Lue keskustelun säännöt.
Miten olla katkeroitumatta ikisinkkuudesta?
23.09.2018 |
Olen aikuinen nainen ja haaveilin ja ajattelin aina että kumppani tulee automaattisesti vastaan, homma etenee omalla painollaan ja päädyn elämään keskiluokkaista perhe-elämää lähiöön - niinhän se tuntui tapahtuvan muillakin läheisillä ja tutuilla.
No ei se ollutkaan niin yksinkertaista. Tomerana naisena aloin itse aktiivisesti, tinderöin, nettideittailin, kävin treffeillä, ulkona, kerhoissa ja sosiaalisissa tapahtumissa. Lähestyin miehiä suoraan ja ei-niin suoraan. Loppusaldona joitain yhden illan juttuja, (tietämättäni) toisena naisena toimimista ja ghostatuksi tulemisia.
Nyt olen siinä vaiheessa elämääni jossa on pakko vaan myöntää että olen kirottu, huono-onninen tai jotenkin viallinen, sillä en ole ikinä nauttinut miesten huomiosta, vastaanottanut treffikutsuja tai ollut minkäänlaisessa parisuhteessa. Olen kokeillut vaikka ja mitä, myös passiivisuutta mutta silloin kaikki mieskontaktit putoaa nollaan.
Tämän keskustelun aiheena ei ole arvuutella syitä miehettömyydelleni, vaan tarjota jotain työkaluja siihen että miten voin päästä sen pettymyksen yli ja käsitellä sen että en ole ikinä ollut kenenkään henkilön romanttisen rakkauden kohde ja etten näillä näkymin tule todennäköisesti pariutumaan saatikka hankkimaan lapsia ainakaan ydinperheeseen. Enkä toivoisi kuulevani "keskity työhön/keskity harrastuksiin/keskity matkailuu" -tyylisiä asioita, sillä työ on jo isoin asia elämässäni, harrastan aktiivisesti ja vietän paljon aikaa ystävieni kanssa - joskin ystäväni ovat etenevissä määrin kiinni omissa perheaskareissaan. Täytän elämääni jo kaikenlaisilla aktiviteeteilla, mutta kipu siitä että toivoin joskus maagisesti löytäväni jonkun minulle sopivan ihmisen ja perustavani perheen ja saavani lapsia ei vaan korviketoiminnalla poistu.
Kuulisin toki mielelläni myös kommentteja muilta samassa tilanteessa olevilta naisilta tai miksei miehiltäkin. Normielämässä aihe on arka, eivätkä "helposti" pariutuneet ja perheellistyneet ystävät oikein ymmärrä tuskaa ja luonnollisesti vain lohduttelevat laukomalla (hyväntahtoisesti) kliseitä siitä miten kyllä se löytyy kun sitä vähiten odottaa.
Kommentit (73)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on myös yksi ikisinkkuystävä. Kaikki on päälisin puolin kunnossa: on nätti, hoikka, itsenäinen, hyvä palkka, asiat kunnossa jne. Ei vaan löydä miestä.
En raaski hänelle oikein sanoa, että hän on todella omituinen. olen pari kertaa asiasta yrittänyt puhua, että hän on silmiinpistävän erikoinen eikä omaa hyviä sosiaalisia taitoja. Hän ei vaan itse huomaa/ymmärrä tätä. Ja se erikoisuuskin on sellasia pieniä luonteenpiirteitä, on vähän liian totinen, ei ymmärrä oikein ryhmän huumoria, liian tarkka asioissa, ei omaa sosiaalista pelisilmää sosiaalisissa tilanteissa jne. miehet siksi karttavat häntä, kun ei edes ymmärrä/tajua, että millaisen kuvan muille antaa., Itse hän pitää itseään ihan samanlaisena kuin muutkin, mutta on jo yli 40 ja myös pientä katkeroitumista on havaittavissa.
Miten tällaisesta voi sanoa, kun toinen menee heti puolustuslinjalle enkä edes osaisi pukea sanoiksi sitä kaikkea, mitä hän "tekee väärin"?
No mille linjalle tuollaisesta sanomisesta pitäisi mennä? Mä oon samantyylinen vetäytyvä ääri-introvertti ja tiedostan todella hyvin olevani ihan vääränlainen ja liian kummallinen. Ikävä kyllä en hirveesti pysty muuttamaan itseäni vaikka tietysti pitäisi. Olen paljon parempi jossain kahdenkeskisissä keskusteluissa kuin ryhmätilanteissa joissa jään aina nopeampien ja suulaampien jalkoihin ja sitten turhauttaa ja tekee taas mieli vetäytyä. Mutta silti haaveilen rakkaudesta ja läheisyydestä. Tiedän että mun kohdalla todennäköisesti turhia haaveita mutta vaikea niistä on ihan kokonaan eroonkaan päästä.
Ystävä ihmettelee, että missä vika, pyytää kertomaan. Mitä voin oikein sanoa hänelle? valehdella, ettei ongelmaa ole?
Ja kyllä oudotkin tyypit löytävät suhteita, en sitä sano. Mutta on kaksi asiaa,. jotka ovat kynnyskysymyksiä: huumori ja rentous sekä sosiaaliset taidot.
Ystäväni on melko tosikko eli ottaa kauhean tosissaan asioita ja tilanteita, jotka tuntuvat hänestä epämukavalta eikä ymmärrä, että muut eivät ajattele niin tai nauravat näille asioille. Tämä ehkä johtaa juurensa koulukiusaamiseen. Miehet karttavat totisia naisia - ainakin suurin osa. On tärkeää opetella olemaan rento, suhtautua elämäänhuumorilla ja opetella kestämään epävarmuutta ja pientä kaaoasta.
Olen itsekin introvertinen ja sosiaalisten taitojen opetelleminen on ollut vaikeaa, mutta pakkohan se on tehdä. Työelämä ja kaikki vaativat sen, että osaa lukea sosiaalisia tilanteita, ihmisiä ja asioita sekä reagoida ja puhua "oikein". Jos mielii parisuhteeseen, niin se on vain opeteltava, sille ei oikein voi mitään.
No kerroppa missä, miten ja kuka opettaa olemaan ja reagoimaan sosiaalisissa tilanteissa oikein? Minulla ei ole ystäviäkään joilta kysyä. Kerrotko sinä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama täällä, olen 40 ylittänyt nainen ja todellakin näköjään ikisinkku. On se kumma kun ketään ei löydy, varsinkin kun katselee lähipiiriä ja miten yhä oudommilla ihmisillä silti on joku ja itsellä ei ketään. Osaan kyllä olla yksin, se ei ole ongelma. Ystävät ovat kiinni parisuhteissaan ja perheissään, heitä ei juurikaan kiinnosta minun elämä tai se että tekisimme yhdessä jotain saati sitten viettäisimme aikaa yhdessä. Tuntuu pahalta miten huono onni itseäni on kohdannut parisuhdeasioissa.
Mietin usein vanhuutta ja sitä mitä jos minulle tapahtuu jotain. Kukaan ei ole vierellä.
Jotain yhteistä nimittäjä kannattaa yrittää pohtia, jos tosiaan kaikki suhteet tyssäävöt alkuunsa.
Liian korkeat odotukset? Vai alatko ottaa liian nopeasti esiin ajatusta parisuhteesta, avioliitosta ja lapsista, ja sillä säikäytät ehdokkaat pois?
En tiedä.
Olen havainnut, että meille tarjotaan lähinnä paskaa lohdutusta idealistisilla valheilla ("kyllä sinäkin vielä löydät sen oikean!" tms.) tai katkeruutta lietsovia yhteisöjä (MGTOW yms.)
Onnellinen elämä on itse rakennettava. Jotenkin.
Ap'een ehkä kannattaisi muuttaa omaa suhtautumistapaa? Jos katkerana etsit niin on aikamoinen todennäköisyys että jos löydät jonkun niin se osoittautuu myöhemmin virheeksi.
Hyväksy vaan todellisuus ja ole onnellinen!
Tarkoitan tällä siis sitä, että ikivanha totuus on edelleen voimassa. Jos ei osaa olla yksin niin silloin ei osaa olla kaksinkaan.
Elämähän on ainutkertainen ja miksi silloin pitäisi haaskata omia voimavaroja katkeruuteen?
Löydä elämästäsi ne hyvät jutut, keskity niihin niin ne vahvistavat itseluottamusta ja ehkäpä avaavat silmät siihen ettei elo ole yhtä schaissea!
Positiivisuushan on kokenut jonninsortin inflaation sanana mutta kyllä sekin pitää paikkansa että positiivisuus luo positiivisuutta.
Elä elämääsi ja pyri siihen että olet tyytyväinen siihen, ehkäpä se sitten poikii jotain. Jos ei mitään löydy niin voit sitten joskus miettiä, kohtuu mukava elo oli, sinkkuna :)
-Aito ja alkuperäinen, (valitettavan) vähän käytetty yksilö-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asut paikkakunnalla jossa naisenemmistö?
Tuo kuulostaa siltä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä ikisinkku M35. Koska minussa ei ulkopuolisten silmin ilmeisesti ole suurempia vikoja, niin sukulaiset ovat ratkaisseet tämän kysymyksen sillä tavalla, että minun täytyy olla homo. En nykyään enää osallistu sukujuhliin tai oikeastaan mihinkään muihinkaan juhliin, sillä avecittomana olemiseen kyllästyy jossain vaiheessa.
Kyllähän se välillä katkeroittaa kun vaikka minkälaiset huithappelit ja mieslapset elelevät ja pomppivat parisuhteista toiseen ja itse on aina ollut yksin. Toisaalta ei varmaan tässä iässä enää osaisikaan seurustella ns. vakavasti kenenkään kanssa. Esim samassa asunnossa jonkun kanssa asuminen olisi varmaan aivan liian ahdistavaa, kun siihen ei ole koskaan altistunut.
Onneksi ystäviä (kaikki luonnollisesti miespuoleisia), harrastuksia ja työpaikka löytyy. Ettei kaikki kuitenkaan huonosti ole.
Samat kokemukset täälläkin, ikisinkkuna naisena. Äitini ja jopa parhaimmat ja läheisimmät ystäväni ovat kysyneet olenko lesbo kun en ole koskaan seurustellut. Niin, he kun itse menevät kaikki suhteesta suhteeseen ja aina on riittänyt miehiä, eivät tajua sitä, että kaikki eivät ole yhtä onnekkaita. Miksi sinkkuus=lesbous?
Lesbot ja homotko ei sitten muka seurustele, vai mikä näiden pällien logiikka on olevinaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja sitten villit ideat.
Ensin on sellainen kummallinen lainalaisuus, että jos yrität tukahduttaa negatiivisen tunteen se palaa voimakkaampana.
Ole siis katkera.
Seuraavaksi mene vapaaehtoistyöhön turvakotiin, hoitamaan erityislapsia jotta loppuun nääntynyt äiti pääsee vaikka ensimmäistä kertaa yksin ulos.
Kun tarpeeksi hoidat niin huomaat tulleesi hetkeen jossa iloitset vapaudesta sulkea ovi takanasi ja mennä minne haluat.
No jos kuitenkin tämä on sinun suuri haavesi niin ajattele, oletko tehnyt kaikkesi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on myös yksi ikisinkkuystävä. Kaikki on päälisin puolin kunnossa: on nätti, hoikka, itsenäinen, hyvä palkka, asiat kunnossa jne. Ei vaan löydä miestä.
En raaski hänelle oikein sanoa, että hän on todella omituinen. olen pari kertaa asiasta yrittänyt puhua, että hän on silmiinpistävän erikoinen eikä omaa hyviä sosiaalisia taitoja. Hän ei vaan itse huomaa/ymmärrä tätä. Ja se erikoisuuskin on sellasia pieniä luonteenpiirteitä, on vähän liian totinen, ei ymmärrä oikein ryhmän huumoria, liian tarkka asioissa, ei omaa sosiaalista pelisilmää sosiaalisissa tilanteissa jne. miehet siksi karttavat häntä, kun ei edes ymmärrä/tajua, että millaisen kuvan muille antaa., Itse hän pitää itseään ihan samanlaisena kuin muutkin, mutta on jo yli 40 ja myös pientä katkeroitumista on havaittavissa.
Miten tällaisesta voi sanoa, kun toinen menee heti puolustuslinjalle enkä edes osaisi pukea sanoiksi sitä kaikkea, mitä hän "tekee väärin"?
No mille linjalle tuollaisesta sanomisesta pitäisi mennä? Mä oon samantyylinen vetäytyvä ääri-introvertti ja tiedostan todella hyvin olevani ihan vääränlainen ja liian kummallinen. Ikävä kyllä en hirveesti pysty muuttamaan itseäni vaikka tietysti pitäisi. Olen paljon parempi jossain kahdenkeskisissä keskusteluissa kuin ryhmätilanteissa joissa jään aina nopeampien ja suulaampien jalkoihin ja sitten turhauttaa ja tekee taas mieli vetäytyä. Mutta silti haaveilen rakkaudesta ja läheisyydestä. Tiedän että mun kohdalla todennäköisesti turhia haaveita mutta vaikea niistä on ihan kokonaan eroonkaan päästä.
Ystävä ihmettelee, että missä vika, pyytää kertomaan. Mitä voin oikein sanoa hänelle? valehdella, ettei ongelmaa ole?
Ja kyllä oudotkin tyypit löytävät suhteita, en sitä sano. Mutta on kaksi asiaa,. jotka ovat kynnyskysymyksiä: huumori ja rentous sekä sosiaaliset taidot.
Ystäväni on melko tosikko eli ottaa kauhean tosissaan asioita ja tilanteita, jotka tuntuvat hänestä epämukavalta eikä ymmärrä, että muut eivät ajattele niin tai nauravat näille asioille. Tämä ehkä johtaa juurensa koulukiusaamiseen. Miehet karttavat totisia naisia - ainakin suurin osa. On tärkeää opetella olemaan rento, suhtautua elämäänhuumorilla ja opetella kestämään epävarmuutta ja pientä kaaoasta.
Olen itsekin introvertinen ja sosiaalisten taitojen opetelleminen on ollut vaikeaa, mutta pakkohan se on tehdä. Työelämä ja kaikki vaativat sen, että osaa lukea sosiaalisia tilanteita, ihmisiä ja asioita sekä reagoida ja puhua "oikein". Jos mielii parisuhteeseen, niin se on vain opeteltava, sille ei oikein voi mitään.
Sun on nähtävästi aika vaikea ymmärtää että ihmisillä voi olla henkiselläkin puolella vammoja ja "erikoisuuksia" joille ei itse välttämättä voi mitään vaikka ehkä haluaisikin. Joillakin jopa sellaisia jotka estää työelämässä olemisen. Ihmisiä nekin on, saman arvoisia kuin muutkin. Pakkoiloisuus on muuten todella rasittavaa, mä olen ihmisiä kohtaan positiivinen ja ystävällinen mutta en mä aina jaksa nauraa niiden jutuille, ei vain irtoa minusta enää siinä vaiheessa kun jutut ei mua enää aidosti huvita, eikä viitsi teeskennelläkään. On aina aika huono lähestymistapa jotain ihmistä kohtaan että tämän pitäisi muuttua toisenlaiseksi, minusta ihan kaikkea muuta kuin ystävän lähestymistapa. Et voi auttaa toista löytämään kumppania, hyväksy se ja anna toisen olla. Lisäksi tuolla tosielämässä kyllä tulee vastaan mitä hämmentävimpiä outoja tyyppejä jotka kummallisuudestaan huolimatta ovat silti suhteessa. Mun näkökulmasta oudoimpia on nää näennäisesti "sosiaalisesti lahjakkaat ja taitavat" kiusaajamulkerot.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
35v en ole koskaan ollut parisuhteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi olla katkera jostain mikä on lopulta vapaaehtoista? Minäkin olen ollut hetken sinkku, ja joskus on yksinäistä, mutta lopulta tiedän, että kyllä saisin kumppanin aika helposti, jos vain jaksaisin vaivautua enkä ole epärealistisen vaativa.
Sinussa voi olla jotain luontaantyöntyviä piirteitä kuten vastenmielinen ulkonäkö ja luonnevikainen, joka ei houkuttele KETÄÄN vastakkaista sukupuolta lähestymään. Katkeruus on jo sellainen jä näkyy naamastakin. Voit olla liian ronkeli kuvittemasta itsestäsi liikoja ja havittelemassa sellaista jota et voi saada ja minkä saisit niin se ei kelpaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lohduttaudu sillä että katkeroituisit yhtälailla parisuhteessa vaikka olisi viisi lasta, ettei johdu elämänmuodosta vaan ihmisen omasta persoonallisuudesta, tyytymättömyydelle löytää aina syitä jos sitä hakee.
Jos ei itseensä löydä niin ei ole koskaan tyytyväinen elämäänsä eikä sitä onnea voi kukaan tuoda tarjottimella eteen.
Se kumppani sitten voi vain täydentää sitä onnea mutta ensin se onni on löydyttävä itsestä. Muuten sitä hakee vain läheisriippuvaisuus suhdetta. Sellaisen pakonomaisen läheisriippuvaisuuden ja epätoivoisuuden aistii kaikki sen ollessa este luomaan mitään suhdetta.
En tiedä olen noin neljäkymmentä -vuotias mies vailla kokemusta pidemmästä parisuhteesta.
Itseäni on auttanut se, että tiedostin, että parisuhde on mahdollsiuus ei velvollisuus.
Rehellinen ja avoin suhtautuminen elämään. On ollut hetkiä, jolloin olisin ehkä saattanut selvitä / edetä, ainakin hetkellisesti helpommalla, jos olisin valhedellut historiani tosieksi mutta en niin ole halunnut tehdä, koska yritän elää sekä itselleni että muita kohtaan rehellisenä. Väittäsin, että aika hyvin olen tässä onnistunut. - Epärehellisyyttä ei mielestäni ole se, että toisinaan ymmärtää vaieta ja jättää kertomatta, jollei erikseen kysytä. Esimerkiksi en minä ikisinkkuuttani kaikille tuo ilmi, ellei asia ole sellainen, että sen kertomienn kuuluisi ikäänkuin asiaan. Mutta jos joku kysyy aiempien kumppanien määtää, niin en valehtele, että niitä olsi ollut n. määrä kun niitä ei ole ollut ensimmäistäkään.
Itseäni on myös auttanut se, että olen huomannut ikisinkkuuteni painavan ja kalvavan ja satuttavan itseän enempi aallottaisina olotiloina kuin jatkuvana olotilana, joka jatkuvasti häiritsisi ja tai rasittaisi oloani.
Uskon myös, että itselleni sopii elää paremmin avoimesti ja vapaasti sinkkuna kuin elää parisuhteessa vain parisuhteenvuoksi. - Odotan tai olsiko oikeampaa sanoa, että parisuhdekumppanin tuovan lisäarvoa elooni, kuten haluaisin voivani antaa sitä yhtä lailla hänelle.
Uskon myös, että uhriutumien tai muiden syyttäminen asiasta (ikisinkkuudestani) ei helpota oloani, vaan siten kaivan vain enempi maata omien jalkojeni alta.
Vaikka itse olen haaveillut ja unelmoinut kumppanin lisäksi myös laps(i)en saamisesta, niin tiedostan, että pelkkä kumppanin löytäminen ja hänen kanssa eläminen ei suoraviivaisesti johda siihen, että siaisi (tai olsi saanut) ajastaan lapsia, ainakaan ns. perinteisellä tavalla, vaikka molemmat haluaisivat ja kovasti tahtoisivat ja apua/tukea olis hankittu ja saatu eritavoin. Ts. tiedostan, että lapsettomuudesta koskee myös osaa parisuhteessa eläviä. - Ja totta. Ei kaikki eivät halua lapsia, eikä kaikkien tietenkään tarvitsekaan haluta eli sitten sinkkuna tai parisuhteessa.
Mä haluaisin nyt vähän tsempata sua AP. Mä olen ollut Tinderissä lähes 2,5 vuotta, en yhteen menoon,vaan osissa, ja tässä mun treffisaldo:
Ensitreffejä 35
1/3 miehistä antoi minulle pakit
1/3:lle minä annoin pakit
1/3 kanssa kumpikin oli sitä mieltä, ettei kannata jatkaa tutustumista
4 tapailusuhdetta, joiden kesto 2-4kk. Näistä kolme päättyi miehen aloitteesta ja yhden minä päätin, mutta silloinkaan ei miehelle ollut tullut tunteita.
Eli ei ole hyvin mennyt muillakaan.
Helvetin säälittävää katkeroitua asioista jotka tapahtuu sun omassa mielikuvituksessa. Jos nainen ei halua irtoseksiä kännisiltä idiooteilta baarissa, känninen irtoseksi ei ole etuoikeus. Koeta nyt tajuta. Olet niin nolo että kohta ansaitset tuon surkean jamasi. HANKI ELÄMÄ.