Voisitko olla onnellinen/itsevarma jos et olisi koskaan seurustellut?

Kyllä minä väitän, että jos ihmisellä ei ole kokemusta siitä että on edes joskus hyväksytty kumppaniksi, ei voi olla itsetunto kohdillaan. Se on niin tärkeä osa elämää ja osa identiteettiä, naiseutta tai miehuutta. Itsellä meni 27-vuotiaaksi, kunnes pääsin seurusteluun ja seksiin kiinni ja oli kyllä lähellä ettei minusta tullut ikisinkkua ja syrjäytyjää.

Aina jauhetaan, että täytyy rakastaa itseään että joku muu voi sinua rakastaa, mutta kyllä se on vähän toisinkinpäin.

Onnellinen ehkä, mutta itsevarma en. En tosin nytkään ole kovin itsevarma.

En varmaan voisi. Tuntisin, että iso osa elämänkokemusta puuttuu. Avioliitto on ainakin minulle keskeinen elämänsisältö. Olisin ihan toinen ihminen ilman sitä. Jos nyt jäisin esimerkiksi leskeksi, voisin toki oppia olemaan onnellinen yksinkin mutta kokemus parisuhteesta olisi silti iso osa identiteettiäni.

Kaverisi haluavat lohduttaa. Mutta sinulla on oikeus surra yksinäisyyttäsi. Toivottavasti löydät vielä kumppanin tai opit jotenkin hyväksymään tilanteen katkeroitumatta.

Olisin tosi onnellinen jos kukaan ei olisi koskenu. Mutta mua on hyväksikäytetty jo lapsena. Pahantekijät näkee kuka on helppo uhri. "helppouden" lisäksi olen siisti ja tunnollinen. Aina on ollut joku tunkemassa ja tunkeutumassa. Syönyt ilmaiseksi, vieny rahani, raiskannut. Vaikka ovessa on vain mun sukunimi, on isäntää jos jonkinlaista ollut tukkimassa ja alistamassa. En ole koskaan ollut terveessä suhteessa. Joten päättelen, että naisen on AINA parempi olla yksin, kuin jonkun runkkutyynynä.

Vaikka kysymys olikin seurustelleille, pakko kommentoida, että kyllä sitä vaan 27 vuotta on tullut pärjättyä ilman seurustelua, ja ihan onnellinen ja itsevarma olen silti.

Asiaan auttaa varmaan useampikin seikka: perusiloinen luonne, yksin viihtyminen sekä se, että "ottajia" olisi periaatteessa pari ehkä jossain kohtaa ollutkin. Ja sitten on vielä se, että vaikka periaatteessa olisi ihan mukavaa joskus kokea seurustelemisen autuus ja hirveys, ei itsellä ole vielä koskaan herännyt mitään romanttista kiinnostusta ketään kohtaan. 

Tulee jos on tullakseen.

Mielenkiintoista että rajaat kysymyksesi vain niille, jotka seurustelevat. Heillä kun asia on enemmänkin arvailua, että mitenhän olisi jos en seurustelisi. 

Minun kaltaiset ikivanhatpiiat sen sijaan tietävät kokemuksesta. Ikää 44 v, en ole koskaan seurustellut. Olen onnellinen ihminen. (Kieltämättä jossain iässä otti koville että en "saanut miestä" enkä perhettä, mutta se tuska meni ohi ja tajusin että olenkin onnellisin yksin)

En ole koskaan elämäni 38:n ikävuoden aikana edes nähnyt naista alasti saati sitten seurustellut. Ja vaikka haluaisin sanoa ja uskoa, että se ei ole vaikuttanut kehitykseeni ja nykyisyyteeni ihmisenä olisi se lopulta tunnustettava suureksi valheeksi. Olen itsevarma niissä asioissa, joita osaan ja osaamiseni tuo samalla onnea. Ei se silti riitä. Ihmissuhteet ja seksuaalisuus ovat niin vahvasti koodattuja ihmisten DNA:han, että ne hallitsevat tahtomattakin ajatuksia ja jokapäiväistä elämää. Tästä on suora seuraus päivittäiseen vajauden, riittämättömyyden ja itseinhon tunteeseen. Kävelet näitä asioita kokeneiden ihmisten keskuudessa ja tunnet itsesi heikommaksi ja poikkeavaksi. Et pysty samaistumaan heihin, epäilet itseäsi ja pohdit kaikkea sitä mitä et ole ikinä kokenut.

Miten voi tässä tilanteessa tuntea täydellistä itsevarmuutta tai onnea nykyisestä tilanteestaan?

Miksi et halua keskustella niiden kanssa, jotka eivät ole seurustelleet koskaan?

Vaikea kysymys. Luulen, että en olisi voinut välttää katkeroitumista. Olen siis katkeroitunut seurustelustakin :D tuntuu, etten koskaan tule löytämään onnellisuutta parisuhteessa tai sen puutteessa.

No kai sitten jätän vastaamatta kun ap jo päätti en voi ymmärtää miltä tuntuu.

Onnellisuudesta en uskalla veikata, mutta epävarma olisin. On tärkeää, että olisi rakastettu jonkun taholta. Olen seurustellut kahdesti, mutta viimeisestäkin kerrasta on pian 20v, ja kyllä tämä itsetuntoa syö.

Miksen. Enhän tietäisi mistä olen jäänyt paitsi.

Rehellisesti sanottuna kyllä se varmasti vaikuttaisi itsetuntoon ja itsevarmuuteen,vaikka eihän nuo asiat saisi olla kiinni kenestäkään muusta kuin omasta itsestään. Omaa itsetuntoa ei kannata rakentaa muiden ihmisten tai heidän hyväksyntänsä varaan vaan opetella hyväksymään itsensä ja ammentamaan itsevarmuutta sisäisistä asioista. Sehän on tietynlaista riippuvuutta toisista jos antaa määritellä omanarvontuntonsa sen mukaan kiinnostuvatko muut sinusta. Sisäinen itsevarmuus ei riipu mistään ulkoisista tekijöistä. Tällainen elämänasenne tosin vaatii kyllä paljon ja harva varmaan pystyy olemaan maailmassa näin levollisesti.

Vierailija kirjoitti:

Miksen. Enhän tietäisi mistä olen jäänyt paitsi.

Tämä on typerä perustelu, jota näissä keskusteluissa aina käytetään. Se on pinnallisesti ajatellen hyvä vastaus, mutta ei kestä lainkaan läheisempää tutkiskelua. Jo se seikka, että suurin osa ihmisistä käyttää valtavan määrän aikaa saavuttaakseen tämän päämäärän pitäisi kertoa, että se on jotain mitä tavoitella ja yrittää saada.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksen. Enhän tietäisi mistä olen jäänyt paitsi.

Tämä on typerä perustelu, jota näissä keskusteluissa aina käytetään. Se on pinnallisesti ajatellen hyvä vastaus, mutta ei kestä lainkaan läheisempää tutkiskelua. Jo se seikka, että suurin osa ihmisistä käyttää valtavan määrän aikaa saavuttaakseen tämän päämäärän pitäisi kertoa, että se on jotain mitä tavoitella ja yrittää saada.

Miksi? Ei parisuhde tai perhe ole kaikille mikään tavoite tai lopullinen päämäärä. Sitten kun ollaan siinä kuuluisassa suhteessa, alkaa valitus rahasta, oman ajan puutteesta, lasten hoidosta jne. Parempi olisi kun monet jäisivät suosiolla sinkuksi. Ei tulisi näitä ongelmia ja lapsia heittopusseiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksen. Enhän tietäisi mistä olen jäänyt paitsi.

Tämä on typerä perustelu, jota näissä keskusteluissa aina käytetään. Se on pinnallisesti ajatellen hyvä vastaus, mutta ei kestä lainkaan läheisempää tutkiskelua. Jo se seikka, että suurin osa ihmisistä käyttää valtavan määrän aikaa saavuttaakseen tämän päämäärän pitäisi kertoa, että se on jotain mitä tavoitella ja yrittää saada.

Miksi? Ei parisuhde tai perhe ole kaikille mikään tavoite tai lopullinen päämäärä. Sitten kun ollaan siinä kuuluisassa suhteessa, alkaa valitus rahasta, oman ajan puutteesta, lasten hoidosta jne. Parempi olisi kun monet jäisivät suosiolla sinkuksi. Ei tulisi näitä ongelmia ja lapsia heittopusseiksi.

Tämä nyt ei liity mitenkään koko ketjun aiheeseen. Onko ruoka ja syöminen tavoiteltavaa, jos se on joskus pahaa ja välillä maha menee sekaisin?

Vaikea sanoa, mutta olin kyllä onnellinen ekaan seurusteluun (olin 20) asti. Mahdotonta sanoa olisinko katkeroitunut jos en koskaan olisi seurustelua tähän mennessä (nyt olen 40) kokenut, ehkä, ehkä en. Ennen ensimmäistä poikaystävää asenteeni kyllä oli "en varmaan koskaan tule löytämään ketään", kun ei siihen mennessä ollut kohdalle sattunut kuin 2 jotka kiinnostivat ja he taas eivät olleet kiinnostuneet minusta.

Jos en olisi koskaan seurustellut, niin luultavasti olisin paljon epävarmempi ihminen sosiaalisissa tilanteissa. Ajattelisin, että muut, seurustelleet, tietävät jotakin mitä en voi mitenkään ymmärtää. Toisaalta sillä tiedolla mikä minulla nyt on, niin ymmärtäisin ettei seurustelu itsessään ole mikään onnen tunteen tuoja. Niin. Kaikkea ei voi saada.

Olisin onnellisempi ja itsevarmempi jos en olisi koskaan seurustellut. Sen ainoan kerran kun seurustelin, onnistuin päätymään suhteeseen häiriintyneen ja väkivaltaisen miehen kanssa, joka alun ihanuuden jälkeen paljasti todellisen luonteensa. Hyvä, kun selvisin hengissä karkuun. Tuota suhdetta ennen koin juurikin painetta seurusteluun ajatellen, että seurustelemattomuudessa on jotain vikaa. Ei ole. Toista kertaa en ole sitten suhteeseen uskaltanut alkaa, ainakaan vielä. Ehkä joskus jos sopiva henkilö löytyy.

Vierailija kirjoitti:

Vaikea sanoa, mutta olin kyllä onnellinen ekaan seurusteluun (olin 20) asti. Mahdotonta sanoa olisinko katkeroitunut jos en koskaan olisi seurustelua tähän mennessä (nyt olen 40) kokenut, ehkä, ehkä en. Ennen ensimmäistä poikaystävää asenteeni kyllä oli "en varmaan koskaan tule löytämään ketään", kun ei siihen mennessä ollut kohdalle sattunut kuin 2 jotka kiinnostivat ja he taas eivät olleet kiinnostuneet minusta.

Tietenkin olit, koska ei se tuossa iässä vaikuta itseluottamukseen tai onneen. Tai ainakaan sen ei pitäisi vaikuttaa. Ongelmat alkavat vasta myöhemmässä iässä, kun huomaat olevasi poikkeava, etkä ole saavuttanut sitä mitä olisi pitänyt ja olisit halunnut.