Miksi mt-ongelmat ovat monelle ehdoton turn off?

Jos monikulttuurisuus on rikkautta, niin pitäisi olla myös mt-ongelmat, se että kaikki eivät ajattele samalla tavalla kapeasti on hienoa. Ei pelolle valtaa.

Vierailija kirjoitti:

Niin monella (lähes kaikilla) on jonkilaista masennusta, se ei haittaa. Minulla on kuitenkin läheisenä vaikea skitsofreenikko, ja tässä menee (uudessa) parisuhteessa se raja; psykoottistasoisiin en sekaannu. Bipoihin tai sktsofreenikoihin. Todellisuudentajun pitää pitää ilman neurolepteja, harhaisen kanssa on yksinkertaisesti liian raskasta.

Psykoottinen episodi voi aiheutua esimerkiksi erittäin rankasta henkisestä kuormituksesta. Rajanvetokin on vaikeaa. Toki skitsofreniadiagnoosin saaneet ovat varmaan sairastaneet useamman tällaisen

Vierailija kirjoitti:

Osa näyttää todellakin ajattelevan, että vaikka kokee omat voimavarat riittämättömiksi mt-suhteelle, niin naimisiin pitää mennä, sillä muuten se on syrjintää.

Mt-ongelmaisena pitää ainakin olla muita etuja, että edes pystyy muodostamaan parisuhteen. Ulkonäköä, rahaa, älykkyyttä, koulutusta, karismaa tai muuta vasyaavaa. T: mielenterveysongelmainen

My- ongelmilla on taipumus periytyä lapsille. Samoin kuin muilla kroonisista taudeilta. Itse kelpuutti ainoastaan geeneiltään täydellisen puolison. Semmoisen kanssa oli hyvä tehdä 5 täysipäistä jälkeläistä maailmaan.

Johan on taas älyvapaa aloitus.

Hyvät geenit omaavan ei tarvitse elämänsä aikana käyttää terveydenhuollon palveluja. Hänellähän on erinomaiset geenit.

Vierailija kirjoitti:

Jos monikulttuurisuus on rikkautta, niin pitäisi olla myös mt-ongelmat, se että kaikki eivät ajattele samalla tavalla kapeasti on hienoa. Ei pelolle valtaa.

Tuo on yhtä järkevää kuin että lisätään sairautta (kaikenlaista) terveyden kustannuksella, etteivät sairaat tunne olevansa huonompia ja kirjavuus kasvaa. Kirjavuus on tärkeämpää kuin se että ihmiset olisivat terveitä, tyytyväisiä, autonomisia aikuisia Mikä oli aiempi yhteiskunnallinen kasvatusihanne.

Kyllä hulluutta voidaan helposti tuottaa. Paljon helpompaa kuin lapsen vahvaksi, rakastamiskykyiseksi ja lujaksi kasvattaminen.

Sairastin huonosta ruokavaliosta johtuvaa vakavaa masennusta vuosia. Onneksi löysin keinon tervehtyä. Nyt olen jälleen oma itseni. En usko sairastuvani enää koskaan nyt kun jäljitin syy-seuraus suhteet.

Tuttavapiiristäni pahiten masennusta sairastaneet ovat tunnollisia, fiksuja ja johtavissa asemissa +5000€ palkoilla...

Vierailija kirjoitti:

My- ongelmilla on taipumus periytyä lapsille. Samoin kuin muilla kroonisista taudeilta. Itse kelpuutti ainoastaan geeneiltään täydellisen puolison. Semmoisen kanssa oli hyvä tehdä 5 täysipäistä jälkeläistä maailmaan.

Sinulla ei ole ainuttakaan jälkeläistä, ja hyvä niin.

Vierailija kirjoitti:

Tämä! Tästä syystä moni jättääkin mielenterveysongelmansa hoitamatta pysyäkseen terveen kirjoissa. Jälki on silloin pahaa.

Esimerkiksi työpaikalla se porukan tasapainoisimmalta vaikuttava tyyppi saattaakin olla se, joka syö kiltisti lääkkeensä ja hoitaa terveyttään.

Sitten joku mielestään terveen kirjoissa oleva kiukkuaa ja raivoaa. Kaikki näkee, että päässä viiraa pahasti. Mutta se on vain "tempperamenttia".

Vierailija kirjoitti:

Mt-ongelmaisena pitää ainakin olla muita etuja, että edes pystyy muodostamaan parisuhteen. Ulkonäköä, rahaa, älykkyyttä, koulutusta, karismaa tai muuta vasyaavaa. T: mielenterveysongelmainen

Tai sitten vaan salaa asian. Ei edes ole mitenkään harvinaista. Oma vanhempani söi aikanaan lääkkeet puolisoltaan salassa työpaikalla. Vuosikymmeniä.

Kukaan ei tiennyt, ennenkuin sairaus paheni.

Ihmiset ei ole kovin rehellisiä, jos jokin asia on oman onnen tiellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä! Tästä syystä moni jättääkin mielenterveysongelmansa hoitamatta pysyäkseen terveen kirjoissa. Jälki on silloin pahaa.

Esimerkiksi työpaikalla se porukan tasapainoisimmalta vaikuttava tyyppi saattaakin olla se, joka syö kiltisti lääkkeensä ja hoitaa terveyttään.

Sitten joku mielestään terveen kirjoissa oleva kiukkuaa ja raivoaa. Kaikki näkee, että päässä viiraa pahasti. Mutta se on vain "tempperamenttia".

Tämä. Erilaiset psyykkiset ongelmat ovat niin yleisiä, että he eivät ole mitään kummajaisia enää. Se on enemmänkin normi, että päässä viiraa.

Vierailija kirjoitti:

Ajattelisin, että kaikkein eniten kuluttavaksi tilanne muodostuu, jos on vaikeuksia mielenterveyden puolella, mutta ei suostu hakemaan apua tai ottamaan sitä vastaan, vaikka joku veisi väkisin terapeutin vastaanotolle. Samaan aikaan kuitenkin jankutetaan päivästä toiseen kuinka on niin paha olla, mutta ei voi tehdä mitään sen eteen, että tilanne helpottuisi. Sellaista en oletakaan, että kenenkään tarvitsisi jaksaa katsella. Onhan sekin jo rasittavaa, jos jollain on esim. selkä kipeä, mutta siitä ei voi vahingossakaan mennä lääkäriin. Siitä huolimatta kipua voivotellaan joka sekunti. Niin ja olen siis itsekin tarvinnut apua mielenterveyden kanssa. 

Entä tilanteet, jossa avun vastaanottamisesta seuraisi ongelmia? Esim. tokkuraisuutta tai ilkeää käytöstä lääkkeiden vuoksi, traumaa kohtelun vuoksi, pakollisia menoja eri käyntien muodossa jotka kuluttavat voimavaroja, merkintöjä jotka haittaavat työn tai vakuutuksen saantia? Maksuhäiriöitä, koska ottaa vastaan lääkkeitä, joilla niitä saa aikaan?

Itse oon huomannut, että esim skitsofrenia ei oo turn off jos on lääkitys kunnossa. En tiedä sitä miten hyvin lääkkeet toimii muihin mt ongelmiin ja kuullut vähän juttua ettei aina auttaisi.

Vierailija kirjoitti:

Itselle ei ole, eikä onneksi puolisollenikaan, joka hyväksyy minut ahdistushäiriöiden kanssa. Heti alussa tein asian selväksi, että välillä voin huonommin ja lääkkeitä syön. Ei ollut ongelma, mikä oli hyvä juttu myös siksi että puolisolla puhkesi myöhemmin masennus. Nyt on pahimman yli päästy, välillä rankkaa, mutta jos suhde muuten kunnossa niin kestää.

Tietysti pitää olla sairastuneella halua hoitaa itseään ja ottaa apua vastaan; tiedän tapauksen jossa pitkä liitto päättyi siihen, kun mies ei suostunut hankkimaan apua. Nainen yritti tukea ja pyysi hakemaan apua, mutta vuoden kuluttua oman mielenterveytensä takia erosi ja hyvä niin. Ei itseään pidä uhrata. (myöhemmin mies hankki sitä apua sitten.) Eli aika paljon vaikuttaa miten sairastunut tiedostaa tilansa ja ymmärtää ettei kumppanille voi lastata kaikkea. Terapiasuhde on eri asia kuin parisuhde.

Ja se tarjottu apu olisi siis 100% varmuudella parantanut miehen terveyttä? Ilman kohtuuttomia haittoja? Koska lääkärit jne. osaavat ja haluavat aina hoitaa niin, että elämänlaatu paranee 100% varmuudella?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun kohdalla se on ainakin itseni suojelua. Miksi ihmeessä haluaisin lisähaasteita ja rasitteita elämääni ja suhteeseeni toisen mielenterveysongelmien tai neurologisen puolen ongelmien kautta?

Tiedän kyllä sen, että esim. masennukseen voi sairastua puoliso suhteen aikana, ja se tilanne pitää sitten vain ottaa vastaan. Mutta kiitos ei heille, joilla valmiiksi jo jokin on. Varsinkin bipot ja vastaavat voivat etsiä puolisonsa muualta.

Ja sinä voisit hakea hoitoa ennakkoluuloihisi. Niistäkin voi päästä terapian avulla, mutta myös ihan vaan elämällä avoimin mielin silmät auki.

Ei ole ennakkoluuloja, sori vain. Kaveripiirissä ja läheisissä on aika moneen lähtöön eri diagnoosien saaneita ja työn puolesta olen mielenterveysongelmaisten kanssa myös tekemisissä.

En pitäisi sitä kauhean ennakkoluuloisena, jos yksinkertaisesti haluan päästä tietyissä asioissa parisuhteessani helpommalla. Puolison sairastumiselle, tai jopa omalle sairastumiselle suhteen aikana ei voikaan mitään, ja siksi kirjoitin että sitten se tilanne on vain otettava vastaan.

Ja jos olet nyt joku bipo joka henkilökohtaisesti loukkaantui sanomisistani, niin lähipiirissä on pari bipoa ja pari kaveria on myös bipon kanssa koettanut seurustella. Että joo, en viitsi tässäkään tapauksessa nyt parisuhteen nimissä kokemuspohjaani laajentaa.

Ja taas joku ammattilaiseksi itseään kutsuva, joka harhoissaan keksii yleistyksiä oikeuttamaan oman käytöksensä. Mukavuudenhalu on eri asia kuin omat harhasi.

Kokeile joskus looogista ajattelua, jos haluat antaa itsestäsi asiantuntevan ja vähintään normaaliälyisen kuvan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloituksen kysymys on järjetön.

Tämä.

Jatkan: aloitus on järjetön siksi, että irrallisena aiheena todellakin on ymmärrettävää, että kukaan ei varta vasten halua mt-ongelmia elämäänsä.

Sen sijaan on eri asia, kun rakas ihminen sairastuu.

Entä jos tapaat oikein ihanan ihmisen, tutustut häneen ja ihastut/rakastut kunnolla, ja sitten selviääkin että hänellä on lievähkö mt-ongelma? Kumpaan kategoriaan se menisi? 

Se riippuu tosiaan siitä, millaista arki ja elämä olisi. Itse ymmärrän hyvin mt-häiriöitä, niitä on lähellä ollut ja on yhä.

Lisään, esim. luottamus on ihan olennainen asia. Jos toiseen ei voi täysin luottaa (esim muistaako ottaako hellan päältä jne), on arki raskasta.

Sä et kelpuuttaisi siis edes robottia kumppaniksesi. Mielipiteenvapaus on mahtavaa. Ei tarvitse olla tekemisissä kenenkään kanssa, koska täyttä luottamusta ei kukaan voi saada millään  takuulla edes roboteilta.

Pohdintaan: jos mielenterveysongelmat ovat ehdoton ei parisuhteelle, niin mitäs teette tulevaisuudessa?

Mt-ongelmat leviävät kulovalkean tavoin. Ei kestä kauaa, kun jokaisella on diagnoosi jostain.

Tuon ajatuksenjuoksun perusteella koko kansa on haudassa parissa sukupolvessa.

ne ovat pelottavia

Mielenterveysongelmat tarkoittaa yleensä jatkuvaa tuen tarvetta ja samoja keskusteluja päivästä toiseen. Sitä ei jaksa. Häiritseviä oireita tai ainakin jaksamattomuutta arjessa. Lisäksi sairauslomia ja siitä johtuvia pieniä tuloja ja jatkuvaa kituuttamista senttejä laskien. En enää meinaa jaksaa tätä edes ystävyys suhteissa enää,saati että seurustelisin.