Voisitko jossain tilanteessa liittyä puolisosi uskonlahkoon vaikkei se olisi oman uskosi mukainen?

Lahko luo kyllä niin negatiivisen kuvan, selliasen ylilyöneen hihhuloinnin, johon sisältyy kaikennäköistä epämääräistä, hyväksikäyttöä, alistamista jne. Eli lahkoon en. Jos taas puhutaan "tavistasolla" uskonnosta jonka pääperiaatteet hyväksyisin, voisin harkita asiaa kunhan puoliso ymmärtäisi että liittyminen olisi varsin pinnallista.

Tiedän pariskunnan, jossa toinen liittyi kirkkoon toisen mieliksi. Saatiin sen toisen toivomat kirkkohäät (hän siis uskoo ihan oikeasti eikä kyse ole vaan prameista puitteista), mutta ei se uskonto muuten mitenkään hirveästi näy. Jouluna käyvät kirkossa, lapset kastettu ja siinä se suunnilleen onkin.

En voisi. Vastustan uskontoja. Niin paljon en koskaan haluaisi kenenkään kanssa olla parisuhteessa että myisin sieluni jollekin patriarkaattijärjestölle.

Musta tuli lestadiolainen tietyin varauksin. En luopunut hyvin palkatusta työstä (josta yhteisöllemme oli jopa hyötyä) ja sain pitää ehkäisyn ja päättää omien rahojeni käytöstä.

Hyväksyin meikittömyyden, päihteettömyyden ja miehen vastaamisen perheen elatuksesta (sopii mulle, vaikka itsekin tulen toimeen hyvin, oma bruttoni melkeen 7k). Ja tietynlaisen miehen henkiswn ylivoiman.

Se mitä sain oli todella tiivis ja omiensa puolta pitävä yhteisö. Erittäin hyvin huolehtiva mies jolle on kunnia-asia panostaa perheeseen. Tietty kunhan vain julkisesti osoitan kunnioitusta miestä kohtaan, siis enemmän kuin normiparisuhteessa. Mun omat ystävyyssuhteet oli olemattomat (jopa koulukiusausta jne) joten tunnen olevani turvassa omieni joukossa. Lisäksi (työ)asemani vuoksi liikkeen miesten kunnioitus mua kohtaan on varmasti parempi kuin peruskotiäideillä. Ja toi että mies sulkee silmänsä ehkäisyltä, niin a vot :)

Joistakin asioista luovuin mutta paljon enemmän sain tilalle.

Vain kuolleen ruumiini yli.

Enkä näe vaihtoehtona seurustella uskonlahkoon kuuluvan kanssa. Haluan että ihminen ajattelee omilla aivoillaan.

Luulen että juuri siksi, koska uskon Jumalaan, en voisi tehdä mitään "parannusta", ottaa uutta kastetta tms mikäli en olisi asian suhteen tosissani. Läheisten valinnoilla on tapana jonkun verran vaikuttaa ihmisiin ja voihan olla että mieheni saisi minut todella vakuuttumaan ja kääntymään omaan uskoonsa/herätysliikkeeseen tms, mutta jos näin ei kävisi niin sitten en voisi vaihtaa. En usko että vaihtaisin koskaan mihinkään ei-kristilliseen uskonnolliseen yhteisöön.

En. En kuulu kirkkoon, ja teininä mietin, pitäisikö liittyä, jotta pääsisi rippileirille kaverien kanssa. Totesin jo 15-vuotiaana, etten voisi ensinnäkin olla niin pinnallinen, toiseksi valehdella kaikki uskontunnustukset ja vielä filmata kaikki kirkossakäynnit.

Sittemmin olen todennut, etten voisi kyllä ottaa uskovaista miestäkään, lähinnä koska he eivät ymmärrä uskonnotonta. Kyllä elämänkumppanilla ja minulla pitää olla sama näkemys elämän perusasioista.

Tuttuni ja miehensä olivat luterilaisia. Mies kääntyi jehovaksi, ja heillähän pitäisi sitten koko perheen olla. Tuttuni kävi siellä mutta ei kääntynyt itse, se ei siellä riittänyt. Paine oli niin kova kirkon puolelta, että kyllä heille ero sitten tuli, ja mies löysi uuden vaimon sitten kirkon piiristä. Että kyllä se uskonto on tosi perustavanlaatuinen arvokysymys, ei sitä voi vaan päättää laittaa nimi alle ja siinä se.

En tietenkään, enhän mä osta salikorttiakaan jos en siellä käy.

En.

En liittyisi, kammoan näitä lahkoporukoita yli kaiken. En myöskään suostuisi vaihtamaan uskontokuntaa sen vuoksi että puoliso tai puolisokandidaatti sitä haluaa.

Kirkkokuntaero ei haittaisi, jos keskinäisiä ja elämään vaikuttavia opillisia ristiriitoja ei ole (ja kumpikin kykenee kunnioittamaan toista).

Sekään tosin ei minua haittaa, että oma puolisoni on kirkosta eronnut luterilaiseen kirkkoon vauvana kastettu ateisti.