Te joilla oli riitelevät vanhemmat

Vierailija kirjoitti:

Millaisia olette luonteeltanne nyt aikuisina, jotka jouduitte kuuntelemaan vanhempien riitelyä useasti lapsuudessanne? Kuinka täsmäävät nämä teihin:

- huono itseluottamus

- kiltti

- överiempaattinen

- erityisherkkä

- sosiaalisten tilanteiden pelko

- masennus herkkä

- yleinen ahdistushäiriö

Itse olen kokenut tuollaisen lapsuuden ja minuun osuu nuo kaikki em ominaisuudet. Vanhempani riitelivät uskonnon vuoksi. Haluaisin yrittää ymmärtää johtuuko nuo huonosta lapsuudestani vai olenko vain luuseri jo syntyjään?

Jos nuo ominaisuudet ovat sinulla, kerro millainen lapsuutesi oli? Kiitos.

Hep! Ainoa ero on se, että ahdistuneisuushäiriö on minulla määrittämätön eli asteen lievempi. Muuten kaikki täsmäsi.

Kaikki täsmäsivät, päälle vielä masennus ja epävakaa persoonallisuushäiriö. En syytä kaikista ongelmistani vanhempiani mutta se tunneilmasto, mitätöinti ja varuillaanolo on tehnyt tehtävänsä. Lapsuudenperheessäni oli myös köyhyyttä ja sairauksia. Toisiin vaikuttaa enemmän, toisiin vähemmän.

Hep. Kompensoin aikani huumeilla ja seksiriippuvuudella. Mitä tahansa, joka veisi hetkeksi onnettoman olon pois.

Aivan kuin kuvailisit minua. Koko lapsuuden ja teini-iän olen joutunut riitoja kuuntelemaan ja katselemaan.

Vanhemmat riitelivät paljon. Riidat olivat myös fyysisiä yrityksiä käydä käsiksi (isä onnistui ne estämään). Äiti käyttäytyi myös lapsia kohtaan väkivaltaisesti, huusi ja heitteli tavaroita, haukkui. Isä oli etäinen, arvosteleva ja sarkastinen kaikkia perheenjäseniä kohtaan. Käytti minua

lapsuuden ja nuoruuden henkilökohtaisena uskottunaan, jolle mm. mollasi äitiä toistuvasti. Isä jätti lapset väkivaltaiselle äidille eron yhteydessä. Eron jälkeenkin vanhemmat olivat hyvin riitaisia. Lapset saivat aika vähän huomiota. Esimerkiksi minun toistuviin paniikkikohtauksiini ei kiinnitetty mitään huomiota.

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat riitelivät paljon. Riidat olivat myös fyysisiä yrityksiä käydä käsiksi (isä onnistui ne estämään). Äiti käyttäytyi myös lapsia kohtaan väkivaltaisesti, huusi ja heitteli tavaroita, haukkui. Isä oli etäinen, arvosteleva ja sarkastinen kaikkia perheenjäseniä kohtaan. Käytti minua

lapsuuden ja nuoruuden henkilökohtaisena uskottunaan, jolle mm. mollasi äitiä toistuvasti. Isä jätti lapset väkivaltaiselle äidille eron yhteydessä. Eron jälkeenkin vanhemmat olivat hyvin riitaisia. Lapset saivat aika vähän huomiota. Esimerkiksi minun toistuviin paniikkikohtauksiini ei kiinnitetty mitään huomiota.

Tämä oli siis vastaajalta nro 1. Eri ihmisiin lapsuuden kokemukset kuitenkin voivat vaikuttaa eri tavoin, minkä huomaan sisaruksistani. Perheessäkään lasten roolit eivät ole identtisiä keskenään.

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat riitelivät paljon. Riidat olivat myös fyysisiä yrityksiä käydä käsiksi (isä onnistui ne estämään). Äiti käyttäytyi myös lapsia kohtaan väkivaltaisesti, huusi ja heitteli tavaroita, haukkui. Isä oli etäinen, arvosteleva ja sarkastinen kaikkia perheenjäseniä kohtaan. Käytti minua

lapsuuden ja nuoruuden henkilökohtaisena uskottunaan, jolle mm. mollasi äitiä toistuvasti. Isä jätti lapset väkivaltaiselle äidille eron yhteydessä. Eron jälkeenkin vanhemmat olivat hyvin riitaisia. Lapset saivat aika vähän huomiota. Esimerkiksi minun toistuviin paniikkikohtauksiini ei kiinnitetty mitään huomiota.

Mulla oli sama tuossa että isä piti mua eräänlaisena uskottuna, puhui paskaa äitistä ja sellaisia asioita mitä lapsen ei olisi tarvinnut kuulla. Siinä sitten yritti ymmärtää ja toisaalta oli niin paha mieli äitin puolesta mutta isän luottamusta ei voinut pettää.

Vierailija kirjoitti:

Millaisia olette luonteeltanne nyt aikuisina, jotka jouduitte kuuntelemaan vanhempien riitelyä useasti lapsuudessanne? Kuinka täsmäävät nämä teihin:

- huono itseluottamus

- kiltti

- överiempaattinen

- erityisherkkä

- sosiaalisten tilanteiden pelko

- masennus herkkä

- yleinen ahdistushäiriö

Kyllähän nuo aika pitkälti täsmäävät, tosin mikään ei ole niin pahaa että olisin vielä lääkärin paikeille ja diagnooseihin asti päätynyt. Tuohon listaan voisi lisätä myös sen, että tunnen nyt aikuisenakin välillä syyllisyyttä toisten ihmisten riidoista, vaikken edes liittyisi riitaan millään lailla saati aina edes tuntisi koko ihmisiä.

Meillä ei ollut perheväkivaltaa, mutta oikeastaan suurimman osan elämästäni vanhempieni välit ovat olleet hankalat. Toinen vetäytyy enemmänkin passiivisaggressiivisesti, kun toinen taas on verbaalisesti hyökkäävä ja tunteellinen. Ja ei ole tainnut mennä päivääkään, että jotain riitaa ei olisi ollut. Tää verbaalisempi vanhempi myös on sitten kun vähän tulin vanhemmaksi, purkanut minulle katkeruuttaan ja pahaa mieltään elämäänsä ja avioliittoaan kohtaan. Hänellä on varmaan ollut jonkinasteinen masennuskin jo jonkun tovin, mutta eihän nää nyt lääkäriin mee.

Kaikki täsmää ja lapsuudessani vanhemmat (äiti ja isäpuoli) riiteli jatkuvasti mm. Kasvatukseen liittyen (minkälaiset tavat ja säännöt kuuluu kristittyjen elämään, mitä lapset saa tehdä kun "perhe on kristitty", eli siis kun vanhemmat on jne). Veikkaan, että moni noista oireista, jotka ilmeni jo ylä-asteikäisenä ja on jatkunut aikuisuuteen asti, liittyy siihen aivopesuun minkä lapsuudessa saa uskonnosta. Kun lapsuudessa kannustetaan uskomaan mitä ihmeellisimpiin juttuihin, henkiin (esim pyhähenki, saatana jne) yms, kun joutuu olemaan koulussa "se uskovainen" ja koko lapsuus puhutaan maailmanlopusta ja jeesuksen tulosta, ja siitä, että uskovaisena joutuu tässä elämässä kärsimään. Ei kuulosta kauheen normaalilta lapsuudelta? Ja sitten, kun yhtäkkiä tuo kupla puhkeaa isompana. Se ristiriita ja ahdistus lisääntyy, kun ei tiedä enää mikä on totta ja mikä ei.

Lista täsmää hyvin. Ahdistushäiriöstä ei ole mitään diagnoosia, mutta ahdistunut olen silti. Imen ihmisten negatiivisia tunteita, eleitä ja sanoja itseeni vaikka yritän pitäytyä ulkopuolella ja tiedostan että muiden ihmisten tunteet ja teot eivät liity suoranaisesti minuun. Säpsähtelen helposti kun joku puhuu kovaan ääneen tai kiihtyneesti, menen ihan jännittyneeseen tilaan kun odotan jotain riitaa alkavaksi. En sinänsä pelkää riitoja tai vaikeita tilanteita, itse pystyn setvimään kaikki puhumalla turhia kiihtymättä.

Vanhemmat riitelivät usein, tai isä riiteli ja paiskoi tavaroita kun suuttui äidille ilman syytä. Äiti oli pääosin hiljaa ja sieti kaiken. Joskus harvoin itki. Muistan aina kuunnelleeni isän riehumista omassa huoneessani sydän pamppaillen. Vanhemmat eivät koskaan setvineet riitojaan, kaikki aina vaan unohdettiin puhumatta. Varsinkin isä aina esitti ettei mitään koskaan olisi tapahtunutkaan, vaati kaikkia unohtamaan kaikki ongelmat heti vaikka olisi ollut paha mieli, koska "ei vanhoja kannata muistella". Näin aikuisenakin isän äänenpainot ja sanat tuovat usein inhottavan olon, välillä vaikeaa suhtautua häneen neutraalisti.

Tuntuupa muuten helpottavalta pukea tämä kaikki sanoiksi, ehkä pitäisi aloittaa kirjoitusharrastus mielen keventämiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki täsmää ja lapsuudessani vanhemmat (äiti ja isäpuoli) riiteli jatkuvasti mm. Kasvatukseen liittyen (minkälaiset tavat ja säännöt kuuluu kristittyjen elämään, mitä lapset saa tehdä kun "perhe on kristitty", eli siis kun vanhemmat on jne). Veikkaan, että moni noista oireista, jotka ilmeni jo ylä-asteikäisenä ja on jatkunut aikuisuuteen asti, liittyy siihen aivopesuun minkä lapsuudessa saa uskonnosta. Kun lapsuudessa kannustetaan uskomaan mitä ihmeellisimpiin juttuihin, henkiin (esim pyhähenki, saatana jne) yms, kun joutuu olemaan koulussa "se uskovainen" ja koko lapsuus puhutaan maailmanlopusta ja jeesuksen tulosta, ja siitä, että uskovaisena joutuu tässä elämässä kärsimään. Ei kuulosta kauheen normaalilta lapsuudelta? Ja sitten, kun yhtäkkiä tuo kupla puhkeaa isompana. Se ristiriita ja ahdistus lisääntyy, kun ei tiedä enää mikä on totta ja mikä ei.

Niin ja tohon vielä lisäys, että kotona riideltiin myös uskonnollisista asioista muutenkin, esimerkiksi siitä kun toinen ei ollut ihan kaikessa samoilla linjoilla toisen kanssa. Toinen oli liian kirjafiksu ja toinen uppoutunut siihen henkipuoleen.

Kaikki aloituksen kohdat kuulostavat tutulta, onneksi ahdistuneisuus ei ole niin kovin pahaa. Huonon itsetunnon syy on myös siinä, että minua vertailtiin aina samanikäiseen sukulaistyttöön, joka oli joka suhteessa minua parempi. Pahinta on ollut se, että äiti on aina kaatanut lastensa niskaan kaikki parisuhdeongelmat, muistan jo alle kouluikäisenä kuulleeni niistä. Kyllä nyt jokaisen täysjärkisen pitäisi tajuta, että toista vanhempaa ei haukuta lapsille.

Surkuhupaisaa. Ja sitten vanhemmat vetoavat lasten "hyvinvointiin" etteivät voi erota!

Kyllä monissa perheissä riidellään ja kausittain useinkin. Näistä viesteistä näkyy kuitenkin se, että myös lapsiin on kohdistettu samaa haukkumista tai vedetty jollakin tavalla mukaan riitoihin. Silloin ei voi oikein tehdä johtipäätöksiä siitä, miten vanhempien riidat on vaikuttaneet myöhempään hyvinvointiin, koska lasta itseään on kohdeltu siinä väärin. On paljon lapsia, jotka ovat eläneet vuosikausia perheissä, jossa on riidelty paljon, joilla ei kuitenkaan ole tullut siitä mitään mielenterveysongelmia. Näin esimerkiksi useimmat ihmiset, jotka ovat eroperheistä.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki täsmää ja lapsuudessani vanhemmat (äiti ja isäpuoli) riiteli jatkuvasti mm. Kasvatukseen liittyen (minkälaiset tavat ja säännöt kuuluu kristittyjen elämään, mitä lapset saa tehdä kun "perhe on kristitty", eli siis kun vanhemmat on jne). Veikkaan, että moni noista oireista, jotka ilmeni jo ylä-asteikäisenä ja on jatkunut aikuisuuteen asti, liittyy siihen aivopesuun minkä lapsuudessa saa uskonnosta. Kun lapsuudessa kannustetaan uskomaan mitä ihmeellisimpiin juttuihin, henkiin (esim pyhähenki, saatana jne) yms, kun joutuu olemaan koulussa "se uskovainen" ja koko lapsuus puhutaan maailmanlopusta ja jeesuksen tulosta, ja siitä, että uskovaisena joutuu tässä elämässä kärsimään. Ei kuulosta kauheen normaalilta lapsuudelta? Ja sitten, kun yhtäkkiä tuo kupla puhkeaa isompana. Se ristiriita ja ahdistus lisääntyy, kun ei tiedä enää mikä on totta ja mikä ei.

En minä sanoisi että uskonnollinen perhetausta ja kasvatus yksistään sotkevat lapsen kehityksen ja päänupin, sillä tunnen ihmisiä joista on tullut kyllä ihan pärjääviä, tasapainoisia ja onnellisia aikuisia. Mutta ehkä se avaintekijä ovatkin sitten juuri lasten vanhemmat ja se, mikä on heidän oma henkinen hyvinvoitinsa, parishdedynamiikkansa ja mikä on heidän kykynsä toimia kasvattajana. Ja sitten se, miten hyvin he osaavat sitten huomioida ja selittää hengelliset asiat lapsilleen.

Jos nämä ovat pielessä, niin ei sitten kyllä tarvitse ihmetellä sitäkään, jos lapsella jotain ongelmia on elämässään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat riitelivät paljon. Riidat olivat myös fyysisiä yrityksiä käydä käsiksi (isä onnistui ne estämään). Äiti käyttäytyi myös lapsia kohtaan väkivaltaisesti, huusi ja heitteli tavaroita, haukkui. Isä oli etäinen, arvosteleva ja sarkastinen kaikkia perheenjäseniä kohtaan. Käytti minua

lapsuuden ja nuoruuden henkilökohtaisena uskottunaan, jolle mm. mollasi äitiä toistuvasti. Isä jätti lapset väkivaltaiselle äidille eron yhteydessä. Eron jälkeenkin vanhemmat olivat hyvin riitaisia. Lapset saivat aika vähän huomiota. Esimerkiksi minun toistuviin paniikkikohtauksiini ei kiinnitetty mitään huomiota.

Mulla oli sama tuossa että isä piti mua eräänlaisena uskottuna, puhui paskaa äitistä ja sellaisia asioita mitä lapsen ei olisi tarvinnut kuulla. Siinä sitten yritti ymmärtää ja toisaalta oli niin paha mieli äitin puolesta mutta isän luottamusta ei voinut pettää.

Vähän off topic, mutta mitä ovat ne asiat, ”joita lapsen ei olisi tarvinnut kuulla”?

Vierailija kirjoitti:

Kyllä monissa perheissä riidellään ja kausittain useinkin. Näistä viesteistä näkyy kuitenkin se, että myös lapsiin on kohdistettu samaa haukkumista tai vedetty jollakin tavalla mukaan riitoihin. Silloin ei voi oikein tehdä johtipäätöksiä siitä, miten vanhempien riidat on vaikuttaneet myöhempään hyvinvointiin, koska lasta itseään on kohdeltu siinä väärin. On paljon lapsia, jotka ovat eläneet vuosikausia perheissä, jossa on riidelty paljon, joilla ei kuitenkaan ole tullut siitä mitään mielenterveysongelmia. Näin esimerkiksi useimmat ihmiset, jotka ovat eroperheistä.

Ei se riitely sinänsä olekaan ongelma, eikä sitä minun mielestäni pidä vältelläkään koska se nyt on väistämätön osa ihmisten yhteiseloa.

Mutta se on ongelma, jos vanhemmat eivät osaa riidellä ns. oikein, se on jatkuvaa ja lapsi tulee vedetyksi siihen mukaan ja pahimmillaan tuntee joutuvansa valitsemaan puolensa. Ja sekin on huono juttu, jos ns. riitojen jälkihoitoa ei ole, eli niitä riitoja ei ikinä sovita eikä lapsi näe sitä, eikä näe sitäkään että vanhemmat osoittaisivat joskus jotain lämpimiä tunteita toisiaan kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat riitelivät paljon. Riidat olivat myös fyysisiä yrityksiä käydä käsiksi (isä onnistui ne estämään). Äiti käyttäytyi myös lapsia kohtaan väkivaltaisesti, huusi ja heitteli tavaroita, haukkui. Isä oli etäinen, arvosteleva ja sarkastinen kaikkia perheenjäseniä kohtaan. Käytti minua

lapsuuden ja nuoruuden henkilökohtaisena uskottunaan, jolle mm. mollasi äitiä toistuvasti. Isä jätti lapset väkivaltaiselle äidille eron yhteydessä. Eron jälkeenkin vanhemmat olivat hyvin riitaisia. Lapset saivat aika vähän huomiota. Esimerkiksi minun toistuviin paniikkikohtauksiini ei kiinnitetty mitään huomiota.

Mulla oli sama tuossa että isä piti mua eräänlaisena uskottuna, puhui paskaa äitistä ja sellaisia asioita mitä lapsen ei olisi tarvinnut kuulla. Siinä sitten yritti ymmärtää ja toisaalta oli niin paha mieli äitin puolesta mutta isän luottamusta ei voinut pettää.

Vähän off topic, mutta mitä ovat ne asiat, ”joita lapsen ei olisi tarvinnut kuulla”?

No minä ainakaan en olisi halunnut kuulla lapsena että mitkä kaikki asiat minun toisessa vanhemmassani ja vanhempieni parisuhteessa olivat pielessä ja pettymyksiä. Siis sellainen likapyykki ja avautuminen, jota yleensä läpikäydään jonkun aikuisen ystävän kanssa. Miksi se pitää kaataa lapsen niskaan?

En nyt tiedä, tarvitseeko kaikkia asioita salatakaan lapselta, mutta voisi ne esittää sillain lapsentasoisesti ja neutraalisti, eikä käyttää omaa lastaan likasankonaan, kuuntelevana korvanaan ja terapeuttinaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat riitelivät paljon. Riidat olivat myös fyysisiä yrityksiä käydä käsiksi (isä onnistui ne estämään). Äiti käyttäytyi myös lapsia kohtaan väkivaltaisesti, huusi ja heitteli tavaroita, haukkui. Isä oli etäinen, arvosteleva ja sarkastinen kaikkia perheenjäseniä kohtaan. Käytti minua

lapsuuden ja nuoruuden henkilökohtaisena uskottunaan, jolle mm. mollasi äitiä toistuvasti. Isä jätti lapset väkivaltaiselle äidille eron yhteydessä. Eron jälkeenkin vanhemmat olivat hyvin riitaisia. Lapset saivat aika vähän huomiota. Esimerkiksi minun toistuviin paniikkikohtauksiini ei kiinnitetty mitään huomiota.

Mulla oli sama tuossa että isä piti mua eräänlaisena uskottuna, puhui paskaa äitistä ja sellaisia asioita mitä lapsen ei olisi tarvinnut kuulla. Siinä sitten yritti ymmärtää ja toisaalta oli niin paha mieli äitin puolesta mutta isän luottamusta ei voinut pettää.

Vähän off topic, mutta mitä ovat ne asiat, ”joita lapsen ei olisi tarvinnut kuulla”?[/

No siis isä mollasi mulle äitiä tyyliin että; se on tunnevammainen ja mielisairas,sillä on ollut niin järkyttävä lapsuus ym. Joskus jopa huoritteli kautta rantain.. ei tuollaiset musta lapselle kuulu.

Aloittaja lisää vielä noille riitelevien vanhempien puolustajille, että ei kannata uskoa aina siihen miltä asia näyttää ulkopuolelle eli kavereille, sukulaisille, ym. Koska minä olen ainakin esittänyt olevani ns normaali, ei kukaan ulkopuolinen tiedä ongelmistani enkä haluakaan niitä mainostaa. Eihän kukaan jaksa kuunnella negatiivisista asioista. Se kuluttaakin voimia kun pitää niin tsempata ihmisten ilmoilla ettei ongelmat näy ulkopuolelle.