Ja tappajakoirat otsikoissa jälleen

Jaa taas yksi tälläinen koirahyökkäys, astetta raaempi ja röyhkeämpi. Kaksi Tosa inu rotuista koiraa karannut omistajaltaan lauantaina heidän ollessa irti rannalla. Ymmärrykseni mukaan koko päivän aiheuttanut jonkulaista hämminkiä kylällä ja omistaja ei ole ilmoittanut katoamisesta mitään. Loppuen lopuksi raatelivat ja tappoivat aamuyöstä karjalankarhukoiran omalle pihalle ja parkkeerasivat talon oven eteen, että isäntäväki ei päässyt ulos katsomaan vahinkoja. Murisivat aina kun ulos yritti mennä. Vasta näiden taistelukoirien omistajan tullessa paikalle ja koirat kiinni otettuaan he pääsivät ulos talosta.

Onhan tuo aivan järkyttävää. Kyse ei ollut mistään tappelun lomassa tulleesta yhdestä puraisusta, vaan järjestelmällisestä tappamisesta. Tapettu koira oli käsittääkseni vasta n. vuoden ikäinen. Koiriin kohdistuneet hyökkäykset harvemmin (tai koskaan?) aiheuttaa lopettamismääräystä, mutta nyt on kyllä sen luokan teko, että eihän tollasia koiria voi pitää _lemmikkieläiminä_.

Facebookissa törmäsin tähän kun oli jaettu. Kerimäellä tapahtunut, mutta taistelukoiran omistaja vissiin muualta vain käymässä.

Vierailija kirjoitti:

Kävin juuri lenkillä paikassa, jossa koirat on kielletty kokonaan. Kieltokylttejä on tiheästi. Tulos: tunnin aikana 2 kiinniolevaa koiraa ja 2 irti olevaa. Kysyin kieltokyltin alla yhdeltä naiselta, onko huomannut, ettei täällä saa olla lainkaan koiria. Haukkui sitten lapsineen minut. Koiranomistajat näyttävät olevan täysin itsekkäitä säännöistä piittaamattomia ihmisiä.

Kaikki koiranomistajat? Väärä johtopäätös. Tuon kokemuksen perusteella voi sanoa vain, että jotkut koiranomistajat. Eikä silloinkaan että TÄYSIN itsekkäitä ja säännöistä piittaamattomia. Ärsyttävä ja valitettavan yleinen virhe keskusteluissa. Tekee asiallisen keskustelun mahdottomaksi. Lopetettaisiin tyhmä yleistäminen ja liioittelu!

Jotkut täällä kyselivät miksi pitää hankkia juuri bulltyyppinen koira, jospa kertoisin omat syyni: meillä on ollut staffordshirenbullterrierejä pitkään, lähes 30 v. Kokemusta on myös muista roduista kuten saksanpaimenkoirista, tiibetinspanieleista ja ajokoirista, mutta staffin kun tapasin ensimmäisen kerran niin se vei mennessään eikä muuta rotua ole voinut enää kuvitellakaan kotiinsa.

Fyysisestihän nämä ovat sopivan kokoisia, alle polvenkorkuisia, karva on lyhyt, siisti eikä haise. Kuono ei ole niin lyhyt että olisi hengitysongelmia. Staffilla on korkea kipukynnys, eläilääkärissä se ei ole moksiskaan rokotuksista eikä ole vaatinut kuonokoppaa vaikka olisikin kipeä kun sitä tutkitaan, mikä johtuu siitä että kun niitä vielä jalostettiin koiratappeluihin, haavoittuneet koirat kursittiin kokoon kotona, eikä silloin ollut mitään puudutusaineita käytössä. Koira ei saanut käydä kiinni vaikka siihen sattui. Luonnehan näillä on sitten se johon ihastuin vaikka ulkomuoto vaikutti alkuun hieman karulta.

Staffilla on suuri sydän. Se hakeutuu koko ajan ihmisen seuraan, niin lähelle kuin mahdollista eli syliin. Staffi tuntuu aistivan omistajansa mielentilan herkästi, se huomaa jos olen kiihtynyt, surullinen ja tarjoaa silloinkin erityishuomiota, tulee luo, nuolee käsiä ja heiluttaa häntää, koettaa rauhoittaa tilannetta. Vaikka sanotaan että näitä on vaikea lukea eli ne eivät paljasta aikeitaan, on niillä myös oma kehonkielensä joka paljastaa milloin koira on rento ja vapautunut, milloin pelokas tai valmistautuu hyökkäämään. Staffeja pidetään hiemän pölhöinä, vaikeina kouluttaa, vähän tyhminäkin. Jotkut sanovat sen näyttävän minipossulta, ja käytöskin on välillä sikamaista. Se kuorsaa äänekkäästi sohvalla, piereskelee ja haukkuu unissaan, huulilla karehtii mairea hymy. Lenkille lähdetään aina niinkuin ei olisi koskaan ennen päässyt ulos, riekutaan innoissaan, ja koirat muksivat toisiaan leikkisästi kulkiessaan rinnakkain, välillä vilkaistaan omistajaa hyväksyvästi, nyt on hyvä reissu. Jotkut staffit juttelevat. Ne ilmoittavat äänekkäästi rääkäisten, milloin olisi paikallaan saada uusi puruluu, jos ruoka on myöhässä tai on tylsää, leikitään vähän. Naapurille vastataan tervehdykseen raikuvalla huudolla ja jos kysellään lisäkuulumisia, vastaa siihenkin.

Staffit ovat hyviä harrastekoiria, pärjäävät tokossa, agilityssa. Eivät ole helpoimpia kouluttaa, mutta vaivannäkö kyllä palkitaan.

En tiedä avasiko tämä kirjoitus tarpeeksi syitä miksi juuri nämä koirat ovat lähellä sydäntä, nämä ovat mielestäni täydellisiä seurakoiria. Siihen stereotyyppiseen staffiomistajaan en kyllä taida samaistua, ei tatskoja, käyn töissä, asumme ok-talossa maalla, harrastan lenkkeilyä, sienestys näin syksyllä, puutarhanhoitoa, neulomista, retkeilyä.. ja kaikessa on koirat mukana.

Vierailija kirjoitti:

Jotkut täällä kyselivät miksi pitää hankkia juuri bulltyyppinen koira, jospa kertoisin omat syyni: meillä on ollut staffordshirenbullterrierejä pitkään, lähes 30 v. Kokemusta on myös muista roduista kuten saksanpaimenkoirista, tiibetinspanieleista ja ajokoirista, mutta staffin kun tapasin ensimmäisen kerran niin se vei mennessään eikä muuta rotua ole voinut enää kuvitellakaan kotiinsa.

Fyysisestihän nämä ovat sopivan kokoisia, alle polvenkorkuisia, karva on lyhyt, siisti eikä haise. Kuono ei ole niin lyhyt että olisi hengitysongelmia. Staffilla on korkea kipukynnys, eläilääkärissä se ei ole moksiskaan rokotuksista eikä ole vaatinut kuonokoppaa vaikka olisikin kipeä kun sitä tutkitaan, mikä johtuu siitä että kun niitä vielä jalostettiin koiratappeluihin, haavoittuneet koirat kursittiin kokoon kotona, eikä silloin ollut mitään puudutusaineita käytössä. Koira ei saanut käydä kiinni vaikka siihen sattui. Luonnehan näillä on sitten se johon ihastuin vaikka ulkomuoto vaikutti alkuun hieman karulta.

Staffilla on suuri sydän. Se hakeutuu koko ajan ihmisen seuraan, niin lähelle kuin mahdollista eli syliin. Staffi tuntuu aistivan omistajansa mielentilan herkästi, se huomaa jos olen kiihtynyt, surullinen ja tarjoaa silloinkin erityishuomiota, tulee luo, nuolee käsiä ja heiluttaa häntää, koettaa rauhoittaa tilannetta. Vaikka sanotaan että näitä on vaikea lukea eli ne eivät paljasta aikeitaan, on niillä myös oma kehonkielensä joka paljastaa milloin koira on rento ja vapautunut, milloin pelokas tai valmistautuu hyökkäämään. Staffeja pidetään hiemän pölhöinä, vaikeina kouluttaa, vähän tyhminäkin. Jotkut sanovat sen näyttävän minipossulta, ja käytöskin on välillä sikamaista. Se kuorsaa äänekkäästi sohvalla, piereskelee ja haukkuu unissaan, huulilla karehtii mairea hymy. Lenkille lähdetään aina niinkuin ei olisi koskaan ennen päässyt ulos, riekutaan innoissaan, ja koirat muksivat toisiaan leikkisästi kulkiessaan rinnakkain, välillä vilkaistaan omistajaa hyväksyvästi, nyt on hyvä reissu. Jotkut staffit juttelevat. Ne ilmoittavat äänekkäästi rääkäisten, milloin olisi paikallaan saada uusi puruluu, jos ruoka on myöhässä tai on tylsää, leikitään vähän. Naapurille vastataan tervehdykseen raikuvalla huudolla ja jos kysellään lisäkuulumisia, vastaa siihenkin.

Staffit ovat hyviä harrastekoiria, pärjäävät tokossa, agilityssa. Eivät ole helpoimpia kouluttaa, mutta vaivannäkö kyllä palkitaan.

En tiedä avasiko tämä kirjoitus tarpeeksi syitä miksi juuri nämä koirat ovat lähellä sydäntä, nämä ovat mielestäni täydellisiä seurakoiria. Siihen stereotyyppiseen staffiomistajaan en kyllä taida samaistua, ei tatskoja, käyn töissä, asumme ok-talossa maalla, harrastan lenkkeilyä, sienestys näin syksyllä, puutarhanhoitoa, neulomista, retkeilyä.. ja kaikessa on koirat mukana.

Ja tietysti se sun koira on irti. Ja lenkkeily on varmaan sitä sellaista koiran kanssa löntystelyä kuten useimmilla. Ja tästä vuodatuksesta näkee, ettet välittäisi yhtään, jos joku pelkää sun kultamussua. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut täällä kyselivät miksi pitää hankkia juuri bulltyyppinen koira, jospa kertoisin omat syyni: meillä on ollut staffordshirenbullterrierejä pitkään, lähes 30 v. Kokemusta on myös muista roduista kuten saksanpaimenkoirista, tiibetinspanieleista ja ajokoirista, mutta staffin kun tapasin ensimmäisen kerran niin se vei mennessään eikä muuta rotua ole voinut enää kuvitellakaan kotiinsa.

Fyysisestihän nämä ovat sopivan kokoisia, alle polvenkorkuisia, karva on lyhyt, siisti eikä haise. Kuono ei ole niin lyhyt että olisi hengitysongelmia. Staffilla on korkea kipukynnys, eläilääkärissä se ei ole moksiskaan rokotuksista eikä ole vaatinut kuonokoppaa vaikka olisikin kipeä kun sitä tutkitaan, mikä johtuu siitä että kun niitä vielä jalostettiin koiratappeluihin, haavoittuneet koirat kursittiin kokoon kotona, eikä silloin ollut mitään puudutusaineita käytössä. Koira ei saanut käydä kiinni vaikka siihen sattui. Luonnehan näillä on sitten se johon ihastuin vaikka ulkomuoto vaikutti alkuun hieman karulta.

Staffilla on suuri sydän. Se hakeutuu koko ajan ihmisen seuraan, niin lähelle kuin mahdollista eli syliin. Staffi tuntuu aistivan omistajansa mielentilan herkästi, se huomaa jos olen kiihtynyt, surullinen ja tarjoaa silloinkin erityishuomiota, tulee luo, nuolee käsiä ja heiluttaa häntää, koettaa rauhoittaa tilannetta. Vaikka sanotaan että näitä on vaikea lukea eli ne eivät paljasta aikeitaan, on niillä myös oma kehonkielensä joka paljastaa milloin koira on rento ja vapautunut, milloin pelokas tai valmistautuu hyökkäämään. Staffeja pidetään hiemän pölhöinä, vaikeina kouluttaa, vähän tyhminäkin. Jotkut sanovat sen näyttävän minipossulta, ja käytöskin on välillä sikamaista. Se kuorsaa äänekkäästi sohvalla, piereskelee ja haukkuu unissaan, huulilla karehtii mairea hymy. Lenkille lähdetään aina niinkuin ei olisi koskaan ennen päässyt ulos, riekutaan innoissaan, ja koirat muksivat toisiaan leikkisästi kulkiessaan rinnakkain, välillä vilkaistaan omistajaa hyväksyvästi, nyt on hyvä reissu. Jotkut staffit juttelevat. Ne ilmoittavat äänekkäästi rääkäisten, milloin olisi paikallaan saada uusi puruluu, jos ruoka on myöhässä tai on tylsää, leikitään vähän. Naapurille vastataan tervehdykseen raikuvalla huudolla ja jos kysellään lisäkuulumisia, vastaa siihenkin.

Staffit ovat hyviä harrastekoiria, pärjäävät tokossa, agilityssa. Eivät ole helpoimpia kouluttaa, mutta vaivannäkö kyllä palkitaan.

En tiedä avasiko tämä kirjoitus tarpeeksi syitä miksi juuri nämä koirat ovat lähellä sydäntä, nämä ovat mielestäni täydellisiä seurakoiria. Siihen stereotyyppiseen staffiomistajaan en kyllä taida samaistua, ei tatskoja, käyn töissä, asumme ok-talossa maalla, harrastan lenkkeilyä, sienestys näin syksyllä, puutarhanhoitoa, neulomista, retkeilyä.. ja kaikessa on koirat mukana.

Ja tietysti se sun koira on irti. Ja lenkkeily on varmaan sitä sellaista koiran kanssa löntystelyä kuten useimmilla. Ja tästä vuodatuksesta näkee, ettet välittäisi yhtään, jos joku pelkää sun kultamussua. 

Jos asuu maalla ok-talossa niin useimmat pitää koiransa siellä irti, ihan rodusta riippumatta. Siksi sinne muutetaankin että on tilaa olla vapaana.

Asun itse maalla sen verran syrjässä että naapureita ei ole näköetäisyydellä ja koira saa olla irti. En todellakaan ala jonkun satunnaisen marjastajan takia pitämään koiraa kiinni omalla pihallani.

Meillä koirat on omalla pihalla aitauksessa, kun poistutaan pihalta ne kytkettynä aina. Mutta turha tänne on mitään selittää kun toiset tuntuvat tietävän kaikkien lenkkeilytyylitkin, varmaat oot stalkkaamassa sitten täälläkin, kas kun et aitausta huomannut? Tahallani en ole pelotellut ketään koirillani, jos huomaan jonkun pelkäävän en todellakaan ole tuuppaamassa koiriani lähemmäs vaan pyrin välttelemään. Ja kun senverran syrjemmällä asuu ei niitä vastaantulijoitakaan ole, naapurit tuntee toisensa ja heilläkin on koiria.

Vierailija kirjoitti:

Jotkut täällä kyselivät miksi pitää hankkia juuri bulltyyppinen koira, jospa kertoisin omat syyni: meillä on ollut staffordshirenbullterrierejä pitkään, lähes 30 v. Kokemusta on myös muista roduista kuten saksanpaimenkoirista, tiibetinspanieleista ja ajokoirista, mutta staffin kun tapasin ensimmäisen kerran niin se vei mennessään eikä muuta rotua ole voinut enää kuvitellakaan kotiinsa.

Fyysisestihän nämä ovat sopivan kokoisia, alle polvenkorkuisia, karva on lyhyt, siisti eikä haise. Kuono ei ole niin lyhyt että olisi hengitysongelmia. Staffilla on korkea kipukynnys, eläilääkärissä se ei ole moksiskaan rokotuksista eikä ole vaatinut kuonokoppaa vaikka olisikin kipeä kun sitä tutkitaan, mikä johtuu siitä että kun niitä vielä jalostettiin koiratappeluihin, haavoittuneet koirat kursittiin kokoon kotona, eikä silloin ollut mitään puudutusaineita käytössä. Koira ei saanut käydä kiinni vaikka siihen sattui. Luonnehan näillä on sitten se johon ihastuin vaikka ulkomuoto vaikutti alkuun hieman karulta.

Staffilla on suuri sydän. Se hakeutuu koko ajan ihmisen seuraan, niin lähelle kuin mahdollista eli syliin. Staffi tuntuu aistivan omistajansa mielentilan herkästi, se huomaa jos olen kiihtynyt, surullinen ja tarjoaa silloinkin erityishuomiota, tulee luo, nuolee käsiä ja heiluttaa häntää, koettaa rauhoittaa tilannetta. Vaikka sanotaan että näitä on vaikea lukea eli ne eivät paljasta aikeitaan, on niillä myös oma kehonkielensä joka paljastaa milloin koira on rento ja vapautunut, milloin pelokas tai valmistautuu hyökkäämään. Staffeja pidetään hiemän pölhöinä, vaikeina kouluttaa, vähän tyhminäkin. Jotkut sanovat sen näyttävän minipossulta, ja käytöskin on välillä sikamaista. Se kuorsaa äänekkäästi sohvalla, piereskelee ja haukkuu unissaan, huulilla karehtii mairea hymy. Lenkille lähdetään aina niinkuin ei olisi koskaan ennen päässyt ulos, riekutaan innoissaan, ja koirat muksivat toisiaan leikkisästi kulkiessaan rinnakkain, välillä vilkaistaan omistajaa hyväksyvästi, nyt on hyvä reissu. Jotkut staffit juttelevat. Ne ilmoittavat äänekkäästi rääkäisten, milloin olisi paikallaan saada uusi puruluu, jos ruoka on myöhässä tai on tylsää, leikitään vähän. Naapurille vastataan tervehdykseen raikuvalla huudolla ja jos kysellään lisäkuulumisia, vastaa siihenkin.

Staffit ovat hyviä harrastekoiria, pärjäävät tokossa, agilityssa. Eivät ole helpoimpia kouluttaa, mutta vaivannäkö kyllä palkitaan.

En tiedä avasiko tämä kirjoitus tarpeeksi syitä miksi juuri nämä koirat ovat lähellä sydäntä, nämä ovat mielestäni täydellisiä seurakoiria. Siihen stereotyyppiseen staffiomistajaan en kyllä taida samaistua, ei tatskoja, käyn töissä, asumme ok-talossa maalla, harrastan lenkkeilyä, sienestys näin syksyllä, puutarhanhoitoa, neulomista, retkeilyä.. ja kaikessa on koirat mukana.

Sä kuvailit aika hyvin mun koiran kanssa <3 Ei tosin ole amstaffi vaan boerboel, eli astetta isompi kaveri. Mutta sylikoira joo (ja nukkuu yöt sängyssä mun "kinttumutkassa", ja erittäin tunteellinen ja herkkä. Mun koira myös "puhuu" :) 

age is just a number kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut täällä kyselivät miksi pitää hankkia juuri bulltyyppinen koira, jospa kertoisin omat syyni: meillä on ollut staffordshirenbullterrierejä pitkään, lähes 30 v. Kokemusta on myös muista roduista kuten saksanpaimenkoirista, tiibetinspanieleista ja ajokoirista, mutta staffin kun tapasin ensimmäisen kerran niin se vei mennessään eikä muuta rotua ole voinut enää kuvitellakaan kotiinsa.

Fyysisestihän nämä ovat sopivan kokoisia, alle polvenkorkuisia, karva on lyhyt, siisti eikä haise. Kuono ei ole niin lyhyt että olisi hengitysongelmia. Staffilla on korkea kipukynnys, eläilääkärissä se ei ole moksiskaan rokotuksista eikä ole vaatinut kuonokoppaa vaikka olisikin kipeä kun sitä tutkitaan, mikä johtuu siitä että kun niitä vielä jalostettiin koiratappeluihin, haavoittuneet koirat kursittiin kokoon kotona, eikä silloin ollut mitään puudutusaineita käytössä. Koira ei saanut käydä kiinni vaikka siihen sattui. Luonnehan näillä on sitten se johon ihastuin vaikka ulkomuoto vaikutti alkuun hieman karulta.

Staffilla on suuri sydän. Se hakeutuu koko ajan ihmisen seuraan, niin lähelle kuin mahdollista eli syliin. Staffi tuntuu aistivan omistajansa mielentilan herkästi, se huomaa jos olen kiihtynyt, surullinen ja tarjoaa silloinkin erityishuomiota, tulee luo, nuolee käsiä ja heiluttaa häntää, koettaa rauhoittaa tilannetta. Vaikka sanotaan että näitä on vaikea lukea eli ne eivät paljasta aikeitaan, on niillä myös oma kehonkielensä joka paljastaa milloin koira on rento ja vapautunut, milloin pelokas tai valmistautuu hyökkäämään. Staffeja pidetään hiemän pölhöinä, vaikeina kouluttaa, vähän tyhminäkin. Jotkut sanovat sen näyttävän minipossulta, ja käytöskin on välillä sikamaista. Se kuorsaa äänekkäästi sohvalla, piereskelee ja haukkuu unissaan, huulilla karehtii mairea hymy. Lenkille lähdetään aina niinkuin ei olisi koskaan ennen päässyt ulos, riekutaan innoissaan, ja koirat muksivat toisiaan leikkisästi kulkiessaan rinnakkain, välillä vilkaistaan omistajaa hyväksyvästi, nyt on hyvä reissu. Jotkut staffit juttelevat. Ne ilmoittavat äänekkäästi rääkäisten, milloin olisi paikallaan saada uusi puruluu, jos ruoka on myöhässä tai on tylsää, leikitään vähän. Naapurille vastataan tervehdykseen raikuvalla huudolla ja jos kysellään lisäkuulumisia, vastaa siihenkin.

Staffit ovat hyviä harrastekoiria, pärjäävät tokossa, agilityssa. Eivät ole helpoimpia kouluttaa, mutta vaivannäkö kyllä palkitaan.

En tiedä avasiko tämä kirjoitus tarpeeksi syitä miksi juuri nämä koirat ovat lähellä sydäntä, nämä ovat mielestäni täydellisiä seurakoiria. Siihen stereotyyppiseen staffiomistajaan en kyllä taida samaistua, ei tatskoja, käyn töissä, asumme ok-talossa maalla, harrastan lenkkeilyä, sienestys näin syksyllä, puutarhanhoitoa, neulomista, retkeilyä.. ja kaikessa on koirat mukana.

Sä kuvailit aika hyvin mun koiran kanssa <3 Ei tosin ole amstaffi vaan boerboel, eli astetta isompi kaveri. Mutta sylikoira joo (ja nukkuu yöt sängyssä mun "kinttumutkassa", ja erittäin tunteellinen ja herkkä. Mun koira myös "puhuu" :) 

Kinttumutkassa on meilläkin, liimaantuvat kiinni. 😁

age is just a number kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut täällä kyselivät miksi pitää hankkia juuri bulltyyppinen koira, jospa kertoisin omat syyni: meillä on ollut staffordshirenbullterrierejä pitkään, lähes 30 v. Kokemusta on myös muista roduista kuten saksanpaimenkoirista, tiibetinspanieleista ja ajokoirista, mutta staffin kun tapasin ensimmäisen kerran niin se vei mennessään eikä muuta rotua ole voinut enää kuvitellakaan kotiinsa.

Fyysisestihän nämä ovat sopivan kokoisia, alle polvenkorkuisia, karva on lyhyt, siisti eikä haise. Kuono ei ole niin lyhyt että olisi hengitysongelmia. Staffilla on korkea kipukynnys, eläilääkärissä se ei ole moksiskaan rokotuksista eikä ole vaatinut kuonokoppaa vaikka olisikin kipeä kun sitä tutkitaan, mikä johtuu siitä että kun niitä vielä jalostettiin koiratappeluihin, haavoittuneet koirat kursittiin kokoon kotona, eikä silloin ollut mitään puudutusaineita käytössä. Koira ei saanut käydä kiinni vaikka siihen sattui. Luonnehan näillä on sitten se johon ihastuin vaikka ulkomuoto vaikutti alkuun hieman karulta.

Staffilla on suuri sydän. Se hakeutuu koko ajan ihmisen seuraan, niin lähelle kuin mahdollista eli syliin. Staffi tuntuu aistivan omistajansa mielentilan herkästi, se huomaa jos olen kiihtynyt, surullinen ja tarjoaa silloinkin erityishuomiota, tulee luo, nuolee käsiä ja heiluttaa häntää, koettaa rauhoittaa tilannetta. Vaikka sanotaan että näitä on vaikea lukea eli ne eivät paljasta aikeitaan, on niillä myös oma kehonkielensä joka paljastaa milloin koira on rento ja vapautunut, milloin pelokas tai valmistautuu hyökkäämään. Staffeja pidetään hiemän pölhöinä, vaikeina kouluttaa, vähän tyhminäkin. Jotkut sanovat sen näyttävän minipossulta, ja käytöskin on välillä sikamaista. Se kuorsaa äänekkäästi sohvalla, piereskelee ja haukkuu unissaan, huulilla karehtii mairea hymy. Lenkille lähdetään aina niinkuin ei olisi koskaan ennen päässyt ulos, riekutaan innoissaan, ja koirat muksivat toisiaan leikkisästi kulkiessaan rinnakkain, välillä vilkaistaan omistajaa hyväksyvästi, nyt on hyvä reissu. Jotkut staffit juttelevat. Ne ilmoittavat äänekkäästi rääkäisten, milloin olisi paikallaan saada uusi puruluu, jos ruoka on myöhässä tai on tylsää, leikitään vähän. Naapurille vastataan tervehdykseen raikuvalla huudolla ja jos kysellään lisäkuulumisia, vastaa siihenkin.

Staffit ovat hyviä harrastekoiria, pärjäävät tokossa, agilityssa. Eivät ole helpoimpia kouluttaa, mutta vaivannäkö kyllä palkitaan.

En tiedä avasiko tämä kirjoitus tarpeeksi syitä miksi juuri nämä koirat ovat lähellä sydäntä, nämä ovat mielestäni täydellisiä seurakoiria. Siihen stereotyyppiseen staffiomistajaan en kyllä taida samaistua, ei tatskoja, käyn töissä, asumme ok-talossa maalla, harrastan lenkkeilyä, sienestys näin syksyllä, puutarhanhoitoa, neulomista, retkeilyä.. ja kaikessa on koirat mukana.

Sä kuvailit aika hyvin mun koiran kanssa <3 Ei tosin ole amstaffi vaan boerboel, eli astetta isompi kaveri. Mutta sylikoira joo (ja nukkuu yöt sängyssä mun "kinttumutkassa", ja erittäin tunteellinen ja herkkä. Mun koira myös "puhuu" :) 

Pakko korjata, että viestin 74 kirjoittajalla ei ole amstaffia (= amerikanstaffordshirenterrieri) vaan staffordshirenbullterrieri. Eivät ole sama rotu.

Tappajakoira on tappajakoira eikä sitä lässytys muuksi muuta. Oli lutunen tai ei, niin v*tuttaa tollaset tappokoneet.

Vierailija kirjoitti:

Jotkut täällä kyselivät miksi pitää hankkia juuri bulltyyppinen koira, jospa kertoisin omat syyni: meillä on ollut staffordshirenbullterrierejä pitkään, lähes 30 v. Kokemusta on myös muista roduista kuten saksanpaimenkoirista, tiibetinspanieleista ja ajokoirista, mutta staffin kun tapasin ensimmäisen kerran niin se vei mennessään eikä muuta rotua ole voinut enää kuvitellakaan kotiinsa.

Fyysisestihän nämä ovat sopivan kokoisia, alle polvenkorkuisia, karva on lyhyt, siisti eikä haise. Kuono ei ole niin lyhyt että olisi hengitysongelmia. Staffilla on korkea kipukynnys, eläilääkärissä se ei ole moksiskaan rokotuksista eikä ole vaatinut kuonokoppaa vaikka olisikin kipeä kun sitä tutkitaan, mikä johtuu siitä että kun niitä vielä jalostettiin koiratappeluihin, haavoittuneet koirat kursittiin kokoon kotona, eikä silloin ollut mitään puudutusaineita käytössä. Koira ei saanut käydä kiinni vaikka siihen sattui. Luonnehan näillä on sitten se johon ihastuin vaikka ulkomuoto vaikutti alkuun hieman karulta.

Staffilla on suuri sydän. Se hakeutuu koko ajan ihmisen seuraan, niin lähelle kuin mahdollista eli syliin. Staffi tuntuu aistivan omistajansa mielentilan herkästi, se huomaa jos olen kiihtynyt, surullinen ja tarjoaa silloinkin erityishuomiota, tulee luo, nuolee käsiä ja heiluttaa häntää, koettaa rauhoittaa tilannetta. Vaikka sanotaan että näitä on vaikea lukea eli ne eivät paljasta aikeitaan, on niillä myös oma kehonkielensä joka paljastaa milloin koira on rento ja vapautunut, milloin pelokas tai valmistautuu hyökkäämään. Staffeja pidetään hiemän pölhöinä, vaikeina kouluttaa, vähän tyhminäkin. Jotkut sanovat sen näyttävän minipossulta, ja käytöskin on välillä sikamaista. Se kuorsaa äänekkäästi sohvalla, piereskelee ja haukkuu unissaan, huulilla karehtii mairea hymy. Lenkille lähdetään aina niinkuin ei olisi koskaan ennen päässyt ulos, riekutaan innoissaan, ja koirat muksivat toisiaan leikkisästi kulkiessaan rinnakkain, välillä vilkaistaan omistajaa hyväksyvästi, nyt on hyvä reissu. Jotkut staffit juttelevat. Ne ilmoittavat äänekkäästi rääkäisten, milloin olisi paikallaan saada uusi puruluu, jos ruoka on myöhässä tai on tylsää, leikitään vähän. Naapurille vastataan tervehdykseen raikuvalla huudolla ja jos kysellään lisäkuulumisia, vastaa siihenkin.

Staffit ovat hyviä harrastekoiria, pärjäävät tokossa, agilityssa. Eivät ole helpoimpia kouluttaa, mutta vaivannäkö kyllä palkitaan.

En tiedä avasiko tämä kirjoitus tarpeeksi syitä miksi juuri nämä koirat ovat lähellä sydäntä, nämä ovat mielestäni täydellisiä seurakoiria. Siihen stereotyyppiseen staffiomistajaan en kyllä taida samaistua, ei tatskoja, käyn töissä, asumme ok-talossa maalla, harrastan lenkkeilyä, sienestys näin syksyllä, puutarhanhoitoa, neulomista, retkeilyä.. ja kaikessa on koirat mukana.

Mä en kyllä huomannut yhtään ominaisuutta mitä ei löydy muistakin koirista, että siinä mielessä ontuu tuo sinun selitys juuri tästä rodusta. En sinänsä ole mitään rotu vastaan, jos niitä pidetään vastuullisesti. Mutta koska näitäkin päätyy osaamattomiin ja vastuuttomien käsiin pitäisi lainsäädännöllä turvata muiden turvallisuus.

Vierailija kirjoitti:

age is just a number kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut täällä kyselivät miksi pitää hankkia juuri bulltyyppinen koira, jospa kertoisin omat syyni: meillä on ollut staffordshirenbullterrierejä pitkään, lähes 30 v. Kokemusta on myös muista roduista kuten saksanpaimenkoirista, tiibetinspanieleista ja ajokoirista, mutta staffin kun tapasin ensimmäisen kerran niin se vei mennessään eikä muuta rotua ole voinut enää kuvitellakaan kotiinsa.

Fyysisestihän nämä ovat sopivan kokoisia, alle polvenkorkuisia, karva on lyhyt, siisti eikä haise. Kuono ei ole niin lyhyt että olisi hengitysongelmia. Staffilla on korkea kipukynnys, eläilääkärissä se ei ole moksiskaan rokotuksista eikä ole vaatinut kuonokoppaa vaikka olisikin kipeä kun sitä tutkitaan, mikä johtuu siitä että kun niitä vielä jalostettiin koiratappeluihin, haavoittuneet koirat kursittiin kokoon kotona, eikä silloin ollut mitään puudutusaineita käytössä. Koira ei saanut käydä kiinni vaikka siihen sattui. Luonnehan näillä on sitten se johon ihastuin vaikka ulkomuoto vaikutti alkuun hieman karulta.

Staffilla on suuri sydän. Se hakeutuu koko ajan ihmisen seuraan, niin lähelle kuin mahdollista eli syliin. Staffi tuntuu aistivan omistajansa mielentilan herkästi, se huomaa jos olen kiihtynyt, surullinen ja tarjoaa silloinkin erityishuomiota, tulee luo, nuolee käsiä ja heiluttaa häntää, koettaa rauhoittaa tilannetta. Vaikka sanotaan että näitä on vaikea lukea eli ne eivät paljasta aikeitaan, on niillä myös oma kehonkielensä joka paljastaa milloin koira on rento ja vapautunut, milloin pelokas tai valmistautuu hyökkäämään. Staffeja pidetään hiemän pölhöinä, vaikeina kouluttaa, vähän tyhminäkin. Jotkut sanovat sen näyttävän minipossulta, ja käytöskin on välillä sikamaista. Se kuorsaa äänekkäästi sohvalla, piereskelee ja haukkuu unissaan, huulilla karehtii mairea hymy. Lenkille lähdetään aina niinkuin ei olisi koskaan ennen päässyt ulos, riekutaan innoissaan, ja koirat muksivat toisiaan leikkisästi kulkiessaan rinnakkain, välillä vilkaistaan omistajaa hyväksyvästi, nyt on hyvä reissu. Jotkut staffit juttelevat. Ne ilmoittavat äänekkäästi rääkäisten, milloin olisi paikallaan saada uusi puruluu, jos ruoka on myöhässä tai on tylsää, leikitään vähän. Naapurille vastataan tervehdykseen raikuvalla huudolla ja jos kysellään lisäkuulumisia, vastaa siihenkin.

Staffit ovat hyviä harrastekoiria, pärjäävät tokossa, agilityssa. Eivät ole helpoimpia kouluttaa, mutta vaivannäkö kyllä palkitaan.

En tiedä avasiko tämä kirjoitus tarpeeksi syitä miksi juuri nämä koirat ovat lähellä sydäntä, nämä ovat mielestäni täydellisiä seurakoiria. Siihen stereotyyppiseen staffiomistajaan en kyllä taida samaistua, ei tatskoja, käyn töissä, asumme ok-talossa maalla, harrastan lenkkeilyä, sienestys näin syksyllä, puutarhanhoitoa, neulomista, retkeilyä.. ja kaikessa on koirat mukana.

Sä kuvailit aika hyvin mun koiran kanssa <3 Ei tosin ole amstaffi vaan boerboel, eli astetta isompi kaveri. Mutta sylikoira joo (ja nukkuu yöt sängyssä mun "kinttumutkassa", ja erittäin tunteellinen ja herkkä. Mun koira myös "puhuu" :) 

Kinttumutkassa on meilläkin, liimaantuvat kiinni. 😁

<3 Joo sama! Koko ajan pitää nukkua silleen että koskee mua <3 Ja hereilläkin mielellään ainakin istua jalkojen päällä, ellei siis ole sohvalla sylissä :D 

Sori siis ei amstaffeja sulla...mulla meni nämä tän ketjun takia sekaisin vaikka yleensä ei mene :/ 

age is just a number kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

age is just a number kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut täällä kyselivät miksi pitää hankkia juuri bulltyyppinen koira, jospa kertoisin omat syyni: meillä on ollut staffordshirenbullterrierejä pitkään, lähes 30 v. Kokemusta on myös muista roduista kuten saksanpaimenkoirista, tiibetinspanieleista ja ajokoirista, mutta staffin kun tapasin ensimmäisen kerran niin se vei mennessään eikä muuta rotua ole voinut enää kuvitellakaan kotiinsa.

Fyysisestihän nämä ovat sopivan kokoisia, alle polvenkorkuisia, karva on lyhyt, siisti eikä haise. Kuono ei ole niin lyhyt että olisi hengitysongelmia. Staffilla on korkea kipukynnys, eläilääkärissä se ei ole moksiskaan rokotuksista eikä ole vaatinut kuonokoppaa vaikka olisikin kipeä kun sitä tutkitaan, mikä johtuu siitä että kun niitä vielä jalostettiin koiratappeluihin, haavoittuneet koirat kursittiin kokoon kotona, eikä silloin ollut mitään puudutusaineita käytössä. Koira ei saanut käydä kiinni vaikka siihen sattui. Luonnehan näillä on sitten se johon ihastuin vaikka ulkomuoto vaikutti alkuun hieman karulta.

Staffilla on suuri sydän. Se hakeutuu koko ajan ihmisen seuraan, niin lähelle kuin mahdollista eli syliin. Staffi tuntuu aistivan omistajansa mielentilan herkästi, se huomaa jos olen kiihtynyt, surullinen ja tarjoaa silloinkin erityishuomiota, tulee luo, nuolee käsiä ja heiluttaa häntää, koettaa rauhoittaa tilannetta. Vaikka sanotaan että näitä on vaikea lukea eli ne eivät paljasta aikeitaan, on niillä myös oma kehonkielensä joka paljastaa milloin koira on rento ja vapautunut, milloin pelokas tai valmistautuu hyökkäämään. Staffeja pidetään hiemän pölhöinä, vaikeina kouluttaa, vähän tyhminäkin. Jotkut sanovat sen näyttävän minipossulta, ja käytöskin on välillä sikamaista. Se kuorsaa äänekkäästi sohvalla, piereskelee ja haukkuu unissaan, huulilla karehtii mairea hymy. Lenkille lähdetään aina niinkuin ei olisi koskaan ennen päässyt ulos, riekutaan innoissaan, ja koirat muksivat toisiaan leikkisästi kulkiessaan rinnakkain, välillä vilkaistaan omistajaa hyväksyvästi, nyt on hyvä reissu. Jotkut staffit juttelevat. Ne ilmoittavat äänekkäästi rääkäisten, milloin olisi paikallaan saada uusi puruluu, jos ruoka on myöhässä tai on tylsää, leikitään vähän. Naapurille vastataan tervehdykseen raikuvalla huudolla ja jos kysellään lisäkuulumisia, vastaa siihenkin.

Staffit ovat hyviä harrastekoiria, pärjäävät tokossa, agilityssa. Eivät ole helpoimpia kouluttaa, mutta vaivannäkö kyllä palkitaan.

En tiedä avasiko tämä kirjoitus tarpeeksi syitä miksi juuri nämä koirat ovat lähellä sydäntä, nämä ovat mielestäni täydellisiä seurakoiria. Siihen stereotyyppiseen staffiomistajaan en kyllä taida samaistua, ei tatskoja, käyn töissä, asumme ok-talossa maalla, harrastan lenkkeilyä, sienestys näin syksyllä, puutarhanhoitoa, neulomista, retkeilyä.. ja kaikessa on koirat mukana.

Sä kuvailit aika hyvin mun koiran kanssa <3 Ei tosin ole amstaffi vaan boerboel, eli astetta isompi kaveri. Mutta sylikoira joo (ja nukkuu yöt sängyssä mun "kinttumutkassa", ja erittäin tunteellinen ja herkkä. Mun koira myös "puhuu" :) 

Kinttumutkassa on meilläkin, liimaantuvat kiinni. 😁

<3 Joo sama! Koko ajan pitää nukkua silleen että koskee mua <3 Ja hereilläkin mielellään ainakin istua jalkojen päällä, ellei siis ole sohvalla sylissä :D 

Sori siis ei amstaffeja sulla...mulla meni nämä tän ketjun takia sekaisin vaikka yleensä ei mene :/ 

Eipä mitään, pienempiähän nämä ovat kuin nuo amerikan "serkut".

Kuinkahan moni on muuten tietoinen että myös bostoninterrierillä on tappelukoiramenneisyys kuten staffeilla? Voisitte siis kysyä vaikkapa Niinistöltä miksi hankki juuri tuon rotuisen koiran? Varmaan ihan pelotellakseen naapureitaan ja Putinia jos pakkautuu liian usein kylään.. joskus harkitsin itsekin bostoninterrierin hankintaa mutta se liian lyhyt kuono hirvitti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut täällä kyselivät miksi pitää hankkia juuri bulltyyppinen koira, jospa kertoisin omat syyni: meillä on ollut staffordshirenbullterrierejä pitkään, lähes 30 v. Kokemusta on myös muista roduista kuten saksanpaimenkoirista, tiibetinspanieleista ja ajokoirista, mutta staffin kun tapasin ensimmäisen kerran niin se vei mennessään eikä muuta rotua ole voinut enää kuvitellakaan kotiinsa.

Fyysisestihän nämä ovat sopivan kokoisia, alle polvenkorkuisia, karva on lyhyt, siisti eikä haise. Kuono ei ole niin lyhyt että olisi hengitysongelmia. Staffilla on korkea kipukynnys, eläilääkärissä se ei ole moksiskaan rokotuksista eikä ole vaatinut kuonokoppaa vaikka olisikin kipeä kun sitä tutkitaan, mikä johtuu siitä että kun niitä vielä jalostettiin koiratappeluihin, haavoittuneet koirat kursittiin kokoon kotona, eikä silloin ollut mitään puudutusaineita käytössä. Koira ei saanut käydä kiinni vaikka siihen sattui. Luonnehan näillä on sitten se johon ihastuin vaikka ulkomuoto vaikutti alkuun hieman karulta.

Staffilla on suuri sydän. Se hakeutuu koko ajan ihmisen seuraan, niin lähelle kuin mahdollista eli syliin. Staffi tuntuu aistivan omistajansa mielentilan herkästi, se huomaa jos olen kiihtynyt, surullinen ja tarjoaa silloinkin erityishuomiota, tulee luo, nuolee käsiä ja heiluttaa häntää, koettaa rauhoittaa tilannetta. Vaikka sanotaan että näitä on vaikea lukea eli ne eivät paljasta aikeitaan, on niillä myös oma kehonkielensä joka paljastaa milloin koira on rento ja vapautunut, milloin pelokas tai valmistautuu hyökkäämään. Staffeja pidetään hiemän pölhöinä, vaikeina kouluttaa, vähän tyhminäkin. Jotkut sanovat sen näyttävän minipossulta, ja käytöskin on välillä sikamaista. Se kuorsaa äänekkäästi sohvalla, piereskelee ja haukkuu unissaan, huulilla karehtii mairea hymy. Lenkille lähdetään aina niinkuin ei olisi koskaan ennen päässyt ulos, riekutaan innoissaan, ja koirat muksivat toisiaan leikkisästi kulkiessaan rinnakkain, välillä vilkaistaan omistajaa hyväksyvästi, nyt on hyvä reissu. Jotkut staffit juttelevat. Ne ilmoittavat äänekkäästi rääkäisten, milloin olisi paikallaan saada uusi puruluu, jos ruoka on myöhässä tai on tylsää, leikitään vähän. Naapurille vastataan tervehdykseen raikuvalla huudolla ja jos kysellään lisäkuulumisia, vastaa siihenkin.

Staffit ovat hyviä harrastekoiria, pärjäävät tokossa, agilityssa. Eivät ole helpoimpia kouluttaa, mutta vaivannäkö kyllä palkitaan.

En tiedä avasiko tämä kirjoitus tarpeeksi syitä miksi juuri nämä koirat ovat lähellä sydäntä, nämä ovat mielestäni täydellisiä seurakoiria. Siihen stereotyyppiseen staffiomistajaan en kyllä taida samaistua, ei tatskoja, käyn töissä, asumme ok-talossa maalla, harrastan lenkkeilyä, sienestys näin syksyllä, puutarhanhoitoa, neulomista, retkeilyä.. ja kaikessa on koirat mukana.

Mä en kyllä huomannut yhtään ominaisuutta mitä ei löydy muistakin koirista, että siinä mielessä ontuu tuo sinun selitys juuri tästä rodusta. En sinänsä ole mitään rotu vastaan, jos niitä pidetään vastuullisesti. Mutta koska näitäkin päätyy osaamattomiin ja vastuuttomien käsiin pitäisi lainsäädännöllä turvata muiden turvallisuus.

Monia samantyyppisiä rotuja löytyy, staffissa on samassa paketissa kaikki ne ominaisuudet mitkä sopii meille.

Ongelmaa näiden koirahyökkäysten suhteen on kuitenkin vaikea ratkaista tanskan mallillakaan, sielläkään ei ole koirien hyökkäykset vähentyneet. Eli se isoin vika on niillä ihmisillä, jotka hankkivat koiran ylipäätään vaikka eivät siitä mitään ymmärrä. Itse järkytyin siitä tiedosta että lemmikkikaupat ovat alkaneet myydä koirille hiekkaa. Eli ihmiset hankkivat koiran ja pitävät sitä kuin kissaa. En tiedä auttaisiko rekisteröintipakko, koira-ajokortti tms kun kuitenkin niitä olisi mahdotonta valvoa. Jalostukseen puuttuminen olisi ainakin mahdollista, ja rotumääritelmien muokkaaminen ettei sairaita piirteitä pidettäisi tavoiteltavina. Ihmiset ostavat kuitenkin jatkossakin ulkomailta tai trokarin peräkontista sen halvemman koiran ja elävät kuin pellossa sen kanssa. Jos ei se vuosien "älä ota kesäkissaa"- kampanjakaan ole kitkenyt sitä ongelmaa niin tuskin tähänkään helppoa ratkaisua löytyy, aina riittää mätiä omenia ihmispolojen joukossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut täällä kyselivät miksi pitää hankkia juuri bulltyyppinen koira, jospa kertoisin omat syyni: meillä on ollut staffordshirenbullterrierejä pitkään, lähes 30 v. Kokemusta on myös muista roduista kuten saksanpaimenkoirista, tiibetinspanieleista ja ajokoirista, mutta staffin kun tapasin ensimmäisen kerran niin se vei mennessään eikä muuta rotua ole voinut enää kuvitellakaan kotiinsa.

Fyysisestihän nämä ovat sopivan kokoisia, alle polvenkorkuisia, karva on lyhyt, siisti eikä haise. Kuono ei ole niin lyhyt että olisi hengitysongelmia. Staffilla on korkea kipukynnys, eläilääkärissä se ei ole moksiskaan rokotuksista eikä ole vaatinut kuonokoppaa vaikka olisikin kipeä kun sitä tutkitaan, mikä johtuu siitä että kun niitä vielä jalostettiin koiratappeluihin, haavoittuneet koirat kursittiin kokoon kotona, eikä silloin ollut mitään puudutusaineita käytössä. Koira ei saanut käydä kiinni vaikka siihen sattui. Luonnehan näillä on sitten se johon ihastuin vaikka ulkomuoto vaikutti alkuun hieman karulta.

Staffilla on suuri sydän. Se hakeutuu koko ajan ihmisen seuraan, niin lähelle kuin mahdollista eli syliin. Staffi tuntuu aistivan omistajansa mielentilan herkästi, se huomaa jos olen kiihtynyt, surullinen ja tarjoaa silloinkin erityishuomiota, tulee luo, nuolee käsiä ja heiluttaa häntää, koettaa rauhoittaa tilannetta. Vaikka sanotaan että näitä on vaikea lukea eli ne eivät paljasta aikeitaan, on niillä myös oma kehonkielensä joka paljastaa milloin koira on rento ja vapautunut, milloin pelokas tai valmistautuu hyökkäämään. Staffeja pidetään hiemän pölhöinä, vaikeina kouluttaa, vähän tyhminäkin. Jotkut sanovat sen näyttävän minipossulta, ja käytöskin on välillä sikamaista. Se kuorsaa äänekkäästi sohvalla, piereskelee ja haukkuu unissaan, huulilla karehtii mairea hymy. Lenkille lähdetään aina niinkuin ei olisi koskaan ennen päässyt ulos, riekutaan innoissaan, ja koirat muksivat toisiaan leikkisästi kulkiessaan rinnakkain, välillä vilkaistaan omistajaa hyväksyvästi, nyt on hyvä reissu. Jotkut staffit juttelevat. Ne ilmoittavat äänekkäästi rääkäisten, milloin olisi paikallaan saada uusi puruluu, jos ruoka on myöhässä tai on tylsää, leikitään vähän. Naapurille vastataan tervehdykseen raikuvalla huudolla ja jos kysellään lisäkuulumisia, vastaa siihenkin.

Staffit ovat hyviä harrastekoiria, pärjäävät tokossa, agilityssa. Eivät ole helpoimpia kouluttaa, mutta vaivannäkö kyllä palkitaan.

En tiedä avasiko tämä kirjoitus tarpeeksi syitä miksi juuri nämä koirat ovat lähellä sydäntä, nämä ovat mielestäni täydellisiä seurakoiria. Siihen stereotyyppiseen staffiomistajaan en kyllä taida samaistua, ei tatskoja, käyn töissä, asumme ok-talossa maalla, harrastan lenkkeilyä, sienestys näin syksyllä, puutarhanhoitoa, neulomista, retkeilyä.. ja kaikessa on koirat mukana.

Mä en kyllä huomannut yhtään ominaisuutta mitä ei löydy muistakin koirista, että siinä mielessä ontuu tuo sinun selitys juuri tästä rodusta. En sinänsä ole mitään rotu vastaan, jos niitä pidetään vastuullisesti. Mutta koska näitäkin päätyy osaamattomiin ja vastuuttomien käsiin pitäisi lainsäädännöllä turvata muiden turvallisuus.

Monia samantyyppisiä rotuja löytyy, staffissa on samassa paketissa kaikki ne ominaisuudet mitkä sopii meille.

Ongelmaa näiden koirahyökkäysten suhteen on kuitenkin vaikea ratkaista tanskan mallillakaan, sielläkään ei ole koirien hyökkäykset vähentyneet. Eli se isoin vika on niillä ihmisillä, jotka hankkivat koiran ylipäätään vaikka eivät siitä mitään ymmärrä. Itse järkytyin siitä tiedosta että lemmikkikaupat ovat alkaneet myydä koirille hiekkaa. Eli ihmiset hankkivat koiran ja pitävät sitä kuin kissaa. En tiedä auttaisiko rekisteröintipakko, koira-ajokortti tms kun kuitenkin niitä olisi mahdotonta valvoa. Jalostukseen puuttuminen olisi ainakin mahdollista, ja rotumääritelmien muokkaaminen ettei sairaita piirteitä pidettäisi tavoiteltavina. Ihmiset ostavat kuitenkin jatkossakin ulkomailta tai trokarin peräkontista sen halvemman koiran ja elävät kuin pellossa sen kanssa. Jos ei se vuosien "älä ota kesäkissaa"- kampanjakaan ole kitkenyt sitä ongelmaa niin tuskin tähänkään helppoa ratkaisua löytyy, aina riittää mätiä omenia ihmispolojen joukossa.

Mitä mä just luin..? Eli eivät taluta..? Pitävät sisäkoirina? Mitäääh. Usko ihmiskuntaan meni justiisa. 

aina ja kaikki kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kävin juuri lenkillä paikassa, jossa koirat on kielletty kokonaan. Kieltokylttejä on tiheästi. Tulos: tunnin aikana 2 kiinniolevaa koiraa ja 2 irti olevaa. Kysyin kieltokyltin alla yhdeltä naiselta, onko huomannut, ettei täällä saa olla lainkaan koiria. Haukkui sitten lapsineen minut. Koiranomistajat näyttävät olevan täysin itsekkäitä säännöistä piittaamattomia ihmisiä.

Kaikki koiranomistajat? Väärä johtopäätös. Tuon kokemuksen perusteella voi sanoa vain, että jotkut koiranomistajat. Eikä silloinkaan että TÄYSIN itsekkäitä ja säännöistä piittaamattomia. Ärsyttävä ja valitettavan yleinen virhe keskusteluissa. Tekee asiallisen keskustelun mahdottomaksi. Lopetettaisiin tyhmä yleistäminen ja liioittelu!

Mikään keskustelu ei ole edes alkanut. Kun olen lenkkipolulla kertonut, että pelkään koiria ja pyytänyt laittamaan koiran kiinni, niin vastauksena on tullut piruilua, sättimistä ja vaikenemista. Lenkkeilystä on tullut todella ahdistaa pelon kanssa menoa ainakin pääkaupunkiseudulla. En ymmärrä, miksi jokin koiraharrastus jyrää niin kaiken yli, että muut harrastukset tulevat hankaliksi.