Kokemuksia Pohjolakodista

Viime aikoina Muhoksen Pohjolakoti on ollut paljon uutisissa ja sen jälkeen mun elämä on ollu pelkkää alamäkeä. Olin itse sijoitettuna sinne alle vuoden kun olin alaikäinen.
Olen nyt jo lähemmäs 20 ja en ole vieläkään päässyt yli näistä traumoista mitä kyseinen paikka toiminnallaan aiheutti minulle. Törkeä vapaudenriisto, fyysinen ja psyykkinen pahoinpitely (fyysistä onneksi vain yhdessä tilanteessa, joka ei ollu siis kiinnipito vaan täysin laiton teko), kaltoinkohtelu, nöyryyttäminen, uhkailu...
En osaa toimia sosiaalisissa tilanteissa täysillä, mua ahdistaa olla minä ja koen äärimmäistä epämukavuutta olla tässä kehossa.
Inhoan itseäni ja joka ikistä mun piirrettä. Mä pelkään ihmisiä ja en luota niihin.
Mua ahdistaa ja masentaa olla elossa ja oon joutunut aloittamaan antidepressanttien ja rauhoittavien (iltaisin) syömisen.
Mun keho on täynnä viiltoarpia, mutta onneksi suurin osa on ”vain” pinnallisia.

Sain viime viikolla paniikkikohtauksen asiasta, joka muistutti hyvin vahvasti kyseiseen paikkaan liittyvästä asiasta, joka ahdisti mua erityisen paljon.
Luulin että joku tulee hakemaan mua jonnekkin samanlaiseen paikkaan ja yritin pidätellä junassa itkua samalla kun tuntui etten saanut henkeä.
Kun mun frendi tuli hakemaan mut ja vei rannalle istuskelemaan, mä rupesin itkemään yhtä rajusti kuin kolmevuotias ja kerroin kyseisestä paikasta.
Se kohtaus oli yksi pelottavimmista asioista mitä oon ikinä kokenut.

Viimeisen viikon oon ollu psyykkisesti tosi itsetuhoinen ja toivonut koko ajan kuolemaa.
Onnistuin olemaan 4 kk viiltelemättä mutta tänään retkahdin ja tein pinnallisia naarmuja.
Sen jälkeen kun pääsin sieltä, itsetuntoni oli/on hyvin hauras ja se houkuttelee välillä mun lähelle inhottavia ihmisiä. Oon joutunut raiskatuksi ja pahoinpidellyksi useamman kerran enkä ole uskaltanut puolustautua. Pohjolakodissa mua alistettiin niin paljon, että kehon ”halvaantumisesta” on tullut automaattinen reaktio.
En välttämättä uskalla lähteä pakoon jos tilanne on uhkaava, sillä pelkään agressiivisen henkilön satuttavan mua lisää.

Mä koen tosi isoa häpeää siitä että oon asunut siellä ja koen että ihmiset leimaa mut.
Ensimmäinen asia mitä siitä paikasta kuulin oli se, että siellä on murhattu ihminen..

Mulla ei ole rikosrekisteriä. En käyttänyt alaikäisenä päihteitä (join alle 18-vuotiaana kahdella käyttökerralla yhteensä 4 annosta), tehnyt rikoksia, ollut väkivaltainen tai tehnyt mitään painavan tuomittavaa. Mutta musta tuntuu että oon valtaosalle ihmisistä silti rikollinen ja paha.

Minulla on muutama frendi nykyään. Jotkut ”jättivät” mut sen jälkeen kun jouduin Pohjolakotiin. En uskalla hankkia uusia kavereita koska pelkään heidän tuomitsevan minut ja hylkäävän heti jos he saavat tietää että olen asunut Muhoksella.
Mua pidetään outona koska oon hiljainen ja syrjäänvetäytyvä. Mutta oikeasti oon vaan surullinen.

Useimmat sanoo että ulkoisesti näytän siltä että homma on hanskassa. Mulla ei oo taloudellisia ongelmia, lemmikki voi hyvin, ulkoinen habitus on siisti väsymystä lukuunottamatta. Mutta silti oon lopussa.
Musta tuntuu että on liian myöhäistä korjata mua.

Haluaisin tulevaisuudessa psykiatriksi/sairaanhoitajaksi/sijaisperheeksi mutta itsemotivointi on äärimmäisen vaikeaa, koska en halua elää. (Opiskelen kyllä tällä hetkellä.)
Haluaisin oman lapsen, mutta en uskalla hankkiutua raskaaksi jos mun psyyke on näin järkyttävässä kunnossa. Rehellisesti sanottuna mun kissa on ainoa syy miksen ole jo yrittänyt itsemurhaa.
Mä en vaan jaksa.

Sanokaa etten oo yksin, jooko?