Onko täällä muita jotka kammoavat pienten lasten kyläilyjä kotonaan?

Vierailija kirjoitti:

Minä pyrin kyllä kasvattamaan oman lapseni huomaavaiseksi ja kohteliaaksi ihmiseksi. En anna hänen sotkea kylässä tai muuallakaan. Mutta hän on kuitenkin vasta 11 kuukautta, joten minun on sitten vahdittava hänen tekemisiään koko ajan. Pelkkä sanominen ei yleensä riitä tuon ikäiselle. Siksi en pysty olemaan keskustelussa jatkuvasti läsnä ihan sataprosenttisesti, toisella silmällä pitää tarkkailla lasta ja puuttua tarvittaessa tekemisiin. Tiedän, että se on ärsyttävää keskustelukumppanille, mutta vaihtoehtoja ei oikein ole. Ajattelen, että tämä on lopulta aika lyhyt vaihe, ja toivon ystäviltäni kärsivällisyyttä. Tuntuisi pahalta, jos joku lopettaisi kyläilyn tai jopa yhteydenpidon kokonaan sen takia, että seurustelu on pikkulapsiajan erilaista kuin ennen.

Mä lopetin yhteydenpidon erään ystävän kanssa juuri tämän vuoksi. Ensimmäisen lapsen vielä jaksoin, sillä ajattelin että pian pikkulapsivaihe on ohi, mutta kun hän ilmoitti että toinen on tulossa, päätin että se oli sitten siinä. Intressit ovat tällä hetkellä niin erilaiset ja hän elää vielä monia monia vuosia siellä pikkulapsiarjessaan. Mulla on pikkulapsivaihe jo kaukana takana, en jaksa enää sitä vaihetta. Nyt haluan kokea asioita aikuisten kesken enkä pidä siitä että näitä pieniä tuodaan meille sotkemaan/rikkomaan/riehumaan, asuntomme kun ei tosiaan ole tällä hetkellä pikkulapsille sopiva.

Aikuisten kesken olisin vielä tahtonut tapailla ystävää, mutta tämä ei tuntunut enää onnistuvan milloinkaan ja ystävyys muutti täysin muotoaan kun hän sai lapset. Joskus elämäntilanteet vain erottavat, eipä sille mitään mahda, niin sekä ystävyys- että parisuhteissa. Ei ketään voi pakottaa pitämään samoista asioista, eikä kenenkään mielipide ole se ainoa oikea.

Mun mielestä on ok jos lapsivieraat on opetettu tavoille, mutta vapaan kasvatuksen tuotokset saavat puolestani pysyä kotonaan. Tulee pää kipeäksi jo pelkästä perheen katsomisesta kun vanhemmat eivät sano mitään poikkipuolista lapsilleen ja lapset dominoivat aivan täpöllä.

Olen päälle kolmekymppinen mies ja kaveripiirissäni on aina ollut sellainen meininki, että elämme hetkessä. Saatamme ensin vaikkapa pelata aikamme pleikkarilla änäriä, sitten saatamme lähteä jonkun ehdotuksesta vaikkapa pelaamaan pallopelejä tai kaljoille. Kielletyt sätkätkin saattavat joillakin kavereilla palaa hetkenä minä hyvänsä ja puheenaiheetkin ovat usein K-18 tai jopa viranomaisilta salattavaa materiaalia. Ja kyllä. Jotkut lapsen saaneet kaverit tuovat joskus lapsensa mukanaan tähän meidän lapsilta kiellettyyn kuvioon mukanaan. Emme tietenkään silloin altista lasta kokemaan noita K-18 meininkejä, mutta joudumme käyttäytymään lapsen läsnäolon vuoksi epänormaalisti omassa porukassamme ja se toden totta laittaa otsasuonet sykkimään. Kaveria ei kuitenkaan jätetä, joten pitää vain sietää nuo tilanteet aina kun niitä vastaan tulee. Onneksi kuitenkin harvoin. Jos haluaisin viettää aikaani lasten kanssa, niin tekisin lapsia. Tajuaisin kuitenkin, että joissakin kaveruussuhteissa ei vietetä aikaa lasten seurassa, enkä ikipäivänä asettaisi itse niitä kavereita tuollaiseen pakko sietää-tilanteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Omat lapset on jo isoja. Sotkua en niinkään kammoa kun sen saa pesemällä pois ja kotona on koiran ja teinien sotkuun totuttu. Enemmän ärsyttää pysyvät vauriot eli kolhut puulattiassa ja ruokapöydän pinnassa. 

Enemmän meillä aikuiset on tehneet kolhuja kuin lapset. Aikoinaan 17v tytär piti bileet ja joku teräväpää oli avannut olutpullon korkin meidän umpipuisen pöydän reunaan. Toinen vieläkin paskempi jälki tuli kun 40v laiska isä veti vauvan turvaistuimessa luokseen lattiaa pitkin vetämällä - 1,5m tuplanaarmut. Argh!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä pyrin kyllä kasvattamaan oman lapseni huomaavaiseksi ja kohteliaaksi ihmiseksi. En anna hänen sotkea kylässä tai muuallakaan. Mutta hän on kuitenkin vasta 11 kuukautta, joten minun on sitten vahdittava hänen tekemisiään koko ajan. Pelkkä sanominen ei yleensä riitä tuon ikäiselle. Siksi en pysty olemaan keskustelussa jatkuvasti läsnä ihan sataprosenttisesti, toisella silmällä pitää tarkkailla lasta ja puuttua tarvittaessa tekemisiin. Tiedän, että se on ärsyttävää keskustelukumppanille, mutta vaihtoehtoja ei oikein ole. Ajattelen, että tämä on lopulta aika lyhyt vaihe, ja toivon ystäviltäni kärsivällisyyttä. Tuntuisi pahalta, jos joku lopettaisi kyläilyn tai jopa yhteydenpidon kokonaan sen takia, että seurustelu on pikkulapsiajan erilaista kuin ennen.

Mä lopetin yhteydenpidon erään ystävän kanssa juuri tämän vuoksi. Ensimmäisen lapsen vielä jaksoin, sillä ajattelin että pian pikkulapsivaihe on ohi, mutta kun hän ilmoitti että toinen on tulossa, päätin että se oli sitten siinä. Intressit ovat tällä hetkellä niin erilaiset ja hän elää vielä monia monia vuosia siellä pikkulapsiarjessaan. Mulla on pikkulapsivaihe jo kaukana takana, en jaksa enää sitä vaihetta. Nyt haluan kokea asioita aikuisten kesken enkä pidä siitä että näitä pieniä tuodaan meille sotkemaan/rikkomaan/riehumaan, asuntomme kun ei tosiaan ole tällä hetkellä pikkulapsille sopiva.

Aikuisten kesken olisin vielä tahtonut tapailla ystävää, mutta tämä ei tuntunut enää onnistuvan milloinkaan ja ystävyys muutti täysin muotoaan kun hän sai lapset. Joskus elämäntilanteet vain erottavat, eipä sille mitään mahda, niin sekä ystävyys- että parisuhteissa. Ei ketään voi pakottaa pitämään samoista asioista, eikä kenenkään mielipide ole se ainoa oikea.

Joo, ymmärrän kyllä. En sanonutkaan, että sellaista olisi kenenkään pakko sietää. Missään ihmissuhteessa ei pidä olla, jos se ei tunnu enää hyvältä.

Tarkoitin vain, että jos joku vuosia tai jopa kymmeniä vuosia tuntemani ihminen valmis luopumaan ystävyydestä kokonaan muutaman vuoden pikkulapsivaiheen takia, niin se tuntuisi pahalta. Tiedän omasta kokemuksesta, että on joskus tosi rasittavaa olla ystävä sellaisen kanssa, jolla on pieniä lapsia. Tapaamiset tökkii ja keskustelut keskeytyy. En kuitenkaan kokenut, että sen takia en haluaisi enää olla yhteyksissä. Kuten sanoit, ystävyys voi muuttaa muotoaan mutta minusta sen ei tarvitse loppua siihen. Sellaista voi tapahtua myös muusta syystä kuin lapsien takia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä pyrin kyllä kasvattamaan oman lapseni huomaavaiseksi ja kohteliaaksi ihmiseksi. En anna hänen sotkea kylässä tai muuallakaan. Mutta hän on kuitenkin vasta 11 kuukautta, joten minun on sitten vahdittava hänen tekemisiään koko ajan. Pelkkä sanominen ei yleensä riitä tuon ikäiselle. Siksi en pysty olemaan keskustelussa jatkuvasti läsnä ihan sataprosenttisesti, toisella silmällä pitää tarkkailla lasta ja puuttua tarvittaessa tekemisiin. Tiedän, että se on ärsyttävää keskustelukumppanille, mutta vaihtoehtoja ei oikein ole. Ajattelen, että tämä on lopulta aika lyhyt vaihe, ja toivon ystäviltäni kärsivällisyyttä. Tuntuisi pahalta, jos joku lopettaisi kyläilyn tai jopa yhteydenpidon kokonaan sen takia, että seurustelu on pikkulapsiajan erilaista kuin ennen.

Mä lopetin yhteydenpidon erään ystävän kanssa juuri tämän vuoksi. Ensimmäisen lapsen vielä jaksoin, sillä ajattelin että pian pikkulapsivaihe on ohi, mutta kun hän ilmoitti että toinen on tulossa, päätin että se oli sitten siinä. Intressit ovat tällä hetkellä niin erilaiset ja hän elää vielä monia monia vuosia siellä pikkulapsiarjessaan. Mulla on pikkulapsivaihe jo kaukana takana, en jaksa enää sitä vaihetta. Nyt haluan kokea asioita aikuisten kesken enkä pidä siitä että näitä pieniä tuodaan meille sotkemaan/rikkomaan/riehumaan, asuntomme kun ei tosiaan ole tällä hetkellä pikkulapsille sopiva.

Aikuisten kesken olisin vielä tahtonut tapailla ystävää, mutta tämä ei tuntunut enää onnistuvan milloinkaan ja ystävyys muutti täysin muotoaan kun hän sai lapset. Joskus elämäntilanteet vain erottavat, eipä sille mitään mahda, niin sekä ystävyys- että parisuhteissa. Ei ketään voi pakottaa pitämään samoista asioista, eikä kenenkään mielipide ole se ainoa oikea.

Joo, ymmärrän kyllä. En sanonutkaan, että sellaista olisi kenenkään pakko sietää. Missään ihmissuhteessa ei pidä olla, jos se ei tunnu enää hyvältä.

Tarkoitin vain, että jos joku vuosia tai jopa kymmeniä vuosia tuntemani ihminen valmis luopumaan ystävyydestä kokonaan muutaman vuoden pikkulapsivaiheen takia, niin se tuntuisi pahalta. Tiedän omasta kokemuksesta, että on joskus tosi rasittavaa olla ystävä sellaisen kanssa, jolla on pieniä lapsia. Tapaamiset tökkii ja keskustelut keskeytyy. En kuitenkaan kokenut, että sen takia en haluaisi enää olla yhteyksissä. Kuten sanoit, ystävyys voi muuttaa muotoaan mutta minusta sen ei tarvitse loppua siihen. Sellaista voi tapahtua myös muusta syystä kuin lapsien takia.

Mutta jos laittaa ystävyyden "jäähylle" siksi aikaa että kaverin lapset kasvavat (ellei kumpikaan ole valmis joustamaan: pikkulapseton ei tahdo tavata kaverin lapsia tai pikkulapsellinen haluaa aina tavata vain lapset helmoissaan) niin voiko ystävyys jatkua siitä mihin se jäi? Vai onko parempi viheltää peli poikki? Mitäpäs tästä tuumitte?

106 jatkaa:

Siis voiko ystävyys jatkua sen jälkeen kun kaverin lapset ovat kasvaneet jne.....

Meillä on 2 vuotias poika ja vauva tulossa, joten kyllähän sitä lapsen sotkua aina jonkin verran on. Mutta yleisilme pyritään pitämään siistinä. Ja lelut pysyy pojan huoneessa ainakin suurin osa. Mutta ymmärrän kyllä aloittajaa, esim. Jos veljeni perheineen tulevat kylään on huusholli kyllä sen jälkeen kuin pommi olisi räjähtynyt..Leluja joka puolella, koristeet ja sohvatyynyt myös, ruuanmurusia yms. Ja tietysti koskaan eivät siivoa, mikä on aika raivostuttavaa.

Vierailija kirjoitti:

Me kaikki ollaan oltu lapsia joskus. Myös te aikuiset, joilla ei ole omia lapsia. Ja se on se, joka näissä lapsettomien keskustelunavauksissa aina vaivaa.

Toki ymmärrän, että osa teistä ei ole halunnut lapsia, koska teidän oma lapsuutenne ei ole ollut onnellinen. Mutta silti te olette itse olleet joskus pieniä ja opetelleet asioita - ja se, miten isommat lapset tai aikuiset teihin ovat suhtautuneet ja teitä kohdelleet, on vaikuttanut teihin.

Arvostan todella omaa aikaa aikuisten kavereitteni kanssa, mutta arvostan myös sitä, että lapseni saa elää tätä elämää kanssani. Ja siihen kuuluu se, että myös hän tapaa aikuisia kavereitani, käy kylässä, syö ravintoloissa ja ylipäänsä osallistuu perheen mukana moniin asioihin. Me jopa matkustetaan monta kertaa vuodessa vaikka lapsi ei pienenä osannutkaan syödä siististi. Eikä edes pyydetty anteeksi.

Vaikka meistä kaikista tulee vanhuksia, niin silti et varmaan arvosta jos tuon äitini kuolaamaan ja kakkimaan sohvallesi? Minulle vanhempani ovat todella rakkaita, mutta en silti pakota ystäviäni viettämään heidän kanssaan aikaa, vaikka vanhempien ihmisten kuuluisikin mielestäni kuulua kaikkien elämään enemmän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä pyrin kyllä kasvattamaan oman lapseni huomaavaiseksi ja kohteliaaksi ihmiseksi. En anna hänen sotkea kylässä tai muuallakaan. Mutta hän on kuitenkin vasta 11 kuukautta, joten minun on sitten vahdittava hänen tekemisiään koko ajan. Pelkkä sanominen ei yleensä riitä tuon ikäiselle. Siksi en pysty olemaan keskustelussa jatkuvasti läsnä ihan sataprosenttisesti, toisella silmällä pitää tarkkailla lasta ja puuttua tarvittaessa tekemisiin. Tiedän, että se on ärsyttävää keskustelukumppanille, mutta vaihtoehtoja ei oikein ole. Ajattelen, että tämä on lopulta aika lyhyt vaihe, ja toivon ystäviltäni kärsivällisyyttä. Tuntuisi pahalta, jos joku lopettaisi kyläilyn tai jopa yhteydenpidon kokonaan sen takia, että seurustelu on pikkulapsiajan erilaista kuin ennen.

Mä lopetin yhteydenpidon erään ystävän kanssa juuri tämän vuoksi. Ensimmäisen lapsen vielä jaksoin, sillä ajattelin että pian pikkulapsivaihe on ohi, mutta kun hän ilmoitti että toinen on tulossa, päätin että se oli sitten siinä. Intressit ovat tällä hetkellä niin erilaiset ja hän elää vielä monia monia vuosia siellä pikkulapsiarjessaan. Mulla on pikkulapsivaihe jo kaukana takana, en jaksa enää sitä vaihetta. Nyt haluan kokea asioita aikuisten kesken enkä pidä siitä että näitä pieniä tuodaan meille sotkemaan/rikkomaan/riehumaan, asuntomme kun ei tosiaan ole tällä hetkellä pikkulapsille sopiva.

Aikuisten kesken olisin vielä tahtonut tapailla ystävää, mutta tämä ei tuntunut enää onnistuvan milloinkaan ja ystävyys muutti täysin muotoaan kun hän sai lapset. Joskus elämäntilanteet vain erottavat, eipä sille mitään mahda, niin sekä ystävyys- että parisuhteissa. Ei ketään voi pakottaa pitämään samoista asioista, eikä kenenkään mielipide ole se ainoa oikea.

Joo, ymmärrän kyllä. En sanonutkaan, että sellaista olisi kenenkään pakko sietää. Missään ihmissuhteessa ei pidä olla, jos se ei tunnu enää hyvältä.

Tarkoitin vain, että jos joku vuosia tai jopa kymmeniä vuosia tuntemani ihminen valmis luopumaan ystävyydestä kokonaan muutaman vuoden pikkulapsivaiheen takia, niin se tuntuisi pahalta. Tiedän omasta kokemuksesta, että on joskus tosi rasittavaa olla ystävä sellaisen kanssa, jolla on pieniä lapsia. Tapaamiset tökkii ja keskustelut keskeytyy. En kuitenkaan kokenut, että sen takia en haluaisi enää olla yhteyksissä. Kuten sanoit, ystävyys voi muuttaa muotoaan mutta minusta sen ei tarvitse loppua siihen. Sellaista voi tapahtua myös muusta syystä kuin lapsien takia.

Mutta jos laittaa ystävyyden "jäähylle" siksi aikaa että kaverin lapset kasvavat (ellei kumpikaan ole valmis joustamaan: pikkulapseton ei tahdo tavata kaverin lapsia tai pikkulapsellinen haluaa aina tavata vain lapset helmoissaan) niin voiko ystävyys jatkua siitä mihin se jäi? Vai onko parempi viheltää peli poikki? Mitäpäs tästä tuumitte?

No joidenkin ystävien kanssa ollaan viime aikoina enemmän viestitelty ja vaihdettu kuulumisia vaikka WhatsApissa. Yhteyttä voi pitää nykyään niin monella sellaisella tavalla, jossa voi keskittyä keskusteluun ilman että pienet keskeytykset haittaavat. Välillä toki tavataankin, mutta harvemmin.

Musta tuntuu ihmisillä ei oo enää minkäänlaista kunnioitusta toinen toisiansa kohtaan tai puhumattakaan että, kunnioitettaisiin toisen kotia. Ja sen kodin tapoja yms.

Vierailija kirjoitti:

Musta tuntuu ihmisillä ei oo enää minkäänlaista kunnioitusta toinen toisiansa kohtaan tai puhumattakaan että, kunnioitettaisiin toisen kotia. Ja sen kodin tapoja yms.

Sähän sen sanoit, näin se tuntuu olevan. Mullakin näitä pikkulasten äitejä ystäväpiirissä, yksi vain nauraa kun ipana katsoo itseään peilistä hihkuen nuollen, pussaten, käpälöiden sitä mun peiliä, yksi antaa jälkikasvulleen koko ajan kahvipöydästä lisää napsittavaa vaikka edellisetkin ovat syömättä.....

Monilla on tosi outoja ystäviä. Kyllä meillä on puolin ja toisin vahdittu, ettei lapset tee pahojaan toisten kodissa, kädet pestään, kun on syöty jne. jne. Leikit siivotaan lopuksi yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Monilla on tosi outoja ystäviä. Kyllä meillä on puolin ja toisin vahdittu, ettei lapset tee pahojaan toisten kodissa, kädet pestään, kun on syöty jne. jne. Leikit siivotaan lopuksi yhdessä.

No sulla on sitten hyvä tilanne, kaikilla ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monilla on tosi outoja ystäviä. Kyllä meillä on puolin ja toisin vahdittu, ettei lapset tee pahojaan toisten kodissa, kädet pestään, kun on syöty jne. jne. Leikit siivotaan lopuksi yhdessä.

No sulla on sitten hyvä tilanne, kaikilla ei ole.

Sitä just sanoinkin, että on. Mutta en voisi pitää ystävänä ihmisiä, jotka EI kunnioittaisi. Ymmärrän hyvin, miksi joillekin on yksi kerta tuota showta riittänyt.

Vierailija kirjoitti:

106 jatkaa:

Siis voiko ystävyys jatkua sen jälkeen kun kaverin lapset ovat kasvaneet jne.....

Mä olen nelikymppinen, oma lapsi aikuistumassa ja 39 vuotta mukana kulkeneen ystävän (hoitotätini lapsi) lapset päiväkoti-ikäisiä. Meillä on jo niin pitkä historia, ettei se lapsiin ole kaatunut, eikä kaadu. Pikkulapsiaikahan on vain yksi vaihe elämässä. Kun minulla oli pieni lapsi, häntä eivät vielä kiinnostaneet lapsijutut, ja nyt kun hänellä on pieniä, minua eivät enää kiinnosta lapsijutut. Molemmat ymmärtävät.

Tuskin ne lapsiperheetkään teille lapsettomille kylään hinkuvat. Miksi kutsutte? Lapsettomien kotien sisustuksessa luonnollisesti on niin paljon elementtejä, että muksu saa kätensä iskettyä kiinni kiellettyyn ihan koko ajan. Vanhempana se on ihan äärettömän stressaavaa vahdata jokaista tahmatassun käden ja mielen liikettä. Sitten vielä lapseton kaveri siinä mököttää, kun ei ehdi paneutua syväluotaavaan analyyttiseen keskusteluun.

Suoraan sanottuna ärsyttää, jos lapsettomat kuvittelevat, että pienen lapsen vanhempana ystävä tai ystävyys ei saisi mitenkään muuttua. Ystävyyttä pitäisi jatkaa siten, ettei ne lapset näy tai kuulu. Melko mahdoton tehtävä, kun vaan toinen sanelee ehdot.

Vierailija kirjoitti:

Tuskin ne lapsiperheetkään teille lapsettomille kylään hinkuvat. Miksi kutsutte? Lapsettomien kotien sisustuksessa luonnollisesti on niin paljon elementtejä, että muksu saa kätensä iskettyä kiinni kiellettyyn ihan koko ajan. Vanhempana se on ihan äärettömän stressaavaa vahdata jokaista tahmatassun käden ja mielen liikettä. Sitten vielä lapseton kaveri siinä mököttää, kun ei ehdi paneutua syväluotaavaan analyyttiseen keskusteluun.

Suoraan sanottuna ärsyttää, jos lapsettomat kuvittelevat, että pienen lapsen vanhempana ystävä tai ystävyys ei saisi mitenkään muuttua. Ystävyyttä pitäisi jatkaa siten, ettei ne lapset näy tai kuulu. Melko mahdoton tehtävä, kun vaan toinen sanelee ehdot.

Mä en kutsu lapsiperheitä kylään. Yhden kyläilyehdotuksiin välttelen vastaamasta, paitsi jos hän ehdottaa aikuistapaamista. Yksi vain sanoo että me tullaan nyt käymään (miten kiellät?). Miehen kaveri vain paukkaa yllättäen paikalle kahden lapsensa kanssa kun vaimo siivoaa kotona tms. (ja joka kerta ne lapset jäävät mun vahdittaviksi jostain syystä!). Mä oon sitä mieltä että se jolla on pieniä lapsia, sanelee ystävyyden ehdot, ystävyys muuttuu aivan täysin kun hän katoaa äitikuplaansa vuosiksi. Ja meidän joilla niitä pieniä ei ole, olisi sitten yht'äkkiä alettava kestämään joka tapaamisella vonkuvia pikkulapsia joiden ympärille kaikki tapaamiset rakentuvat. Millaista sellainen aikuisten välinen ystävyys on?

Huonoja ystäviä on tuollaiset jos perhetilanne vaikuttaa noin paljon. Hyvät ystävät kyllä pysyvät elämässä mukana vaikka tilanteet vaihtuu.. Meillä on lapsia, isoja ja pieniä. Joskus kyläillään porukalla, välillä yritän käydä itsekseni jossain. Meille saa myös tulla, oli lapsia tai ei, mutta tahallaan ei saa rikkoa eikä sotkea paikkoja. Vahinkoja sattuu myös aikuisille eikä niille voi mitään, sitten vaan sovitellaan. Omat lapset eivät tahallisesti sotke tai riko mitään, ei kotona eikä kylässä. Ei kuulu tapoihin. Tuosta pienimmästä 1 veestä kyllä tulee välillä sotkua ruokapöydässä, mutta se on hyvin pientä ja paikallista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuskin ne lapsiperheetkään teille lapsettomille kylään hinkuvat. Miksi kutsutte? Lapsettomien kotien sisustuksessa luonnollisesti on niin paljon elementtejä, että muksu saa kätensä iskettyä kiinni kiellettyyn ihan koko ajan. Vanhempana se on ihan äärettömän stressaavaa vahdata jokaista tahmatassun käden ja mielen liikettä. Sitten vielä lapseton kaveri siinä mököttää, kun ei ehdi paneutua syväluotaavaan analyyttiseen keskusteluun.

Suoraan sanottuna ärsyttää, jos lapsettomat kuvittelevat, että pienen lapsen vanhempana ystävä tai ystävyys ei saisi mitenkään muuttua. Ystävyyttä pitäisi jatkaa siten, ettei ne lapset näy tai kuulu. Melko mahdoton tehtävä, kun vaan toinen sanelee ehdot.

Mä en kutsu lapsiperheitä kylään. Yhden kyläilyehdotuksiin välttelen vastaamasta, paitsi jos hän ehdottaa aikuistapaamista. Yksi vain sanoo että me tullaan nyt käymään (miten kiellät?). Miehen kaveri vain paukkaa yllättäen paikalle kahden lapsensa kanssa kun vaimo siivoaa kotona tms. (ja joka kerta ne lapset jäävät mun vahdittaviksi jostain syystä!). Mä oon sitä mieltä että se jolla on pieniä lapsia, sanelee ystävyyden ehdot, ystävyys muuttuu aivan täysin kun hän katoaa äitikuplaansa vuosiksi. Ja meidän joilla niitä pieniä ei ole, olisi sitten yht'äkkiä alettava kestämään joka tapaamisella vonkuvia pikkulapsia joiden ympärille kaikki tapaamiset rakentuvat. Millaista sellainen aikuisten välinen ystävyys on?

No tuo on kyllä ärsyttävää. Mulla on samanlaisia kokemuksia, vaikka itsellänikin on pieniä lapsia. Miehen kaveri tupsahtaa kylään lasten kanssa (juu vaimo töissä tai siivouspäivä tms.). Ja miten se aina meneekin sitten niin, että lasten kaitseminen jää mulle. Miehet keskenään juttelevat tai lähtevät käväisemään yhdessä jossakin. Mä sitten vietän kallisarvoista vapaapäivääni kotona jumissa 4 pienokaisen kanssa. :(