Lue keskustelun säännöt.
Te, joilla on joskus ollut mt-ongelmia - onko tämä normaalia vai koetteko tällaisia rajoituksia arjessanne vieläkin?
04.10.2018 |
Esimerkiksi itselläni se, että pitkiä luentopäivä on pakko rajoittaa. Olen opiskelija enkä pysty mihinkään sellaiseen 10 tunnin rupeamaan, että yhdistää tentin sekä pitkän kirjastopäivän, tai seminaaripäivän muuhun toimintaan. Uutta asuntoa valitessani taasen tärkeä hakukriteeri oli astianpesukone sekä pyykinpesukone, jottei asunto räjähdä astioista yms. Muutenkin saatan paniikkia välttääkseni tehdä mahdollisimman helppoja ratkaisuja asioihin, matkustukseen, yms.
Kommentit (15)
Vierailija kirjoitti:
Itse toimin toisin. Laajennan mukavuusaluetta tarkoituksella, koska jos aina vältän kaikkea ahdistavaa, niin taannun ja sairastun uudelleen.
Tosi mielenkiintoinen näkökanta tällaiselle rajoittajalle. Kiitos. Hiljaa hyvä tulee ja pienistä asioista ehkä muutos.....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei pysty yleensä muutkaan, tehokkaasti.
Vierailija kirjoitti:
Ei pysty yleensä muutkaan, tehokkaasti.
Tämä hyvä pitää itsellä mielessä myös, että se on ihan luontaistakin, ettei 10h rupeama ole enää tehokas. Varsinkin jos siihen yhdistää monta muuttujaa: tentti yms johon pitäisi saada keskittyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nuorena ajattelin, että ehkä kuntoudun mt-ongelmista täysin. Enää en ajattele niin. Ei minusta koskaan tule mitään huippusuorittajaa, mutta silti olen ihan ok. Päivä kerrallaan eteenpäin.
vähän samat ajatukset täällä. Oma jaksaminen ei ole koskaan palautunut normaaliksi, mutta näin neljänkympin kynnyksellä mietityttää, onko se koskaan normaalia ollutkaan...? Uuvun helposti, kärsin voimakkaista "väsymyskohtauksista" ja stressaannun helposti. Työelämässä olen osittain, mutta aika vajaatehoisena itseäni pidän juuri tämän stressiherkkyyden vuoksi. Yritän kuitenkin huolehtia siitä, että saisin riittävästi unta ja lepoa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että laitan nyt itseni etusijalle. Olen yrittänyt luopua ajatuksista "minun pitää, minun täytyy, pakko tehdä se ja se asia" jne. Tämä malli (kotoa opittu) minut aikanaan ajoi loppuun ja uuvutti, ja koska tosiasia on se, etten koskaan tulee olemaan MENESTYJÄ/URAOHJUS on vain pakko hyväksyä se, että vähäisempien asioiden pitää riittää.
Elämäni on aika vaatimatonta, eniten nautin koiran ja puolison kanssa oleilusta ja siitä, että saan levätä rauhassa jos siltä tuntuu. Yritän hyväksyä sen, että minun ei tarvitse suorittaa koko ajan. Voin olla tyytyväinen siitä, jos saan päivän aikana tehtyä ruokaa tai siivottua hieman. Tai lenkitettyä koiraa pidemmän kaavan mukaan. Ei minun tarvitse todistella kenellekään mitään. Sanotaan nyt näin klisheisesti, että elämä on opettanut. Kun on kokenut itsetuhoiset ajatukset "jos joudun sairaslomalle niin tuotan häpeää itselleni, perheelleni, pomolleni, kaikille, parempi olisi vain kuolla pois" tai "olen niin lopussa etten jaksa enää päivääkään, heittäydyn portaista että saan levätä" ja on päässyt noista ajatuksista irti, ymmärtää sen, että ei kannata jäädä jumiin siihen ajatukseen, että minun pitäisi olla tietynlainen. Olen tällainen kuin olen. En ehkä sellainen kuin nuorena toivoin ja kuvittelin tämänikäisenä olevani, mutta kuitenkin arvokas ja ihana ihminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni ei ole varsinaisia mt-ongelmia, mutta olen aina ollut hieman poikkeava yksilö. Lapsena, teininä ja nuorena aikuisena yritin olla kuin muut sopiakseni joukkoon ja tuntevani itseni normaaliksi. Siitä ei kukaan hyötynyt, kaikkein vähiten minä. Kunnes sitten sain vastauksen siihen miksi olen eri taajuudella kuin muut. Sen myötä myös tajusin että "normaali" on itseasiassa hyvin subjektiivinen käsite eikä todellakaan mitään absoluuttinen totuus. Kyllä tähän maailmaan normaaleja mahtuu. Lopetin teeskentelyn ja jatkoin elämää omana (normaalina) itsenäni. Enkä ole koskaan ollut näin onnellinen. Tajusin missä asioissa olen hyvä/lahjakas, mitkä tuottaa haasteita, mitä haluan elämälläni tehdä ja löysin oman paikkani tästä maailmasta.
Kaikilla ihmisillä on rajoituksia diagnoosista riippumatta. Itse kuitenkin haastan itseäni menemällä omien mukavuusalueiden ulkopuolelle ja olen huomattavasti vähemmän rajoittunut kuin ennen. Koen myös tarvetta olla ahkera ja aikaansaava suorittaja, mutta kun tarve iskee niin mietin mistä se tarve on lähtöisin: minusta vai jostain muualta. Mitä tai ketä varten minun täytyy suorittaa?
10 tunnin työ-/opiskelurupeama on harvoin tehokas kenenkään kohdalla, oli diagnoosia tai ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seurustelu ja parisuhde vasta ovatkin todella haasteellisia. Vaikka kuinka luulet selittäneesi toiselle ongelmistasi, niin välillä vain huomaat, että toinen ei olekaan ymmärtänyt. Huonoina päivinä kuulet olevasi laiska ja kun ei voi tehdä pitkäkestoisia tulevaisuudensuunnitelmia, koska koskaan ei voi omaa vointia ennustaa, on sekin kuulemma outoa.
Nojaa samalla tavalla kuin parantuneen haavan arpi voi kiristää liikkuessa, epämukavuutta tai lievää kipua mitä ei ilman menneitä mt-ongelmia olisi, mutta ei estä mitään :-)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Seurustelu ja parisuhde vasta ovatkin todella haasteellisia. Vaikka kuinka luulet selittäneesi toiselle ongelmistasi, niin välillä vain huomaat, että toinen ei olekaan ymmärtänyt. Huonoina päivinä kuulet olevasi laiska ja kun ei voi tehdä pitkäkestoisia tulevaisuudensuunnitelmia, koska koskaan ei voi omaa vointia ennustaa, on sekin kuulemma outoa.
Tähän päälle vielä sitä, kun saa kuulla koko ajan kuinka "kaikkien muiden poika/tyttöystävät" osaavat sanoa milloin muutetaan yhteen, milloin perustetaan perhe jne. Kyllä on riemukas tunnelma!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Seurustelu ja parisuhde vasta ovatkin todella haasteellisia. Vaikka kuinka luulet selittäneesi toiselle ongelmistasi, niin välillä vain huomaat, että toinen ei olekaan ymmärtänyt. Huonoina päivinä kuulet olevasi laiska ja kun ei voi tehdä pitkäkestoisia tulevaisuudensuunnitelmia, koska koskaan ei voi omaa vointia ennustaa, on sekin kuulemma outoa.
Tähän päälle vielä sitä, kun saa kuulla koko ajan kuinka "kaikkien muiden poika/tyttöystävät" osaavat sanoa milloin muutetaan yhteen, milloin perustetaan perhe jne. Kyllä on riemukas tunnelma!
Tuo kuulostaa jonkinlaiselta vallankäytöltä. "Terve" kumppani on tietoinen diagnoosistasi, joten hän käyttää sitä sinua vastaan. Varsin yleistä lienee sekin, että riitatilanteessa "terve" kumppani lyttää toisen mielipiteen nimittelemällä hulluksi jne., vaikka mielipide olisi sinänsä ihan hyvä ja perusteltu.
Eivät kaikki ns. terveetkään tiedä, missä vaiheessa suhdetta kannattaa muuttaa yhteen tai tehdä muita isompaa sitoutumista vaativia juttuja, etenkin jos on kyse nuorista ihmisistä. Ketään ei pitäisi painostaa tuollaisiin asioihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Seurustelu ja parisuhde vasta ovatkin todella haasteellisia. Vaikka kuinka luulet selittäneesi toiselle ongelmistasi, niin välillä vain huomaat, että toinen ei olekaan ymmärtänyt. Huonoina päivinä kuulet olevasi laiska ja kun ei voi tehdä pitkäkestoisia tulevaisuudensuunnitelmia, koska koskaan ei voi omaa vointia ennustaa, on sekin kuulemma outoa.
Tähän päälle vielä sitä, kun saa kuulla koko ajan kuinka "kaikkien muiden poika/tyttöystävät" osaavat sanoa milloin muutetaan yhteen, milloin perustetaan perhe jne. Kyllä on riemukas tunnelma!
Tuo kuulostaa jonkinlaiselta vallankäytöltä. "Terve" kumppani on tietoinen diagnoosistasi, joten hän käyttää sitä sinua vastaan. Varsin yleistä lienee sekin, että riitatilanteessa "terve" kumppani lyttää toisen mielipiteen nimittelemällä hulluksi jne., vaikka mielipide olisi sinänsä ihan hyvä ja perusteltu.
Eivät kaikki ns. terveetkään tiedä, missä vaiheessa suhdetta kannattaa muuttaa yhteen tai tehdä muita isompaa sitoutumista vaativia juttuja, etenkin jos on kyse nuorista ihmisistä. Ketään ei pitäisi painostaa tuollaisiin asioihin.
Kumppani tarttis muistutuksen paluusta maanpinnalle
Itse toimin toisin. Laajennan mukavuusaluetta tarkoituksella, koska jos aina vältän kaikkea ahdistavaa, niin taannun ja sairastun uudelleen.