Lue keskustelun säännöt.
On loukkaavaa verrata puolison kuolemaa ja avioeroa
23.09.2018 |
Mulle kävi näin: törmäsin mieheni kuoleman jälkeen tuttavaani, joka alkoi voivottelemaan omaa avioeroaan kuultuaan mieheni äkillisestä ja yllättävästä kuolemasta ja vertasi näitä kokemuksia toisiinsa.
En pysty tästä enempää kirjoittamaan, koska vieläkin alkaa puistattamaan tapaamisem muisteleminen.
Kommentit (37)
Minun eroni oli niin karmaiseva, että minullekin olisi ollut parempi, jos mies olisi kuollut. Olisi ainakin jäänyt kaikki ne ihanat muistot 20 vuoden avioliitosta, joka oli mielestäni eroilmoitukseen asti todella hyvä eli kosketuksia ja hellyyttä riitti, päivittäin kerrottiin toisillemme rakastavamme ja harrastukset ja mielenkiinnonkohteetkin olivat samat. Lapsia meillä ei ollut.
Nyt kaikki tuntuu pelkältä valheelta, sillä mies latasi erossa päin naamaa, että oli aina pitänyt minua rumana ja seksuaalisesti vastenmielisenä (mikä selitti pitkähköt seksittömät kaudet vuosien varrella), että olin luuseri, koska en saanut pysyvää työpaikkaa ja niin edelleen. Sain siis niskaani ihan käsittämättömän määrän saastaa, ja voitte kuvitella, että näin vuosi eron jälkeenkin itsetunto on täysin nollassa.
Kaiken tämän lisäksi hän vielä esitteli minulle uuden naisensa, kuinka kaunis ja nuori ja menestyvä hän onkaan, pakotti katsomaan kuvia ja kehui, kuinka mahtavaa heidän seksielämänsä on jne.
En tiedä, mitä hänelle aivan avioliittomme loppuvaiheessa tapahtui, mihin katosi se sympaattinen, älykäs mies, jonka kanssa olin ollut onnellinen 20 vuoden ajan. Olen viime aikoina ajatellut, että hän on todellakin kuollut, ja koettanut muistella vain niitä kaikkein parhaita hetkiä liittomme varrelta, mutta vaikeaa se on. En luonnollisestikaan halua enää koskaan tavata häntä, eikä siihen ole mitään syytäkään. Aionkin vaihtaa paikkakuntaa tämän vuoden loppuun mennessä, etten vahingossakaan enää törmäisi häneen missään. Kaikki hänen yhteiseen kotiimme jääneet tavaransa heitin pois jo viime keväänä.
Minulle tämä ero oli siis kuin puolison kuolema. Ymmärrän aloittajaa, mutta omakohtainen kokemukseni on silti mikä on, enkä suostu vähättelemään sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei lopultakaan ole kysymys siitä kuoleeko toinen vai jättääkö. Ennen kaikkea kyse on kokemuksesta. Kukaan ei voi määrätä tai tietää miltä toisesta tuntuu. Uskon että molemmat voivat sattua yhtä lailla. Riippuu ihmisen kyvystä käsitellä asioita ja rakkauden määrästä. Ja myös siitä miten yllättäen tilanne tulee eteen. Mun mielestä on lähtökohtaisesti hölmöä vertailla ja kilpailla kumpi kärsii enemmän, jätetty vai leski. Kukaan ei voi tietää eikä mitata toisen surun ja kärsimyksen määrää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua loukkasi älyttömästi että mun mies ilman minkäänlaista varoitusta jätti mut ja meidän kaksi alle kouluikäistä lasta. Tyhjän päälle, jotenkin selviytymään. Mä olin vielä siinä vaiheessa pienemmästä kotihoidon tuella joten tulot oli minimaaliset. Mies löysi uuden ja lähti samantien. Ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta sopeutua, tai edes keskustella asiasta. Mua loukkasi eniten se että se teki näin omasta vapaasta tahdostaan. En kertakaikkiaan voinut käsittää miten se pystyi siihen. Silloin oikeasti olisi ollut helpompi ajatus että se olisi kuollut. Siinä tapauksessa se ei olisi ollut sen oma valinta ja olisin edes voinut surra rauhassa.
Eipä ole tainnut miehesi koskaan kuolla. Palataan asiaan, jos niin käy. Toivottavasti ei.
Ei ole ei. Ja todella toivon ettei kuole. Vaan eipä ole varmaan sinuakaan jättänyt mies jonka kanssa olit luullut eläväsi elämäsi loppuun asti ja lapsetkin hankkinut olettaen heidän saavan varttua ehjässä perheessä. Ilman selityksiä, mahdollisuutta keskustella asiasta, pyyhkäisten kylmästi maton jalkojesi alta. Mitätöiden koko suhteenne yhdeksi isoksi valheeksi. Niin kuin sinulla ei olisi mitään väliä. Eikä lapsillanne. Toivotaan ettet koskaan joudu sinäkään tätä kokemaan. Minä en toivo kenellekään kumpaakaan kokemusta.
Läheisen tunteet kuollutta kohtaan eivät välttämättä ole todellakaan niin selkeitä kuin moni täällä väittää.
Minulle eräs tuttava sanoi mieheni kuoleman jälkeen (kuoli hyvin nuorena itsemurhaan), että kyllä avioero kuitenkin on pahempi koska silloin toinen on vielä elossa mutta ei vaan halua olla kanssasi enää. Menin vähän sanattomaksi...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulle eräs tuttava sanoi mieheni kuoleman jälkeen (kuoli hyvin nuorena itsemurhaan), että kyllä avioero kuitenkin on pahempi koska silloin toinen on vielä elossa mutta ei vaan halua olla kanssasi enää. Menin vähän sanattomaksi...
Ihmiset eivät osaa suhtautua itsemurhan tehneen omaisiin luontevasti ja siksi möläyttelevät mitä sattuu. Se on kamalaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle eräs tuttava sanoi mieheni kuoleman jälkeen (kuoli hyvin nuorena itsemurhaan), että kyllä avioero kuitenkin on pahempi koska silloin toinen on vielä elossa mutta ei vaan halua olla kanssasi enää. Menin vähän sanattomaksi...
Ihmiset eivät osaa suhtautua itsemurhan tehneen omaisiin luontevasti ja siksi möläyttelevät mitä sattuu. Se on kamalaa.
Niin kai se on. Mutta tuntuu, että hän oikeasti oli tuota mieltä. En viitsinyt alkaa selittää miltä tuntuu löytää toinen kuolleena, elää sen traumatisoitumisen, vihan, häpeän, surun ja kaiken muun p.skan kanssa. Kyllä avioero olisi siihen verrattuna ollut niin sanotusti pala kakkua, ei ainakaan olisi johtanut omiin mt-ongelmiin minun kohdallani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle eräs tuttava sanoi mieheni kuoleman jälkeen (kuoli hyvin nuorena itsemurhaan), että kyllä avioero kuitenkin on pahempi koska silloin toinen on vielä elossa mutta ei vaan halua olla kanssasi enää. Menin vähän sanattomaksi...
Ihmiset eivät osaa suhtautua itsemurhan tehneen omaisiin luontevasti ja siksi möläyttelevät mitä sattuu. Se on kamalaa.
Niin kai se on. Mutta tuntuu, että hän oikeasti oli tuota mieltä. En viitsinyt alkaa selittää miltä tuntuu löytää toinen kuolleena, elää sen traumatisoitumisen, vihan, häpeän, surun ja kaiken muun p.skan kanssa. Kyllä avioero olisi siihen verrattuna ollut niin sanotusti pala kakkua, ei ainakaan olisi johtanut omiin mt-ongelmiin minun kohdallani.
Ai niin, unohdin mainita pahimman tunteen joka on syyllisyys. t. Edellinen
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle eräs tuttava sanoi mieheni kuoleman jälkeen (kuoli hyvin nuorena itsemurhaan), että kyllä avioero kuitenkin on pahempi koska silloin toinen on vielä elossa mutta ei vaan halua olla kanssasi enää. Menin vähän sanattomaksi...
Ihmiset eivät osaa suhtautua itsemurhan tehneen omaisiin luontevasti ja siksi möläyttelevät mitä sattuu. Se on kamalaa.
Niin kai se on. Mutta tuntuu, että hän oikeasti oli tuota mieltä. En viitsinyt alkaa selittää miltä tuntuu löytää toinen kuolleena, elää sen traumatisoitumisen, vihan, häpeän, surun ja kaiken muun p.skan kanssa. Kyllä avioero olisi siihen verrattuna ollut niin sanotusti pala kakkua, ei ainakaan olisi johtanut omiin mt-ongelmiin minun kohdallani.
Luultavasti olikin. Usein monet ihmiset pitävät omia kokemuksiaan paljon pahempina kuin muiden kokemuksia. Kai se on jokin puolustusmekanismi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onhan se nyt hiivatin itsekästä toivoa, että toinen olisi kuollut ennemmin kuin eronnut huonosta suhteesta.
On ero eroissa ja on ero kuolemissa. Yllättäin tulleet ero tai kuolema, ovat molemmat järkyttäviä. Huonon suhteen päättyminen eroon, tai läheisen kuoleminen, pikkuhiljaa kuolemaa kohti edenneeseen sairauteen, voivat molemmat olla jopa helpotus.
Kukaan, ei kukaan, voi sanoa miltä mikin tuntuu, jos ei ole omaa kokemusta.
Jokaisen kokemus on yksilöllinen, ei niitä voi verrata toisiinsa. Eikä kannatakaan.
Eronneet surevat eroaan, jos on aihetta.
Leski suree kuollutta puolisoaan, jos on aihetta
On täysin mautonta, makaaberia, kiistellä oikeudesta surra enemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle eräs tuttava sanoi mieheni kuoleman jälkeen (kuoli hyvin nuorena itsemurhaan), että kyllä avioero kuitenkin on pahempi koska silloin toinen on vielä elossa mutta ei vaan halua olla kanssasi enää. Menin vähän sanattomaksi...
Ihmiset eivät osaa suhtautua itsemurhan tehneen omaisiin luontevasti ja siksi möläyttelevät mitä sattuu. Se on kamalaa.
Niin kai se on. Mutta tuntuu, että hän oikeasti oli tuota mieltä. En viitsinyt alkaa selittää miltä tuntuu löytää toinen kuolleena, elää sen traumatisoitumisen, vihan, häpeän, surun ja kaiken muun p.skan kanssa. Kyllä avioero olisi siihen verrattuna ollut niin sanotusti pala kakkua, ei ainakaan olisi johtanut omiin mt-ongelmiin minun kohdallani.
Itsemurha on monessa suhteessa ihan eri tilanne kuin kuoleminen sairauteen tai onnettomuudessa. Itsemurha jättää niin paljon kysymyksiä joihin ei koskaan saa vastauksia. Se on ollut oma päätös ja valinta. Onnettomuudessa kuoleminen tai sairauteen kuoleminen ei. Lisäksi itsemurha tulee yllätyksenä, samoin tietysti onnettomuus. Pitkän sairauden aikana ehtii keskustella asioista, tehdä käytännön järjestelyistä ja ylipäätään sopeutua asiaan jollain tavalla. Eihän se silti helppoa ole, mutta ei traumatisoi samalla tavalla kuin itsemurha, onnettomuus tai yllättäen jätetyksi tuleminen. Silloin luultavasti tuntee puhdasta tuskaa ja surua menetyksestä. Noissa muissa tapauksissa alku tunnelmat, ja aika pitkäänkin menee epäuskoisessa järkyttyneenä tilassa. Ei vaan pysty käsittelemään koko tapahtumaa.
Vierailija kirjoitti:
On ero eroissa ja on ero kuolemissa. Yllättäin tulleet ero tai kuolema, ovat molemmat järkyttäviä. Huonon suhteen päättyminen eroon, tai läheisen kuoleminen, pikkuhiljaa kuolemaa kohti edenneeseen sairauteen, voivat molemmat olla jopa helpotus.
Kukaan, ei kukaan, voi sanoa miltä mikin tuntuu, jos ei ole omaa kokemusta.
Jokaisen kokemus on yksilöllinen, ei niitä voi verrata toisiinsa. Eikä kannatakaan.
Eronneet surevat eroaan, jos on aihetta.
Leski suree kuollutta puolisoaan, jos on aihetta
On täysin mautonta, makaaberia, kiistellä oikeudesta surra enemmän.
Tämä on niin totta. Jos puoliso on pidemmän aikaa sairastanut. Olet ehtinyt tekemään surutyötä. Ja kun toinen vihdoin pääsee pois, on se monesti helpotus.
Jos taas aivan yhtäkkiä puoliso ilmoittaa että se on nyt ero ja minulla on uusi parempi puoliso. Voi tämä olla todella suuri järkytys. Samaan aikaan kun yrität ymmärtää mitä on tapahtunut, pitää sinun alkaa järjestämään mahdollisesti uutta asuntoa yms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On ero eroissa ja on ero kuolemissa. Yllättäin tulleet ero tai kuolema, ovat molemmat järkyttäviä. Huonon suhteen päättyminen eroon, tai läheisen kuoleminen, pikkuhiljaa kuolemaa kohti edenneeseen sairauteen, voivat molemmat olla jopa helpotus.
Kukaan, ei kukaan, voi sanoa miltä mikin tuntuu, jos ei ole omaa kokemusta.
Jokaisen kokemus on yksilöllinen, ei niitä voi verrata toisiinsa. Eikä kannatakaan.
Eronneet surevat eroaan, jos on aihetta.
Leski suree kuollutta puolisoaan, jos on aihetta
On täysin mautonta, makaaberia, kiistellä oikeudesta surra enemmän.
Kypsän ihmisen puhetta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On ero eroissa ja on ero kuolemissa. Yllättäin tulleet ero tai kuolema, ovat molemmat järkyttäviä. Huonon suhteen päättyminen eroon, tai läheisen kuoleminen, pikkuhiljaa kuolemaa kohti edenneeseen sairauteen, voivat molemmat olla jopa helpotus.
Kukaan, ei kukaan, voi sanoa miltä mikin tuntuu, jos ei ole omaa kokemusta.
Jokaisen kokemus on yksilöllinen, ei niitä voi verrata toisiinsa. Eikä kannatakaan.
Eronneet surevat eroaan, jos on aihetta.
Leski suree kuollutta puolisoaan, jos on aihetta
On täysin mautonta, makaaberia, kiistellä oikeudesta surra enemmän.Tämä on niin totta. Jos puoliso on pidemmän aikaa sairastanut. Olet ehtinyt tekemään surutyötä. Ja kun toinen vihdoin pääsee pois, on se monesti helpotus.
Jos taas aivan yhtäkkiä puoliso ilmoittaa että se on nyt ero ja minulla on uusi parempi puoliso. Voi tämä olla todella suuri järkytys. Samaan aikaan kun yrität ymmärtää mitä on tapahtunut, pitää sinun alkaa järjestämään mahdollisesti uutta asuntoa yms.
Itsemurhan tehneen puoliso kokee nämä molemmat asiat.
En myöskään ymmärrä miksi näitä surullisia asioita pitää verrata toisiinsa. Kuolema on aina lopullinen, siinä tulee omankin elämän rajallisuus vastaan ja läpikäytäväksi.
Mieheni sairasti vakavasti ja kuoli sairastettuaan pitkään. Raskasta aikaa hänelle ja perheelle. Mutta tätäkin piti jonkun "arvioida". Pääsin kuulemma helpommalla kun ei ollut äkkikuolema. Parasta ymmärrystä saa yleensä vain saman kokenelta, harva osaa asettua oikeasti toisen asemaan.
Olosuhteet, puolisoiden erilaisuus riitelivät, eivät ihmiset. Ero. Kuolema olisi lopullisempana helpompi hyväksyä, kun toista ei voi eronkaan jälkeen vihata, vaan päinvastoin, ehkä jopa molemminpuolin rakastaa. On vaikeaa, mutta ei mahdotonta, erota lopullisesti hyvästä, mutta eilaisesta ihmisestä, jonka kanssa yhdessä eläminen ei vain suju. Vaikeaa ymmärtää?