Tunnetteko ketään, joka ei olisi peruskoulun jälkeen saanut yhtään tutkintoa tehdyksi eikä olisi ikinä ollut töissä?

Yhden, jonka ainoat meriitit ovat 6 lasta, hetken perhepäivähoitajan työtä tehnyt ja keskeyttänyt lukuisia ammatillisia opintoja. En varsinaisesti tunnetunne, mutta tiedän tapaukseen. En tarkalleen tiedä, mitkä syyt ovat johtaneet tähän, mutta veikkaisin mielenterveyden ongelmia.

Työn puolesta näen paljonkin mitä ihmeellisempiä kohtaloita taasen. On rankkaa perhetaustaa, sairastumisia, ... jne inhimillisiä tragedioita. Mutta on myös sitten sellaisia, joita ei edes kiinnosta yrittää, vaikkei mitään sinänsä selittävää ole taustalla. Sitten ehkä 30-40v havahdutaan siihen, että muut ovat menneet aika paljon pidemmälle elämässä. Kaikki eivät silloinkaan.

En taida tuntea. Sellaisia tunnen kyllä useammankin jotka ovat jo 40 v eikä päivääkään oltu töissä koska ei kiinnosta. Joku amistutkinto suoritettu rimaa hipoen kyllä.

ihan normaaliahan tuo on nykylamasuomessa, melkein oletusarvoisestikkin. Eiköhän ole alle 30% joka nuorista koskaan saa työpaikan 70% jää notkumaan jonnekkin kelan ja pikkuhommien välimaastoon.

En taida tuntea. Yllättävää kun aloin miettimään tätä. Ei tule kyllä yhtään mieleen.

Tunnen, itseni. Olin vielä peruskoulussa luokkani paras "kympintyttö". Lukiota kävin pari kuukautta ja sitten löysin parempaa tekemistä - sillä tielläni olen vieläkin yli 3-kymppisenä. En ole tehnyt päivääkään ansiotöitä.

En elä yhteiskunnan tuilla, enkä itse asiassa ole edes asunut Suomessa pariinkymmeneen vuoteen.

Eräs ystäväni joka kyllä aloitti kanssani lukion mutta lopetti 1,5 kk jälkeen. Lukiosta minä lähdin opiskelemaan sairaanhoitajaksi ja tämä ystävä sitten katkaisi tässä kohtaa välit kun kuuli että lähden amk-opintoihin. Ylioppilasjuhlien jatkoille sanoi minulle ja muille että me yo-valmistuneet olemme luusereita jotka eivät elämästä ymmärrä mitään...huoh.

Ei ole tehnyt peruskoulun jälkeen niin mitään. Maksimissaan 2 kk töissä ja huhujen mukaan potkut sai. Aina oli omasta mielestään täydellinen ja on edelleen. Instassa antaa kuvan kuin olisi joku rikas luxusjumalatar ja meitä muita jotka tiedämme miten asiat todellisuudessa on lähinnä huvittaa tuo.

cp-vammainen pikkuveljeni on saanut peruskoulun paperit ja ollut sittemmin muutamassa nikkarointipajakokeilussa tms. 

Tunnen montakin. Osa on sairaseläkkeellä, osa sairauden takia muuten työkyvyttömiä. Oikeastaan vain yksi on täysin terve, mutta jostain syystä ei halua kouluttautua. 

Ei minullakaan ole kuin ylioppilastutkinto peruskoulun jälkeen suoritettuna. Töissä olen kyllä ollut pätkittäin, mutta en koskaan kahta vuotta pidempää yhdessä paikassa. En osaa sanoa, mikä tähän on johtanut. Osittain ala jolla työskentelen, osittain vaikeus löytää itselle mieluisaa opiskelualaa tai työtä.

Tunnen kaksi, molemmat on 37v yh äitejä. Toinen ei ole ollut ikinä töissä ja sillä on neljä lasta eri miesten kanssa. Toinen on jopa välillä ollut töissä muutaman kuukauden mitä mainostaa hulluna FBssä ja sit yhtäkkiä ei puhutakaan töistä mitään. Silläkin kaksi lasta eri miesten kanssa. Ja pimeenä myy jotain käsitöitään ja tekee tatuointeja.

Tunnen mieshenkilön. Ei ammattia ja virallisissa töissä kaksi viikkoa elämänsä aikana. Motivaatio nolla ja eli yhteiskunnan elättinä lähes 30 vuotta kunnes pääsi työkyvyttömyyseläkkeelle. Osittaista alkoholiongelmaa, kypsymättömyyttä ja mielenailahteluita. Ei kuitenkaan varsinaista mt-ongelmaa ja pystyi hyvinkin muuten toimimaan kellontarkasti jos asia kiinnosti, jollei kiinnostanut niin alkoi kiukuttelu ja ryyppääminen.

No niillä tyypeillä menee parhaiten. Nelikymppisenä vasta kokeilevat jonkunlaista työelämää. Ja ne hommat on tupsahtaneet kuin manulle illallinen. Jonkunlaisen kuntouttavan työtoiminnan nimissä siis tekevät jotakin helppoa siistiä päivä hommaa.

Olen myös nelikymppinen. Tehnyt puolet elämästäni työtä, jota inhoan yli kaiken. Paitsi että nyt se on loppu. Mitenkään paremmin ei mun asiat aikanaan ulkonaisesti ole verrattuna noihin muihin, vaikka kuinka olen työtä tehnyt.

Tunnen. Laiskuuden perikuva, joka on aina saanut kaiken rahakkailta isovanhemmilla. Oppinut ettei minkään eteen tarvi ponnistella ja muut on vain sitä varten että rahoittaa herran elämän. Äitinsä näyttänyt valoisaa esimerkkiä.

Totta kai. Heitä on lähes viidesosa 20-24-vuotiaista!

Syitä on varmaan monia. Tässä on esitelty yksi.

https://yle.fi/uutiset/3-8939797

Mitä kauempana toisen asteen oppilaitokset ovat, sitä herkemmin jatkokoulutus jää väliin. Ainakin vielä parikymppisenä, jolloin kynnys lähteä kotoa kauas opiskelemaan on henkisesti ja taloudellisesti aika iso.

Kyllä, siskoni. On 25v ja työkyvyttömyyseläkkeellä.

Mä tuun nyt räjäyttämään potin.

Nainen 21vuotias, kahden lapsen äiti, suorittanu peruskoulun, muttei jalallakaan ole astunut ammattikouluun. (Avoliitossa, asuvat erillään tuki syistä, mies työtön).

Nainen 21 vuotias, yksi lapsi, peruskoulun suorittanut, useampaa ammattia yrittänyt, mutta mikään ei nappaa ja jättää kesken.

Parisuhteessa ja mieskin käynyt vain peruskoulun (jättänyt kaikki ammattikoulut myös kesken).

19 vuotias nainen, 4 lapsen äiti (sai ensimmäisen lapsen peruskoulussa, sen jälkeen toisen alaikäisenä) eikä ole jalallakaan astunut ammattikouluun.

(Avoliitossa on/off, mies palkkatyössä).

17vuotias nainen (raskaana) tekee saman kuin siskonsa, eli todennäköisesti ei hanki ammattia, mutta lapsia tulee.

(Mies ei kuviossa enää).

26vuotias nainen, kaksi lasta, ei ole saanut kouluttauduttua, peruskoulun käynyt, ei löydä itselleen "oikeaa ammattia" ja käy silloin tällöin keikka työtä tekemässä siivoojana (kuitenkin, että palkkaa tulee alle 300e, että saa vielä tuet), mies töissä.

22vuotias, raskaana, jättää kaikki ammattikoulut kesken kun ala "ei ole oikea".

Mies edelleen koulussa.

23vuotias nainen, jättää myös kaikki koulut kesken, koska ei vain saa aikaseksi käydä.

Pullon korkki on kadonnut ja lapset huostaanotettu alkoholin ja aineiden käytön seurauksena.

Kyllähä näitä mielenkiinnolla seurailee.

Tunnen, itseni. Vaikeudet alkoivat kasautua lukion aikana ja lopulta se jäi kesken. Sillä tiellä ollaan. Vaikeudet eivät näy loppuvan. Ei ole yksinkertaisesti voimia hakea opiskelemaan tai töihin. Ikää 34. 

Mun ystävä on jotenkin niin katkera.

Tuli siis teiniäidiksi ja ei ole sen jälkeen kouluunpäin vilkaissutkaan kun minulla on jo vakityö ja käyn kolmannen asteen koulutusta samalla.

Kokoajan laittelee minulle viestejä "tuhlaat vain aikaa, sullahan on jo työki, on aika raskasta, et varmasti jaksa, no ei sun kannata lapsia hankkia ku luot tuota uraa ja oot aina töissä".

Ystäväni siis ilmaisee minulle kokoajan, etten saisi hankkia lapsia ja että olisin todennäköisesti huono äiti, lisäksi kokoajan koittaa saada minua luopumaan kouluttautumisesta ja työstäni.

Olen niin uupunut jatkuvaan jankkaamiseen.

Tunnen itseni. Tai teknisesti en ihan tuohon määritelmään mene, koska minulla on ylioppilastutkinto suoritettuna. Ammatillista koulutusta ei kuitenkaan ole ja töitä en ole tehnyt päivääkään. Ellei kotiäitiyttä lasketa työksi (yleensä ei). Mies elättää meidän perheemme ja minä olen yhdeksättä vuotta kotiäitinä. Lapsia on 4, ikää minulla hieman yli 30.

Vierailija kirjoitti:

No niillä tyypeillä menee parhaiten. Nelikymppisenä vasta kokeilevat jonkunlaista työelämää. Ja ne hommat on tupsahtaneet kuin manulle illallinen. Jonkunlaisen kuntouttavan työtoiminnan nimissä siis tekevät jotakin helppoa siistiä päivä hommaa.

Olen myös nelikymppinen. Tehnyt puolet elämästäni työtä, jota inhoan yli kaiken. Paitsi että nyt se on loppu. Mitenkään paremmin ei mun asiat aikanaan ulkonaisesti ole verrattuna noihin muihin, vaikka kuinka olen työtä tehnyt.

Tää on muuten totta. Se on oikeastaan ihan sama teetkö jotain haistapaskatyötä koko elämäsi vai elätkö tuilla. Mitään eroa elintasossa ei ole.... Sääliksi käy niitä jotka valitsevat työnteon. 

Mies 27, ei ammatillista tutkintoa (pajalla käyny kokeilee muutaman kerran vaa aina jättää kesken) ei siis huvita herätä aamulla ja suur kuluttaa alkoholia.

Mies 56v, löytää aina jotain hanttihommia hetkeksi vaikkei ammattitutkintoa ole.

Nainen 27v, yksinhuoltaja, ei aio edes kouluttautua.