Lue keskustelun säännöt.
Tunne siitä, että kukaan ei oikeasti pidä sinusta
24.09.2018 |
Olen 37.v kahden ihanan lapsen äiti ja en oikein tiedä mitä ajatella nykyisistä kaveri- ja ystävyyssuhteistani. Tuntuu että kukaan ei oikein pidä minusta tai teen jotain aina väärin enkä enää kelpaakaan mukaan porukkaan tai juttuihin. Olen opetellut siis tekemään ja menemään yksin tai lasteni kanssa, mutta vaivaa kovasti se miksi ihmiset ympärilläni tuntuvat yhtäkkiä jotenkin "suuttuvan" ja jättävät kokonaan huomioimatta ensin sosiaalisessa mediassa ja sen jälkeen oikeassa elämässä myös.
Teen samalla töitä kun olen lasten kanssa kotona. Suhteeni mieheen voi hyvin, tykkäämme olla yhdessä ja perheenä, sekä käydä ulkona yhdessä jos tilanne on mahdollinen. Tykkäämme juhlia, nauraa ja vitsailla. Emme ole mitään kotihiiriä, mutta myös lasten kanssa tekeminen onnistuu. Menen mukaan illanviettoihin myös yksin jos kaverit pyytää, mutta en ole perusluonteeltani kovin kotiäitimäinen vaan enemmän aikaa seuraava ja uusista jutuista kiinnostunut. En osaa neuloa. En ole kiinnostunut lapsenkasvatuksen analysoinnista enkä toisten arvostelemisesta. Olen kova opiskelemaan ja kehittämään omaa työssä osaamistani. Haluaisin menestyä työssäni, koska pidän siitä mitä teen. Rakastan liikkumista ja urheilua. Tykkään tyylikkäistä vaatteista, vaikka tällä hetkellä ei ole aikaa eikä rahaa panostaa niihin. Puhun ihmisille aina ystävällisesti, tervehdin tuntemattomat ja yritän jutella aina muutaman sanan illanvietoissa. En kyhjötä nurkassa suuttuneena. Kahden kesken kavereiden kanssa kuuntelen ja yritän ymmärtää puhujaa, mutta kerron myös avoimesti omista asioistani ja vastoinkäymisistäni. Vihaan kulisseja, arvostan aitoutta luonteessa. Hyväksyn paljon, en ole se joka sanoo että tuossa ei ole kyllä mitään järkeä tai katsoo nenänvartta pitkin hiljaa myhäillen. Kannustan asioissa. Tykkään itse yrittää näyttää niin nätiltä kuin mahdollista, mitä aika antaa myöten. Nautin estetiikasta.
Tällainen olen, mutta tunnen että ek kelpaa oikein kenellekään. Minulla ei ole yhtään kummilasta, vaikka kaikilla kavereilleni on 2-4 lasta. Yhdenkään kummiksi en ole kelvannut. Vähitellen huomaan aina, että kaverit alkavat ensin sosiaalisessa mediassa jättää päivitykseni huomioimatta ja kuvani tykkäämättä. Sitten huomaan että samaa tehdään oikeassa elämässä, selän takana lasten juhlia ja omia menoja.
Mitä tästä pitäisi ajatella? En jaksa tätä naisten inhottavaa piikittelyä ja pelailua. Olen alkanut tehdä ja harrastaa yksin, kävellä luonnossa yksin tai lasten kanssa, mennä messuille yksin, ja nyt viimeisimpänä jopa kaupunkilomalle yksin. Eipähän tarvitse pelailla ja kysellä kenenkään mielialaa ja olotilaa, on tilaa jutella kenen kanssa huvittaa ja tehdä mitä haluaa. Samalla kalvaa mielessä kauhea ajatus siitä, olenko oikeasti vaan niin hirveä ihminen etten kelpaa kenenkään seuraan.
Kommentit (26)
Pidätkö itse itsestäsi?
Monesti ystävyyssuhteisiin vaikuttaa se, jos et pidä itsestäsi tarpeeksi tai jos pidät itsestäsi liikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole lifestyle-bloggari :) ihan parin lapsen perusäiti, joka ei osaa kyllä kamalan hyvin äidillisiä taitoja kun sain lapset aika vanhana ja nuo nuoruusvuodet tulivat tutummiksi joten nyt tässä 30+ vuosina opettelen näitä äitiyden roolimalleja ja omaa äitiyttä uran virrassa.
Joku minussa ärsyttää. En kyllä ole yhtään täydellinen kun ei ole aikaa siihen, mutta joku piikki tässä omassa olemuksessani on joka saa muut välillä varuilleen. Vaikka yritän olla itse tosi välitön ja helposti lähestyttävä, hymyilen ja otan kontaktia enkä varmaan ikinä seurassa "murjota" mitä mielestäni monet naiset alkavat hetken porukassa oltuaan tehdä helposti. -Ap
Pidänkö itse itsestäni? Pidän! Olen mieleltäni aika "kevyt" ihminen, joten pidän siitä omasta asenteestani ja siitä mitä se elämääni tuo sisältöä kyllä paljon. Juuri tänään sanoin miehelleni kun tätä asiaa pohdin hänelle ääneen, että jännä kun en oikeasti itse ajattele olevani ollenkaan kauhea tyyppi, vaan omasta mielestäni olen ihan kiva ja mukava. Miten tuntuu että se ei kelpaa muille. -Ap
Älä murehdi.
Monesti se, joka ei halua olla jnkn kaveripiirin roolipelle, tippuu sieltä pois, mutta miks kaivata tuollaisiin teennäisyyttä kaipaaviin "ystäväporukoihi2, joissa ei voi olla oma aito itsensä.
En osaa sanoa. Itselläni on vähän samanlaisia kokemuksia. Olen tosin ehkä hieman epäsosiaalinen, enkä kovin aktiivinen somessa. Menen kyllä mielelläni juhlimaan, jos kutsutaan ja kutsun välillä ystäviä kotiini kahville. Jotenkin olemme vaan ihan eri aallonpituudella kaikessa, ehkä ystäväni myös huomaavat tämän. Saatan vahingossa näyttää ilmeilläni, ettei mua oikeesti kiinnosta. Tai tätä olen epäillyt. Toisaalta minulla on myös ystäviä, jotka silminnähden pitävät itseään fiksumpana kuin minä. Ja toisaalta tykkään varmaan liikaa vaan kotona olemisesta, jolloin kavereitakaan ei enää kiinnosta kysellä, miten mulla menee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ole lifestyle-bloggari :) ihan parin lapsen perusäiti, joka ei osaa kyllä kamalan hyvin äidillisiä taitoja kun sain lapset aika vanhana ja nuo nuoruusvuodet tulivat tutummiksi joten nyt tässä 30+ vuosina opettelen näitä äitiyden roolimalleja ja omaa äitiyttä uran virrassa.
Joku minussa ärsyttää. En kyllä ole yhtään täydellinen kun ei ole aikaa siihen, mutta joku piikki tässä omassa olemuksessani on joka saa muut välillä varuilleen. Vaikka yritän olla itse tosi välitön ja helposti lähestyttävä, hymyilen ja otan kontaktia enkä varmaan ikinä seurassa "murjota" mitä mielestäni monet naiset alkavat hetken porukassa oltuaan tehdä helposti. -Ap
En ajatellutkaan, että olisit bloggari, mutta kirjoituksesi perusteella sussa olisi ainesta sellaiseen. Hoidat lapset kotona, opiskelet, luot työuraa, huolehdit parisuhteesta, juhlit, pukeudut tyylikkäästi (arvaan, että kotisi sisustuskaan ei ole mitään keskenään riitelevää kierrätyskamaa), harrastat liikuntaa ja urheilua jne. Ja kaiken tuon keskellä jaksat olla vielä kaikille ystävällinen, olla hyvä kuuntelija. Jotkut saattavat olla energisyydestäsi kateellisiakin, mutta osa kokee tuollaisen vain kamalan uuvuttavaksi ja voi ajatella olevansa aivan eri planeetalta kuin sinä :)
Minulla vähän samanlaisia kokemuksia.
Siksipä minulla onkin enää nykyään vähän naispuoleisia ystäviä, tulen paremmin toimeen miesten kanssa.
Jatkuva kyräily, piikittely, arvostelu.. en vaan enää jaksa niitä :/
Itse olen luotettava ja lojaali ystävä, pidän kiinni sovituista asioista enkä tykkää paskanjauhannasta, onko tässä syy?
Uusimpana juttuna menin mukaan yhteen harrasteporukkaan, lähinnä mieleisen liikunnan perässä. En jaksa kuitenkaan jatkaa mukana, kun minut otettu tosi huonosti mukaan, enkä jaksa sitä kyräilyä.
Kävin aikanaan terapiassa ihan muusta syystä, tämäkin tuli puheeksi.
Terapeutti oli sitä mieltä, että olen hyvin viehättävä ja itsevarma nainen, tämä voi olla monille naisille liikaa.
Tällä hetkellä en enää murehdi asiaa.
Minulla on muutama naisystävä ja liuta miespuolisia sekä mahtava perhe, nämä riittää.
Ajatelkoot muut mitä haluavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on vähän samanlainen tunne. Vaikea löytää läheisiä ystävyyssuhteita. Ehkä se on oma traumataustakin, joka hankaloittaa ihmisten kanssa olemista. Yritän olla mukava ystävä, mutta saan usein takaisin tylyä kohtelua. En oikein tiedä mikä on pielessä. Nyt yritän opetella olemaan itsekseni.
Tuttu tunne ap, vaikkei meillä ole lapsia, ja olen varmaan luonteeltani raskaampi.
Edelleen kuitenkin haluan tutustua uusiin ihmisiin. En ole menettänyt toivoani täysin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pidänkö itse itsestäni? Pidän! Olen mieleltäni aika "kevyt" ihminen, joten pidän siitä omasta asenteestani ja siitä mitä se elämääni tuo sisältöä kyllä paljon. Juuri tänään sanoin miehelleni kun tätä asiaa pohdin hänelle ääneen, että jännä kun en oikeasti itse ajattele olevani ollenkaan kauhea tyyppi, vaan omasta mielestäni olen ihan kiva ja mukava. Miten tuntuu että se ei kelpaa muille. -Ap
Tässä on se ongelma. Eli jos ihmiset kokevat, että suhtaudut elämään 'kevyesti', se ärsyttää suomalaista ihan saakelisti. Itse olen samanlainen, eli vitsailen mistä vaan ja puhun joskus aika lailla ohi suuni. Eli saatan vähätellä itseäni ja heitellä jollain lailla kyseenalaisia kommentteja joskus muistakin ihmisistä. Tosikot sitten loukkaantuvat. Minulla on kyllä muutama hyvä ystävä, jotka ovat joko samanlaisia tai sitten muuten vaan sellaisia, että tykkäävät kärjistää ja keskustella asioista rehellisesti. Olen nyt 45-vuotias ja olen koko elämäni aikana luonut neljä tällaista ystävyyttä. Hyvä puoli tässä on se, että nuo ihmiset on ollut todella helppo tunnistaa ja meillä on natsannut välittömästi.
Eli olen vaan hyväksynyt, että tällä luonteella ei pysty olemaan ns. kaikkien kaveri, mutta kavereita kyllä löytyy, vaikka ovatkin outoja tyyppejä. :)
Vähän samoja kokemuksia täälläkin. Joskus parikymppisenä yksi kaveri sanoi, että vaikutan jotenkin tosi vahvalta (henkisesti). Että mikään ei hetkauta ja selviän kaikesta. Näin nelikymppisenä täytyy sanoa, että mieluummin näin, yksinäinen ja vahva, kuin mt-ongelmainen ja ystävien ympäröimä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vähän samoja kokemuksia täälläkin. Joskus parikymppisenä yksi kaveri sanoi, että vaikutan jotenkin tosi vahvalta (henkisesti). Että mikään ei hetkauta ja selviän kaikesta. Näin nelikymppisenä täytyy sanoa, että mieluummin näin, yksinäinen ja vahva, kuin mt-ongelmainen ja ystävien ympäröimä.
Olen mielenterveysongelmista kärsivä. Minulle on koko elämäni ajan hoettu tuota samaa virttä. Sillä saadaan ihminen näppärästi hiljaiseksi.
Ap, oletko ylivastuullinen? Silloin ihmissuhteet äkkiä menevät pois tasapainosta. Itse olen yrittänyt opetella välittämään vähemmän. Jos itse käyttää kauheasti aikaa ja vaivaa toimiakseen muita kohtaan kivasti, niin muut saattavat kokea sen lupana ottaa passiivinen rooli ihmissuhteissa. Jollei ihminen toimi sinua kohtaan kuin kunnon ystävä, niin hänen on annettava mennä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
11 jatkaa, että työpaikan kahvipöydät ovat tällä luonteella aivan mahdottomia paikkoja. Istun vaan hiljaa, koska kaikki mitä sanon, voidaan tulkita väärin ja yleensä tulkitaankin.
Olen huomannut, että kaikkein vaikeimpia ovat sellaiset ihmissuhteet, joissa et oikein ole varma missä mennään. Toinen antaa ristiriitaisia viestejä. Mietit ja mietit mikä on pielessä. Et saa sitä selville. Alkuun olo on harmistunut, kun lopetat yhteydenpidon. Lopulta helpottunut: huono ystävä vie voimat. Yksin on mukavampaa kuin huonossa seurassa, jossa et tiedä miten olisit.
Ihan kuin minun kirjoitukseni. Tuntuu, että annan itsestäni paljon, mutta en itse oikein saa mitään muilta. Esimerkkinä pari naapuripariskuntaa kutsuin käymään lastensa kanssa. Laitoin pöydän koreaksi juomaa ja syötäviä. He sanoivat, että tulkaahan tekin meillä käymään, vastasin että mielellämme tulemme. Noh eipä olla vielä päästy ja nämä toiset muuttivat jo Rovaniemelle 😊
Täytyy sanoa, että vaikutat tosi samanlaiselta kaikessa kuin minä olen. Mikähän avuksi, niinpä. Ajattelen niin, että keskityn nyt perheeseeni ja jätän muut sikseen kun en vaan enää jaksa vaivautua.
Mieheni ei myöskään jaksa ihmissuhdesotkuja, vastaa kuulumisiin aina kaikille samoin: no mitäpä tässä. Hän ei yritä edes tutustua ikinä kehenkään, kuulema työ, harrastus ( fudis) ja perhe riittävät että muuhun ei ole edes aikaa,eikä kiinnostusta. Hän ei käy ikinä baareissa ( en ole ikinä kirveelläkään häntä niihin saanut) ja itse kävin 3 v sitten viihteellä viimeksi
Semmosta se on kirjoitti:
Ihan kuin minun kirjoitukseni. Tuntuu, että annan itsestäni paljon, mutta en itse oikein saa mitään muilta. Esimerkkinä pari naapuripariskuntaa kutsuin käymään lastensa kanssa. Laitoin pöydän koreaksi juomaa ja syötäviä. He sanoivat, että tulkaahan tekin meillä käymään, vastasin että mielellämme tulemme. Noh eipä olla vielä päästy ja nämä toiset muuttivat jo Rovaniemelle 😊
Täytyy sanoa, että vaikutat tosi samanlaiselta kaikessa kuin minä olen. Mikähän avuksi, niinpä. Ajattelen niin, että keskityn nyt perheeseeni ja jätän muut sikseen kun en vaan enää jaksa vaivautua.
Mieheni ei myöskään jaksa ihmissuhdesotkuja, vastaa kuulumisiin aina kaikille samoin: no mitäpä tässä. Hän ei yritä edes tutustua ikinä kehenkään, kuulema työ, harrastus ( fudis) ja perhe riittävät että muuhun ei ole edes aikaa,eikä kiinnostusta. Hän ei käy ikinä baareissa ( en ole ikinä kirveelläkään häntä niihin saanut) ja itse kävin 3 v sitten viihteellä viimeksi
En voi käsittää tuollaista lokkeilua ihmissuhteissa. Olisihan se normaalin ihmisen käytöstä kutsua vastavuoroisesti myös toiset kylään, jos on ensin saanut nauttia heidän vieraanvaraisuudestaan. Tuollainen käytös jättää hölmön olon. Jos seura ei lainkaan kiinnosta, niin voisihan kutsuista jo alunperin kieltäytyä.
Aika yleistä kuitenkin on että +30 alkaa kaikilla olemaan perheitä ja omia menojaan niin kaverit jää vähemälle. Ei kaikki liene johdu tuosta että juuri sinun seurasi ei kelpaa. Ruuhkavuodet, kiirettä pukkaa.
Vierailija kirjoitti:
Semmosta se on kirjoitti:
Ihan kuin minun kirjoitukseni. Tuntuu, että annan itsestäni paljon, mutta en itse oikein saa mitään muilta. Esimerkkinä pari naapuripariskuntaa kutsuin käymään lastensa kanssa. Laitoin pöydän koreaksi juomaa ja syötäviä. He sanoivat, että tulkaahan tekin meillä käymään, vastasin että mielellämme tulemme. Noh eipä olla vielä päästy ja nämä toiset muuttivat jo Rovaniemelle 😊
Täytyy sanoa, että vaikutat tosi samanlaiselta kaikessa kuin minä olen. Mikähän avuksi, niinpä. Ajattelen niin, että keskityn nyt perheeseeni ja jätän muut sikseen kun en vaan enää jaksa vaivautua.
Mieheni ei myöskään jaksa ihmissuhdesotkuja, vastaa kuulumisiin aina kaikille samoin: no mitäpä tässä. Hän ei yritä edes tutustua ikinä kehenkään, kuulema työ, harrastus ( fudis) ja perhe riittävät että muuhun ei ole edes aikaa,eikä kiinnostusta. Hän ei käy ikinä baareissa ( en ole ikinä kirveelläkään häntä niihin saanut) ja itse kävin 3 v sitten viihteellä viimeksi
En voi käsittää tuollaista lokkeilua ihmissuhteissa. Olisihan se normaalin ihmisen käytöstä kutsua vastavuoroisesti myös toiset kylään, jos on ensin saanut nauttia heidän vieraanvaraisuudestaan. Tuollainen käytös jättää hölmön olon. Jos seura ei lainkaan kiinnosta, niin voisihan kutsuista jo alunperin kieltäytyä.
Mun mielestä ongelma onkin just se, että nykyisin kukaan ei enää kutsu kylään ilman, että kutsuttu jää siitä jotain velkaa. On paljon mukavampaa tavata jotain puolituttua kahvilassa, maksaa oma kahvinsa eikä jää kenellekään mitään velkaa. Eikä myöskään tunne itseään epäkohteliaaksi kieltäytyessään kutsusta.
Väsähdin jo kirjoituksesi puolessa välissä :D Voisiko olla niin, että annat ystävillesi ja kavereillesi itsestäsi liian täydellisen ja aikaansaavan kuvan ja sen vuoksi kokevat seurassasi jonkinlaista riittämättämyyden tunnetta? Olet ehkä life stye bloggari -ainesta? Enkä tarkoita, että sun pitäisi itseäsi mitenkään muuttaa.