeä). Hän toivoi kovasti, että saisin alkaa tekemään juoksutytön töitä jossain firmassa, ottaisin kopioita ja kuskaisin postia.

Veljeni opiskeluista sai raivareita. Huusi pää punaisena, että "ei siitä ole semmoiseen kun ei se ole normaali". Ihan normaali veljeni minun mielestäni on. Nykyään hänellä on valtion virka.

Perheellisiä olemme kumpikin veljeni kanssa, ja ihan normaalisti menestyneet työelämässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun äitini on narsisti ja hän kapaloi juuri tuolla tavoin pikkusiskoni. Näennäisesti piti "huolta", mutta käytännössä sitoi lapsen itseensä. Pienikin normaali ns käytöshäiriö (uhmaikäisenä tai teininä) tulkittiin mt-ongelmaksi jne.

Äidilläni on kyllä narsistisia piirteitä. Olen miettinyt sitä narsismia, mutta sitä ei ole otettu kovin vakavasti. Tuntuu että naisten ja äitien narsismi on jotenkin tabu. Ap

Voi sinua pientä, et sinä edes ymmärrä mitä narsismi on! T. Kaffepulla

Erittäin monella on narsistisia piirteitä, ja se on eri asia kuin diagnoitu narsismi.

Yleisen keskustelun tasolla on parempi puhua juuri narsistisista piirteistä, kuin ulkoistaa kusipäinen käytös diagnoosin syyksi. Narsismi on myös sikäli outo sairaus että siitä kärsii vain narsistin läheiset, joten ei heitä kannata niin kiivaasti puolustaa.

Omalla sisaruksellani oli ongelmia lapsena koulussa ja muiden kanssa vuorovaikutuksessa, ja hänellä diagnosoitiin koulun tms määräämien tutkimusten kautta asperger. Olin silloin itse lähes aikuinen. Vanhemmat alkoivat sisaruksen myötä tyrkyttää aspergeria myös minulle, ja vaikka sen takia sitten lopulta menin koulupsykologillekin ja sain testeistä negatiivista, olin heistä sitli asperger minäkin. Tämän perustelivat sillä, että kuten sisarukseni, minäkin sopeuduin lapsena huonosti ihmismassaan. Minulla tosin juttu ei ollut kiinni siitä, että en olisi ymmärtänyt muita ihmisiä ja osannut pelata sosiaalisia pelejä, vaan siitä, että olin vaan lapsesta asti "done with that sh*t" eikä minua kiinnostanut mainstream-teineily eli kotibileet ja pojat ja ulkonäkö. Sisaruksellani taas puhtaasti oli vaikeuksia ymmärtää esim muiden tunteita ja antaa vastavuoroisuutta, usein töllötti vain pokerinaamalla sivusta, jos joku itki tai oli vihainen.

Minua ei haitannut niinkään se, mitä vanhempani minusta ajattelivat, mutta olen varmasti ikuisesti katkera siitä, että toinen heistä meni vielä sepittämään "sairauttani" lähipiirille, myös sellaisille ihmisille, joiden kanssa tykkäsin olla tekemisissä ennen. Vaikka pyysin, että lopettaisi, niin aina vain "lipsautti" jossain, että "no tuo meidän Minna nyt on asperger, hän on vähän tuommoinen". Olisin suuttunut tuosta jopa oikeasti diagnosoituna.

Minua äitini piti jatkuvasti tyhmempänä mitä olen, koska minun vanhempi sisarus sai koulusta pelkästään kymppejä. Itse olin enemmänkin kasin oppilas. Esimerkiksi lukioon en olisi saanut hakea, koska minulla ei kuulemma ole lukupäätä ja joku käytännöllisempi ala kävisi paremmin. No menin lukioon silti, ja sain sen lakin myös. Kun pääsin ensimmäisen kerran yliopistoon hyvä kun äiti ei lentänyt perseelleen, oli jo jauhanut kaikille että ei se tainnut päästä sisään. Nyt opiskelen alaa johon pääsee vain hyvin pieni prosentti hakijoista, taas äiti yrittää lannistaa... Kun minähän olen se tyhmä lapsi. 

Äitilläni on joku vakava mielenterveysongelma jonka vuoksi ollut välillä suljetullakin, ja epäilen myös jonkinmoista persoonallisuusvinoumaa. Mutta äiti osaa vetää roolinsa täydellisesti, ja saa kaikki muut näyttämään ympärillään enemmänkin hullulle vaikka itse on se joka on sekaisin. Välillä osannut sumuttaa lääkäreitä, psykiatreja ja sairaanhoitajia. 

Surullisinta ehkä se, että edelleen aikuisiällä meihin lapsiin vaikuttaa vahvasti se millaiseen rooliin omassa lapsuudenperheessään on joutunut, vaikka sillä ei välttämättä ole mitään tekemistä sen kanssa millainen ihminen oikeasti on tai millaisilla kyvyillä varustettu. Jos joskus hankin lapsia niin menen kyllä itse terapiaan käymään nämä traumani, etten omia lapsia kohtele missään tilanteessa yhtä väärin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noita diagnooseja haetaan monista syistä. Aikuinen saa haluamaansa erityishuomiota (by proxy), ei osaa tai jaksa kasvattaa lastaan ja yrittää ulkoistaa vastuuta jne. Erityisesti psykologiset ja neurologiset sairaudet voidaan "luoda" lapsille aika helpostikin. Hyvä, että olet tajunnut olevasi ihan tavan tyyppi.

Jotkut tekevät tuota itselleen. Hakevat diagnoosin diagnoosin perään, että saisivat helpotuksia ja lääkkeitä, kun eivät muuten usko pystyvänsä hallitsemaan elämäänsä. Samoin diagnooseja jaellaan lähipiirille ja yritetään vetää mukaan samaan suohon. Jos sama meno jatkuu, meillä ei ole yhtä ainutta "tervettä" tyyppiä koko Suomessa parin sukupolven päästä.

Tämä ferritiini on nyt uusin. Joku on keksinyt, että ferritiinin pitäisi olla yli 40, kun se suomalaisilla naisilla on keskimäärin 27. Oireina väsymystä, ylipainoa, ym. Hoidetaan aina jotakin muotisairautta eikä mietitä, mikä yhteiskunnassa oikeasti väsyttää ja lihottaa.

Itse olen aika kypsä uskomaan ferritiiniin ja muihin, koska olen tehnyt kaiken voitavan väsymykselleni ja kiloilleni. Kaikki on muokattu mahdollisimman terveellisiksi: työ, ruoka, lepo ja liikunta, perhe ja suhteet.

Noh mulla se ferritiini sitten taas oli selkeä syy väsymykseen, aivosumuun, levottomiin jalkoihin. Arvo oli mitattaessa 6. Vasta minipillereiden ja menkattomuuden myötä tuntuu kuin olisin herännyt taas eloon.

Vierailija kirjoitti:

Tuollaisella vanhemmalla on halu käyttää valtaa ja alistaa.

Terveet vanhemmat tukee ja kannustaa, pahat ja sairaat lannistaa.

Heitä et voi muuttaa, vain itsesi voit.

Voit keskittää kaiken energiasi omaan hyvinvointiin. Voit halutessasi käydä lukion vaikka iltakoulussa. Älä anna periksi.

Kaverini on aina yrittänyt hakea huomiota lapsillaan, ja näille keksimillään erilaisilla sairauksilla ja häiriöillä. Väkisin yritti vääntää 5-v pojastaan syömishäiriöistä, vaikka poika oli ihan normaali. Ja tiedän, me hengattiin aikanaan paljon yhdessä, ja syötiin myös parhaimmillaan kolme ateriaa päivässä yhdessä, ja poika söi aivan normaalisti.

Kiusasi lapsiaan tahallaan, että sai nämä raivoamaan silloin kun joku perhetyöntekijä oli kartoituskäynnillä ( tosin uskon että näkivät siitä touhusta läpi) jne.

Kouluttautumaton, elämäntapatyötön ihminen, jolla oli vaan aika hemmetisti liikaa aikaa ja liian vähän tekemistä.

Hyi että, tuo kaffepulla on vastenmielinen :( Vaikuttaa juuri näiden kertomusten narsistiselta äidiltä :( Lakkaa kiusaamasta ja kyseenalaistsmasta toisten lapsuuden kokemuksia.

Vierailija kirjoitti:

Hyi että, tuo kaffepulla on vastenmielinen :( Vaikuttaa juuri näiden kertomusten narsistiselta äidiltä :( Lakkaa kiusaamasta ja kyseenalaistsmasta toisten lapsuuden kokemuksia.

Toivottavasti aloittaja ei loukkaantunut tuon kommentoijan kommenteista. Itse olen nähnyt jo niin monessa ketjussa kyseisen nimimerkin harjoittamaa systemaattista vähättelyä, että tiedän jättää omaan arvoonsa. 

Vierailija kirjoitti:

Itselläni äitini mm. sepitti minulle kaikkia sairauksia lapsena, ramppasimme lääkärillä ja sain flunssaan ab-kuurin yksityiseltä jo parin päivän nuhan jälkeen.

Olivat sitä mieltä että tarvitsen jatkuvaa erityisopetusta (peruskoulussa sitä en kuitenkaan saanut). Lukion keskeytettyäni he totesivat että tiesivät sen jäävän kesken ja alkoivat painostaa että minun täytyy hakea Ammattiopisto Luoville. Luovilla opiskelinkin vaikka välillä se oli haastavaa siinä ympäristössä. Sitten kun hain amkiin, niin äitini naureskeli että tasan millään Luovin papereilla et voi sinne hakea.

Autokoulusta olivat sitä mieltä että ei missään nimessä. Sanoivat että en pärjää liikenteessä, mutta suostuivat siihen kuitenkin opetusluvalla. No, sitten jouduinkin uusimaan kokeita kun opetus oli vähän sitä ja tätä. Tästä he sanoivat että se on minun vikani.

Ekan auton ostossa olivat ehdottomasti vastaan, kolaroisin sen kuulemma heti. Ovat ihmeissään kun olen ajellut kolmikymppiseksi ilman kolareita.

Parisuhteen, lasten hankkimisen, asunnon oston jne suhteen ovat olleet sitä mieltä että ei ei. Silti olen nämä kaikki tehnyt.

Työpaikkoja pitäisi kuulemma hakea vaan palkkatuki paikkoja, yliopistosta ei saisi haaveillakaan...

Minä olen (väkivaltaisen ja mielenterveysongelmaisen) äitini mukaan kehitysvammainen. Minua on juoksutettu paljon lääkärissä lapsena ja jotain kehityviivettä olikin, opin kävelemään vasta noin kaksivuotiaana.

Kävin normaalit koulut, vaikka koko ajan äiti häälyi takapiruna hokien että et osaa mitään, et opi mitään, olet tyhmä, olet ruma, kukaan ei voi koskaan pitää sinusta jne.

Muutin kotoa pois lukiolaisena. Lukiossa meni neljä vuotta kun piti elättää itsensä siivoojana. Yliopistoon pääsin tietysti huor aamalla proffille. Ja tutkinnon säälistä. Tai jos äidiltäni kysyt, minulla ei ole tutkintoa, valehtelen vaan tehdäkseni itseni hienommaksi. Äitiysvapaalla peittelin tietysti työttömyyttä. Ja lapseni myös kehitysvammaisia. Ja tätä rataa.

Ainoa keino saada normaali itseluottamus oli laittaa välit poikki ja asiantunteva terapeutti. Ilmeisesti tietylle naistyypille on oma tytär kauhein uhka maailmassa.