Te joilla oli riitelevät vanhemmat

Up.

Lapsena sain kohtauksia jolloin tuntui etten saa henkeä, isä nosti minua ikkunaluukulle saadakseni raitista ulkoilmaa. Pissailin sänkyyni enkä saanut nukuttua sängyssäni vaan hakeuduin äidin viereen. Nyt aikuisena tiedostan sen olleen pohjatonta turvattomuuden tunnetta, ja hain turvaa samalta henkilöltä, joka aiheutti eniten turvattomuuden tunnetta perheessämme. 

Olin lapsena ns. näkymätön, ylikiltti lapsi. Rajojen vetämistä en osannut ollenkaan, ja olin hyvin miellyttämisen haluinen. Olin perheen kiukuttelija nuorena aikuisena. En ollut löytänyt vielä sanoja, enkä osannut oikein paikallistaa pahaa oloani. 

Sosiaalisten tilanteiden pelkoa parikymppisenä, ja edelleen jonkin verran nyt 47-vuotiaana. Olen introvertti enemmän kuin ekstrovertti, ja viihdyn pienissä ihmisryhmissä. En tiedä mikä siinä on pelkoa, mikä synnynnäinen luonteenpiirre. 

Paniikkihäiriö 24-vuotiaana. 

Vaikea uupumus 46-vuotiaana.

Olen edelleen yliempaattinen ja hyvin tunneherkkä. 

Vierailija kirjoitti:

Aloittaja lisää vielä noille riitelevien vanhempien puolustajille, että ei kannata uskoa aina siihen miltä asia näyttää ulkopuolelle eli kavereille, sukulaisille, ym. Koska minä olen ainakin esittänyt olevani ns normaali, ei kukaan ulkopuolinen tiedä ongelmistani enkä haluakaan niitä mainostaa. Eihän kukaan jaksa kuunnella negatiivisista asioista. Se kuluttaakin voimia kun pitää niin tsempata ihmisten ilmoilla ettei ongelmat näy ulkopuolelle.

 

Tämä!!

Ai että tämä av on sitten loistava paikka. Täältä löytyy mitä tahansa! Silkkaa, aitoa terapiaa! Ei ihme, ettei psykoterapeuteilla ole enää hommia (HS eilen).

Riitelevät vanhemmat pitäisi saada takautuvasti edesvastuuseen. Lapsi ei osaa vaatia oikeutta kohtelustaan.

Ei riidelleiden vanhempien jälkeläisiä linjoilla?

Tuotahan se on.

Jatkuva huutaminen, haukkuminen,lyttääminen,  teki tehtävänsä.

Vaikka osaiski jonku asian hyvin,siis todella hyvin, epäilee silti aina että olikohan se nyt noin yms,  ja jos joku kehuu, alan vaan miettiin että mitähän tuo nyt tarkoitaa oikeesti.

Ajatelkaa, mitä kaikkea jotkut vanhemmat ovat aiheuttaneet.

Mulla on nuo kaikki eikä vanhemmat riidelleet koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Tuotahan se on.

Jatkuva huutaminen, haukkuminen,lyttääminen,  teki tehtävänsä.

 

Vaikka osaiski jonku asian hyvin,siis todella hyvin, epäilee silti aina että olikohan se nyt noin yms,  ja jos joku kehuu, alan vaan miettiin että mitähän tuo nyt tarkoitaa oikeesti.

Eli he haukkuivat sinua eivätkä toisiaan?

Huono itsetunto, tai oikeastaan sellainen perustavanlaatuinen huonommuuden tunne - onko se sama asia, en tiedä. Olen akateeminen ja hyvässä työssä ym mutta koen aina itseni jotenkin huonommaksi kuin muut. Sosiaalisten tilanteiden pelko - check. Nuo muut ei ehkä niin kolahda ja päällepäin lienen normaali ja jopa jossain määrin menestynyt. Vanhemmat tosiaan riiteli, tai siis isä raivosi milloin mistäkin, piti mykkäkoulua ym mukavaa. Vanhemmat valitettavasti yhdessä edelleen 7-kymppisinä ja ovat olevinaan kuin olisimme normaali perhe. Itse inhoan usein viettää heidän kanssaan alkaa mutta samalla kalvaa joku outo syyllisyydentunne heitä kohtaan myös, ehkä sääli. Koitan hoitaa tapaamiset jotenkin neutraalisti, mutta huomaan tarkkailevani tunneilmastoa ja mielialoja jatkuvasti niiden aikana. Toivoin lapsena eroa. Pistää vihaksi kun sanotaan, että lasten vuoksi pysytään yhdessä. 

Meillä oli tosi ahdistavaa olla kotona. Tuntui että vanhemmat riitelivät usein sillä lailla kinastellen ja toisilleen tiuskien ja sitä oli todella rasittavaa seurata vierestä, kun kaikki oli aina vääntöä.

Toinen vanhemmista oli kärsimätön ja ei myöntänyt ikinä omia virheitään vaan syytti aina toista, ja toinen oli ylitarkka perfektionisti, jolle ei kelvannut mikään (siivous, ruuanlaitto, kotihommat ym.) Toinen oli myös ns. viikonloppualkoholisti ja toinen mieleltään epävakaa ja se kyllä näkyi ja kuului, vaikkei näitä lapsena ihan tajunnutkaan.

Niinpä sulkeuduin pitkälti omaan huoneeseeni ja käytin illat piirtelyyn ja kirjoitteluun, vielä teininäkin. Muistan etenkin teininä kokeneeni kotona sellaista selittämätöntä henkistä pahaa oloa, jota en jotenkin edelleenkään osaa täysin pukea sanoiksi. 

En ole koskaan nähnyt vanhempieni osoittavan toisilleen hellyyttä tai puhuvan kauniisti toisistaan. Jouduin myös kuuntelemaan heidän valitustaan toisistaan minulle. 

Sen muistan myös, että jo joskus tosi pienenä leikkiessäni yksin jollain nukeilla tai barbeilla, tuli välillä ahdistuskohtauksia. Nyt ymmärrän mistä ne johtuivat. Kellekään en tosin koskaan näyttänyt tai kertonut niistä, eikä vanhemmat kysyneet vaikka olisivatkin huomanneet silmistä ja kasvoista, että olen itkenyt. 

Meillä oli hirveää. Äiti on koko ikänsä näytellyt ylivertaista kärsijämarttyyriä. Ei ikinä muka ollut väärässä, haukkui ihan kaikki, minut mukaanlukien. Läpsi ja tukisti. Isän kanssa tappelivat ja äidin mukaan se oli minun vika, kun nyt olin olemassa. Kaiken aikansa, ja sitä oli kun ei ikinä käynyt töissä, haukkui isää mulle ja vieraannutti isästä. 

Minuun pätee nuo kaikki asiat listalla. Itse olen tietoisesti toimunut täysin päinvastoin kun niinsanottu äitini.