Kadutko koskaan lasten hankkimista?

Elämäni toiseksi suurin virhe! Suurin oli se että menin naimisiin toiseksi suurimman virheen isän kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla miesystävä painostaa tekemään lasta. En ole koskaan halunnut ja rauhaa sekä hiljaisuutta rakastavana ihmisenä joutuisin äitinä varmaan mielisairaalaan. Olen yhtä lailla kiinnostunut kuulemaan vastauksia ap:n kysymykseen.

Mulla on sama juttu, rakastan hiljaisuutta, rauhaa ja järjestystä. Pitää toivoa, että tulee samanlainen lapsi kuin mitä itse olen ja joka jaksaa leikkiä rauhallisesti ja vaikka lukea kirjoja (olin jo lapsena hyvin omissa oloissani viihtyvää sorttia). Muuten voi tulla raskasta... -ap

Asennoidu heti että kaksi ensimmäistä voi olla ihan hirveetä. Omani ei nukkunut kunnolla vauvana eikä kaksivuotiaana.

Vierailija kirjoitti:

En. Viisi lasta olen saanut.

Juuri tällainen elämän kuuluu olla.

Sun elämän kuului mennä näin, jonkun toisen elämän toisella tapaa.

Luulen, että ihan jokaiselle äidille tulee joskus mieleen, että "olisinpa jättänyt lapset hankkimatta". Kun on valvonut viikon putkeen koliikkivauvan kanssa, kun lapsi hajottaa rakkaan perintöesineen, kun kaikki vaan mellastavat vaikka haluaisit mennä jo nukkumaan jne. jne. Väistämättä tulee sellaisia hetkiä. Se, että kaoottisessa tilanteessa saattaa hetkellisesti katuakin lastenhankkimista ei tarkoita, että heistä oikeasti olisi valmis luopumaan. Äidinrakkaus on niin suurta, että se kantaa noiden pahojenkin hetkien yli. Tulet kyllä huomaamaan, kun saat oman lapsesi tähän maailmaan. Vielä voi olla vaikea sitä uskoa, mutta niin se vaan menee. Luonto hoitaa asian puolestasi.

En kestäisi jatkuvaa valvomista öisin, töistä poissaoloa, kotona olemista lapsen kanssa. Voisin ottaa lapsen, jos puoliso valvoisi yöt, jäisi äitiyslomalle ja saisin olla paljon yksin.

En ole katunut. Tiesin jo lapsena, että haluan oman perheen ja lapsia. Kyllähän se näky kun muksut juoksee ulkona peräkanaa vailla huolta on ihan parasta. Oikeastaan mitään muuta arvokasta en ole saanutkaan aikaan. Onhan tässä omaisuuttakin saanut kasattua, mutta se on jotenkin täysin toisarvoista. Voisin itseasiassa irtisanoutua ja ruveta laiskottelemaan, koska tulee sitä vähemmälläkin toimeen.

Vierailija kirjoitti:

Lapsi 3v ja lähesjoka päivä olen katunut. Mitä kaikkea olisimmekaan voineet tehdä kahdestaan ilman lasta. Nyt enää 17-20v kunnes sitten 50 vuotiaana voidaan jatkaa siitä mihin jäätiin. Tuskin enää mikään kiinnostaa, välillä tekis mieli tehdä testamentti ja lähteä täältä.

Lapsen voi antaa adoptioon, jos ei itse sitä halua pitää. En usko, että oikeasti häntä kadut, kun kuitenkin hänet pidit. Olet vain väsynyt, masentunut tms. ja elämä tuntuu vaikealta. Kannattaa hankkia siihen apua sekä itsesi että perheesi tähden.

Vierailija kirjoitti:

Luulen, että ihan jokaiselle äidille tulee joskus mieleen, että "olisinpa jättänyt lapset hankkimatta". Kun on valvonut viikon putkeen koliikkivauvan kanssa, kun lapsi hajottaa rakkaan perintöesineen, kun kaikki vaan mellastavat vaikka haluaisit mennä jo nukkumaan jne. jne. Väistämättä tulee sellaisia hetkiä. Se, että kaoottisessa tilanteessa saattaa hetkellisesti katuakin lastenhankkimista ei tarkoita, että heistä oikeasti olisi valmis luopumaan. Äidinrakkaus on niin suurta, että se kantaa noiden pahojenkin hetkien yli. Tulet kyllä huomaamaan, kun saat oman lapsesi tähän maailmaan. Vielä voi olla vaikea sitä uskoa, mutta niin se vaan menee. Luonto hoitaa asian puolestasi.

Joo, siinä mielessä se on kyllä hyödyllinen, että murrosikäistäkin vaan jaksaa ja jaksaa, minkä tahansa muun ihmissuhteen olisi jo pistänyt poikki.

En! Ihanat kolme poikaa, nyt jo melkein aikuisia. Vähän kaduttaa ettei ole sitä neljättä.

Vierailija kirjoitti:

En kestäisi jatkuvaa valvomista öisin, töistä poissaoloa, kotona olemista lapsen kanssa. Voisin ottaa lapsen, jos puoliso valvoisi yöt, jäisi äitiyslomalle ja saisin olla paljon yksin.

Kysyttiinkö tätä?

Vierailija kirjoitti:

En kestäisi jatkuvaa valvomista öisin, töistä poissaoloa, kotona olemista lapsen kanssa. Voisin ottaa lapsen, jos puoliso valvoisi yöt, jäisi äitiyslomalle ja saisin olla paljon yksin.

Miten tämä vastaa kysymykseen kadutko lastesi hankkimista? Kaikesta päätellen kun et ole niitä lapsia edes hankkinut.

En hetkeäkään. En, vaikka lapsemme syntyi yli 3kk ennen laskettua aikaa ja vietimme ensimmäisen vuoden lähes kokonaan sairaalassa. Se oli h'lvetin raskasta, mutta hetkeäkään en katunut. En ole katunut vieläkään, vaikka tuo nyt melkein 3-vuotias vesseli on ollut hyvinkin haasteellinen lapsi ja joskus kirjaimellisesti raastaa äidin hermoja. Hän on silti äidin oma kulta enkä vaihtaisi häntä mihinkään <3

Silloin kun olivat alle kouluikäisiä toivoin aika useinkin, että voisin kääntää kalenteria 10v taakse päin ja valita uudestaan. Kouluun meno toi aika paljon helpotusta ja nyt kun ovat kaikki täysi-ikäisiä, ei kaduta pätkääkään.

Mutta miksi pitää pakolla vääntää sitä, että äidin pitää olla kotona lasten kanssa? Yritin, mutta olin tulla hulluksi. En kertakaikkiaan jaksanut jatkuvaa meteliä ja riehuntaa. Lähdin töihin lepäämään. Usein kuulee sanottavan, että lapset ovat vain vähän aikaa pieniä. Luojan kiitos! Ei niitä pieniä yhtään sen pidempään jaksaisikaan. Ja kun kysytään, että miksi sitten olet tehnyt lapsia. Vastaus: odottaakseni, että ne kasvavat aikuisiksi. Aikuisuus onneksi kestää pidempään kuin lapsuus. 

Mä en ymmärrä sitä että lapsista ajatellaan heti kun on vähän rankkaa että kumpa noita ei olisi olemassakaan, olisinpa jättänyt tekemättä, miksi ei voi vaan ajatella että vittu kun vituttaa tuo lapsen käytös, miksi pitää heti toivoa lapsi olemattomaksi? Kyllä mulla joskus menee hermo lasten kanssa, mutta ei ole koskaan tullut mieleen mitään sellaista että kumpa tuota ei olisi olemassakaan. En ajattele niin muistakaan perheenjäsenistä ja sukulaisista. Kun lapsen päättää tehdä, niin siinä vaiheessa sopimuksessa lukee että joskus se lapsi ärsyttää sua, joskus menee hermo, joskus se tekee pahuuksia, ja se pitää hyväksyä jo siinä vaiheessa, ihan sama kuin silloin kun puolisoa valitsee, ne viatkin pitää hyväksyä. Toki puolisosta voi erota jos ei sopimukset pidäkään, mutta lapsi on eri asia koska lapsi on sun omaa lihaa ja verta.

Mietipä sitä, että jos tämän tästä kun lapsi kiukuttelee ajattelet että kumpa tuo ei olisi syntynyt ja sitten lapsi kuolee, niin tuntuuko hyvältä?

Aina välillä. Mutta en kyllä silti noita kolmea vaihtais pois. Kyllähän se jokainen lapsi jonkin verran elinkautiselta tuomiolta tuntuu. Vastuu painaa. Onneksi niitä hyviä hetkiä on kuitenkin enemmän, kuin niitä jolloin tekis mieli laittaa hanskat naulaan ja antaa jonkun muun hoitaa.

Vierailija kirjoitti:

Mä en ymmärrä sitä että lapsista ajatellaan heti kun on vähän rankkaa että kumpa noita ei olisi olemassakaan, olisinpa jättänyt tekemättä, miksi ei voi vaan ajatella että vittu kun vituttaa tuo lapsen käytös, miksi pitää heti toivoa lapsi olemattomaksi? Kyllä mulla joskus menee hermo lasten kanssa, mutta ei ole koskaan tullut mieleen mitään sellaista että kumpa tuota ei olisi olemassakaan. En ajattele niin muistakaan perheenjäsenistä ja sukulaisista. Kun lapsen päättää tehdä, niin siinä vaiheessa sopimuksessa lukee että joskus se lapsi ärsyttää sua, joskus menee hermo, joskus se tekee pahuuksia, ja se pitää hyväksyä jo siinä vaiheessa, ihan sama kuin silloin kun puolisoa valitsee, ne viatkin pitää hyväksyä. Toki puolisosta voi erota jos ei sopimukset pidäkään, mutta lapsi on eri asia koska lapsi on sun omaa lihaa ja verta.

Mietipä sitä, että jos tämän tästä kun lapsi kiukuttelee ajattelet että kumpa tuo ei olisi syntynyt ja sitten lapsi kuolee, niin tuntuuko hyvältä?

Ihan on kuule inhimillisiä tunteita nämä, niin kuin sinulla on nuo omat tuntemuksesi. Mikä sinä olet kertomaan, mitä ihmiset saavat tuntea tai ajatella?

Silloin kun olivat pieniä, niin kyllä kaduin useinkin. Vauva- ja taaperoaika oli suoraan sanottuna helvetistä.

Nyt lapset kouluikäisiä, toivon usein, että aika pysähtyisi. Fiksuja, ihania lapsia, joista koen suurta iloa ja onnea. Pikkulapsivaihe ei vaan ollut yhtään mun juttu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En. Viisi lasta olen saanut.

Juuri tällainen elämän kuuluu olla.

Sun elämän kuului mennä näin, jonkun toisen elämän toisella tapaa.

Ei ole minun asiani jos joku ei tahdo hommata lapsia. Ihan oma päätös, en todellakaan tuputa hommaan lasta, kyllä se pitää itse haluta eikä minun sanoa.

Tämä on juurikin se minun elämä ja olen aina lapsia tahtonut, monta!

Lapset on osa minua ja koskaan en ole heitä pois tahtonut laittaa. Joskus on ollut vaikeita aikoja, mutta silloinkin olen ajatellut että tilanne pitää korjata ja taas jaksaa.

Mutta lapset täydentää elämäni. Nautin tästä suuresti. Koen olevani onnekas että olen saanut miehen joka tahtoo myös lapsia ja ylipäätään on tullut raskaaksi ja saanut nämä lapset.

Vierailija kirjoitti:

Lapsi 3v ja lähesjoka päivä olen katunut. Mitä kaikkea olisimmekaan voineet tehdä kahdestaan ilman lasta. Nyt enää 17-20v kunnes sitten 50 vuotiaana voidaan jatkaa siitä mihin jäätiin. Tuskin enää mikään kiinnostaa, välillä tekis mieli tehdä testamentti ja lähteä täältä.

Mikä kaduttaa? (ja muille sama kysymys) Mulla on tosi vahva tunne, että oma elämä on vielä elämättä. Olen ollut suuren osan nuoresta aikuisuudestani masentunut, ja vasta nyt on alkanut tuntua, että oma elämä olisi alkamaisillaan. Ja sitten pitäisikin laittaa jonkun muun hyvinvointi etusijalle ja olla tinkimässä omista menoista... Tuntuu ihan hirveältä :/

Sille, joka sanoi, että voi mennä töihin lepäämään. No itse olen kouluttautunut alalle, joka ei kiinnosta, ja olin ajatellut alanvaihtoa. Vaan hankalaksi se voi käydä. Olen muutenkin jumissa pätkätyöhelvetissä, enkä usko, että lapsi ainakaan auttaa työllistymistä... 

Ja niille kauhistelijoille, jotka moralisoivat että miten omaa lasta voi katua: tuskinpa kukaan oikeasti tietää tai ymmärtää, millaista lapsen kanssa on. Melkein kaikki muut päätökset ja teot elämässä ovat tavalla tai toisella peruttavissa tai vaikutuksiltaan minimoitavissa. Lapset ne vaan ovat ja pysyvät. Ei kenelläkään ole ennustajanpalloa. Kai lapsiaan voi rakastaa, mutta silti ymmärtää, että jokin muu elämä olisi ollut itselle parempaa ja mielekkäämpää? Kauhea tabu tämäkin, kun lasten pitäisi olla elämän mielekkäin asia, ja varmasti monille onkin. Mutta ei kaikille.

Vierailija kirjoitti:

Minulla miesystävä painostaa tekemään lasta. En ole koskaan halunnut ja rauhaa sekä hiljaisuutta rakastavana ihmisenä joutuisin äitinä varmaan mielisairaalaan. Olen yhtä lailla kiinnostunut kuulemaan vastauksia ap:n kysymykseen.

Älä tee. Minun ex painosti myös ja halusi väkisin egonsa jatkeen. Kun jätin sen sitten ryyppäämisen ja väkivaltaisen käytöksen takia, katkaisi välit lapseen. Yksin sain sitten tätä miehen kinuamaa lasta kasvattaa, vaikka rakas onkin, kadun sitä että en kuunnellut omaa intuitota. Uskon, että lapsia katuu vain, jos tekee niitä painostuksen alaisena. No, onpahan kohta lusittu tämä äitiys lapsuuden osin. Lapsesta ei tullut kouluampujaa ja on ahkera ja itsenäinen, eikä todettuja traumojakaan. Selvisin kaikesta varmaan siksi, että olen suhtautunut maalaisjärjellä eikä ole ollut aikaa ylihysteriaan ja paapomiseen, kun on pitänyt painaa duunia, että on varaa ylläpitää teiniä.

Sen verran paljon rahaa vuositasolla teiniin menee, että kun vihdoin hän muuttaa pois, lähden kuukaudeksi jenkkeihin...tai mihin vaan, kun vihdoin kaikki rahat ei valu lapseen.

Olenko katkera? Exälle kyllä, itkee nykyisin mulle yksinäisyyttään ja masennustaan, työssä on paskaa jne. Itsellä lapsi on pitänyt kiinni kehityksen kärryillä ja olen oppinut asettamaan muut itseni edelle.

Näen äitiydessä siis luonnetta kehittäviä asioita, olen nyt epäitsekkäämpi kuin ennen lasta.

Silti uskallan todeta, että jollain tasolla kadun lapsen hankkimista. Elämä olisi helpompaa ja vähemmän kuormittavaa, mutta minä olenkin tehnyt tämän kaiken aika yksin.. Ei se miehen kanssa vaikeaa olisi.