Te joilla oli riitelevät vanhemmat

Täällä yksi riidelleiden vanhempien lapsi. Meillä riidat aloitti aina kontrollifriikki äiti ja isä oli todella lempeä, äiti käytännössä suuttui aina kun asiat eivät menneet hänen haluamallaan tavalla. Olin ainut lapsi ja täysin isän tyttö. Vanhemmat osoittivat kyllä myös lämpimiä tunteita ja ovat yhä 75-vuotiaina naimisissa.

Nyt nelikymppisenä vihaan yhä riitelyä. Olen naimisissa todella lempeän miehen kanssa. Minusta tuli herkkä perfektionisti, tosi itsekriittinen ja aina tarkkailemassa toisia sillä silmällä onko toinen mahdollisesti jostain pettynyt/vihainen.

Vierailija kirjoitti:

Aloittaja lisää vielä noille riitelevien vanhempien puolustajille, että ei kannata uskoa aina siihen miltä asia näyttää ulkopuolelle eli kavereille, sukulaisille, ym. Koska minä olen ainakin esittänyt olevani ns normaali, ei kukaan ulkopuolinen tiedä ongelmistani enkä haluakaan niitä mainostaa. Eihän kukaan jaksa kuunnella negatiivisista asioista. Se kuluttaakin voimia kun pitää niin tsempata ihmisten ilmoilla ettei ongelmat näy ulkopuolelle.

Tämä taitaa olla hyvin tyypillistä. Olin lapsena hiljainen, kiltti ja huomaamaton. Koulu sujui aina hyvin, eikä kukaan olisi uskonut kotioloissani olevan mitään moittimista. En halunnut olla vaivaksi kenellekään tai näyttää mitään erityistä heikkoutta, mutta nyt tiedostan toimineeni arjessa sietokykyni rajoilla jatkuvasti jo pienestä pitäen. En aikoinaan edes ymmärtänyt miten vinksahtanutta "perhe-elämämme" silloin oli monessa suhteessa, luulin eläväni normaalissa perheessä. Elämän ongelmia pohtiessa vähän vanhempana silmät on avautuneet, ainakin on helpompi ymmärtää itseään ja reaktioitaan. On ollut vaikeaa opetella näyttämään omat rajansa ja sanomaan ei, mutta jo tämä on helpottanut elämää suuresti ja vähentänyt pelkoa ja ahdistusta. En enää pyydä anteeksi olemassaoloani ja uskallan pitää oikeuksistani kiinni ja olla jämäkkä, auttaa menneisyyden hyväksymisessäkin. Nykyään koen toisinaan olevani jo ns. normaali ihminen. :D Toivoa siis on, vaikka lähtökohdat ei aina niin auvoiset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat riitelivät paljon. Riidat olivat myös fyysisiä yrityksiä käydä käsiksi (isä onnistui ne estämään). Äiti käyttäytyi myös lapsia kohtaan väkivaltaisesti, huusi ja heitteli tavaroita, haukkui. Isä oli etäinen, arvosteleva ja sarkastinen kaikkia perheenjäseniä kohtaan. Käytti minua

lapsuuden ja nuoruuden henkilökohtaisena uskottunaan, jolle mm. mollasi äitiä toistuvasti. Isä jätti lapset väkivaltaiselle äidille eron yhteydessä. Eron jälkeenkin vanhemmat olivat hyvin riitaisia. Lapset saivat aika vähän huomiota. Esimerkiksi minun toistuviin paniikkikohtauksiini ei kiinnitetty mitään huomiota.

Mulla oli sama tuossa että isä piti mua eräänlaisena uskottuna, puhui paskaa äitistä ja sellaisia asioita mitä lapsen ei olisi tarvinnut kuulla. Siinä sitten yritti ymmärtää ja toisaalta oli niin paha mieli äitin puolesta mutta isän luottamusta ei voinut pettää.

Vähän off topic, mutta mitä ovat ne asiat, ”joita lapsen ei olisi tarvinnut kuulla”?

Esimerkiksi se, ettei isä ole halunnut perheeseen lainkaan lapsia. Se, miten paljon isä kadehtii lapsiaan sen takia, ettei enää olekaan ainoa, joka saa vaimolta huomiota. Se, miten maailma on tuhoutumassa ihmisen toiminnan takia (ihminen on maapallon syöpä jne.). Se, miten äiti on hullu... Kuinka pitkän listan haluat?

Vanhempani riitelivät jakuvasti lapsuudessani. Jotenkin melkein tuntui että he nauttivat riitelystä. Halveksviat toisiaan eivätkä ikinä näyttäneet mitään lämpimiä tunteita toisiaan kohtaan. Molemmat käyttivät minua jonkinlaisena terapeuttina ja haukkuivat toisiaan minulle. Olin aivan varma että eroavat kun lapset ovat muuttaneet kotoa, mutta yhdessä näköjään pysyvät, ovat kai riippuvaisia toisistaan, toinen hoitaa raha-asiat ja toinen hoitaa kodin. Inhoavat vieläkin toisiaan.

Inhosin lapsena vanhempien riitelyä ja tunsin oloni todella turvattomaksi. Itkeskelin riitojen keskellä ilman lohdutusta, joskus sain äsryyntyneitä kommentteja vihaisilta vanhemmilta että mitä sä itket.

Elämäni on kuitenkin ulkoisesti tarkasteltuna ihan menestynyttä. Itselläni on ihana perhe ja olen menestynyt työssäni. Esimiestehtäviin en kuitenkaan herkkyyteni takia suostu.

Seuraavat ominaisuudet pitävät paikkaansa. Itselläni ei kuitenkaan ole ollut masentuneisuutta tai mitään ahdistuksia sen jälkeen kun pääsin kotoa muuttamaan pois.

- huono itseluottamus (hyvä itseluottamus, koska olen pienestä asti pärjännyt itse, sen sijaan huono itsetunto vaivaa)

- kiltti

- överiempaattinen

- erityisherkkä

Jep, meillä huudettiin paljon. Pääasiassa äiti joko isän tai isosiskoni kanssa. Sitten pidettiin sellaisia ”perhepalavereja” joihin kaikkien oli osallistuttava. Pääasiassa ne olivat äidin monologia ja päättyivät itkuun ja riitaan.

Ymmärrän siinä mielessä äitiä, että hän yritti saada jotain tolkkua hommaan mutta mielestäni teki väärin, kun pakotti minut siihen mukaan. Isä joi liikaa ja sisko oli aivan holtiton teini-iässä. Ei minun silti olisi tarvinnut kuulla niitä riitoja.

Ja traumat on jääneet. Kaikki nuo mistä ap:kin puhui.

Vanhemmat eivät riidelleet ihan koko aikaa, mutta huomasin kuinka isä kyykytti äitiä ja äiti oli murheellinen, söi salaa suklaata suruunsa, meillä oli aina yhden kaapin perällä levy. Silloin kun oli riitoja ne olivat rajuja. Yhtenä uutenavuotena isä kiskaisi äitiä kaulakorusta niin että se meni poikki ja tönäisi äidin maahan, muistaakseni kyse oli niinkin typerästä että lähdetäänkö isän vanhempien luo maalle raketteja ampumaan (vain reilu 200km päähän iltaa vasten)... Isä myös petti äitiä useasti ja lopulta sitten erosivat.

Diagnooseja olen saanut keskivaikeasta masenkuksesta ja erityisherkkyydestä. Ahdistushäiriö vaivaa ja saatan saada ihmismassojen keskellä paniikkikohtauksen kaltaisia oireita (huimaus, pahoinvointi, ajattelun hämärtyminen, jne). Olen luonteeltani hyvin anteeksipyytävä ja hätäännyn, jos ääntä korotetaan liikaa. Joskus huomaan kuitenkin itse käyttäytyväni huonosti ja toistavani jotain samoja käytösmalleja kuin vanhempani, pyrin niistä kuitenkin tietoisesti eroon.

Kaikki samat asiat täälläkin, paitsi masennusta ei ole ollut, mutta sen sijaan paniikkihäiriö.

Elämässä olen pärjännyt silleen hyvin, että musta ei varmaan monella ole pahaa sanottavaa. Tämä johtuu siitä, että olen ihmisille aina kiltti, hyväntuulinen, huumorintajuinen ja iloinen. En halua kellekkään pahaa mieltä, päinvastoin, pyrin ilahduttamaan ja piristämään muita. Ainoastaan kaikki kiusaaminen, toisen satuttaminen tai syrjiminen saa mut raivostumaan ja puolustamaan sitä uhria.

Itse toivoin aina lapsena että vanhempani eroavaisivat. Eivät eronneet, ”teidän lasten takia”. Itse päätin, ettei omien lasten tarvi ikinä elää tuollaista elämää.

Joo kaikki täsmää, vanhemmat riiteli paljon lapsuudessani.

Omat vanhempani erosivat kun olin alle kouluikäinen, mutta tämän jälkeen alkoholistiäitini siirtyi sarjatapailemaan baareista löytämiään miehiä ja suhteet olivat todella epävakaita ja paljon myös fyysistä väkivaltaa jouduin kuuntelemaan ja katselemaan nuorena. Poliisienkaan vierailulta ei vältytty ja pelkäsin jatkuvasti, että tapahtuu jotain pahempaa kuin pelkkä musta silmä, että siis menetän äitini.

Nyt aikuisena olen sairastanut masennuksen, ahdistuneisuushäiriö on myöskin diagnosoitu. Luonteeltani olen todella herkkä, jopa ärsyttävän itkuherkkä, jos joku edes korottaa ääntään niin samantien tulee itku, mikä todella hävettää. Sosiaaliset tilanteet ovat ahdistavia, itsetuntoni on huono ja ajattelen AINA joka tilanteessa kauhuskenaarioita, esim. olen todella arka liikkumaan yksin ulkona sillä alan kuvittelemaan, että joku tyyliin käy kimppuuni. Eli olen todella pelokas normaalien asioidenkin suhteen.

Vanhemmat tappelivat jatkuvasti vuosikausia, ennen kuin erosivat. Kun ydinperheen lapset väittävät, ettei eroperheen lapsilla olisi terveen parisuhteen mallia, niin suvaitsen olla eri mieltä. Sekä minä, että sisareni olemme visusti varoneet vanhempiemme esimerkkiä ja olemme kaikki pitkissä ja onnellisissa parisuhteissa.

Itse olen ylikiltti, yliherkkä ja yliempaattinen. Vanhemmilla hirveitä riitoja lapsuudessani. Tässä taas nähdään että ne vanhemmat, jotka eivät välttämättä sitä ansaitse saavat "kasvatettua" kiltit huomaamattomat lapset, jotka ulkopuolisin silmin näyttävät hyvinkasvatetuilta.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen ylikiltti, yliherkkä ja yliempaattinen. Vanhemmilla hirveitä riitoja lapsuudessani. Tässä taas nähdään että ne vanhemmat, jotka eivät välttämättä sitä ansaitse saavat "kasvatettua" kiltit huomaamattomat lapset, jotka ulkopuolisin silmin näyttävät hyvinkasvatetuilta.

Kyllä, koska lapsilla ei tuollaisessa perheessä mahdollisuutta turvallisesti kapinoida vanhempiaan vastaan. Jos perhe on kovin kaoottinen, niin lapset varovat kaikin keinoin omalla toiminnallaan "keikuttamasta venettä".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen ylikiltti, yliherkkä ja yliempaattinen. Vanhemmilla hirveitä riitoja lapsuudessani. Tässä taas nähdään että ne vanhemmat, jotka eivät välttämättä sitä ansaitse saavat "kasvatettua" kiltit huomaamattomat lapset, jotka ulkopuolisin silmin näyttävät hyvinkasvatetuilta.

Kyllä, koska lapsilla ei tuollaisessa perheessä mahdollisuutta turvallisesti kapinoida vanhempiaan vastaan. Jos perhe on kovin kaoottinen, niin lapset varovat kaikin keinoin omalla toiminnallaan "keikuttamasta venettä".

Niinpä, omat teinivuoteni menivät pyrkiessä täydellisyyteen koulussa ja harrastuksessa, vanhemmilleni en paljon päänvaivaa aiheuttanut.

Nyt äitinä olen mieleni perukoilla onnellinen kun lapset ovat "vaikeita" ja purkavat turhautumista, pelkoa ja väsymystä turvalliseen äitiinsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen ylikiltti, yliherkkä ja yliempaattinen. Vanhemmilla hirveitä riitoja lapsuudessani. Tässä taas nähdään että ne vanhemmat, jotka eivät välttämättä sitä ansaitse saavat "kasvatettua" kiltit huomaamattomat lapset, jotka ulkopuolisin silmin näyttävät hyvinkasvatetuilta.

Kyllä, koska lapsilla ei tuollaisessa perheessä mahdollisuutta turvallisesti kapinoida vanhempiaan vastaan. Jos perhe on kovin kaoottinen, niin lapset varovat kaikin keinoin omalla toiminnallaan "keikuttamasta venettä".

Itse yritin aina varjella vanhempien tunteita ja olin monesti lohduttajana, minkä ei todellakaan tulisi olla lapsen osa. Vanhemmat tuntuivat olevan todella sokeita lasten tunteille, varsinkin ne negatiiviset jätettiin huomiotta ja käsittelemättä. Ruokaa ja vaatteita oli aina, mutta tunnepuolella oli oman käsittelykykynsä varassa. Joskus ärsyttää kun vanhemmat kauhistelevat ääneen omaa lapsuuttaan, mutta ovat silti jättäneet omat lapsensa vähintään yhtä vaikeiden asioiden eteen ilman tukea.

Katsotaanpas...

- huono itseluottamus

Minulla on varsin hyvä itseluottamus useimmissa asioissa.

- kiltti

Joo, olen liian kiltti.

- överiempaattinen

Riippuu siitä miten tuo määritellään, mutten usko olevani.

- erityisherkkä

Ajoittain, riippuu tilanteesta.

- sosiaalisten tilanteiden pelko

Tätä ei ole.

- masennus herkkä

Minä en nasennu kerrassaan mistään.

- yleinen ahdistushäiriö

Tätä ei ole.

Itsellä taas ei täsmää mikään. Tiesin jo lapsena ettei ole normaalia riidellä jatkuvasti ja että asiat pitäisi hoitaa toisella tapaa. Sain aika paljon mallia kuitenkin kaverien vanhemmilta ja näin sitä normaaliutta. Osasin näkeä asian niin että vanhempieni suhteessa ok ongelmia eikä siitä pääse yli eikä ympäri.

Kivaa katseltavaa ja kuunneltavaa se ei ollut, kyllä on muistoja käsiksi käymisestä ja uhkailuista sekä käsittämättömästä haukkumisen määrästä. Kun kasvoin opin kritisoimaan vanhempieni käytöstä. Joka kerta he ovat hiljaa olleet kun olen asiasta sanonut. Paremmaksi ei ole muuttunut, mutta varmasti tiedostavat että ongelma on ja se on iso.

Olen siitä onnekas että aina tiesin sen ettei koskaan pidä hyväksyä sellaista kohtelua keneltäkään enkä halua samanlaista parisuhdetta itselleni. Itsekunnioitusta löytyy sen verran.

Meillä sisarukseni olivat kilttejä, minä syntipukki. Etenkin veljeä palkittiin helppudesta ja kiltteydestä.

Ahdistuneisuutta itselläni, helposti syyllistyn melkein mistä vain. Perhe oli yksissä tuumin sitä mieltä että kuuluisin viranomaisten huostaan. Nykyisin ajattelen, että on jonkinlaista pahuutta, että paha projisoidaan yhteen lapsista.

Vierailija kirjoitti:

Itsellä taas ei täsmää mikään. Tiesin jo lapsena ettei ole normaalia riidellä jatkuvasti ja että asiat pitäisi hoitaa toisella tapaa. Sain aika paljon mallia kuitenkin kaverien vanhemmilta ja näin sitä normaaliutta. Osasin näkeä asian niin että vanhempieni suhteessa ok ongelmia eikä siitä pääse yli eikä ympäri.

Kivaa katseltavaa ja kuunneltavaa se ei ollut, kyllä on muistoja käsiksi käymisestä ja uhkailuista sekä käsittämättömästä haukkumisen määrästä. Kun kasvoin opin kritisoimaan vanhempieni käytöstä. Joka kerta he ovat hiljaa olleet kun olen asiasta sanonut. Paremmaksi ei ole muuttunut, mutta varmasti tiedostavat että ongelma on ja se on iso.

Olen siitä onnekas että aina tiesin sen ettei koskaan pidä hyväksyä sellaista kohtelua keneltäkään enkä halua samanlaista parisuhdetta itselleni. Itsekunnioitusta löytyy sen verran.

Tämä on mielenkiintoista, ehkä alkujaankin herkät lapset kärsivät enemmän vanhempien riitelystä.  Riitelivätkö vanhempasi vain keskenään vai ottivatko lapsensa mukaan riitoihin terapeuteiksi ja erotuomareiksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä taas ei täsmää mikään. Tiesin jo lapsena ettei ole normaalia riidellä jatkuvasti ja että asiat pitäisi hoitaa toisella tapaa. Sain aika paljon mallia kuitenkin kaverien vanhemmilta ja näin sitä normaaliutta. Osasin näkeä asian niin että vanhempieni suhteessa ok ongelmia eikä siitä pääse yli eikä ympäri.

Kivaa katseltavaa ja kuunneltavaa se ei ollut, kyllä on muistoja käsiksi käymisestä ja uhkailuista sekä käsittämättömästä haukkumisen määrästä. Kun kasvoin opin kritisoimaan vanhempieni käytöstä. Joka kerta he ovat hiljaa olleet kun olen asiasta sanonut. Paremmaksi ei ole muuttunut, mutta varmasti tiedostavat että ongelma on ja se on iso.

Olen siitä onnekas että aina tiesin sen ettei koskaan pidä hyväksyä sellaista kohtelua keneltäkään enkä halua samanlaista parisuhdetta itselleni. Itsekunnioitusta löytyy sen verran.

Tämä on mielenkiintoista, ehkä alkujaankin herkät lapset kärsivät enemmän vanhempien riitelystä.  Riitelivätkö vanhempasi vain keskenään vai ottivatko lapsensa mukaan riitoihin terapeuteiksi ja erotuomareiksi?

Oletko kuullut sijaistraumatisoitumisesta? Henkisen ja fyysisen väkivallan näkeminen voi traumatisoida, vaikkei itse olisikaan sen kohteena.

Joo, 70-luvulla se oli mitä oli. Nyt kertoo kaikki aamutv:stä kuulemansa vinkit minulle. No kai ne hänelle ovat ihan uutta tietoa mutta sinänsä turhia enää seitenkymppiselle.