Kadutko koskaan lasten hankkimista?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi 3v ja lähesjoka päivä olen katunut. Mitä kaikkea olisimmekaan voineet tehdä kahdestaan ilman lasta. Nyt enää 17-20v kunnes sitten 50 vuotiaana voidaan jatkaa siitä mihin jäätiin. Tuskin enää mikään kiinnostaa, välillä tekis mieli tehdä testamentti ja lähteä täältä.

Mikä kaduttaa? (ja muille sama kysymys) Mulla on tosi vahva tunne, että oma elämä on vielä elämättä. Olen ollut suuren osan nuoresta aikuisuudestani masentunut, ja vasta nyt on alkanut tuntua, että oma elämä olisi alkamaisillaan. Ja sitten pitäisikin laittaa jonkun muun hyvinvointi etusijalle ja olla tinkimässä omista menoista... Tuntuu ihan hirveältä :/

Sille, joka sanoi, että voi mennä töihin lepäämään. No itse olen kouluttautunut alalle, joka ei kiinnosta, ja olin ajatellut alanvaihtoa. Vaan hankalaksi se voi käydä. Olen muutenkin jumissa pätkätyöhelvetissä, enkä usko, että lapsi ainakaan auttaa työllistymistä... 

Ja niille kauhistelijoille, jotka moralisoivat että miten omaa lasta voi katua: tuskinpa kukaan oikeasti tietää tai ymmärtää, millaista lapsen kanssa on. Melkein kaikki muut päätökset ja teot elämässä ovat tavalla tai toisella peruttavissa tai vaikutuksiltaan minimoitavissa. Lapset ne vaan ovat ja pysyvät. Ei kenelläkään ole ennustajanpalloa. Kai lapsiaan voi rakastaa, mutta silti ymmärtää, että jokin muu elämä olisi ollut itselle parempaa ja mielekkäämpää? Kauhea tabu tämäkin, kun lasten pitäisi olla elämän mielekkäin asia, ja varmasti monille onkin. Mutta ei kaikille.

Veit sanat suustani, täysin sama tunne. Joskin vähän ohi aiheen.

Elämäni alkupuoli ei ole ollut millään tavalla ruusuista ja tuntuu, että vihdoin lähempänä neljääkymmentä palaset ovat loksahdelleet jotenkin paikoilleen.

On paljon asioita, joita haluaisin tehdä. Ja niihin suunnitelmiin lapsi ei sovi. Harmi, että miehen varmasti joutuu vapauttamaan parisuhdemarkkinoille etsimään kumppania, jonka kanssa voi lisääntyä. Itse olisin kaivannut aikuista parisuhdetta, matkustelua, harrastamista, hyvää seksiä, hyvää oloa ilman väsymystä jne.

Vierailija kirjoitti:

Mä en ymmärrä sitä että lapsista ajatellaan heti kun on vähän rankkaa että kumpa noita ei olisi olemassakaan, olisinpa jättänyt tekemättä, miksi ei voi vaan ajatella että vittu kun vituttaa tuo lapsen käytös, miksi pitää heti toivoa lapsi olemattomaksi? Kyllä mulla joskus menee hermo lasten kanssa, mutta ei ole koskaan tullut mieleen mitään sellaista että kumpa tuota ei olisi olemassakaan. En ajattele niin muistakaan perheenjäsenistä ja sukulaisista. Kun lapsen päättää tehdä, niin siinä vaiheessa sopimuksessa lukee että joskus se lapsi ärsyttää sua, joskus menee hermo, joskus se tekee pahuuksia, ja se pitää hyväksyä jo siinä vaiheessa, ihan sama kuin silloin kun puolisoa valitsee, ne viatkin pitää hyväksyä. Toki puolisosta voi erota jos ei sopimukset pidäkään, mutta lapsi on eri asia koska lapsi on sun omaa lihaa ja verta.

Mietipä sitä, että jos tämän tästä kun lapsi kiukuttelee ajattelet että kumpa tuo ei olisi syntynyt ja sitten lapsi kuolee, niin tuntuuko hyvältä?

Ihmiset (edes äidit) eivät ole pyhimyksiä. Kun on tarpeeksi väsynyt, ärtynyt tai muuta sellaista, tulee ajateltua tai jopa sanottua harkitsemattomia asioita. En usko hetkeäkään, ettetkö sinäkin joskus olisi ajatellut jotain harkitsematonta. Se, että joskus mieleen livahtaa ajatus että olisinpa jättänyt lapset hankkimatta, ei tarkoita että toivoisi lapsen poistuvan pysyvästi. Katua voi hetkellisesti, mutta kukaan terve äiti ei tietenkään toivo lasta pysyvästi pois elämästään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla miesystävä painostaa tekemään lasta. En ole koskaan halunnut ja rauhaa sekä hiljaisuutta rakastavana ihmisenä joutuisin äitinä varmaan mielisairaalaan. Olen yhtä lailla kiinnostunut kuulemaan vastauksia ap:n kysymykseen.

Älä tee. Minun ex painosti myös ja halusi väkisin egonsa jatkeen. Kun jätin sen sitten ryyppäämisen ja väkivaltaisen käytöksen takia, katkaisi välit lapseen. Yksin sain sitten tätä miehen kinuamaa lasta kasvattaa, vaikka rakas onkin, kadun sitä että en kuunnellut omaa intuitota. Uskon, että lapsia katuu vain, jos tekee niitä painostuksen alaisena. No, onpahan kohta lusittu tämä äitiys lapsuuden osin. Lapsesta ei tullut kouluampujaa ja on ahkera ja itsenäinen, eikä todettuja traumojakaan. Selvisin kaikesta varmaan siksi, että olen suhtautunut maalaisjärjellä eikä ole ollut aikaa ylihysteriaan ja paapomiseen, kun on pitänyt painaa duunia, että on varaa ylläpitää teiniä.

Sen verran paljon rahaa vuositasolla teiniin menee, että kun vihdoin hän muuttaa pois, lähden kuukaudeksi jenkkeihin...tai mihin vaan, kun vihdoin kaikki rahat ei valu lapseen.

Olenko katkera? Exälle kyllä, itkee nykyisin mulle yksinäisyyttään ja masennustaan, työssä on paskaa jne. Itsellä lapsi on pitänyt kiinni kehityksen kärryillä ja olen oppinut asettamaan muut itseni edelle.

Näen äitiydessä siis luonnetta kehittäviä asioita, olen nyt epäitsekkäämpi kuin ennen lasta.

Silti uskallan todeta, että jollain tasolla kadun lapsen hankkimista. Elämä olisi helpompaa ja vähemmän kuormittavaa, mutta minä olenkin tehnyt tämän kaiken aika yksin.. Ei se miehen kanssa vaikeaa olisi.

Myös mulla ex-mies painosti lapseen, ja olisi painostanut useampaankin, mutta ehdin lähteä. Senkin miehen vei viina, joten lapsi jäi mulle. Oli rakas mutta raskas, ja tie pitkä ja mutkainen (on jo aikuinen). En koskaan saanut vauvakuumetta, ja olisin luultavasti voinut olla ihan yhtä onnellinen myös lapsettomana, ja ehkä vähemmän väsynyt. Hyvä silti, että tuli sekin koettua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En sinänsä, mutta kun oikeastaan haluaisin tehdä itsemurhan, ja se tuntuu äitinä vähän epäreilulta.

Ensinnäkin, se vaikuttaisi moniin muihinkin ihmisiin kuin vain lapsiisi.

Toiseksi, oletko mittauttanut ferritiiniarvosi? Kannattaa. Sulla voi olla paha raudanpuute, siitä vaan lääkärit ei tajua usein mitään.

Johan saatiin ferritiini tähänkin ketjuun.

Esikoista kuumeilin kovasti. Hänet sain, ja muistan jonkun hetken vauvavuodelta, kun olin valvomisesta tosi väsynyt ja vauva vain itki. Silloin mietin, että tätäkö tosiaan toivoin. Onhan niitä turhauttavia hetkiä.

Minusta lapset ja lapsiperhe-elämä ovat muuttuneet koko ajan helpommaksi. Itsekin olen muuttunut lasten myötä. Tuntuu jo hölmöltä vertailla elämäänsä oletettuun lapsettomaan elämään. Kaikilla on huonot päivänsä ja hetkensä. Ja raskaita asioita voi tulla vastaan ilman lapsiakin.

Ei minulla ole syytä käännyttää ketään lastenhankintaan, mutta soisin, että velaksi jäävä menisi elämässään jotain muuta kohti, ei liikoja vatvoisi sitä lapsettomuutta. Monet naiset käyttävät vuosia tämän asian märehtimiseen, ja se tuntuu turhalta.

En. Lapsi nyt reilu kaksi vuotta ja ollut erittäin toivottu "vanhoilla päivillä". Rankempaa tosin ollut kuin kuvittelin ja välillä toivoisin, että saisin vaan olla yksin ja nukkua muutaman päivän. Lapsi on tuonut ihanaa sisältöä elämään, mutta myös huolta sekä huonoa omaatuntoa oman ekologisen jalamjäljen kasvamisesta jne. Myös oma elämä on ns. taka-alalla. Toinenkin lapsi olisi tervetullut, mutta raitaa jäädä haaveksi.

En koskaan. Joskus huonolla hetkellä olen ollut niin puhki, että olen pelännyt olenko riittävän hyvä äiti lapsillemme. Mieheni sairastuessa muutama vuosi sitten, kaikki jäi minun vastuulleni. Lastenhoito, talous, kaikki, lisäksi piti pelätä sairaan miehen puolesta. Silloin tuntui, etten pärhää tarpeeksi hyvin, olin kiukkuinen ja väsynyt ja harmitti, ettei meillä ollut oikein tukiverkkoa, johon tukeutua. Mieheni vanhemmat ovat jo niin huonokuntoisia, että heistä ei tahdosta huolimatta ollut apua. Olen siis joskus ajatellut, että jos minusta ei kertakaikkiaan olisi pitämään lapsista huolta, antaisin heidät sijoitusperheeseen. Meillä asiat kuitenkin onneksi ovat parantuneet ja mies on terve ja työkykyinen lääkityksen ansiosta. Koskaan en ole katunut lapsiamme, he ovat rakkainta mitä olen elämässäni saanut, vaikeina hetkinä he ovat olleet ainoa syy jaksaa.

Vierailija kirjoitti:

En koskaan muulloin, kun silloin kun ex-miniäni ottaa yhteyttä tai kuulen hänestä. En tuntisi häntä, jollen olisi saanut poikaa. Lasten mukana tulee paljon ikäviä sivutuotteita.

Kuulostat juuri sellaiselta anopilta että ero tuli pojallesi..

En. Minulla on yksi lapsi, jo teini-ikäinen. 

Täytyy myöntää että oli pari pimeää hetkeä sillon kun se oli vauva ja minä jäänyt vauvan kanssa yksin, välillä kun oli liian raskasta toivoin etten olisi tehnyt lasta, mutta ne ajatukset meni äkkiä ohi kun uusi päivä koitti ja mummo tuli apuun jne.

Onneksi lapset ei ole vauvoja ikuisesti, vaan niistä kasvaa ihania ihmisiä, rakkaita mussukoita.

On päiviä ja öitä jotka vaihtaisin pois mutta lasten saamista en kadu.