Appivanhemmat/isovanhemmat - auttakaa minua ymmärtämään!

En ole anoppi, enkä mummo. Mutta äitini kävi välillä salaa siivoamassa poikansa ja miniänsä asuntoa, kun heillä oli lapsia. Siksi, että siellä oli niin sikaista ja paskaista, että mietti jo tekevänsä lastensuojeluilmoituksen perheestä.

Vierailija kirjoitti:

En ole anoppi, enkä mummo. Mutta äitini kävi välillä salaa siivoamassa poikansa ja miniänsä asuntoa, kun heillä oli lapsia. Siksi, että siellä oli niin sikaista ja paskaista, että mietti jo tekevänsä lastensuojeluilmoituksen perheestä.

Oliko äitisi opettanut pojalleen kotityöt?

Meillä pojalla on 6-v poika ja 4-v tyttö. Ollaan haluttu totuttaa molempia sellaiseen meidän normaaliin elämään, kuten poikaakin aikanaan. On mm. opetettu käyttämään puukkoa ja muita työkaluja. Miniä ei meinaa hyväksyä tätä, vaan haluaa kieltää "vaaralliset" leikit, vaikka lapset ovat innoissaan rakentelemassa. 6-vuotiaalle oltaisiin juuri opetettu kirveen käyttöä, mutta isänsä kielsi niin annettiin sitten olla.

Koetko ap neuvot hoito- ja kasvatusasioissa hyökkäykseksi itseäsi vastaan? Miksi?

Itse joskus kysyin neuvoa äidiltäni ja todennäköisesti sain neuvoja ilman kysymättä. Pitkän välimatkan vuoksi lapsi oli isovanhemmillaan harvakseltaan, jos siellä oltiin niin osasivat hoitaa ja ruokkia ihan omatoimisesti.

Meillä tosin ei noudatettu mitään ruokavalioita, tavallisella kotiruoalla mentiin. Äitini oli opettanut pikkasen nirsolle lapselleni mm. graavikalan syönnin :) Tämä ilmeni siinä vaiheessa, kun olimme perheen kesken syömässä kalaravintolassa ja ihmettelin kalabuffetin ääressä mitä lapsi söisi... söi sitten perunaa ja graavilohta.

Hyvissä väleissä olen poikani ja hänen tyttöystävänsä kanssa.

Tyttö on oikein mukava, hänen arvonsa ja huumorintajunsa ovat samansuuntaisia kuin omani. Ystävällisyys sujuu itsestään, ei ole ollut pakko pinnistellä.

Sen jälkeen kun poika muutti pois kotoa, en ole puuttunut hänen asioihinsa. Jos hän haluaa keskustella jostakin, niin silloin sanon rehellisen mielipiteeni. En kuitenkaan odota, että minun mielipiteeni ohjaisi poikani ajatuksia tai valintoja.

En milloinkaan änkeydy pojan ja hänen perheensä elämään. En käy siivoamassa heillä, en tyrkytä heille ruokia mukaan heidän käydessään meillä. En ilmesty heidän ovensa taakse yllättäen, vaan aina kysyn, onko vierailu sopiva. En ota nokkaani, jos se ei sovi.

Sanalla sanoen suhtaudun poikaani ja hänen tyttöystäväänsä kuin kehenkä tahansa aikuisiin ihmisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole anoppi, enkä mummo. Mutta äitini kävi välillä salaa siivoamassa poikansa ja miniänsä asuntoa, kun heillä oli lapsia. Siksi, että siellä oli niin sikaista ja paskaista, että mietti jo tekevänsä lastensuojeluilmoituksen perheestä.

Oliko äitisi opettanut pojalleen kotityöt?

Millaiset oli välit noin muuten (ja millaiset välit sinulla veljesi kanssa)? Miksi veljesi koti oli luisunut tuollaiseen kaaokseen? Mitä perhe itse ajatteli tilanteesta?

Vierailija kirjoitti:

Meillä pojalla on 6-v poika ja 4-v tyttö. Ollaan haluttu totuttaa molempia sellaiseen meidän normaaliin elämään, kuten poikaakin aikanaan. On mm. opetettu käyttämään puukkoa ja muita työkaluja. Miniä ei meinaa hyväksyä tätä, vaan haluaa kieltää "vaaralliset" leikit, vaikka lapset ovat innoissaan rakentelemassa. 6-vuotiaalle oltaisiin juuri opetettu kirveen käyttöä, mutta isänsä kielsi niin annettiin sitten olla.

Toimitte kuitenkin isän toiveiden mukaisesti mutta ette miniän, vai käsitinkö väärin? Oletteko keskustelleet asiasta (miniän pelosta ja siitä, että poikanne on kasvatettu samalla tavalla)?

Vierailija kirjoitti:

Meillä pojalla on 6-v poika ja 4-v tyttö. Ollaan haluttu totuttaa molempia sellaiseen meidän normaaliin elämään, kuten poikaakin aikanaan. On mm. opetettu käyttämään puukkoa ja muita työkaluja. Miniä ei meinaa hyväksyä tätä, vaan haluaa kieltää "vaaralliset" leikit, vaikka lapset ovat innoissaan rakentelemassa. 6-vuotiaalle oltaisiin juuri opetettu kirveen käyttöä, mutta isänsä kielsi niin annettiin sitten olla.

Ikävä kyllä teillä ei ole isovanhempina minkään sortin oikeutta antaa tuon ikäisille lapsille sellaisia työkaluja jotka miniä kokee vaarallisiksi. Miniä on lasten äiti ja hän päättää turvallisuuskysymyksistä. Vaikka puukolla vuoleminen yms. tapahtuisi isovanhemman silmien alla ja tarkkaan valvottuna, se ei siltikään ole ok mikäli lasten äiti on näin sanonut. Siihen on pakko sopeutua, muuten teidän on tulevaisuudessa turha valittaa siitä ettette saa lapsia hoitoonne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole anoppi, enkä mummo. Mutta äitini kävi välillä salaa siivoamassa poikansa ja miniänsä asuntoa, kun heillä oli lapsia. Siksi, että siellä oli niin sikaista ja paskaista, että mietti jo tekevänsä lastensuojeluilmoituksen perheestä.

Oliko äitisi opettanut pojalleen kotityöt?

Oli varmaan, mutta viinaanmeneviä olivat kumpikin. Veli kuoli tuossa joku vuosi sitten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä pojalla on 6-v poika ja 4-v tyttö. Ollaan haluttu totuttaa molempia sellaiseen meidän normaaliin elämään, kuten poikaakin aikanaan. On mm. opetettu käyttämään puukkoa ja muita työkaluja. Miniä ei meinaa hyväksyä tätä, vaan haluaa kieltää "vaaralliset" leikit, vaikka lapset ovat innoissaan rakentelemassa. 6-vuotiaalle oltaisiin juuri opetettu kirveen käyttöä, mutta isänsä kielsi niin annettiin sitten olla.

Ikävä kyllä teillä ei ole isovanhempina minkään sortin oikeutta antaa tuon ikäisille lapsille sellaisia työkaluja jotka miniä kokee vaarallisiksi. Miniä on lasten äiti ja hän päättää turvallisuuskysymyksistä. Vaikka puukolla vuoleminen yms. tapahtuisi isovanhemman silmien alla ja tarkkaan valvottuna, se ei siltikään ole ok mikäli lasten äiti on näin sanonut. Siihen on pakko sopeutua, muuten teidän on tulevaisuudessa turha valittaa siitä ettette saa lapsia hoitoonne.

Mutta jos lasten isä taas haluaisi, niin kaikkien pitää kuitenkin suostua miniän toiveisiin kasvattaa soijapoikia

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä pojalla on 6-v poika ja 4-v tyttö. Ollaan haluttu totuttaa molempia sellaiseen meidän normaaliin elämään, kuten poikaakin aikanaan. On mm. opetettu käyttämään puukkoa ja muita työkaluja. Miniä ei meinaa hyväksyä tätä, vaan haluaa kieltää "vaaralliset" leikit, vaikka lapset ovat innoissaan rakentelemassa. 6-vuotiaalle oltaisiin juuri opetettu kirveen käyttöä, mutta isänsä kielsi niin annettiin sitten olla.

Toimitte kuitenkin isän toiveiden mukaisesti mutta ette miniän, vai käsitinkö väärin? Oletteko keskustelleet asiasta (miniän pelosta ja siitä, että poikanne on kasvatettu samalla tavalla)?

Poika on hyväksynyt nämä rakenteluleikit, vaikkei vaimonsa tykkää niistä. Kirves taas oli sellainen, mitä poika ei hyväksynyt, joten ei käytetty sitä, vaikka poika itse saikin lapsena kokeilla. Minusta se on pojan ja miniän asia sopia keskenään, mitä he sallivat ja mitä ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä pojalla on 6-v poika ja 4-v tyttö. Ollaan haluttu totuttaa molempia sellaiseen meidän normaaliin elämään, kuten poikaakin aikanaan. On mm. opetettu käyttämään puukkoa ja muita työkaluja. Miniä ei meinaa hyväksyä tätä, vaan haluaa kieltää "vaaralliset" leikit, vaikka lapset ovat innoissaan rakentelemassa. 6-vuotiaalle oltaisiin juuri opetettu kirveen käyttöä, mutta isänsä kielsi niin annettiin sitten olla.

Ikävä kyllä teillä ei ole isovanhempina minkään sortin oikeutta antaa tuon ikäisille lapsille sellaisia työkaluja jotka miniä kokee vaarallisiksi. Miniä on lasten äiti ja hän päättää turvallisuuskysymyksistä. Vaikka puukolla vuoleminen yms. tapahtuisi isovanhemman silmien alla ja tarkkaan valvottuna, se ei siltikään ole ok mikäli lasten äiti on näin sanonut. Siihen on pakko sopeutua, muuten teidän on tulevaisuudessa turha valittaa siitä ettette saa lapsia hoitoonne.

Hyvä neuvo. Pitääpä panna korvan taakse. Annetaan opetella kirveen käyttöä, niin ei tarvitse enää ottaa jatkuvasti hoitoon. Helpottaisi tämä elämä pikkuhiljaa, kun alkaisivat hoitamaan lapsensa itse

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä pojalla on 6-v poika ja 4-v tyttö. Ollaan haluttu totuttaa molempia sellaiseen meidän normaaliin elämään, kuten poikaakin aikanaan. On mm. opetettu käyttämään puukkoa ja muita työkaluja. Miniä ei meinaa hyväksyä tätä, vaan haluaa kieltää "vaaralliset" leikit, vaikka lapset ovat innoissaan rakentelemassa. 6-vuotiaalle oltaisiin juuri opetettu kirveen käyttöä, mutta isänsä kielsi niin annettiin sitten olla.

Ikävä kyllä teillä ei ole isovanhempina minkään sortin oikeutta antaa tuon ikäisille lapsille sellaisia työkaluja jotka miniä kokee vaarallisiksi. Miniä on lasten äiti ja hän päättää turvallisuuskysymyksistä. Vaikka puukolla vuoleminen yms. tapahtuisi isovanhemman silmien alla ja tarkkaan valvottuna, se ei siltikään ole ok mikäli lasten äiti on näin sanonut. Siihen on pakko sopeutua, muuten teidän on tulevaisuudessa turha valittaa siitä ettette saa lapsia hoitoonne.

Isä on kylläkin kasvattajana tasa-arvoinen äidin kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä pojalla on 6-v poika ja 4-v tyttö. Ollaan haluttu totuttaa molempia sellaiseen meidän normaaliin elämään, kuten poikaakin aikanaan. On mm. opetettu käyttämään puukkoa ja muita työkaluja. Miniä ei meinaa hyväksyä tätä, vaan haluaa kieltää "vaaralliset" leikit, vaikka lapset ovat innoissaan rakentelemassa. 6-vuotiaalle oltaisiin juuri opetettu kirveen käyttöä, mutta isänsä kielsi niin annettiin sitten olla.

Ikävä kyllä teillä ei ole isovanhempina minkään sortin oikeutta antaa tuon ikäisille lapsille sellaisia työkaluja jotka miniä kokee vaarallisiksi. Miniä on lasten äiti ja hän päättää turvallisuuskysymyksistä. Vaikka puukolla vuoleminen yms. tapahtuisi isovanhemman silmien alla ja tarkkaan valvottuna, se ei siltikään ole ok mikäli lasten äiti on näin sanonut. Siihen on pakko sopeutua, muuten teidän on tulevaisuudessa turha valittaa siitä ettette saa lapsia hoitoonne.

Mutta jos lasten isä taas haluaisi, niin kaikkien pitää kuitenkin suostua miniän toiveisiin kasvattaa soijapoikia

Eikös se isä juuri kieltänyt kirveen käsittelyn 6v. kohdalla? :) Ja 4v. ja 6v. ovat niin pieniä lapsia että mitään soijaolettamuksia on turha tehdä. Isompana ehtii hyvin oppia työkalujen käsittelyä. Miniä saa äitinä paskan niskaan mikäli lapsi joutuu tikattavaksi kun puukko on lipsahtanut käteen. 

Vierailija kirjoitti:

Tuli tuosta rajaton anoppi -keskustelusta mieleen... Olisiko linjoilla appivanhempia ja/tai isovanhempia, jotka ihan oikeasti voisivat yrittää auttaa minua ymmärtämään myös toisen puolen näkökantaa (itseni tapauksessa en voi suoraa kysyä heiltä, koska välit nyt niin tulehtuneet)?

Eli esimerkiksi: missä tilanteessa ja miksi olet toiminut lapsen vanhempien esittämien toiveiden vastaisesti? Miksi olet sisustanut tai siivonnut lapsesi ja hänen puolisonsa asuntoa salaa? Minkä takia koet tarpeelliseksi neuvoa lapsen hoito- ja kasvatusasioissa ja koetko mahdollisesti saamasi vasta-argumentit ja perustelut väärinä tai virheellisinä?

Koetko ylipäänsö joskus olevasi tiukkapipoisen miniän/vävyn uhri? Eikö lapsesi tai lapsesi puoliso ymmärrä sinua? Mistä koet tämän johtuvan? En kettuile, vaan haluan tosissani tietää! Aiemman ketjun ohjeen mukaan yritän kysyä, kuunnella ja uskoa. :)

Ja voi myös kertoa, jos olette hyvissä väleissä ja miten se on onnistunut!

Omilla lapsillani ei ole vielä lapsia. Oman anoppini kanssa olin aikanaan melko hyvissä väleissä. Toki joskus kolmekymppisenä välillä ahdisti kumpikin, oma äitini ja anoppini, kun heidän käsitys pikkulapsiperheen elämästä oli niin kovin eri aikakaudelta kuin oma tilanteeni.

Nykyisellä puolisollani on lapsenlapsia. Olen heille eräänlainen mummihko, mutta heillä on tietysti myös ne oikeat mummit. En ole pyrkinyt puuttumaan enkä ottamaan roolia. Tunnustan kuitenkin siinä vaiheessa puuttuneeni, kun miehen miniä halusi imettää edelleen kolmevuotiasta lastaan, ja samalla kävi töissä, valitti uupumustaan ja sitä, että tämä imetettävä kuopus valvottaa öisin (sai siis rintaa vain öisin), ja perheessä kukaan ei enää nukkunut, ei myöskään vanhemmat lapset. Silloin sanoin että minusta parasta olisi vieroittaa lapsi. Tämä jossain määrin miniää vissiin loukkasi. Mutta siitä noin kuukauden kuluttua vieroitti lapsen ja ah, koko perhe alkoi nukkua paremmin.

Ja aikanaan puututtiin miehen tyttären ja hänen puolisonsa tapaan ruveta makoilemaan sohvalla, kun tulivat kolmen pikkulapsen kanssa meille. Minä laitan ruokaa keittiönurkkauksessa ja mies yrittää pyydystää kolmea mukulaa milloin mistäkin vaaranpaikasta. Lopulta nämä vierailut kävivät niin ahdistaviksi, että ilmoitin miehelle että en voi asua täällä, kun kotini on uhattuna näiden monstereiden taholta, ja heidän vanhempansa vain nukkuvat. Mies sitten ilmoitti tyttärelle, että vahtii itse lapsensa, myös meidän huushollissa, ja siitä lähtien se asia on toiminut. 

Minusta on ollut selkeämpi hoitaa pikkuisia, kun heidän vanhempansa on laatinut selkeät ohjeet mitä ruokaa annetaan ja mihin aikaan, mitkä ovat perheen kulloisetkin nukkumisrutiinit (kun nekin vaihtelevat lapsikohtaisesti ja muuttuvat vuosien mittaan), varavaatteet löytyvät pakattuna siististi jne. Lapsenlapset ovat olleet meidän kanssa ihan myös ilman vanhempiaan, joskus meidänkin kutsumana mutta yleensä vanhempiensa tarpeisiin liittyen. Ihan riittävästi, ainakin meille.

Tunnustan vielä senkin, että esikoislapsen kohdalla sitä usein huomaa, miten epävarma nuori äiti voi olla, ja ahdistus jota äiti tuntee siirtyy myös lapseen, ja siinä sitten kumpikin itkevät. On vähän kinkkisiä hetkiä, kun itselle annetaan se vauva syliin (en koskaan säntää ottamaan toisen vauvaa), ja sitten se vauva rentoutuu ja nukahtaa siihen mun syliin. Ymmärrän, että äidille tulee siinä tosi epävarma olo, että no niin oon paska äiti kun ei se äidin syliin nyt vaan rauhoittunutkaan. On tärkeää olla siinä tilanteessa viisas ja yrittää tukea sitä äidin oloa ja äitinä olemisen identiteettiä. Tärkeää mutta aika vaikeaa.

Lisäksi, huomaan olevani tämmöisenä "mummihkona" jotenkin neutraalimpi kuin nuoren äidin oma äiti tai anoppi. Joskus korvaani kalskahtaa nuoren äidin loukkaantunut ja vihaa uhkuva kommentointi jostain mitä oma äiti tai anoppinsa on sanonut. Itselle kun nuo sanomiset näyttäytyvät neutraalimpina, ja useimmiten voin hyvin ymmärtää mitä se oma äiti tai anoppi on sanomisellaan tarkoittanut ja mitä hän nimenomaan ei ole tarkoittanut. Tunteet on herkillä kaikilla osapuolilla, kun perheeseen tulee pieni vauva.

Ihan alusta asti yritettiin noudattaa miniän toiveita eli ei menty sairaalaan katsomaan vauvaa, ei soiteltu joka viikko ja kyselty kuulumisia, ei viety vauvalle mitään krääsää jne. Pysyttiin sivussa ja annettiin perheen elää omaa elämäänsä. Ei neuvottu, ei moitittu, ei annettu ohjeita. Mutta valitettavasti se ei riittänyt. Saatiin kuulla, että ei olla kiinnostuneita eikä auteta, vaikka toisaalla koko ajan oli miniän sanomiset, että ei tarvitse niin usein soittaa (kahdesti kuukaudessa) ja se, että he kyllä osaavat, ei ole tarvis tuppautua. Vauvan ensimmäisen vuoden aikana saatiin nähdä tätä 4 kertaa eli ristiäisissä, tyttäremme häissä, joulukylässä (tosin ei jouluna vaan välipäivinä, kun olivat matkalla toiseen mummolaan) ja 1v synttärinä. Matkaa väillämme on noin 40 km, joten ei meille tarvitse tuntitolkulla ajaa. Perheen luokse ei saatu lupaa mennä käymään. Sanoivat, että kutsuvat kyllä. Kutsua ei tullut.

Kyllä me ymmärsimme, että asia selvä, ei tuppauduta, kun emme osaa olla niin kuin halutaan. Raha olisi kelvannut, mutta ei aikamme.

Nyt on keskitytty tyttären perheeseen,  siellä on 2 bonuslasta, joiden kanssa saamme olla kutakuinkin samalla tavalla kuin omien kanssa aikanaan. Vävy ei kieltele, vaikka emme biologista sukua olekaan.

Kun välit tulehtuvat, ei siinä välttämättä ole kahta osapuolta vaan ainoastaan yksi, joka päättää suuttua, vaikka ei ole mitään syytä.

Minulla ei ole omaa elämää. En käynyt kouluja, en pärjännyt työelämässä, eikä minulla ole ystäviä. Siksi päden ikivanhoilla kasvatusvinkeillä, makkarakastikkeella ja keksimilläni sukuperinteillä.

Vierailija kirjoitti:

Ihan alusta asti yritettiin noudattaa miniän toiveita eli ei menty sairaalaan katsomaan vauvaa, ei soiteltu joka viikko ja kyselty kuulumisia, ei viety vauvalle mitään krääsää jne. Pysyttiin sivussa ja annettiin perheen elää omaa elämäänsä. Ei neuvottu, ei moitittu, ei annettu ohjeita. Mutta valitettavasti se ei riittänyt. Saatiin kuulla, että ei olla kiinnostuneita eikä auteta, vaikka toisaalla koko ajan oli miniän sanomiset, että ei tarvitse niin usein soittaa (kahdesti kuukaudessa) ja se, että he kyllä osaavat, ei ole tarvis tuppautua. Vauvan ensimmäisen vuoden aikana saatiin nähdä tätä 4 kertaa eli ristiäisissä, tyttäremme häissä, joulukylässä (tosin ei jouluna vaan välipäivinä, kun olivat matkalla toiseen mummolaan) ja 1v synttärinä. Matkaa väillämme on noin 40 km, joten ei meille tarvitse tuntitolkulla ajaa. Perheen luokse ei saatu lupaa mennä käymään. Sanoivat, että kutsuvat kyllä. Kutsua ei tullut.

Kyllä me ymmärsimme, että asia selvä, ei tuppauduta, kun emme osaa olla niin kuin halutaan. Raha olisi kelvannut, mutta ei aikamme.

Nyt on keskitytty tyttären perheeseen,  siellä on 2 bonuslasta, joiden kanssa saamme olla kutakuinkin samalla tavalla kuin omien kanssa aikanaan. Vävy ei kieltele, vaikka emme biologista sukua olekaan.

Kun välit tulehtuvat, ei siinä välttämättä ole kahta osapuolta vaan ainoastaan yksi, joka päättää suuttua, vaikka ei ole mitään syytä.

Ole hyvä, kuukauden marttyyri -palkinto.

Vierailija kirjoitti:

Koetko ap neuvot hoito- ja kasvatusasioissa hyökkäykseksi itseäsi vastaan? Miksi?

Itse joskus kysyin neuvoa äidiltäni ja todennäköisesti sain neuvoja ilman kysymättä. Pitkän välimatkan vuoksi lapsi oli isovanhemmillaan harvakseltaan, jos siellä oltiin niin osasivat hoitaa ja ruokkia ihan omatoimisesti.

Meillä tosin ei noudatettu mitään ruokavalioita, tavallisella kotiruoalla mentiin. Äitini oli opettanut pikkasen nirsolle lapselleni mm. graavikalan syönnin :) Tämä ilmeni siinä vaiheessa, kun olimme perheen kesken syömässä kalaravintolassa ja ihmettelin kalabuffetin ääressä mitä lapsi söisi... söi sitten perunaa ja graavilohta.

Ei oikeastaan liity itse ketjun aiheeseen, vastaan nyt kuitenkin. Ei, en koe neuvoja hyökkäävinä vaan ikävänä koen sen, että isovanhempien neuvot pitäisi aina vastaanottaa ihan pureskelematta mutta sitten taas meidän toiveet edes perusteluineen vastavuoroisesti eivät ole hyväksyttäviä. Pienissä asioissa ei niin väliksi, mutta sellaisissa asioissa, joissa siitä on lapselle haittaa, ovat ikäviä. Ja koen isovanhempien olevan ihan täyspäisiä ja kykeneviä hoitamaan lastani ilman mitään A4-kokoista ohjelistaa, siitä ei ole kyse. :)

Vaikka esimerkkinä tuo esilletuomasi ruoka-asia. Meidän ei-nirsolle lapselle saa tarjota ihan mitä tahansa ruokaa, kunhan ei anna niitä kolmea ruoka-ainetta, joista tulee pahoja vatsakipuja. No, sitten niitä annetaan ohjeistuksesta huolimatta ja tämä kerrotaan vasta sitten, kun ihmettelen kipuja ääneen. "Ei kai se siitä peuranmaksasta (keksitty aines :D) voinut tulla, kun me vaan yhdellä ruualla vähän sitä annettiin, kun se on niin terveellistäkin."

Ja tämän epäsuhdan jatkuva kasaantuminen kieltämättä vähän katkeroittaa, sen myönnän avoimesti. Ymmärrän myös, että hyvää tarkoittavat neuvot voivat kalskahtaa ikäviltä ihan tarkoittamattakin, jos niistä paistaa läpi se, että toimimme heidän mielestämme väärin tai emme ymmärrä lasta ja lapsen tarpeita.

Konkreettinen esimerkki: ensin kysytään, etteihän vaan lapsi kylmety ulkona nukkuessaan ja kun olen sanonut vaate- ja peitemäärän olevan hyvinkin riittävä, on yksi lisäpeitto sitten kuitenkin viety salaa. Ja kun lapsi sitten herää hikisenä, niin selitys on, "etten arvannut sillä tulevan noin lämmin". Tämmöisten sinällään ihan pikkujuttujen kasaantuminen on se ärsyttävä asia.

Vierailija kirjoitti:

Hyvissä väleissä olen poikani ja hänen tyttöystävänsä kanssa.

Tyttö on oikein mukava, hänen arvonsa ja huumorintajunsa ovat samansuuntaisia kuin omani. Ystävällisyys sujuu itsestään, ei ole ollut pakko pinnistellä.

Sen jälkeen kun poika muutti pois kotoa, en ole puuttunut hänen asioihinsa. Jos hän haluaa keskustella jostakin, niin silloin sanon rehellisen mielipiteeni. En kuitenkaan odota, että minun mielipiteeni ohjaisi poikani ajatuksia tai valintoja.

En milloinkaan änkeydy pojan ja hänen perheensä elämään. En käy siivoamassa heillä, en tyrkytä heille ruokia mukaan heidän käydessään meillä. En ilmesty heidän ovensa taakse yllättäen, vaan aina kysyn, onko vierailu sopiva. En ota nokkaani, jos se ei sovi.

Sanalla sanoen suhtaudun poikaani ja hänen tyttöystäväänsä kuin kehenkä tahansa aikuisiin ihmisiin.

Ihana suhtautuminen. :)

Koetko, että poikasi ja tyttöystävänsä ovat omilla toimillaan helpottaneet yhteiseloa? Tai pikemminkin voisitko kuvitella hankalan suhteen eli miniäsi olisi jotenkin ei-toivotunlainen?