Lue keskustelun säännöt.
Miksi mies vetäytyy parisuhteessa yksinäisyyteen murehtimaan?
04.10.2018 |
Jos ollaan parisuhteessa ja tulee vaikkapa keskenmeno, joka tietysti koskettaa molempia. Sen sijaan, että surtaisi menetystä yhdessä, niin mies vetäytyy yksinäisyyteen. Miksi?
Tuo ei ole todellinen esimerkki, mutta noin meillä menee. Minä haluaisin jutella yhdessä. Ei ole mitään riitaa, ei syyttelyä tai muuta epämiellyttävää. Minua auttaisi se, että asiaa käytäisi yhdessä läpi. Mies taas haluaa vetäytyä yksinäisyyteen. Miehen mukaanhan siinä sitten mennään, sillä eihän toista pysty pakottamaan puhumaan.
Miksi mies tekee noin? Auttakaa minua ymmärtämään ja hyväksymään tuo miehen toimintamalli.
Kommentit (44)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole sukupuolisidonnaista vaan yksilökohtaista.
Minä, nainen, suren ensin rauhassa ja yksin. Vasta kun olen valmis puhumaan, puhun. Esimerkiksi kun toinen mun vanhemmista yllättäen kuoli, oli ihan älyttömän stressaavaa, ettei eksä (mies) antanut mulle hetken rauhaa käsitellä asiaa itsekseni. Tiedän, että tarkoitti hyvää, mutta kun mun tapani käsitellä asioita ei ole puhua niistä muiden kanssa. Meinasi tulla ero siinä paikassa, kun koin, että multa vaadittiin jotakin ihmeellistä suoritusta tai performanssia surun keskellä *eksän* tunteiden takia, vaikka hänellä ei ollut mun vanhempien kanssa edes mitään tekemistä (eivät koskaan voineet sietää toisiaan).
Minä vetäydyn ensin ajattelemaan itsekseni ja palaan asiaan, kun mulla on toimintasuunnitelma valmis. Ja vielä kerran: olen nainen. Eli naaras ihan tästä ihmisten heimosta.
Tämähän se ongelma juuri on. Mies vetäytyy ja palaa sitten jossain vaiheessa valmiin toimintasuunnitelman kanssa. Ja siinä toimintasuunnitelmassahan ei ole sitten lainkaan huomioitu minun näkökulmaani eikä minun toiveitani ja tarpeitani. Vain miehen tarpeet on huomioitu. Plus kenties jotain mitä mies on kuvitellut minun toiveekseni.
Tietysti minäkin olen hiljaiselon aikana luonut oman toimintasuunnitelmani. Ja usein se on erilainen kuin miehen oma. Kun näitä erilaisia toimintasuunnitelmia aletaan sitten sovittamaan yhteen, niin käytännössä on palattava takaisin lähtöruutuun ja aloitettava peli alusta. Kun aivan yhtä hyvin voitaisi jo alunperin edetä keskustellen kohti yhteistä toimintasuunnitelmaa. Ap
Minusta tuossa ei palata lähtöruutuun. Molemmilla on oma toimintasuunnitelma ja sitten ne hiotaan yhteen yhteiseksi toimintasuunnitelmaksi. Vain se suunnitteluprosessi on henkilökohtainen sellaisilla, jotka kaipaavat ja tarvitsevat sen henkilökohtaisena. Kaikki eivät kaipaa, vaan haluavat alusta asti työstää tiiminä, mutta siinä se ero vaan sitten just on.
T: nainen, jota lainasit.
Minunkin mielestä on helpompaa keskustella yhteisestä suunnitelmasta, kun molemmilla on ollut aikaa ensin miettiö asiaa itsekseen. Töissäkin oma tapani on ensin miettiä ja tutkia asioita itsekseni ja sen jälkeen on helpompi käsitellä niitä tiimin kanssa. Jotkut ehkä töissäkin haluavat tehdä kaiken alusta alkaen aina tiiminä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Teillä on vain erilainen tapa käsitellä asioita. Itse olen myös ihminen joka tarvitsee keskustelua, tukea ja läsnäoloa vaikeana aikana (ja haluaa myös antaa sitä), ex-mies taas halusi vetäytyä itsekseen vatvomaan. Aina ei tarvitse puhuakaan, mutta läsnäoloa ja kosketusta kaipaisin. Yritin sietää ja ymmärtää kaikki vuodet, mutta tunsin jääväni aina yksin vaikeuksien kanssa ja lopuolta erosin pitkän suhteen jälkeen. Minusta suhteen hienompia asioita on se että vastoinkäymisetkin kohdataan yhdessä, enkä halua silloin jäädä yksin.
Niinhän ne kohdataankin, kunhan on molemmille selvää miltä itsestä tuntuu. Miten se on yhdessä jos toinen ei kykene heti ilmaisemaan mielipidettään, tai miltä tuntuu?
Sitten voi vaikka halata tai silittää. Tai olla vain läsnä. Ei aina ole pakko puhua jos ei halua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole sukupuolisidonnaista vaan yksilökohtaista.
Minä, nainen, suren ensin rauhassa ja yksin. Vasta kun olen valmis puhumaan, puhun. Esimerkiksi kun toinen mun vanhemmista yllättäen kuoli, oli ihan älyttömän stressaavaa, ettei eksä (mies) antanut mulle hetken rauhaa käsitellä asiaa itsekseni. Tiedän, että tarkoitti hyvää, mutta kun mun tapani käsitellä asioita ei ole puhua niistä muiden kanssa. Meinasi tulla ero siinä paikassa, kun koin, että multa vaadittiin jotakin ihmeellistä suoritusta tai performanssia surun keskellä *eksän* tunteiden takia, vaikka hänellä ei ollut mun vanhempien kanssa edes mitään tekemistä (eivät koskaan voineet sietää toisiaan).
Minä vetäydyn ensin ajattelemaan itsekseni ja palaan asiaan, kun mulla on toimintasuunnitelma valmis. Ja vielä kerran: olen nainen. Eli naaras ihan tästä ihmisten heimosta.
Tämähän se ongelma juuri on. Mies vetäytyy ja palaa sitten jossain vaiheessa valmiin toimintasuunnitelman kanssa. Ja siinä toimintasuunnitelmassahan ei ole sitten lainkaan huomioitu minun näkökulmaani eikä minun toiveitani ja tarpeitani. Vain miehen tarpeet on huomioitu. Plus kenties jotain mitä mies on kuvitellut minun toiveekseni.
Tietysti minäkin olen hiljaiselon aikana luonut oman toimintasuunnitelmani. Ja usein se on erilainen kuin miehen oma. Kun näitä erilaisia toimintasuunnitelmia aletaan sitten sovittamaan yhteen, niin käytännössä on palattava takaisin lähtöruutuun ja aloitettava peli alusta. Kun aivan yhtä hyvin voitaisi jo alunperin edetä keskustellen kohti yhteistä toimintasuunnitelmaa. Ap
Mies voi olla ihan sekaisin toimintasuunnitelman kanssa siinä vaiheessa kun talo palaa, hänen täytyy saada jäsentää ajatuksensa, muuten hän tuntee että jyräät hänet tai käytännössä jyräät, kun hän ei osaa vielä kertoa mitä ajattelee kun ei tiedä sitä itsekään.
Ok, nyt alkaa minullakin välkkymään. Mies on joissain asioissa altavastaajana (ja tietenkin toisissa asioissa päinvastoin). Ja hän voi hyvinkin kokea, ettei hänellä ole niin nopeasti asiaan mitään sanottavaa. Hän on kova pohdiskelemaan asioita, ja se vaatii tietenkin aikaa. Ja olen toki tiennytkin, että hän on sellainen hiljaisuudessa pohdiskelija.
Minä sitten vaan pelkään sitä, että hän pohdiskelee asian niin valmiiksi, että lyö sen mielessään jo lukkoon. Ja pelkään sitten, että siinä vaiheessa, kun pääsemme asiasta keskustelemaan, niin hänen mielipiteensä / toimintasuunnitelmansa on jo niin järkkymätön, ettei se yhteisen kompromissin löytäminen tai osapuolten erilaisten suunnitelmien yhteen sulattaminen enää onnistu. Vaan että sitten mennään sillä miehen yksin miettimällä ja päättämällä suunnitelmalla loppuun asti.
Mies siis pelkää, että tulee minun jyräämäksi, jos puhutaan heti. Minä taas pelkään, että tulen miehen jyräämäksi, jos puhutaan vetäytymisen jälkeen. Ap
Niinhän ne kohdataankin, kunhan on molemmille selvää miltä itsestä tuntuu. Miten se on yhdessä jos toinen ei kykene heti ilmaisemaan mielipidettään, tai miltä tuntuu?