Kuinka kauan lesken pitää salailla uutta suhdetta lapsiltaan ja entisen puolison sukulaisilta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuntui tosi pahalta, kun äitini kihersi kuin teini uutta poikaystäväänsä. Hän oli jo eläkkeellä ja isän kuolemasta vajaa kymmenen vuotta. Itsekin olin jo perheellinen. Silti tuntui tosi pahalta! En hyväksynyt uutta koskaan. En voinut. Oksetti.

Kymmenen vuotta yksin, lapset vanhempia jo itsekin eikä mummolle annettaisi vieläkään oikeutta tehdä itse omia valintojaan. Aika tiukassa on naisen oikeudet elää.

Riistetään toisen elämä ja pidetään vain lapsenvahtina, näinhän se usein menee. Älkää jääkö lapatossuiksi vaan eläkää loppuun asti täysillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

leski kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

leski kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä et ole kyllä tilivelvollinen tuosta asiasta muille, kuin omille lapsillesi, sukulaiset ymmärtävät tai ovat ymmärtämättä, mutta ei sen pitäisi heille kuulua, milloin löydät uuden kumppanin. Toisaalta voisi olla myös hyvä käsitellä itse ensin puolison menetys kunnolla ennen uuteen suhteeseen hyppäämistä, ettet ala suhteeseen vain, koska et ole tottunut olemaan yksin ja koet tarvitsevasi sitä toista ihmistä arkeesi.

Lasten ikä vaikuttaa myös oman kokemukseni pohjalta siihen, milloin heille kannattaa uusi puoliso esitellä. Minulta kuoli isä yllättäen ollessani teini-ikäinen ja kun äiti noin vuosi isän kuolemasta esitteli uuden miehen niin en vpinut hyväksyä asiaa lainkaan, vaikka en sitä ääneen uskaltanutkaan sanoa, mutta pahalta se tuntui ja olin vihainen asiasta. No se suhde ei kovin pitkään kuitenkaan kestänyt ja siitä pari vuotta eteenpäin vasta "hyväksyin" äidillä uuden kumppanin ja sitäkin helpotti se, että tuo mies oli aika etäinen minua kohtaan eikä laisinkaan edes yrittänyt ottaa mitään isäpuolen roolia. Minulle kaikki äidin uudet puoliset ovatkin olleet vain sitä, äidin uusia miehiä, eivätkä isäpuolia.

Omalta kokemuspohjalta siis sanoisin, että jos lapsesi ovat jo teini-iässä niin pari vuotta isän kuolemasta saattaisi olla sopivaa esitellä uusi kumppani.

Lapseni ovat teini-ikäisiä eli kovin herkässä iässä. Se tässä huolestuttaakin.

En tarvitse toista ihmistä arkeeni. En halua mitään uusperhekuvioita, enkä halua muuttaa yhteen asumaan uuden kumppanin kanssa niin kauan kuin lapseni asuvat kotona. Kaipaisin kuitenkin aikuista ihmissuhdetta, jossa välitetään toisesta ja tapaillaan säännöllisesti.

Kuinka kauan olet ollut leski

Muutaman kuukauden. Puoliso sairastisitä ennen vajaan vuoden.

Paras aikaraja on se, mikä sinusta tuntuu hyvältä. Puolisosi ehti sairastaa ennen kuolemaansa niin kauan, että ehdit tehdä surutyötä jo ennen kuolemaa. Sinulla on vain tämä yksi elämä, elä sitä niin kuin tuntuu hyvältä.

eri

Kauan? Alle vuosi sairastumisesta. Nyt hädin tuskin haudattu

Onko alle vuosi sairastumisesta jonkun mielestä pitkä aika

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

leski kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

leski kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä et ole kyllä tilivelvollinen tuosta asiasta muille, kuin omille lapsillesi, sukulaiset ymmärtävät tai ovat ymmärtämättä, mutta ei sen pitäisi heille kuulua, milloin löydät uuden kumppanin. Toisaalta voisi olla myös hyvä käsitellä itse ensin puolison menetys kunnolla ennen uuteen suhteeseen hyppäämistä, ettet ala suhteeseen vain, koska et ole tottunut olemaan yksin ja koet tarvitsevasi sitä toista ihmistä arkeesi.

Lasten ikä vaikuttaa myös oman kokemukseni pohjalta siihen, milloin heille kannattaa uusi puoliso esitellä. Minulta kuoli isä yllättäen ollessani teini-ikäinen ja kun äiti noin vuosi isän kuolemasta esitteli uuden miehen niin en vpinut hyväksyä asiaa lainkaan, vaikka en sitä ääneen uskaltanutkaan sanoa, mutta pahalta se tuntui ja olin vihainen asiasta. No se suhde ei kovin pitkään kuitenkaan kestänyt ja siitä pari vuotta eteenpäin vasta "hyväksyin" äidillä uuden kumppanin ja sitäkin helpotti se, että tuo mies oli aika etäinen minua kohtaan eikä laisinkaan edes yrittänyt ottaa mitään isäpuolen roolia. Minulle kaikki äidin uudet puoliset ovatkin olleet vain sitä, äidin uusia miehiä, eivätkä isäpuolia.

Omalta kokemuspohjalta siis sanoisin, että jos lapsesi ovat jo teini-iässä niin pari vuotta isän kuolemasta saattaisi olla sopivaa esitellä uusi kumppani.

Lapseni ovat teini-ikäisiä eli kovin herkässä iässä. Se tässä huolestuttaakin.

En tarvitse toista ihmistä arkeeni. En halua mitään uusperhekuvioita, enkä halua muuttaa yhteen asumaan uuden kumppanin kanssa niin kauan kuin lapseni asuvat kotona. Kaipaisin kuitenkin aikuista ihmissuhdetta, jossa välitetään toisesta ja tapaillaan säännöllisesti.

Kuinka kauan olet ollut leski

Muutaman kuukauden. Puoliso sairastisitä ennen vajaan vuoden.

Paras aikaraja on se, mikä sinusta tuntuu hyvältä. Puolisosi ehti sairastaa ennen kuolemaansa niin kauan, että ehdit tehdä surutyötä jo ennen kuolemaa. Sinulla on vain tämä yksi elämä, elä sitä niin kuin tuntuu hyvältä.

eri

Kauan? Alle vuosi sairastumisesta. Nyt hädin tuskin haudattu

Vajaa vuosikin on aika paljon verrattuna siihen, että puolison menettää täysin yllättäen. Ehtii valmistautua ainakin jollain lailla, puhua asioista yhdessä jne. Kukaan ei myöskään voi määritellä, kuinka kauan jonkun toisen pitäisi surra. Tärkeää on saada lapset ymmärtämään, ettei uusi suhde tarkoita sitä, että isä olisi nyt kokonaan unohdettu, vaan kannustaa lapsia muistamaan isää ja säilyttämään tiivis yhteys myös isovanhempiin ja muuhun sukuun.

Mieheni mummo 80v löysi uuden ukon muutama kk miehen ukin kuoleman jälkeen. Sitten sekin mies kuoli vuoden päästä. Nykyinen mies sairastui syöpää, on hengissä.

Sanoi itse että on mustaleski :D

En osaa sanoa milloin olisi hyvä aloittaa uusi suhde noin muuten, mutta musta on ihana kun vanhemmat yksinäiset ihmiset löytää toisensa, vaikka heti.

Vierailija kirjoitti:

No siis kyllä musta ois tuntunut oudolta jos isä ois ilmoittanut löytäneensä uuden silloin kun meillä oli vielä perunkirjoituskin tekemättä. Asia ei ole tuossa vaiheessa mitenkään edes käytännön tasolla ohi eli ei ole vielä edes päässyt suremaan rauhassa ilman velvoitteita (siis hautajaiset, perunkirjoitukset yms). Jos itse tapailisin jotain juuri leskeksi jäänyttä niin kyllä mielessä kävisi, että olisinko vain korvike ja onko nyt oikeasti ehditty surra rauhassa laisinkaan.  Näin taakse päin kun omaa tilannetta kattoo, kyllä meilläkin takana oli vaikea sairaus ja surtiin jo sairauden aikana. Töissä käytiin ja arkea elettiin muutama kuukausi kuolemasta, mutta nyt kun miettii tuota aikaa niin se oli todella sekavaa, en muista siitä oikein mitään ja en todellakaan tuolloin oikeasti edes tajunnut, että se rakas on poissa. En tiedä, tajuanko oikeasti vieläkään.

Mitään aikarajaahan näille ei ole tietenkään ja jokainenhan sen oman tilanteensa parhaiten tietää. Olen ihan aikuinen ja äitini kuolemasta muutama vuosi. Silti tuntuisi tosi pahalle jos isä löytäisi uuden, vaikka tässä vaiheessa sen toki jo ymmärtäisi kun aikaa on kulunut. Minulla kun on edelleen se kuva heistä päässä pariskuntana ja meistä perheenä, joten isän uusi puoliso sotkisi tätä kuviota ja siksi se pahalle tuntuisikin. Tuntuisi, että jotain menisi uudelleen rikki, vaikka kuolema on jo tapahtunut ja elämä saakin jatkua. Vaikea selittää.

Tämä toisten elämän määritteleminen on juuri se rike, johon monet (jopa aikuisetkin) lapset ja kuolleen lähiomaiset sortuvat. Sinä et ole menettänyt puolisoasi, etkä voi tietää, miltä leskestä tuntuu tai miten hän kokee elämänsä. Mitä, jos sanottaisiin samalla tavalla sinulle, ettet saa elää omaa elämääsi haluamallasi tavalla ainakaan viiteen vuoteen, kun joku lähiomaisesi kuolee, vaan sinun pitää elää siten kuin muut sen päässään haluavat nähdä ja määrätä.

Vierailija kirjoitti:

Miksi sun edes pitäisi salata uutta seurustelukumppaniasi lapsiltasi tai edellisen puolisosi sukulaisilta?

En vaan tajua, mikä pointti tuossa salailussa on!?!

Ei kai leskelle ole missään laissa määritelty aikaa, jolloin hän saa alkaa seurustelemaan uuden kumppaninsa kanssa.

Ei ole leskelle määritelty mitään virallista seurustelukieltoaikaa, mutta kuten tätäkin viestiketjua lukiessa huomaa, niin monet ovat varsin töykeitä niitä leskiä kohtaan, jotka haluavat jatkaa elämässä eteenpäin, eivätkä halua jäädä kiinni suruun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuntui tosi pahalta, kun äitini kihersi kuin teini uutta poikaystäväänsä. Hän oli jo eläkkeellä ja isän kuolemasta vajaa kymmenen vuotta. Itsekin olin jo perheellinen. Silti tuntui tosi pahalta! En hyväksynyt uutta koskaan. En voinut. Oksetti.

Kymmenen vuotta yksin, lapset vanhempia jo itsekin eikä mummolle annettaisi vieläkään oikeutta tehdä itse omia valintojaan. Aika tiukassa on naisen oikeudet elää.

Sanoppa muuta. Itsekkäitä lapsia, törkeitä. Oksettaa!

Ap:lle sanoisin, että vaikka et ole minusta tilivelvollinen lapsille ja sinulla on oikeus katsoa eteenpäin, juttele lasten kanssa asioista. Elämästä ylipäänsä ja tulevaisuudesta. Että lapsetkin huomaavat, että elämä jatkuu kuolemasta huolimatta. Edessä on asioita. Suru kulkee koko elämän läpi mukana. Sinulla ja lapsilla. Mutta se ei tarkoita mustaa surupukua, jatkuvaa itkemistä ja elämänhalun menettämistä.

Kiitos. Näin minäkin ajattelen. Kukaan ei hyödy siitä mitään, että jäljelle jäänyt perhe menettää mielenterveytensä jumittumalla menneeseen. Kaikki tulemme muistamaan rakkaamme loppuelämämme ajan ja paras teko hänen muistolleen on tehdä elämästämme mahdollisimman hyvää.

leski kirjoitti:

Lapset eivät voi saada uutta vanhempaa, sisarus ei voi saada uutta sisarusta, vanhemmat eivät voi saada uutta lasta, joten ymmärrän, että lapsilleni, puolison sisaruksille ja vanhemmille voi ottaa koville siinä vaiheessa, kun minä löydän uuden elämänkumppanin.

Elämäni romahti sillä hetkellä, kun puolisolla todettiin kuolemaan johtava sairaus. Suru ja murhe on ollut valtava ja puolison sairausaika oli raskasta. Käsittelin asioita jo pitkään ennen puolisoni kuolemaa ja päätin, että aion selviytyä ja jatkaa elämääni. Samaa olisin vaatinut puolisoltanikin, jos osamme olisi olleet toisinpäin.

Valitettavasti ihmisten asenteet ovat kovin tuomitsevia lesken uutta suhdetta kohtaan ja monet ovat kärkkäästi määrittelemässä erilaisia aikarajoja, joita ennen leski ei saisi ajatella omaa elämäänsä, mukavia asioita, rentoutumista ja tarpeitaan.

Muiden mielipiteistä en välitä, mutta sukulaisia kohtaan haluaisin olla hienotunteinen ja lasten tunteet otan tietenkin huomioon. Mietin, mikä olisi kohtuullinen aika, jolloin kertoa kaikille avoimesti, että on löytänyt uuden parisuhteen?

Vielä ei ole uutta suhdetta tullut elämääni, mutta kaipaan toista ihmistä juttuseuraksi ja lähelleni. En halua vuosikausiksi eristäytyä yksinäisyyteen. Puolison kuolema avasi silmäni sille, että meillä on vain yksi elämä, eikä sitä kannata heittää hukkaan.

Kunnes kuolema teidät erottaa. Leski on heti vapaa.

Ymmärrän hyvin, että leski kaipaa ihmistä, jonka kainaloon käpertyä ja jota ei tarvitse lohduttaa. Jos ap kohtaat tällaisen ihmisen, anna hänen tulla elämääsi. Puolisosi on kuollut, sinä elät. Jatka elämää omanasi, älä jää elämään puolison muistolle. Mennyt on mennyttä, muistele sitä hyvällä mutta älä takerru siihen mitä et voi saada takaisin.

iloinen leski kirjoitti:

Mulla on miehen kuolemasta nyt puoli vuotta ja voin sanoa että seurustelen. Mies on vielä minua 12 vuotta nuorempi ja ulkomaalainen, appivanhemmat varmaan diggaa kun ovat rasisteja...en tosin ole kertonut vielä. 

Kaikki merkkipäivät ja juhlapyhät väkisin yksin, mieluiten nurkkaan itkemään käpertyen olisi tietty ollut se toinen vaihtoehto.

Kiinnostelisi, että miksi tämä kommentti sai niin paljon alapeukkuja? Meillä ei ollut lapsia, olen nuori leski ja miehen kuolema tuli täysin puskista (oli onnettomuus). Pitäisikö minun pukeutua säkkiin ja sirotella (miehen) tuhkaa päälle? Enkö saa nauttia elämästä - sitä mun mieskin olisi halunnut? 

Ei se, että mä seurustelen, sulje pois sitä tosiasiaa, että suren yhäkin päivittäin. Mutta toisin kuin ne joilla ei ole omaa kokemusta asiasta kuvittelevat, suru ei ole kokopäivätoimisesti läsnä 24/7. Elämä jatkuu. Ja nykyinen seurustelukumppani tarjoaa lohtua ja ymmärrystä tässä prosessissa. 

leski kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

leski kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

leski kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä et ole kyllä tilivelvollinen tuosta asiasta muille, kuin omille lapsillesi, sukulaiset ymmärtävät tai ovat ymmärtämättä, mutta ei sen pitäisi heille kuulua, milloin löydät uuden kumppanin. Toisaalta voisi olla myös hyvä käsitellä itse ensin puolison menetys kunnolla ennen uuteen suhteeseen hyppäämistä, ettet ala suhteeseen vain, koska et ole tottunut olemaan yksin ja koet tarvitsevasi sitä toista ihmistä arkeesi.

Lasten ikä vaikuttaa myös oman kokemukseni pohjalta siihen, milloin heille kannattaa uusi puoliso esitellä. Minulta kuoli isä yllättäen ollessani teini-ikäinen ja kun äiti noin vuosi isän kuolemasta esitteli uuden miehen niin en vpinut hyväksyä asiaa lainkaan, vaikka en sitä ääneen uskaltanutkaan sanoa, mutta pahalta se tuntui ja olin vihainen asiasta. No se suhde ei kovin pitkään kuitenkaan kestänyt ja siitä pari vuotta eteenpäin vasta "hyväksyin" äidillä uuden kumppanin ja sitäkin helpotti se, että tuo mies oli aika etäinen minua kohtaan eikä laisinkaan edes yrittänyt ottaa mitään isäpuolen roolia. Minulle kaikki äidin uudet puoliset ovatkin olleet vain sitä, äidin uusia miehiä, eivätkä isäpuolia.

Omalta kokemuspohjalta siis sanoisin, että jos lapsesi ovat jo teini-iässä niin pari vuotta isän kuolemasta saattaisi olla sopivaa esitellä uusi kumppani.

Lapseni ovat teini-ikäisiä eli kovin herkässä iässä. Se tässä huolestuttaakin.

En tarvitse toista ihmistä arkeeni. En halua mitään uusperhekuvioita, enkä halua muuttaa yhteen asumaan uuden kumppanin kanssa niin kauan kuin lapseni asuvat kotona. Kaipaisin kuitenkin aikuista ihmissuhdetta, jossa välitetään toisesta ja tapaillaan säännöllisesti.

Kuinka kauan olet ollut leski

Muutaman kuukauden. Puoliso sairastisitä ennen vajaan vuoden.

Eli vajaa vuosi sitten kuulit sairastumisesta. Hautajaiset on juuri ollut. Perunkirjoitukset? Ja olet järjestelemässä perheen elämää uudella tavalla

Sinulla kuitenkin päällimmäisenä mielessä uusi suhde...

Juu. Ja asia on jo käsitelty toki

Missä vaiheessa kuvittelet, että asia on käsitelty? Onko sinulla omakohtaista kokemusta asiasta?

Surua tulee kulkemaan rinnalla loppuelämän ajan. Ei sitä voi käsitellä pois. On parempi, että saa surra itselleen sopivissa annoksissa. Ehkä sinä haluat itkeä ja rypeä itsesäälissä vuosikausia 24/7 ja se on ihan ok. Minun psyykeni ei sitä kestäisi. Minä tarvitsen elämääni suremisen lisäksi myös iloisia hetkiä, tulevaisuudentoivoa, tasapainoa ja seesteisyyttä.

Iloahan voi elämään saada muistakin asioista kuin uudesta miehestä.

Itse en nyt voisi kuvitellakaan uutta miestä jos menettäisin omani. Tiedän että mieli voi muuttua, mutta olen ajatellut, että pärjään itsekseni, kuntoilen enemmän jaVaikea kuvitella ketään toista miestä rinnalleni.

Vierailija kirjoitti:

leski kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

leski kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

leski kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä et ole kyllä tilivelvollinen tuosta asiasta muille, kuin omille lapsillesi, sukulaiset ymmärtävät tai ovat ymmärtämättä, mutta ei sen pitäisi heille kuulua, milloin löydät uuden kumppanin. Toisaalta voisi olla myös hyvä käsitellä itse ensin puolison menetys kunnolla ennen uuteen suhteeseen hyppäämistä, ettet ala suhteeseen vain, koska et ole tottunut olemaan yksin ja koet tarvitsevasi sitä toista ihmistä arkeesi.

Lasten ikä vaikuttaa myös oman kokemukseni pohjalta siihen, milloin heille kannattaa uusi puoliso esitellä. Minulta kuoli isä yllättäen ollessani teini-ikäinen ja kun äiti noin vuosi isän kuolemasta esitteli uuden miehen niin en vpinut hyväksyä asiaa lainkaan, vaikka en sitä ääneen uskaltanutkaan sanoa, mutta pahalta se tuntui ja olin vihainen asiasta. No se suhde ei kovin pitkään kuitenkaan kestänyt ja siitä pari vuotta eteenpäin vasta "hyväksyin" äidillä uuden kumppanin ja sitäkin helpotti se, että tuo mies oli aika etäinen minua kohtaan eikä laisinkaan edes yrittänyt ottaa mitään isäpuolen roolia. Minulle kaikki äidin uudet puoliset ovatkin olleet vain sitä, äidin uusia miehiä, eivätkä isäpuolia.

Omalta kokemuspohjalta siis sanoisin, että jos lapsesi ovat jo teini-iässä niin pari vuotta isän kuolemasta saattaisi olla sopivaa esitellä uusi kumppani.

Lapseni ovat teini-ikäisiä eli kovin herkässä iässä. Se tässä huolestuttaakin.

En tarvitse toista ihmistä arkeeni. En halua mitään uusperhekuvioita, enkä halua muuttaa yhteen asumaan uuden kumppanin kanssa niin kauan kuin lapseni asuvat kotona. Kaipaisin kuitenkin aikuista ihmissuhdetta, jossa välitetään toisesta ja tapaillaan säännöllisesti.

Kuinka kauan olet ollut leski

Muutaman kuukauden. Puoliso sairastisitä ennen vajaan vuoden.

Eli vajaa vuosi sitten kuulit sairastumisesta. Hautajaiset on juuri ollut. Perunkirjoitukset? Ja olet järjestelemässä perheen elämää uudella tavalla

Sinulla kuitenkin päällimmäisenä mielessä uusi suhde...

Juu. Ja asia on jo käsitelty toki

Missä vaiheessa kuvittelet, että asia on käsitelty? Onko sinulla omakohtaista kokemusta asiasta?

Surua tulee kulkemaan rinnalla loppuelämän ajan. Ei sitä voi käsitellä pois. On parempi, että saa surra itselleen sopivissa annoksissa. Ehkä sinä haluat itkeä ja rypeä itsesäälissä vuosikausia 24/7 ja se on ihan ok. Minun psyykeni ei sitä kestäisi. Minä tarvitsen elämääni suremisen lisäksi myös iloisia hetkiä, tulevaisuudentoivoa, tasapainoa ja seesteisyyttä.

Iloahan voi elämään saada muistakin asioista kuin uudesta miehestä.

Itse en nyt voisi kuvitellakaan uutta miestä jos menettäisin omani. Tiedän että mieli voi muuttua, mutta olen ajatellut, että pärjään itsekseni, kuntoilen enemmän jaVaikea kuvitella ketään toista miestä rinnalleni.

Keskustellaan sitten asioista kun olet menettänyt miehesi, kuvitteluista ei kostu kukaan. Uusi rakkaus ei kosvaa menetettyä koskaan, mutta se ei tee siitä pätkääkään huonompaa. T: Miehensä 35 -vuotiaana sairaudelle menettänyt leski, joka on uudessa avioliitossa.

Vierailija kirjoitti:

leski kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

leski kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

leski kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä et ole kyllä tilivelvollinen tuosta asiasta muille, kuin omille lapsillesi, sukulaiset ymmärtävät tai ovat ymmärtämättä, mutta ei sen pitäisi heille kuulua, milloin löydät uuden kumppanin. Toisaalta voisi olla myös hyvä käsitellä itse ensin puolison menetys kunnolla ennen uuteen suhteeseen hyppäämistä, ettet ala suhteeseen vain, koska et ole tottunut olemaan yksin ja koet tarvitsevasi sitä toista ihmistä arkeesi.

Lasten ikä vaikuttaa myös oman kokemukseni pohjalta siihen, milloin heille kannattaa uusi puoliso esitellä. Minulta kuoli isä yllättäen ollessani teini-ikäinen ja kun äiti noin vuosi isän kuolemasta esitteli uuden miehen niin en vpinut hyväksyä asiaa lainkaan, vaikka en sitä ääneen uskaltanutkaan sanoa, mutta pahalta se tuntui ja olin vihainen asiasta. No se suhde ei kovin pitkään kuitenkaan kestänyt ja siitä pari vuotta eteenpäin vasta "hyväksyin" äidillä uuden kumppanin ja sitäkin helpotti se, että tuo mies oli aika etäinen minua kohtaan eikä laisinkaan edes yrittänyt ottaa mitään isäpuolen roolia. Minulle kaikki äidin uudet puoliset ovatkin olleet vain sitä, äidin uusia miehiä, eivätkä isäpuolia.

Omalta kokemuspohjalta siis sanoisin, että jos lapsesi ovat jo teini-iässä niin pari vuotta isän kuolemasta saattaisi olla sopivaa esitellä uusi kumppani.

Lapseni ovat teini-ikäisiä eli kovin herkässä iässä. Se tässä huolestuttaakin.

En tarvitse toista ihmistä arkeeni. En halua mitään uusperhekuvioita, enkä halua muuttaa yhteen asumaan uuden kumppanin kanssa niin kauan kuin lapseni asuvat kotona. Kaipaisin kuitenkin aikuista ihmissuhdetta, jossa välitetään toisesta ja tapaillaan säännöllisesti.

Kuinka kauan olet ollut leski

Muutaman kuukauden. Puoliso sairastisitä ennen vajaan vuoden.

Eli vajaa vuosi sitten kuulit sairastumisesta. Hautajaiset on juuri ollut. Perunkirjoitukset? Ja olet järjestelemässä perheen elämää uudella tavalla

Sinulla kuitenkin päällimmäisenä mielessä uusi suhde...

Juu. Ja asia on jo käsitelty toki

Missä vaiheessa kuvittelet, että asia on käsitelty? Onko sinulla omakohtaista kokemusta asiasta?

Surua tulee kulkemaan rinnalla loppuelämän ajan. Ei sitä voi käsitellä pois. On parempi, että saa surra itselleen sopivissa annoksissa. Ehkä sinä haluat itkeä ja rypeä itsesäälissä vuosikausia 24/7 ja se on ihan ok. Minun psyykeni ei sitä kestäisi. Minä tarvitsen elämääni suremisen lisäksi myös iloisia hetkiä, tulevaisuudentoivoa, tasapainoa ja seesteisyyttä.

Iloahan voi elämään saada muistakin asioista kuin uudesta miehestä.

Itse en nyt voisi kuvitellakaan uutta miestä jos menettäisin omani. Tiedän että mieli voi muuttua, mutta olen ajatellut, että pärjään itsekseni, kuntoilen enemmän jaVaikea kuvitella ketään toista miestä rinnalleni.

Näinhän sitä helposti kuvittelee, ellei oman puolison menetyksestä ole omakohtaista kokemusta...Onneksi sulla ei ole. Voin kertoa että siinä vaiheessa kun on, pakka menee kokonaan sekaisin ja aloitetaan puhtaalta pöydältä. Surun aallonpohjat on niin riipaisevan syviä, että tekee mieli ottaa oma henki. Millään ei tunnu olevan enää mitään väliä. Siinä ei kuule paljon kuntoilut auta, kun istut yksin talossa täynnä muistoja. Eli jos ihan mikä tahansa saa olon tuntumaan edes hetkellisesti siltä, ettei tee mieli ampua kuulaa kalloon, niin siinä vaiheessa ei enää aleta miettimään että mitä muut minusta ajattelee. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuntui tosi pahalta, kun äitini kihersi kuin teini uutta poikaystäväänsä. Hän oli jo eläkkeellä ja isän kuolemasta vajaa kymmenen vuotta. Itsekin olin jo perheellinen. Silti tuntui tosi pahalta! En hyväksynyt uutta koskaan. En voinut. Oksetti.

Kymmenen vuotta yksin, lapset vanhempia jo itsekin eikä mummolle annettaisi vieläkään oikeutta tehdä itse omia valintojaan. Aika tiukassa on naisen oikeudet elää.

Riistetään toisen elämä ja pidetään vain lapsenvahtina, näinhän se usein menee. Älkää jääkö lapatossuiksi vaan eläkää loppuun asti täysillä.

Voi tuo mummo ei hoitanut koskaan lapsenlapsia. Kaikkien piti palvoa vain häntä. Hautajaisissakin hän itki kuinka hänelle nyt käy, mutta ei kertaakaan lohduttanut isäänsä menettäneitä lapsia. Uusi miesystävä otettiin vain palvelijaksi ja kyytimieheksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

leski kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

leski kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

leski kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä et ole kyllä tilivelvollinen tuosta asiasta muille, kuin omille lapsillesi, sukulaiset ymmärtävät tai ovat ymmärtämättä, mutta ei sen pitäisi heille kuulua, milloin löydät uuden kumppanin. Toisaalta voisi olla myös hyvä käsitellä itse ensin puolison menetys kunnolla ennen uuteen suhteeseen hyppäämistä, ettet ala suhteeseen vain, koska et ole tottunut olemaan yksin ja koet tarvitsevasi sitä toista ihmistä arkeesi.

Lasten ikä vaikuttaa myös oman kokemukseni pohjalta siihen, milloin heille kannattaa uusi puoliso esitellä. Minulta kuoli isä yllättäen ollessani teini-ikäinen ja kun äiti noin vuosi isän kuolemasta esitteli uuden miehen niin en vpinut hyväksyä asiaa lainkaan, vaikka en sitä ääneen uskaltanutkaan sanoa, mutta pahalta se tuntui ja olin vihainen asiasta. No se suhde ei kovin pitkään kuitenkaan kestänyt ja siitä pari vuotta eteenpäin vasta "hyväksyin" äidillä uuden kumppanin ja sitäkin helpotti se, että tuo mies oli aika etäinen minua kohtaan eikä laisinkaan edes yrittänyt ottaa mitään isäpuolen roolia. Minulle kaikki äidin uudet puoliset ovatkin olleet vain sitä, äidin uusia miehiä, eivätkä isäpuolia.

Omalta kokemuspohjalta siis sanoisin, että jos lapsesi ovat jo teini-iässä niin pari vuotta isän kuolemasta saattaisi olla sopivaa esitellä uusi kumppani.

Lapseni ovat teini-ikäisiä eli kovin herkässä iässä. Se tässä huolestuttaakin.

En tarvitse toista ihmistä arkeeni. En halua mitään uusperhekuvioita, enkä halua muuttaa yhteen asumaan uuden kumppanin kanssa niin kauan kuin lapseni asuvat kotona. Kaipaisin kuitenkin aikuista ihmissuhdetta, jossa välitetään toisesta ja tapaillaan säännöllisesti.

Kuinka kauan olet ollut leski

Muutaman kuukauden. Puoliso sairastisitä ennen vajaan vuoden.

Eli vajaa vuosi sitten kuulit sairastumisesta. Hautajaiset on juuri ollut. Perunkirjoitukset? Ja olet järjestelemässä perheen elämää uudella tavalla

Sinulla kuitenkin päällimmäisenä mielessä uusi suhde...

Juu. Ja asia on jo käsitelty toki

Missä vaiheessa kuvittelet, että asia on käsitelty? Onko sinulla omakohtaista kokemusta asiasta?

Surua tulee kulkemaan rinnalla loppuelämän ajan. Ei sitä voi käsitellä pois. On parempi, että saa surra itselleen sopivissa annoksissa. Ehkä sinä haluat itkeä ja rypeä itsesäälissä vuosikausia 24/7 ja se on ihan ok. Minun psyykeni ei sitä kestäisi. Minä tarvitsen elämääni suremisen lisäksi myös iloisia hetkiä, tulevaisuudentoivoa, tasapainoa ja seesteisyyttä.

Iloahan voi elämään saada muistakin asioista kuin uudesta miehestä.

Itse en nyt voisi kuvitellakaan uutta miestä jos menettäisin omani. Tiedän että mieli voi muuttua, mutta olen ajatellut, että pärjään itsekseni, kuntoilen enemmän jaVaikea kuvitella ketään toista miestä rinnalleni.

Keskustellaan sitten asioista kun olet menettänyt miehesi, kuvitteluista ei kostu kukaan. Uusi rakkaus ei kosvaa menetettyä koskaan, mutta se ei tee siitä pätkääkään huonompaa. T: Miehensä 35 -vuotiaana sairaudelle menettänyt leski, joka on uudessa avioliitossa.

Vastauksista todellakin huomaa, kuka on oikeasti menettänyt puolisonsa ja kuka ei. Edelleen tiukkapipoisimmat muiden tuomitsijat löytyvät siitä joukosta, jolla ei itsellä ole mitään kokemusta asiasta.

Vierailija kirjoitti:

leski kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

leski kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

leski kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä et ole kyllä tilivelvollinen tuosta asiasta muille, kuin omille lapsillesi, sukulaiset ymmärtävät tai ovat ymmärtämättä, mutta ei sen pitäisi heille kuulua, milloin löydät uuden kumppanin. Toisaalta voisi olla myös hyvä käsitellä itse ensin puolison menetys kunnolla ennen uuteen suhteeseen hyppäämistä, ettet ala suhteeseen vain, koska et ole tottunut olemaan yksin ja koet tarvitsevasi sitä toista ihmistä arkeesi.

Lasten ikä vaikuttaa myös oman kokemukseni pohjalta siihen, milloin heille kannattaa uusi puoliso esitellä. Minulta kuoli isä yllättäen ollessani teini-ikäinen ja kun äiti noin vuosi isän kuolemasta esitteli uuden miehen niin en vpinut hyväksyä asiaa lainkaan, vaikka en sitä ääneen uskaltanutkaan sanoa, mutta pahalta se tuntui ja olin vihainen asiasta. No se suhde ei kovin pitkään kuitenkaan kestänyt ja siitä pari vuotta eteenpäin vasta "hyväksyin" äidillä uuden kumppanin ja sitäkin helpotti se, että tuo mies oli aika etäinen minua kohtaan eikä laisinkaan edes yrittänyt ottaa mitään isäpuolen roolia. Minulle kaikki äidin uudet puoliset ovatkin olleet vain sitä, äidin uusia miehiä, eivätkä isäpuolia.

Omalta kokemuspohjalta siis sanoisin, että jos lapsesi ovat jo teini-iässä niin pari vuotta isän kuolemasta saattaisi olla sopivaa esitellä uusi kumppani.

Lapseni ovat teini-ikäisiä eli kovin herkässä iässä. Se tässä huolestuttaakin.

En tarvitse toista ihmistä arkeeni. En halua mitään uusperhekuvioita, enkä halua muuttaa yhteen asumaan uuden kumppanin kanssa niin kauan kuin lapseni asuvat kotona. Kaipaisin kuitenkin aikuista ihmissuhdetta, jossa välitetään toisesta ja tapaillaan säännöllisesti.

Kuinka kauan olet ollut leski

Muutaman kuukauden. Puoliso sairastisitä ennen vajaan vuoden.

Eli vajaa vuosi sitten kuulit sairastumisesta. Hautajaiset on juuri ollut. Perunkirjoitukset? Ja olet järjestelemässä perheen elämää uudella tavalla

Sinulla kuitenkin päällimmäisenä mielessä uusi suhde...

Juu. Ja asia on jo käsitelty toki

Missä vaiheessa kuvittelet, että asia on käsitelty? Onko sinulla omakohtaista kokemusta asiasta?

Surua tulee kulkemaan rinnalla loppuelämän ajan. Ei sitä voi käsitellä pois. On parempi, että saa surra itselleen sopivissa annoksissa. Ehkä sinä haluat itkeä ja rypeä itsesäälissä vuosikausia 24/7 ja se on ihan ok. Minun psyykeni ei sitä kestäisi. Minä tarvitsen elämääni suremisen lisäksi myös iloisia hetkiä, tulevaisuudentoivoa, tasapainoa ja seesteisyyttä.

Iloahan voi elämään saada muistakin asioista kuin uudesta miehestä.

Itse en nyt voisi kuvitellakaan uutta miestä jos menettäisin omani. Tiedän että mieli voi muuttua, mutta olen ajatellut, että pärjään itsekseni, kuntoilen enemmän jaVaikea kuvitella ketään toista miestä rinnalleni.

Olet varmaan myös sitä mieltä, että miehesi pitäisi elää loppuelämänsä yksin masentuneena ja surussaan rypien, jos sinä menehtyisit?