Miksi mies vetäytyy parisuhteessa yksinäisyyteen murehtimaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osa ihmisistä nimenomaan käsittelee asioita noin, eikä siinä ole mitään vikaa. Te hölöttäjät vaan aina kuvittelette että teidän tapanne on se ainoa oikea.

Valtaosa miehistä ei oikeasti tunne mitään tarvetta jauhaa tunteistaan ja kokemuksistaan loputtomiin. Ylipäänsä tasapainoisilla ihmisillä ei pitäisi olla sellaista tarvetta.

Jos tapahtuu jotain ikävää, ihmisen on myös mahdollista melko pian hyväksyä ja käsitellä se. Jos toinen sitten on märehtijä joka tahtoo jauhaa ja jauhaa, on ihan tosi raskasta jos joutuu sitä sitten loputtomiin kuuntelemaan jos itse on jo asian käsitellyt.

Jos tahtoo märehtiä tunteitaan, kannattaa mennä terapiaan.

t: Nainen joka ei todellakaan halua puhua, puhua ja taas puhua joka pirun asiasta. Onneksi en ole suhteessa naisen kanssa.

"Mä olen niin erilainen kuin muut naiset! Tulen paremmin toimeen miesten kanssa! Naiset on tyhmii! Kattokaa mua!"

Ja taas joku mamma tuli kateeliseksi :(

"Naiset on mulle kateellisii koska mä olen miesten mielestä hyvä jätkä!"

- 10

En minäkään loputtomiin halua vatvoa enkä jauhaa. Osaan kyllä mennä asioissa eteenpäin. Nyt on kyse siitä, että edes kerran ei voida keskustella. Se on minulle turhauttavaa. Ap

Ei ole sukupuolisidonnaista vaan yksilökohtaista.

Minä, nainen, suren ensin rauhassa ja yksin. Vasta kun olen valmis puhumaan, puhun. Esimerkiksi kun toinen mun vanhemmista yllättäen kuoli, oli ihan älyttömän stressaavaa, ettei eksä (mies) antanut mulle hetken rauhaa käsitellä asiaa itsekseni. Tiedän, että tarkoitti hyvää, mutta kun mun tapani käsitellä asioita ei ole puhua niistä muiden kanssa. Meinasi tulla ero siinä paikassa, kun koin, että multa vaadittiin jotakin ihmeellistä suoritusta tai performanssia surun keskellä *eksän* tunteiden takia, vaikka hänellä ei ollut mun vanhempien kanssa edes mitään tekemistä (eivät koskaan voineet sietää toisiaan).

Minä vetäydyn ensin ajattelemaan itsekseni ja palaan asiaan, kun mulla on toimintasuunnitelma valmis. Ja vielä kerran: olen nainen. Eli naaras ihan tästä ihmisten heimosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsekin olen enemmän ratkaisukeskeinen ihminen. Kun tiedän, ettei asiaan ole mitään ratkaisua, niin sen vatvominen voi aiheuttaa vain lisää pahaa oloa. Voin toisen mieliksi, ja joskus itsenikin mieliksi, kyllä jonkin verran käsitellä asiaa, mutta liika jauhaminen vain verottaa voimia.

Eihän se puhumisen tarve sitä tarkoita, että asiaa pitäisi vatvoa loputtomiin. Pieni juttelutuokio aiheesta voisi tehdä hyvää molemmille, myös ap:n miehelle. 

Ehkä se apn mies sieltä vielä jutteleekin. Minä haluan ainakin rauhassa jäsennellä OMAT ajatukseni ja sitten keskustelen asiasta. Onko nämä niin erikoisia toimintatapoja että menee sormi suuhun?

Mun mies on juuri tuollainen, että ensin omat ajatukset ja sitten vasta toisen kanssa. Tunnen tuon loukkaavana, koska asia menee sitten aina hänen mukaansa. Minä, joka tarvitsisin heti keskusteluaikaa, jään ns. aina toiseksi. Ei tähän asiaan oikein ole kompromisseja ja se ärsyttää minua suunnattomasti.

Niinhän se ärsyttää kun ei saa sitä toiselta heti mitä haluaa. Tasapainoinen aikuinen ihminen ymmärtää kuitenkin että ihmiset ovat erilaisia. Ja sinähän tässä vaadit eikä mies ja sinua ärsyttää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsekin olen enemmän ratkaisukeskeinen ihminen. Kun tiedän, ettei asiaan ole mitään ratkaisua, niin sen vatvominen voi aiheuttaa vain lisää pahaa oloa. Voin toisen mieliksi, ja joskus itsenikin mieliksi, kyllä jonkin verran käsitellä asiaa, mutta liika jauhaminen vain verottaa voimia.

Eihän se puhumisen tarve sitä tarkoita, että asiaa pitäisi vatvoa loputtomiin. Pieni juttelutuokio aiheesta voisi tehdä hyvää molemmille, myös ap:n miehelle. 

Ehkä se apn mies sieltä vielä jutteleekin. Minä haluan ainakin rauhassa jäsennellä OMAT ajatukseni ja sitten keskustelen asiasta. Onko nämä niin erikoisia toimintatapoja että menee sormi suuhun?

Mun mies on juuri tuollainen, että ensin omat ajatukset ja sitten vasta toisen kanssa. Tunnen tuon loukkaavana, koska asia menee sitten aina hänen mukaansa. Minä, joka tarvitsisin heti keskusteluaikaa, jään ns. aina toiseksi. Ei tähän asiaan oikein ole kompromisseja ja se ärsyttää minua suunnattomasti.

Tätä minäkin ihmettelin. Tämän ketjun vastausten perusteella tärkeämpää kuin se, että nainen saisi vaikeassa paikassa edes minimimäärän tukea puolisoltaan, on ymmärtää mököttävää miestä joka "ehkä vielä sieltä", jos vain viitsii. Välimuotojakin on itseensä vetäytymisen ja loputtomiin vatvomisen välillä. Itse loukkaantuisin tuosta myös

Vierailija kirjoitti:

Ei ole sukupuolisidonnaista vaan yksilökohtaista.

Minä, nainen, suren ensin rauhassa ja yksin. Vasta kun olen valmis puhumaan, puhun. Esimerkiksi kun toinen mun vanhemmista yllättäen kuoli, oli ihan älyttömän stressaavaa, ettei eksä (mies) antanut mulle hetken rauhaa käsitellä asiaa itsekseni. Tiedän, että tarkoitti hyvää, mutta kun mun tapani käsitellä asioita ei ole puhua niistä muiden kanssa. Meinasi tulla ero siinä paikassa, kun koin, että multa vaadittiin jotakin ihmeellistä suoritusta tai performanssia surun keskellä *eksän* tunteiden takia, vaikka hänellä ei ollut mun vanhempien kanssa edes mitään tekemistä (eivät koskaan voineet sietää toisiaan).

Minä vetäydyn ensin ajattelemaan itsekseni ja palaan asiaan, kun mulla on toimintasuunnitelma valmis. Ja vielä kerran: olen nainen. Eli naaras ihan tästä ihmisten heimosta.

Ja taas unelmanainen. Kylläpäs on mukavaa luettavaa, vaikkakin kaikki ovat varattuja, mitä en ihmettele.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole sukupuolisidonnaista vaan yksilökohtaista.

Minä, nainen, suren ensin rauhassa ja yksin. Vasta kun olen valmis puhumaan, puhun. Esimerkiksi kun toinen mun vanhemmista yllättäen kuoli, oli ihan älyttömän stressaavaa, ettei eksä (mies) antanut mulle hetken rauhaa käsitellä asiaa itsekseni. Tiedän, että tarkoitti hyvää, mutta kun mun tapani käsitellä asioita ei ole puhua niistä muiden kanssa. Meinasi tulla ero siinä paikassa, kun koin, että multa vaadittiin jotakin ihmeellistä suoritusta tai performanssia surun keskellä *eksän* tunteiden takia, vaikka hänellä ei ollut mun vanhempien kanssa edes mitään tekemistä (eivät koskaan voineet sietää toisiaan).

Minä vetäydyn ensin ajattelemaan itsekseni ja palaan asiaan, kun mulla on toimintasuunnitelma valmis. Ja vielä kerran: olen nainen. Eli naaras ihan tästä ihmisten heimosta.

Ja taas unelmanainen. Kylläpäs on mukavaa luettavaa, vaikkakin kaikki ovat varattuja, mitä en ihmettele.

Mun mielestä kaikki tähän ketjuun vastanneet ovat olleet varattuja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsekin olen enemmän ratkaisukeskeinen ihminen. Kun tiedän, ettei asiaan ole mitään ratkaisua, niin sen vatvominen voi aiheuttaa vain lisää pahaa oloa. Voin toisen mieliksi, ja joskus itsenikin mieliksi, kyllä jonkin verran käsitellä asiaa, mutta liika jauhaminen vain verottaa voimia.

Eihän se puhumisen tarve sitä tarkoita, että asiaa pitäisi vatvoa loputtomiin. Pieni juttelutuokio aiheesta voisi tehdä hyvää molemmille, myös ap:n miehelle. 

Ehkä se apn mies sieltä vielä jutteleekin. Minä haluan ainakin rauhassa jäsennellä OMAT ajatukseni ja sitten keskustelen asiasta. Onko nämä niin erikoisia toimintatapoja että menee sormi suuhun?

Mun mies on juuri tuollainen, että ensin omat ajatukset ja sitten vasta toisen kanssa. Tunnen tuon loukkaavana, koska asia menee sitten aina hänen mukaansa. Minä, joka tarvitsisin heti keskusteluaikaa, jään ns. aina toiseksi. Ei tähän asiaan oikein ole kompromisseja ja se ärsyttää minua suunnattomasti.

Tätä minäkin ihmettelin. Tämän ketjun vastausten perusteella tärkeämpää kuin se, että nainen saisi vaikeassa paikassa edes minimimäärän tukea puolisoltaan, on ymmärtää mököttävää miestä joka "ehkä vielä sieltä", jos vain viitsii. Välimuotojakin on itseensä vetäytymisen ja loputtomiin vatvomisen välillä. Itse loukkaantuisin tuosta myös

Ja taas syytetään miestä. Mitä tapahtuisi jos mies syyttäisi vastaavassa tilanteessa naista? Olisiko yläpeukku mammoilla herkässä?

Koska on mies ja stressaavissa tilanteissa miehet tyypillisesti haluavat olla yksin:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osa ihmisistä nimenomaan käsittelee asioita noin, eikä siinä ole mitään vikaa. Te hölöttäjät vaan aina kuvittelette että teidän tapanne on se ainoa oikea.

Valtaosa miehistä ei oikeasti tunne mitään tarvetta jauhaa tunteistaan ja kokemuksistaan loputtomiin. Ylipäänsä tasapainoisilla ihmisillä ei pitäisi olla sellaista tarvetta.

Jos tapahtuu jotain ikävää, ihmisen on myös mahdollista melko pian hyväksyä ja käsitellä se. Jos toinen sitten on märehtijä joka tahtoo jauhaa ja jauhaa, on ihan tosi raskasta jos joutuu sitä sitten loputtomiin kuuntelemaan jos itse on jo asian käsitellyt.

Jos tahtoo märehtiä tunteitaan, kannattaa mennä terapiaan.

t: Nainen joka ei todellakaan halua puhua, puhua ja taas puhua joka pirun asiasta. Onneksi en ole suhteessa naisen kanssa.

"Mä olen niin erilainen kuin muut naiset! Tulen paremmin toimeen miesten kanssa! Naiset on tyhmii! Kattokaa mua!"[/quote

Touche!

Naiset ei kestä sitä että mies on heidän kanssaan tasa-arvoinen. Nainen on ennen saanut vaatia mieheltä erityishuomiota, ja mies on tätä antanut, mutta tälle alkaakin tulla loppu. Nyt alkaa käymään niin että miehet vaativat myös omien tunteidensa huomioimista, ja sehän on alkanut ottamaan monen montaa naista pattiin. Tästä johtuu kaikenmaailman nimittelyt ja vihat.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole sukupuolisidonnaista vaan yksilökohtaista.

Minä, nainen, suren ensin rauhassa ja yksin. Vasta kun olen valmis puhumaan, puhun. Esimerkiksi kun toinen mun vanhemmista yllättäen kuoli, oli ihan älyttömän stressaavaa, ettei eksä (mies) antanut mulle hetken rauhaa käsitellä asiaa itsekseni. Tiedän, että tarkoitti hyvää, mutta kun mun tapani käsitellä asioita ei ole puhua niistä muiden kanssa. Meinasi tulla ero siinä paikassa, kun koin, että multa vaadittiin jotakin ihmeellistä suoritusta tai performanssia surun keskellä *eksän* tunteiden takia, vaikka hänellä ei ollut mun vanhempien kanssa edes mitään tekemistä (eivät koskaan voineet sietää toisiaan).

Minä vetäydyn ensin ajattelemaan itsekseni ja palaan asiaan, kun mulla on toimintasuunnitelma valmis. Ja vielä kerran: olen nainen. Eli naaras ihan tästä ihmisten heimosta.

Tämähän se ongelma juuri on. Mies vetäytyy ja palaa sitten jossain vaiheessa valmiin toimintasuunnitelman kanssa. Ja siinä toimintasuunnitelmassahan ei ole sitten lainkaan huomioitu minun näkökulmaani eikä minun toiveitani ja tarpeitani. Vain miehen tarpeet on huomioitu. Plus kenties jotain mitä mies on kuvitellut minun toiveekseni.

Tietysti minäkin olen hiljaiselon aikana luonut oman toimintasuunnitelmani. Ja usein se on erilainen kuin miehen oma. Kun näitä erilaisia toimintasuunnitelmia aletaan sitten sovittamaan yhteen, niin käytännössä on palattava takaisin lähtöruutuun ja aloitettava peli alusta. Kun aivan yhtä hyvin voitaisi jo alunperin edetä keskustellen kohti yhteistä toimintasuunnitelmaa. Ap

Auttaisko sellainen kompromissi, että tilanteen ollessa päällä mies kuuntelee, mitä sulla on sydämellä asiasta, ja sen jälkeen sovitte jonkun myöhemmän ajankohdan, jolloin puhutte asiasta lisää? Näin miehellekin jäisi aikaa miettiä asiaa kaikessa rauhassa, mutta myös sinä saisit purettua murheesi heti.

Vierailija kirjoitti:

Uros sairastaa ja ratkaisee ongelmat piilossa yksin, koska laumassa/heimossa ei voi osoittaa heikkouden merkkiä. Muuten lauman muut jäsenet voivat käyttää uroksen hetkellistä heikkoutta hyväkseen.

Naarailla ei tällaista uhkaa ole, vaan he voivat sairastaa lauman/heimon yhteydessä, jolloin muut naaraat voivat auttaa jälkeläisten hoidossa.

Tämän lisäksi naiset, eiku siis naaraat lopettavat parittelun, jos uros näyttää heikkoutta. Vaikka miten väittäisivät, että asia on päinvastainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole sukupuolisidonnaista vaan yksilökohtaista.

Minä, nainen, suren ensin rauhassa ja yksin. Vasta kun olen valmis puhumaan, puhun. Esimerkiksi kun toinen mun vanhemmista yllättäen kuoli, oli ihan älyttömän stressaavaa, ettei eksä (mies) antanut mulle hetken rauhaa käsitellä asiaa itsekseni. Tiedän, että tarkoitti hyvää, mutta kun mun tapani käsitellä asioita ei ole puhua niistä muiden kanssa. Meinasi tulla ero siinä paikassa, kun koin, että multa vaadittiin jotakin ihmeellistä suoritusta tai performanssia surun keskellä *eksän* tunteiden takia, vaikka hänellä ei ollut mun vanhempien kanssa edes mitään tekemistä (eivät koskaan voineet sietää toisiaan).

Minä vetäydyn ensin ajattelemaan itsekseni ja palaan asiaan, kun mulla on toimintasuunnitelma valmis. Ja vielä kerran: olen nainen. Eli naaras ihan tästä ihmisten heimosta.

Tämähän se ongelma juuri on. Mies vetäytyy ja palaa sitten jossain vaiheessa valmiin toimintasuunnitelman kanssa. Ja siinä toimintasuunnitelmassahan ei ole sitten lainkaan huomioitu minun näkökulmaani eikä minun toiveitani ja tarpeitani. Vain miehen tarpeet on huomioitu. Plus kenties jotain mitä mies on kuvitellut minun toiveekseni.

Tietysti minäkin olen hiljaiselon aikana luonut oman toimintasuunnitelmani. Ja usein se on erilainen kuin miehen oma. Kun näitä erilaisia toimintasuunnitelmia aletaan sitten sovittamaan yhteen, niin käytännössä on palattava takaisin lähtöruutuun ja aloitettava peli alusta. Kun aivan yhtä hyvin voitaisi jo alunperin edetä keskustellen kohti yhteistä toimintasuunnitelmaa. Ap

Aivan yhtä hyvin voitasi.. et taida kunnioittaa oikein miehesi tapaa käsitellä tunteitaan. Sinun kanssasi ei välttämättä ole helppo keskustella kun nytkin tunnut tietävän paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Osa ihmisistä nimenomaan käsittelee asioita noin, eikä siinä ole mitään vikaa. Te hölöttäjät vaan aina kuvittelette että teidän tapanne on se ainoa oikea.

Valtaosa miehistä ei oikeasti tunne mitään tarvetta jauhaa tunteistaan ja kokemuksistaan loputtomiin. Ylipäänsä tasapainoisilla ihmisillä ei pitäisi olla sellaista tarvetta.

Jos tapahtuu jotain ikävää, ihmisen on myös mahdollista melko pian hyväksyä ja käsitellä se. Jos toinen sitten on märehtijä joka tahtoo jauhaa ja jauhaa, on ihan tosi raskasta jos joutuu sitä sitten loputtomiin kuuntelemaan jos itse on jo asian käsitellyt.

Jos tahtoo märehtiä tunteitaan, kannattaa mennä terapiaan.

t: Nainen joka ei todellakaan halua puhua, puhua ja taas puhua joka pirun asiasta. Onneksi en ole suhteessa naisen kanssa.

Ymmärrätkö, että teet juuri samaa, et hyväksy toisen tapaa "hölöttää" ongelmissa.

Teillä on vain erilainen tapa käsitellä asioita. Itse olen myös ihminen joka tarvitsee keskustelua, tukea ja läsnäoloa vaikeana aikana (ja haluaa myös antaa sitä), ex-mies taas halusi vetäytyä itsekseen vatvomaan. Aina ei tarvitse puhuakaan, mutta läsnäoloa ja kosketusta kaipaisin. Yritin sietää ja ymmärtää kaikki vuodet, mutta tunsin jääväni aina yksin vaikeuksien kanssa ja lopuolta erosin pitkän suhteen jälkeen. Minusta suhteen hienompia asioita on se että vastoinkäymisetkin kohdataan yhdessä, enkä halua silloin jäädä yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole sukupuolisidonnaista vaan yksilökohtaista.

Minä, nainen, suren ensin rauhassa ja yksin. Vasta kun olen valmis puhumaan, puhun. Esimerkiksi kun toinen mun vanhemmista yllättäen kuoli, oli ihan älyttömän stressaavaa, ettei eksä (mies) antanut mulle hetken rauhaa käsitellä asiaa itsekseni. Tiedän, että tarkoitti hyvää, mutta kun mun tapani käsitellä asioita ei ole puhua niistä muiden kanssa. Meinasi tulla ero siinä paikassa, kun koin, että multa vaadittiin jotakin ihmeellistä suoritusta tai performanssia surun keskellä *eksän* tunteiden takia, vaikka hänellä ei ollut mun vanhempien kanssa edes mitään tekemistä (eivät koskaan voineet sietää toisiaan).

Minä vetäydyn ensin ajattelemaan itsekseni ja palaan asiaan, kun mulla on toimintasuunnitelma valmis. Ja vielä kerran: olen nainen. Eli naaras ihan tästä ihmisten heimosta.

Tämähän se ongelma juuri on. Mies vetäytyy ja palaa sitten jossain vaiheessa valmiin toimintasuunnitelman kanssa. Ja siinä toimintasuunnitelmassahan ei ole sitten lainkaan huomioitu minun näkökulmaani eikä minun toiveitani ja tarpeitani. Vain miehen tarpeet on huomioitu. Plus kenties jotain mitä mies on kuvitellut minun toiveekseni.

Tietysti minäkin olen hiljaiselon aikana luonut oman toimintasuunnitelmani. Ja usein se on erilainen kuin miehen oma. Kun näitä erilaisia toimintasuunnitelmia aletaan sitten sovittamaan yhteen, niin käytännössä on palattava takaisin lähtöruutuun ja aloitettava peli alusta. Kun aivan yhtä hyvin voitaisi jo alunperin edetä keskustellen kohti yhteistä toimintasuunnitelmaa. Ap

Minusta tuossa ei palata lähtöruutuun. Molemmilla on oma toimintasuunnitelma ja sitten ne hiotaan yhteen yhteiseksi toimintasuunnitelmaksi. Vain se suunnitteluprosessi on henkilökohtainen sellaisilla, jotka kaipaavat ja tarvitsevat sen henkilökohtaisena. Kaikki eivät kaipaa, vaan haluavat alusta asti työstää tiiminä, mutta siinä se ero vaan sitten just on.

T: nainen, jota lainasit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole sukupuolisidonnaista vaan yksilökohtaista.

Minä, nainen, suren ensin rauhassa ja yksin. Vasta kun olen valmis puhumaan, puhun. Esimerkiksi kun toinen mun vanhemmista yllättäen kuoli, oli ihan älyttömän stressaavaa, ettei eksä (mies) antanut mulle hetken rauhaa käsitellä asiaa itsekseni. Tiedän, että tarkoitti hyvää, mutta kun mun tapani käsitellä asioita ei ole puhua niistä muiden kanssa. Meinasi tulla ero siinä paikassa, kun koin, että multa vaadittiin jotakin ihmeellistä suoritusta tai performanssia surun keskellä *eksän* tunteiden takia, vaikka hänellä ei ollut mun vanhempien kanssa edes mitään tekemistä (eivät koskaan voineet sietää toisiaan).

Minä vetäydyn ensin ajattelemaan itsekseni ja palaan asiaan, kun mulla on toimintasuunnitelma valmis. Ja vielä kerran: olen nainen. Eli naaras ihan tästä ihmisten heimosta.

Tämähän se ongelma juuri on. Mies vetäytyy ja palaa sitten jossain vaiheessa valmiin toimintasuunnitelman kanssa. Ja siinä toimintasuunnitelmassahan ei ole sitten lainkaan huomioitu minun näkökulmaani eikä minun toiveitani ja tarpeitani. Vain miehen tarpeet on huomioitu. Plus kenties jotain mitä mies on kuvitellut minun toiveekseni.

Tietysti minäkin olen hiljaiselon aikana luonut oman toimintasuunnitelmani. Ja usein se on erilainen kuin miehen oma. Kun näitä erilaisia toimintasuunnitelmia aletaan sitten sovittamaan yhteen, niin käytännössä on palattava takaisin lähtöruutuun ja aloitettava peli alusta. Kun aivan yhtä hyvin voitaisi jo alunperin edetä keskustellen kohti yhteistä toimintasuunnitelmaa. Ap

Mies voi olla ihan sekaisin toimintasuunnitelman kanssa siinä vaiheessa kun talo palaa, hänen täytyy saada jäsentää ajatuksensa, muuten hän tuntee että jyräät hänet tai käytännössä jyräät, kun hän ei osaa vielä kertoa mitä ajattelee kun ei tiedä sitä itsekään.

Vierailija kirjoitti:

Auttaisko sellainen kompromissi, että tilanteen ollessa päällä mies kuuntelee, mitä sulla on sydämellä asiasta, ja sen jälkeen sovitte jonkun myöhemmän ajankohdan, jolloin puhutte asiasta lisää? Näin miehellekin jäisi aikaa miettiä asiaa kaikessa rauhassa, mutta myös sinä saisit purettua murheesi heti.

Kyllä. Itse asiassa aloituksen kohdalla jo mietin, että sen verran ollaan asiassa edetty, että nykyään mies kuuntelee mitä minä pohdiskelen, vaikka ei minun pohdintoihin vastaakaan. Tämä on jo paljon parempi tilanne kuin täydellinen vetäytyminen, mitä se alussa oli.

Joskus on myös onnistuttu sopimaan, että tietyn ajan päästä puhutaan asiasta. Mutta aina ei onnistu sekään, kun mies ei halua sopia mitään määräaikaa. Ei sen tarvitsisi niin tarkka olla, kun olisi edes jokin lupaus, että joskus jutellaan. Vähän lohduttomalta tuntuu, kun ei tiedä onko puheen hetki viikon päästä vai kuukauden vai vuoden vai ei ikinä. Ap