Olen tehnyt ihan helvetisti hommia että olisi perheellä kunnon koti missä olisi hyvä asua. Mutta ei mikään ei ole riittänyt

Meillä laina puoliksi ja molemmat maksoivat oman osuutensa. Kukaan ei maksanut minua onnelliseksi, kuulostaa lähinnä vastenmieliseltä kuviolta... isin pikku pissis prinsessat kannattaa kiertää kaukaa, kaikki naiset eivät sellaisia ole.

Vierailija kirjoitti:

Sano sille naiselle että rakastat. Näytä se arjessa. Huomio, kysy kuulumisia, hiero hartioita, osta joskus vaikka laku kaupasta ja sano että rakas, halusin ostaa tämän juuri sinulle.

Nainen ymmärtää tämmöisen konkreettisen rakkauden osoittamisen paremmin.

Tarjoudu hoitamaan lasten ilta puuhat. Tee ruoka valmiiksi. Joskus tarjoile se naisellesi kauniisti.

Puhu nätisti.

Halaa.

Sano hyvää yötä ja Huomenta.

Siis sen, joka elättää, pitäisi vielä mielistellä laiskaa akkaansa. Juokse nyt järveen. T. Akka, joka huolehtii itse itsestään ja osaltaan perheestään.

Mikä olisi ollut vaihtoehto? Vuokralla asuminen kaksiossa? Naisia aina syytetään siitä että perhe tekee järkevimmän ratkaisun eli hankkii uuden omakotiltalon. Järjestään kaikki jotka muuta yrittää on tyytymättämiä. Itseni mukaan lukien. Ostettiin se remontoitava helmi ja on asuttu siitä asti rempan keskellä koska kumpikaan ei jaksa. Uuden talon hinnan tähän saisi halutessaan menemään plus työ ja vitutus. Koko ikänsä terveysongelmien takia vuokralla asunut lapseton pari on katkera tilanteesta. Ovat kerryttäneet vuokranantajan omaisuutta 15 vuotta. Pienemmässä omistusasunnossa asuvalla parilla ei ole vielä koskaan ollut ovea "makuuhuoneessaan" kun huoneet on annettu lapsille. Eikä omaa rauhaa koska rivari. Uusi normaali omakotitalo on järkevintä mitä voi tehdä. Mutta ruvetkaa vaan miehet marttyyreiksi. Tai opetelkaa sanomaan ei.

Rahaa saa tuntemattomalta ihmiseltä Kelastakin, miksi sitä pitäisi arvostaa enemmän kun sen saa tuntemattomalta ihmiseltä joka käy nukkumassa asunnossa?

Kuinka moni ihminen tosissaan hautajaisissa rakkaudella muistelee, että mahtava ihminen; ei sitä paljoa kotona näkynyt, mutta siltä sai aina rahaa, sen sijaan että sanotaan ettei meillä nyt ihan kaikkeen rahaa ollut, mutta oltiin toisillemme läsnä jokapäiväisessä elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Ei riitä mikään, vaimo aina mollaamassa jos ei ole jotain tehty ja huomannu saman äidissäni, tappaa isän työllä ja joka ei tuota mitään. Aina valittaa vaikka ukko seiskakymppisenä heinäkuun helteessä pilkkoo halkoja henkihieverissä.

Et sitten auta ukkoo?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oliko se kunnon koti myös naisen unelma, vai joku sinun pakkomielle, jossa roikuit kaiken muun unohtaen? 

Ei. Se oli naisen unelma minkä minä halusin hänelle rakkaudesta tehdä mahdolliseksi.

Eikö hän ollut tyytyväinen siihen kotiin, joka itse suunnitteli ja sinä rakensit? Silloinhan naisen pitäisi olla pettynyt omaan suunnitelmaansa, eikä sinuun.

-eri

Tuttu tilanne. Omakotitalo ja kaikki toteutettu kuten nainen on halunnut, eli päin helvettiä ja kaikki pitäisi muuttaa. Ei vittu vaan jaksa!

Kannattaa ehkä istahtaa alas ja keskustella asioista, odotuksista mitä teillä on suhteellenne ja elämälle yleensä. Molempien pitäisi saada kokea että heillä on vaikutusvaltaa tulevaisuudensuunnitelmiin ja niiden toteutukseen. Pyrkikää tasapainoon siinä että annatte ja saatte, ja eritelkää todelliset tarpeenne ja arvonne. Niitä pitää aina välillä päivittää elämäntilanteiden ja muuttuneiden arvojenkin mukaan.

Onko listat vielä laittamatta?

Minäpä arvostaisin tuota! Olen tässä reilun kaksi vuotta ketäneen parisuhteen aikana herännyt siihen, että mulla on miesvauva. Se pelaa vaan tietokoneella, syö karkkia, ei pese hampaitaan, sanoo joka asiaan mulle "joo, joo", kun pyydän tekemään edes jotain. Välttelee töitä kaikin keinoin: minä teen hakemukset, mies pilaa haastattelut. :(

Juttu on siinä, että mulla on kaksi lasta, enkä usko juurikaan löytäväni ketään muuta. Ainoa hyvä puoli suhteessa on seksi.

Tulin tarinoimaan apn ketjuun, mutta siis edelleen; arvostaisin apn työtä!

Olet lapatossu. . Millainen pirttihirmu sinulla oikein on?

Kummipojan eukko on samanlainen. Mies käy töissä, hoitaa lapset ja on kohta 7 vuotta rampannut taloa rouvan mieleiseksi. Mies on 35-vuotias - ei omaa aikaa. Kaikki tehdään muijan ehdoilla.

Muilla 500 e laukkuja yms. Rva on opiskellut kohta 17 vuotta ... monta tutkintoa. Mutta ihan sama.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vetelet hutsua nyt aluksi korville. Heti sen jälkeen pistät sen kontilleen ja paukutat sitä takaa päin niin voimalla, kuin vaan pystyt (voi vähän rimpuilla vastaan reilusti tukasta vetäminen auttaa). Vehkeet kuivaat sen alushousuihin ja lähdet päiväksi baariin. Ovella huikkaat, että illalla sitten ruoka valmiiksi klo 19 mennessä ja syytä tehdä hyvää ruokaa eikä sitä samaa moskaa, mitä tekee yleensä. Kyllä ne oppii mutta ei ilman tiukkaa kuria ja kaapin paikan näyttämistä.

Teepä tosiaan näin. Kun palaat kotiin on lukot vaihdettu. Win-win. Ensi viikolla Pekka on muuttanut taloisi ja itse istut yksiössäsi. Näinhän sinulle kävi eikö niin? Muista joskus viedä pizzalaatikot roskiin.

Ei lukkojen vaihto auta. Pyöräyttää vaan moottorisahalla lukon ympäri ja hups, ovi on auki. Sitten hutsua uudestaan korville ja puukkoa Pekan kylkiluiden väliin. Problem solved. Että älä ä m m ä hypi silmille tai alkaa rystyripa roikaamaan :))

Kiitos, tämä oli todella hyvä. Laitamme turvakodin Tuulan kanssa näitä täällä talteen. Nyt mietitään enää saatko tavata lapsiasi enää edes valvotuissa olosuhteissa. Anna tulla, älä yhtään ujostele!

Näin ton homman nähneenä ihmettelen että mitä ihmettä siinä hommassa näki ja tarvitsi. Nyt ku nauttii aamukahvii Bowiee kuunnellen ihan omassa rauhassa omassa mökissä nii ei prkl oo ikävä ketään nillittämään et mitä taas pitäis tänään tehdä. Oih, melkein pakahdun ku on niin hyvä fiilis. Toki jos sitä yksin oloo pelkää ni sit vaan pitää sietää eikä kitistä. Mee töihin ja tee hommat niin että nainen on tyytyväinen, tai sit voisit olla mies, tai edes elää itelles. Ihme tossu. Tsemppii, muista vasara ku meet.

Intohimoa.

En tiedä oletko mieheni, en usko, mutta vastaan silti kuin miehelleni haluaisin sanoa:

Minulle riittäisi, että olisit kotona joskus meidän kanssamme. Se, että teet pakkomielteisesti töitä etkä ole ikinä sen vuoksi kotona, että ”perheelle pitää hankkia kaikki”, tuhoaa meidät. Mitä se kaikki edes on? Mitä sinä tavoittelet? Rakastan ja arvostan sinua valtavasti, mutta mielestäni meillä oli jo se ”kaikki”, mitä nyt olet etsimässä. Meillä on kaunis koti, joskin vuokralla mutta omistusasunnon aika ei ole vielä. Meillä on ruokaa kaapissa, ja lapsilla ehjät ja puhtaat vaatteet päällä. Me olemme terveitä.

Lapset ikävöivät isiä, ja minulla on ikävä kumppania. Tunnen oloni valtavan yksinäiseksi, enkä tiedä mitä olen tehnyt väärin että olet saanut sellaisen kuvan ettei mikään riittäisi. Hidastaisit tahtia, tulisit kotiin normaaliin aikaan, istuisit olohuoneeseen ja olisit vain. Viettäisit aikaa kanssamme perheenä. Muistaisit, että lapset ovat vain kerran pieniä ja niin kovin lyhyen aikaa.

Ei kannata lähteä tuollaisiin juttuihin, jotka eivät ole myös omia unelmia. Niistä unelmista pitää keskustella ja sopia, että löytää sellaisen joka sopii molemmille. 

Meillä on ollut niin päin, että omakotitalosta emme ole koskaan haaveilleet, mutta mies on haaveillut isommasta asunnosta kuin minä. Hän on kuitenkin hyväksynyt sen, että minulle yli 100 neliön asunto olisi kauhistus. Kompromissina meillä on 97,5 neliön kämppä, miehelle kävisi isompi ja minulle pienempi. Mutta molemmille tämä on sen kokoinen, ettei ahdista henkisellä tasolla. Ja nyt kun ollaan tässä kahdestaan (lapsi muuttanut pois) niin mahdutaan ruhtinaallisesti, mutta kuitenkaan ylimääräistä tilaa ei ole niin paljon että pitäisi harkita muuttoa pienempään. Ei ole kaikki rahat menneet seiniin, on voitu laittaa sijoituksiinkin.

Vähän kaikesta on sovittu yhdessä niin, ettei kumpikaan jyrää omaa tahtoaan läpi eikä kumpikaan tee sellaisia ratkaisuja joiden kanssa toinen ei voi elää. No mies tosin hankki television selkäni takana vaikka tiesi, että vastustan, mutta ei sentään laittanut sitä olohuoneeseen, koska tiesi että siitä olisi tullut jo sota. 

Arvostan todella paljon sitä, että mies on tehnyt töitä perheensä elintason eteen. Ja olen kiitellyt häntä siitä monesti. Kaikkein mukavinta kuitenkin on viettää miehen aikaa kahdestaan mökillä, ei tässä enää kaivata mitään kalliita ohjelmanumeroita, vaan yhdessäolo riittää. Eilen käytiin veneilemässä ja saaressa tuntui mukavalta, kun mies halusi kävellä käsi kädessä <3

Ei materia lopulta tee ketään onnelliseksi. Jos on haksahtanut tuollaiseen vaimoon jolle mikään ei riitä, niin se on vakavan keskustelun paikka. Se että haluaa koko ajan enemmän, kumpuaa jostain sisäisestä tyhjyydestä. Vaikka on ihmimillistä ajatella, että vähän hienompi auto tai vähän hienompi vene olisi kiva, niin kyllä perusonnellinen ihminen ymmärtää ettei se auton tai veneen päivittäminen hieman kalliimpaan mitään muuta. Jos ihminen ei ole elämäänsä tyytyväinen, niin kyllä se kumpuaa jostain syvemmältä.

Omassa miehessäni arvostan ehkä kaikkein eniten sitä, että hän on pysynyt rinnallani. En ole ollut mitenkään esimerkillinen vaimo monessakaan suhteessa. Mutta yhdessä on pysytty, lapsi saatu hoidettua ja kasvatettua ja edelleen viihdymme toistemme seurassa. Nyt on mukavaa nauttia kahdenkeskisestä ajasta ja miettiä yhdessä, minkälaista elämää haluamme viettää tässä ennen eläkepäiviä ja sitten kun eläkepäivät koittavat.

Surkeita valintoja ihmiset tekevät elämässään, muuta en osaa sanoa. Jos omakotitalo ja keskiluokkainen asumisunelma kaikkine siihen liittyvine lieveilmiöineen ei ole se, mitä oikeasti haluaa, turha edes lähteä sitä tavoittelemaan.

Vastuu sellaisten asioiden tekemisestä, mikä ei tee aidosti onnelliseksi, on silti viime kädessä yksilön itsensä. Ei kannata ryhtyä parisuhteeseen ihmisen kanssa, jonka toiveet, arvot ja tavoitteet poikkeavat liikaa omista. Myöskään mitään erityistä kiitollisuutta on turha odottaa - eivät työelämässä uhrautujatkaan yleensä saa kruunua otsaansa kirkastamaan, ja sama taitaa päteä ihmissuhteisiin. 

Me olemme keski-ikäinen, lapseton akateeminen ja keskivertoa paremmin tienaava pariskunta. Olemme asuneet viimeiset kymmenen vuotta vuokralla, koska yksinkertaisesti arvostamme helppoa, mukavaa ja huoletonta keskusta-asumista enemmän kuin esim. omaisuuden kartuttamista. Yhtään ei kaduta, kokeilimme omistusasumista hetken eikä ollut meitä varten. Mielummin asumme hyvälaatuisessa vuokra-asunnossa aivan kaupungin keskustassa ja palveluiden ytimessä. Ajattelemme asian niin, että olemme ostaneet "haaskatuilla" vuokrarahoilla juuri sen kaltaista elämää ja onnellisuutta, mistä molemmat nautimme. 

Vierailija kirjoitti:

Ei riitä mikään, vaimo aina mollaamassa jos ei ole jotain tehty ja huomannu saman äidissäni, tappaa isän työllä ja joka ei tuota mitään. Aina valittaa vaikka ukko seiskakymppisenä heinäkuun helteessä pilkkoo halkoja henkihieverissä.

Sä et ehkä vanhempien alämää pysty muuttamaan? Tai voitko sanoa siinä kahvipöydässä että ’ei mitään halkoja kun me lähdetään nyt iskän kanssa kalaan’? Nuo 7kymppiset on usein elänyt elämän jossa lopputulos on se, että ’hyvä ihminen’ on se joka aina tekee jotain hyödyllistä. Isäsi voisi ohan yhtä lailla hakata niitä halkoja jävailkei vaimo käskisikään. Toisaalta, ehkä vaimo käskee, koska kaikki kotityöt ’kuuluu’ hänelle, ja niitä riittää helteestä huolimatta (marjat, matot, ikkunoiden pesut, kalsareihin silitykset jne) - kosla hänkään ei osaa antaa ukon katsoa pölyisessä tuvassa silittämättömissä kalsareissa tvtä.

Mutta miksi sinä hyväksyisit omaan perheeseesi saman mallin? Aivan turha syyttää eukkoa - itsepähän hänet olet kotiisi raahannut.

Meillä on okt ja mökki, molempien yhdessä kustantamia ja ylläpitämiä, ja samalla lailla minä hakkaan halkoja ja tyhjennän rännejä kuin mies tekee ruokaa ja hoitaa lapsia - ja samalla lailla me molemmat vietämme omaa vapaa-aikaan omien ystävien ja harrastusten parissa - ja näin tuntuu olevan tuttavapiirissämme ’maan tapa’ joten yhtä naisen-mallia on turha yleistää - olet vain valinnut vähän epäjärkevästi. Älä silti YLEISTÄ vaan avaa silmät!

Vierailija kirjoitti:

Rahaa saa tuntemattomalta ihmiseltä Kelastakin, miksi sitä pitäisi arvostaa enemmän kun sen saa tuntemattomalta ihmiseltä joka käy nukkumassa asunnossa?

Kuinka moni ihminen tosissaan hautajaisissa rakkaudella muistelee, että mahtava ihminen; ei sitä paljoa kotona näkynyt, mutta siltä sai aina rahaa, sen sijaan että sanotaan ettei meillä nyt ihan kaikkeen rahaa ollut, mutta oltiin toisillemme läsnä jokapäiväisessä elämässä.

Rahaa saa myös menemällä töihin... se vaimokin. Sen sijaan mies tekee pitkää päivää töissä ja vielä mahdolliset rakentamiset siihen päälle. Meillä molemmat töissä, molemmilla lainat asuntoon ja talo rakennutettiin avaimet käteen sopimuksella. Talon ratkaisut ja sisustus suunniteltiin yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä oletko mieheni, en usko, mutta vastaan silti kuin miehelleni haluaisin sanoa:

Minulle riittäisi, että olisit kotona joskus meidän kanssamme. Se, että teet pakkomielteisesti töitä etkä ole ikinä sen vuoksi kotona, että ”perheelle pitää hankkia kaikki”, tuhoaa meidät. Mitä se kaikki edes on? Mitä sinä tavoittelet? Rakastan ja arvostan sinua valtavasti, mutta mielestäni meillä oli jo se ”kaikki”, mitä nyt olet etsimässä. Meillä on kaunis koti, joskin vuokralla mutta omistusasunnon aika ei ole vielä. Meillä on ruokaa kaapissa, ja lapsilla ehjät ja puhtaat vaatteet päällä. Me olemme terveitä.

Lapset ikävöivät isiä, ja minulla on ikävä kumppania. Tunnen oloni valtavan yksinäiseksi, enkä tiedä mitä olen tehnyt väärin että olet saanut sellaisen kuvan ettei mikään riittäisi. Hidastaisit tahtia, tulisit kotiin normaaliin aikaan, istuisit olohuoneeseen ja olisit vain. Viettäisit aikaa kanssamme perheenä. Muistaisit, että lapset ovat vain kerran pieniä ja niin kovin lyhyen aikaa.

Oletko itse töissä?

Oletko yrittänyt puhua vaimosi kanssa asiasiasta järkevästi, syyllistämättä ja rauhallisesti? Tuoda tuntemuksesi selvästi esille? Itse ainakin arvostan sitä, jos mieheni puhuu suoraan mieltään painavista asioista. Mikään ei muutu, jos ei epäkohtiin tartuta.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä oletko mieheni, en usko, mutta vastaan silti kuin miehelleni haluaisin sanoa:

Minulle riittäisi, että olisit kotona joskus meidän kanssamme. Se, että teet pakkomielteisesti töitä etkä ole ikinä sen vuoksi kotona, että ”perheelle pitää hankkia kaikki”, tuhoaa meidät. Mitä se kaikki edes on? Mitä sinä tavoittelet? Rakastan ja arvostan sinua valtavasti, mutta mielestäni meillä oli jo se ”kaikki”, mitä nyt olet etsimässä. Meillä on kaunis koti, joskin vuokralla mutta omistusasunnon aika ei ole vielä. Meillä on ruokaa kaapissa, ja lapsilla ehjät ja puhtaat vaatteet päällä. Me olemme terveitä.

Lapset ikävöivät isiä, ja minulla on ikävä kumppania. Tunnen oloni valtavan yksinäiseksi, enkä tiedä mitä olen tehnyt väärin että olet saanut sellaisen kuvan ettei mikään riittäisi. Hidastaisit tahtia, tulisit kotiin normaaliin aikaan, istuisit olohuoneeseen ja olisit vain. Viettäisit aikaa kanssamme perheenä. Muistaisit, että lapset ovat vain kerran pieniä ja niin kovin lyhyen aikaa.

Tämä. Mieheni oli samanlainen. Aina töissä eikä koskaan tukena arjessa. Mielestään teki kaiken perheen hyväksi. Kerran sitten sanoin hänelle, että meidän pitäisi erota koska minusta tuntuu jo aivan kuin olisin yh jo valmiiksi, eikä lapsilla ole minkäänlaista suhdetta isäänsä. Tämä oli miehelleni yllätys ja järkytys. Hän vähensi työmääräänsä ja alkoi viettämään aikaansa enemmän lasten kanssa. Eletään jonkin verran vaatimattomammin, mutta onnellisempana ja lapsillakin on läheiset suhteet isäänsä.