Appivanhemmat/isovanhemmat - auttakaa minua ymmärtämään!

Vierailija kirjoitti:

Ihan alusta asti yritettiin noudattaa miniän toiveita eli ei menty sairaalaan katsomaan vauvaa, ei soiteltu joka viikko ja kyselty kuulumisia, ei viety vauvalle mitään krääsää jne. Pysyttiin sivussa ja annettiin perheen elää omaa elämäänsä. Ei neuvottu, ei moitittu, ei annettu ohjeita. Mutta valitettavasti se ei riittänyt. Saatiin kuulla, että ei olla kiinnostuneita eikä auteta, vaikka toisaalla koko ajan oli miniän sanomiset, että ei tarvitse niin usein soittaa (kahdesti kuukaudessa) ja se, että he kyllä osaavat, ei ole tarvis tuppautua. Vauvan ensimmäisen vuoden aikana saatiin nähdä tätä 4 kertaa eli ristiäisissä, tyttäremme häissä, joulukylässä (tosin ei jouluna vaan välipäivinä, kun olivat matkalla toiseen mummolaan) ja 1v synttärinä. Matkaa väillämme on noin 40 km, joten ei meille tarvitse tuntitolkulla ajaa. Perheen luokse ei saatu lupaa mennä käymään. Sanoivat, että kutsuvat kyllä. Kutsua ei tullut.

Kyllä me ymmärsimme, että asia selvä, ei tuppauduta, kun emme osaa olla niin kuin halutaan. Raha olisi kelvannut, mutta ei aikamme.

Nyt on keskitytty tyttären perheeseen,  siellä on 2 bonuslasta, joiden kanssa saamme olla kutakuinkin samalla tavalla kuin omien kanssa aikanaan. Vävy ei kieltele, vaikka emme biologista sukua olekaan.

Kun välit tulehtuvat, ei siinä välttämättä ole kahta osapuolta vaan ainoastaan yksi, joka päättää suuttua, vaikka ei ole mitään syytä.

Todella harmi, että koette näin ja välit menivät. Keneltä saitte kuulla, ettei teitä kiinnosta auttaa? Vai saitteko ikinä selitystä sille, miksi yhtäältä piditte liikaa yhteyttä ja toisaalta ette olleet kiinnostuneita? Mikä oli poikanne näkemys asiaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole anoppi, enkä mummo. Mutta äitini kävi välillä salaa siivoamassa poikansa ja miniänsä asuntoa, kun heillä oli lapsia. Siksi, että siellä oli niin sikaista ja paskaista, että mietti jo tekevänsä lastensuojeluilmoituksen perheestä.

Oliko äitisi opettanut pojalleen kotityöt?

Oli varmaan, mutta viinaanmeneviä olivat kumpikin. Veli kuoli tuossa joku vuosi sitten.

Sitten ymmärrettävää. Ja surullista, että lapset joutuivat kasvamaan alkoholistiperheessä.

Meillä tämä ei sentään ole selittävänä tekijänä, alkoholia käytämme hyvin harvoin ja maltillisesti. Kotimme on myös mielestäni nätti ja perussiisti, tykkään itse siivota ja laitella paikkoja. Tosin olen päätellyt, että ehkä siisteyskäsitykseni vain on erilainen kuin appivanhemmillani. :) Silti pyytämättä ja salaa siivoaminen vähän ihmetyttää.

Meidän anoppila on saastainen. Siis oikeasti. He eivät tajua siivoamisesta mitään. Jääkaapista ei tee mieli syödä mitään, saunassa alkaa oksettaa ja kaikki pinnat on täynnä tavaraa ja tahmaa.

Silti se on minun huushollini (siisti ja kaunis) jota aina arvostellaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan alusta asti yritettiin noudattaa miniän toiveita eli ei menty sairaalaan katsomaan vauvaa, ei soiteltu joka viikko ja kyselty kuulumisia, ei viety vauvalle mitään krääsää jne. Pysyttiin sivussa ja annettiin perheen elää omaa elämäänsä. Ei neuvottu, ei moitittu, ei annettu ohjeita. Mutta valitettavasti se ei riittänyt. Saatiin kuulla, että ei olla kiinnostuneita eikä auteta, vaikka toisaalla koko ajan oli miniän sanomiset, että ei tarvitse niin usein soittaa (kahdesti kuukaudessa) ja se, että he kyllä osaavat, ei ole tarvis tuppautua. Vauvan ensimmäisen vuoden aikana saatiin nähdä tätä 4 kertaa eli ristiäisissä, tyttäremme häissä, joulukylässä (tosin ei jouluna vaan välipäivinä, kun olivat matkalla toiseen mummolaan) ja 1v synttärinä. Matkaa väillämme on noin 40 km, joten ei meille tarvitse tuntitolkulla ajaa. Perheen luokse ei saatu lupaa mennä käymään. Sanoivat, että kutsuvat kyllä. Kutsua ei tullut.

Kyllä me ymmärsimme, että asia selvä, ei tuppauduta, kun emme osaa olla niin kuin halutaan. Raha olisi kelvannut, mutta ei aikamme.

Nyt on keskitytty tyttären perheeseen,  siellä on 2 bonuslasta, joiden kanssa saamme olla kutakuinkin samalla tavalla kuin omien kanssa aikanaan. Vävy ei kieltele, vaikka emme biologista sukua olekaan.

Kun välit tulehtuvat, ei siinä välttämättä ole kahta osapuolta vaan ainoastaan yksi, joka päättää suuttua, vaikka ei ole mitään syytä.

Ole hyvä, kuukauden marttyyri -palkinto.

Niin tai näin, aina väärinpäin... jos ihmisellä on vahva ennakkoasenne, jota ei halua muuttaa, niin minkäs teet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuli tuosta rajaton anoppi -keskustelusta mieleen... Olisiko linjoilla appivanhempia ja/tai isovanhempia, jotka ihan oikeasti voisivat yrittää auttaa minua ymmärtämään myös toisen puolen näkökantaa (itseni tapauksessa en voi suoraa kysyä heiltä, koska välit nyt niin tulehtuneet)?

Eli esimerkiksi: missä tilanteessa ja miksi olet toiminut lapsen vanhempien esittämien toiveiden vastaisesti? Miksi olet sisustanut tai siivonnut lapsesi ja hänen puolisonsa asuntoa salaa? Minkä takia koet tarpeelliseksi neuvoa lapsen hoito- ja kasvatusasioissa ja koetko mahdollisesti saamasi vasta-argumentit ja perustelut väärinä tai virheellisinä?

Koetko ylipäänsö joskus olevasi tiukkapipoisen miniän/vävyn uhri? Eikö lapsesi tai lapsesi puoliso ymmärrä sinua? Mistä koet tämän johtuvan? En kettuile, vaan haluan tosissani tietää! Aiemman ketjun ohjeen mukaan yritän kysyä, kuunnella ja uskoa. :)

Ja voi myös kertoa, jos olette hyvissä väleissä ja miten se on onnistunut!

Omilla lapsillani ei ole vielä lapsia. Oman anoppini kanssa olin aikanaan melko hyvissä väleissä. Toki joskus kolmekymppisenä välillä ahdisti kumpikin, oma äitini ja anoppini, kun heidän käsitys pikkulapsiperheen elämästä oli niin kovin eri aikakaudelta kuin oma tilanteeni.

Nykyisellä puolisollani on lapsenlapsia. Olen heille eräänlainen mummihko, mutta heillä on tietysti myös ne oikeat mummit. En ole pyrkinyt puuttumaan enkä ottamaan roolia. Tunnustan kuitenkin siinä vaiheessa puuttuneeni, kun miehen miniä halusi imettää edelleen kolmevuotiasta lastaan, ja samalla kävi töissä, valitti uupumustaan ja sitä, että tämä imetettävä kuopus valvottaa öisin (sai siis rintaa vain öisin), ja perheessä kukaan ei enää nukkunut, ei myöskään vanhemmat lapset. Silloin sanoin että minusta parasta olisi vieroittaa lapsi. Tämä jossain määrin miniää vissiin loukkasi. Mutta siitä noin kuukauden kuluttua vieroitti lapsen ja ah, koko perhe alkoi nukkua paremmin.

Ja aikanaan puututtiin miehen tyttären ja hänen puolisonsa tapaan ruveta makoilemaan sohvalla, kun tulivat kolmen pikkulapsen kanssa meille. Minä laitan ruokaa keittiönurkkauksessa ja mies yrittää pyydystää kolmea mukulaa milloin mistäkin vaaranpaikasta. Lopulta nämä vierailut kävivät niin ahdistaviksi, että ilmoitin miehelle että en voi asua täällä, kun kotini on uhattuna näiden monstereiden taholta, ja heidän vanhempansa vain nukkuvat. Mies sitten ilmoitti tyttärelle, että vahtii itse lapsensa, myös meidän huushollissa, ja siitä lähtien se asia on toiminut. 

Minusta on ollut selkeämpi hoitaa pikkuisia, kun heidän vanhempansa on laatinut selkeät ohjeet mitä ruokaa annetaan ja mihin aikaan, mitkä ovat perheen kulloisetkin nukkumisrutiinit (kun nekin vaihtelevat lapsikohtaisesti ja muuttuvat vuosien mittaan), varavaatteet löytyvät pakattuna siististi jne. Lapsenlapset ovat olleet meidän kanssa ihan myös ilman vanhempiaan, joskus meidänkin kutsumana mutta yleensä vanhempiensa tarpeisiin liittyen. Ihan riittävästi, ainakin meille.

Tunnustan vielä senkin, että esikoislapsen kohdalla sitä usein huomaa, miten epävarma nuori äiti voi olla, ja ahdistus jota äiti tuntee siirtyy myös lapseen, ja siinä sitten kumpikin itkevät. On vähän kinkkisiä hetkiä, kun itselle annetaan se vauva syliin (en koskaan säntää ottamaan toisen vauvaa), ja sitten se vauva rentoutuu ja nukahtaa siihen mun syliin. Ymmärrän, että äidille tulee siinä tosi epävarma olo, että no niin oon paska äiti kun ei se äidin syliin nyt vaan rauhoittunutkaan. On tärkeää olla siinä tilanteessa viisas ja yrittää tukea sitä äidin oloa ja äitinä olemisen identiteettiä. Tärkeää mutta aika vaikeaa.

Lisäksi, huomaan olevani tämmöisenä "mummihkona" jotenkin neutraalimpi kuin nuoren äidin oma äiti tai anoppi. Joskus korvaani kalskahtaa nuoren äidin loukkaantunut ja vihaa uhkuva kommentointi jostain mitä oma äiti tai anoppinsa on sanonut. Itselle kun nuo sanomiset näyttäytyvät neutraalimpina, ja useimmiten voin hyvin ymmärtää mitä se oma äiti tai anoppi on sanomisellaan tarkoittanut ja mitä hän nimenomaan ei ole tarkoittanut. Tunteet on herkillä kaikilla osapuolilla, kun perheeseen tulee pieni vauva.

Kuulostat fiksulta ja järkevältä, omat ja muiden rajat tunnistavalta. Mutta varmaan suhde "mummihkona" on tosiaan vähän helpompi, koska rooli on eri. :)

Itse en olisi miniänä imetyksenlopettamisneuvosta yhtään loukkaantunut. Imetys tosin on aika herkkä aihe ja etenkin taaperoimettäjät joutuvat helposti puolustuskannalle, joten vähän ymmärrän miniääkin. Jos imetys olisi itselleni vastaavassa tilanteessa ollut tärkeä juttu, olisin luultavasti kiittänyt neuvosta, sanonut sen olevan varmaan ihan totta, mutta imetyksen olevan itselleni tärkeää syistä x, y ja z ja sen takia kokeilevani ensin muita keinoja ennen imetyksen lopettamista. En tosin tiedä, olisiko tämä vastaukseni loukkaantuneen/ylimielisen oloinen vai ihan ok.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä pojalla on 6-v poika ja 4-v tyttö. Ollaan haluttu totuttaa molempia sellaiseen meidän normaaliin elämään, kuten poikaakin aikanaan. On mm. opetettu käyttämään puukkoa ja muita työkaluja. Miniä ei meinaa hyväksyä tätä, vaan haluaa kieltää "vaaralliset" leikit, vaikka lapset ovat innoissaan rakentelemassa. 6-vuotiaalle oltaisiin juuri opetettu kirveen käyttöä, mutta isänsä kielsi niin annettiin sitten olla.

Ikävä kyllä teillä ei ole isovanhempina minkään sortin oikeutta antaa tuon ikäisille lapsille sellaisia työkaluja jotka miniä kokee vaarallisiksi. Miniä on lasten äiti ja hän päättää turvallisuuskysymyksistä. Vaikka puukolla vuoleminen yms. tapahtuisi isovanhemman silmien alla ja tarkkaan valvottuna, se ei siltikään ole ok mikäli lasten äiti on näin sanonut. Siihen on pakko sopeutua, muuten teidän on tulevaisuudessa turha valittaa siitä ettette saa lapsia hoitoonne.

Mielestäni tämä sen takia, että se miniä tietää tarkemmin lasten kypsyyden ja soveltuvuuden noihin hommiin kuin harvakseltaan tavattavissa isovanhempien.

Vierailija kirjoitti:

Tuli tuosta rajaton anoppi -keskustelusta mieleen... Olisiko linjoilla appivanhempia ja/tai isovanhempia, jotka ihan oikeasti voisivat yrittää auttaa minua ymmärtämään myös toisen puolen näkökantaa (itseni tapauksessa en voi suoraa kysyä heiltä, koska välit nyt niin tulehtuneet)?

Eli esimerkiksi: missä tilanteessa ja miksi olet toiminut lapsen vanhempien esittämien toiveiden vastaisesti? Miksi olet sisustanut tai siivonnut lapsesi ja hänen puolisonsa asuntoa salaa? Minkä takia koet tarpeelliseksi neuvoa lapsen hoito- ja kasvatusasioissa ja koetko mahdollisesti saamasi vasta-argumentit ja perustelut väärinä tai virheellisinä?

Koetko ylipäänsö joskus olevasi tiukkapipoisen miniän/vävyn uhri? Eikö lapsesi tai lapsesi puoliso ymmärrä sinua? Mistä koet tämän johtuvan? En kettuile, vaan haluan tosissani tietää! Aiemman ketjun ohjeen mukaan yritän kysyä, kuunnella ja uskoa. :)

Ja voi myös kertoa, jos olette hyvissä väleissä ja miten se on onnistunut!

Olen anoppi, joka hoitaa paljon lastenlapsia, vähän pakkokin ja rakastan heitä ja hoidan ihan mielelläni. Siivoan poikani kodissa, mutta en salaa, vaan ihan julkisti, sillä olen allerginen huonepölylle ja en voi olla siellä isäntäväen siivoustyylin jäljiltä.

en tunne heidän siitä loukkantuneen tai ainakin välimme ovat mielestäni aika hyvät. En sekaannu kasvatusasiohin ellei lapsi ole suoranaisesti vaarassa.

Olisiko niin, että naisen äitiysvietti ei katoa milloinkaan ja hänellä on jokin sisäinen pakko toteuttaa sitä sitten lapsenlapsiinsa.

Tai sitten niin, että se oma jälkeläinen on aina se oma jälkeläinen, jonka ohjaamista ei osaa lopettaa.

En oo vielä mummo, mutta näitä aattelin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvissä väleissä olen poikani ja hänen tyttöystävänsä kanssa.

Tyttö on oikein mukava, hänen arvonsa ja huumorintajunsa ovat samansuuntaisia kuin omani. Ystävällisyys sujuu itsestään, ei ole ollut pakko pinnistellä.

Sen jälkeen kun poika muutti pois kotoa, en ole puuttunut hänen asioihinsa. Jos hän haluaa keskustella jostakin, niin silloin sanon rehellisen mielipiteeni. En kuitenkaan odota, että minun mielipiteeni ohjaisi poikani ajatuksia tai valintoja.

En milloinkaan änkeydy pojan ja hänen perheensä elämään. En käy siivoamassa heillä, en tyrkytä heille ruokia mukaan heidän käydessään meillä. En ilmesty heidän ovensa taakse yllättäen, vaan aina kysyn, onko vierailu sopiva. En ota nokkaani, jos se ei sovi.

Sanalla sanoen suhtaudun poikaani ja hänen tyttöystäväänsä kuin kehenkä tahansa aikuisiin ihmisiin.

Ihana suhtautuminen. :)

Koetko, että poikasi ja tyttöystävänsä ovat omilla toimillaan helpottaneet yhteiseloa? Tai pikemminkin voisitko kuvitella hankalan suhteen eli miniäsi olisi jotenkin ei-toivotunlainen?

Sekä poikani että hänen tyttöystävänsä ovat järkeviä, fiksuja nuoria. Myös poikani pari aikaisempaa pidempiaikaista tyttöystävää ovat olleet miellyttäviä mutta tämä nykyinen on kyllä paras.

En tiedä, millainen minun suhtautumiseni olisi, jos tyttö ei olisikaan niin mukava kuin mitä hän on. Varmasti minäkin olisin toisenlainen, jos minuun suhtauduttaisiin epäluuloisesti eikä minua arvostettaisi. Katkeroituisin varmasti. En minä todellakaan mikään pyhimys ole, päinvastoin. Minulla on vain käynyt hyvä onni miniäkokelaiden kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan alusta asti yritettiin noudattaa miniän toiveita eli ei menty sairaalaan katsomaan vauvaa, ei soiteltu joka viikko ja kyselty kuulumisia, ei viety vauvalle mitään krääsää jne. Pysyttiin sivussa ja annettiin perheen elää omaa elämäänsä. Ei neuvottu, ei moitittu, ei annettu ohjeita. Mutta valitettavasti se ei riittänyt. Saatiin kuulla, että ei olla kiinnostuneita eikä auteta, vaikka toisaalla koko ajan oli miniän sanomiset, että ei tarvitse niin usein soittaa (kahdesti kuukaudessa) ja se, että he kyllä osaavat, ei ole tarvis tuppautua. Vauvan ensimmäisen vuoden aikana saatiin nähdä tätä 4 kertaa eli ristiäisissä, tyttäremme häissä, joulukylässä (tosin ei jouluna vaan välipäivinä, kun olivat matkalla toiseen mummolaan) ja 1v synttärinä. Matkaa väillämme on noin 40 km, joten ei meille tarvitse tuntitolkulla ajaa. Perheen luokse ei saatu lupaa mennä käymään. Sanoivat, että kutsuvat kyllä. Kutsua ei tullut.

Kyllä me ymmärsimme, että asia selvä, ei tuppauduta, kun emme osaa olla niin kuin halutaan. Raha olisi kelvannut, mutta ei aikamme.

Nyt on keskitytty tyttären perheeseen,  siellä on 2 bonuslasta, joiden kanssa saamme olla kutakuinkin samalla tavalla kuin omien kanssa aikanaan. Vävy ei kieltele, vaikka emme biologista sukua olekaan.

Kun välit tulehtuvat, ei siinä välttämättä ole kahta osapuolta vaan ainoastaan yksi, joka päättää suuttua, vaikka ei ole mitään syytä.

Ole hyvä, kuukauden marttyyri -palkinto.

Kiitos.

Me olemme nyt oikein tyytyväisiä tähän, koska ei tarvitse jakaa aikaa monelle lapsenlapselle. Ensinhän se kirpaisi, että ei kelvattu isovanhemmiksi, mutta kun vävy otti avosylin vastaan uudet isovanhemmat (valitettavasti näiden lasten ainoat), niin meillehän kävi enemmän kuin hyvin. Ei tule sanomista neuvoista tai ohjeista tai siitä, että kannamme kotiinsa turhaa tavaraa. Poika ja miniä ovat tyytyväisiä omassa pienessä perheessään ja kaikki voittavat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan alusta asti yritettiin noudattaa miniän toiveita eli ei menty sairaalaan katsomaan vauvaa, ei soiteltu joka viikko ja kyselty kuulumisia, ei viety vauvalle mitään krääsää jne. Pysyttiin sivussa ja annettiin perheen elää omaa elämäänsä. Ei neuvottu, ei moitittu, ei annettu ohjeita. Mutta valitettavasti se ei riittänyt. Saatiin kuulla, että ei olla kiinnostuneita eikä auteta, vaikka toisaalla koko ajan oli miniän sanomiset, että ei tarvitse niin usein soittaa (kahdesti kuukaudessa) ja se, että he kyllä osaavat, ei ole tarvis tuppautua. Vauvan ensimmäisen vuoden aikana saatiin nähdä tätä 4 kertaa eli ristiäisissä, tyttäremme häissä, joulukylässä (tosin ei jouluna vaan välipäivinä, kun olivat matkalla toiseen mummolaan) ja 1v synttärinä. Matkaa väillämme on noin 40 km, joten ei meille tarvitse tuntitolkulla ajaa. Perheen luokse ei saatu lupaa mennä käymään. Sanoivat, että kutsuvat kyllä. Kutsua ei tullut.

Kyllä me ymmärsimme, että asia selvä, ei tuppauduta, kun emme osaa olla niin kuin halutaan. Raha olisi kelvannut, mutta ei aikamme.

Nyt on keskitytty tyttären perheeseen,  siellä on 2 bonuslasta, joiden kanssa saamme olla kutakuinkin samalla tavalla kuin omien kanssa aikanaan. Vävy ei kieltele, vaikka emme biologista sukua olekaan.

Kun välit tulehtuvat, ei siinä välttämättä ole kahta osapuolta vaan ainoastaan yksi, joka päättää suuttua, vaikka ei ole mitään syytä.

Todella harmi, että koette näin ja välit menivät. Keneltä saitte kuulla, ettei teitä kiinnosta auttaa? Vai saitteko ikinä selitystä sille, miksi yhtäältä piditte liikaa yhteyttä ja toisaalta ette olleet kiinnostuneita? Mikä oli poikanne näkemys asiaan?

Miniältä tietenkin. Hän piti lapsenlapsen 1v-synttäreillä meille saarnan siitä, miten hän on vuoden ajan joutunut selvittämään meille lähes päivittäin lapsen kaikki tekemiset (poika totesi tähän, että ei nyt sentään) ja että emme ole suostuneet auttamaan, kun heillä on ollut taloudellisesti vaikeaa (mikä on totta, ei suostuttu ottamaan autolainaansa nimiimme, kun miniältä on luottotiedot menneet eikä poika saanut enää lisää lainaa). Paljon muutakin hän sanoi ja ihmetelin, että miten hän koki meidät niin vahingollisiksi lapselleen, kun emme kuitenkaan siihen asti olleet nähneet lasta kuin yhteensä ehkä 6 tunnin verran.

Mutta kuten totesin, itsekseenkin voi tulehduttaa ihmissuhteet.

Vielä kaipaisin kokemusta ihan nimenomaisesti niiltä isovanhemmilta, jotka toimivat vanhempien toiveita vastaan (esim. tämä sopimattomien ruoka-aineiden antaminen). Yritän kovasti miettiä motiiveja, ja keksin vain, ettei meidän sanaamme ja kokemuksiamme uskota jostain syystä. Miksi? Vai onko joku muu syy joka minulle ei aukea?

Vaivaan päätäni tällä kohtuuttoman paljon siksi, että minulle suurin ongelma on se, ettei meidän vanhempien sanomisilla tunnu olevan väliä tai meitä ei uskota. Suoraan sanottuna se tuntuu vähättelevältä ja loukkaavalta. Kysyttäessä ovat kuitenkin sanoneet, ettei kyse ole siitä, että eivät uskoisi meitä tai että pitäisivät meitä tietämättöminä. Mutta mistä sitten on kyse, en ymmärrä?

Ajattelen jotenkin niin, että jos ymmärtäisin logiikkaa taustalla, voisin paremmin hyväksyä tämän kohtelun. Haluaisin kovasti parantaa välejämme, mutta se on ihan todella vaikeaa. :/

Vierailija kirjoitti:

Olisiko niin, että naisen äitiysvietti ei katoa milloinkaan ja hänellä on jokin sisäinen pakko toteuttaa sitä sitten lapsenlapsiinsa.

Tai sitten niin, että se oma jälkeläinen on aina se oma jälkeläinen, jonka ohjaamista ei osaa lopettaa.

En oo vielä mummo, mutta näitä aattelin.

Omalla anopillani oli aikoinaan painajaisanoppi. Sen kuulemma oppi ettei itse puutu yhtään millään tavoin aikuisten lastensa elämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan alusta asti yritettiin noudattaa miniän toiveita eli ei menty sairaalaan katsomaan vauvaa, ei soiteltu joka viikko ja kyselty kuulumisia, ei viety vauvalle mitään krääsää jne. Pysyttiin sivussa ja annettiin perheen elää omaa elämäänsä. Ei neuvottu, ei moitittu, ei annettu ohjeita. Mutta valitettavasti se ei riittänyt. Saatiin kuulla, että ei olla kiinnostuneita eikä auteta, vaikka toisaalla koko ajan oli miniän sanomiset, että ei tarvitse niin usein soittaa (kahdesti kuukaudessa) ja se, että he kyllä osaavat, ei ole tarvis tuppautua. Vauvan ensimmäisen vuoden aikana saatiin nähdä tätä 4 kertaa eli ristiäisissä, tyttäremme häissä, joulukylässä (tosin ei jouluna vaan välipäivinä, kun olivat matkalla toiseen mummolaan) ja 1v synttärinä. Matkaa väillämme on noin 40 km, joten ei meille tarvitse tuntitolkulla ajaa. Perheen luokse ei saatu lupaa mennä käymään. Sanoivat, että kutsuvat kyllä. Kutsua ei tullut.

Kyllä me ymmärsimme, että asia selvä, ei tuppauduta, kun emme osaa olla niin kuin halutaan. Raha olisi kelvannut, mutta ei aikamme.

Nyt on keskitytty tyttären perheeseen,  siellä on 2 bonuslasta, joiden kanssa saamme olla kutakuinkin samalla tavalla kuin omien kanssa aikanaan. Vävy ei kieltele, vaikka emme biologista sukua olekaan.

Kun välit tulehtuvat, ei siinä välttämättä ole kahta osapuolta vaan ainoastaan yksi, joka päättää suuttua, vaikka ei ole mitään syytä.

Todella harmi, että koette näin ja välit menivät. Keneltä saitte kuulla, ettei teitä kiinnosta auttaa? Vai saitteko ikinä selitystä sille, miksi yhtäältä piditte liikaa yhteyttä ja toisaalta ette olleet kiinnostuneita? Mikä oli poikanne näkemys asiaan?

Miniältä tietenkin. Hän piti lapsenlapsen 1v-synttäreillä meille saarnan siitä, miten hän on vuoden ajan joutunut selvittämään meille lähes päivittäin lapsen kaikki tekemiset (poika totesi tähän, että ei nyt sentään) ja että emme ole suostuneet auttamaan, kun heillä on ollut taloudellisesti vaikeaa (mikä on totta, ei suostuttu ottamaan autolainaansa nimiimme, kun miniältä on luottotiedot menneet eikä poika saanut enää lisää lainaa). Paljon muutakin hän sanoi ja ihmetelin, että miten hän koki meidät niin vahingollisiksi lapselleen, kun emme kuitenkaan siihen asti olleet nähneet lasta kuin yhteensä ehkä 6 tunnin verran.

Mutta kuten totesin, itsekseenkin voi tulehduttaa ihmissuhteet.

Miten poikanne on suostunuy tähän, jos välinne ovat aiemmin olleet normaalit?

Vierailija kirjoitti:

Vielä kaipaisin kokemusta ihan nimenomaisesti niiltä isovanhemmilta, jotka toimivat vanhempien toiveita vastaan (esim. tämä sopimattomien ruoka-aineiden antaminen). Yritän kovasti miettiä motiiveja, ja keksin vain, ettei meidän sanaamme ja kokemuksiamme uskota jostain syystä. Miksi? Vai onko joku muu syy joka minulle ei aukea?

Vaivaan päätäni tällä kohtuuttoman paljon siksi, että minulle suurin ongelma on se, ettei meidän vanhempien sanomisilla tunnu olevan väliä tai meitä ei uskota. Suoraan sanottuna se tuntuu vähättelevältä ja loukkaavalta. Kysyttäessä ovat kuitenkin sanoneet, ettei kyse ole siitä, että eivät uskoisi meitä tai että pitäisivät meitä tietämättöminä. Mutta mistä sitten on kyse, en ymmärrä?

Ajattelen jotenkin niin, että jos ymmärtäisin logiikkaa taustalla, voisin paremmin hyväksyä tämän kohtelun. Haluaisin kovasti parantaa välejämme, mutta se on ihan todella vaikeaa. :/

No kun se ruokarajoitteet ja allergiat on vain temppuilua

Vierailija kirjoitti:

Vielä kaipaisin kokemusta ihan nimenomaisesti niiltä isovanhemmilta, jotka toimivat vanhempien toiveita vastaan (esim. tämä sopimattomien ruoka-aineiden antaminen). Yritän kovasti miettiä motiiveja, ja keksin vain, ettei meidän sanaamme ja kokemuksiamme uskota jostain syystä. Miksi? Vai onko joku muu syy joka minulle ei aukea?

Vaivaan päätäni tällä kohtuuttoman paljon siksi, että minulle suurin ongelma on se, ettei meidän vanhempien sanomisilla tunnu olevan väliä tai meitä ei uskota. Suoraan sanottuna se tuntuu vähättelevältä ja loukkaavalta. Kysyttäessä ovat kuitenkin sanoneet, ettei kyse ole siitä, että eivät uskoisi meitä tai että pitäisivät meitä tietämättöminä. Mutta mistä sitten on kyse, en ymmärrä?

Ajattelen jotenkin niin, että jos ymmärtäisin logiikkaa taustalla, voisin paremmin hyväksyä tämän kohtelun. Haluaisin kovasti parantaa välejämme, mutta se on ihan todella vaikeaa. :/

Siis mitkä ne ruokarajoitteet ovat? Onko joku diagnoosi esim. keliakia vai mikä?

Vierailija kirjoitti:

Koetko ap neuvot hoito- ja kasvatusasioissa hyökkäykseksi itseäsi vastaan? Miksi?

En ole ap, mutta itse koin hoitoneuvot loukkaaviksi, kun niitä annettiin niin paljon (käytännössä vauvan syntymästä asti mummo vahti paikalla ollessaan haukan tavoin kaikkea mitä vauvan kanssa tein ja puhui taukoamatta kuin mikäkin urheiluselostaja - "Nyt se maiskuttaa suuta, sillä on nälkä! Anna ruokaa! Pitää röyhtäyttää! Oi voi nyt tuli kakka, se pitää pestä sitten ihan kunnolla vedellä mutta koita ettei vesi ole liian kuumaa tai kylmää! Laita sitten myös käsineet! Vauvalle pitää jutella!"), aivan kuin mummo olisi ajatellut, etten osaa tehdä mitään itse.

Lisäksi osa hoito-ohjeista oli vanhentuneita, ja kun kerroimme, että nykyään suositellaan tällaista tapaa, meille naureskeltiin, kun kuuntelemme kaikkea nykyajan hömppää. Koin loukkaavaksi myös tavan, jolla mummo kommunikoi - hän ei koskaan puhunut minulle suoraan, vaan lässytti asiansa vauvan kautta ("kai se äiti nyt kokeilee, että pikkuisen maito on sopivan lämpöistä") Ei itseasiassa edes tervehtinyt minua, kun tuli käymään. Lisäksi, jos olin jostakin eri mieltä ja yritin sanoa sen ystävällisesti, mummo lässytti vauvalle, että äiti on ihan tyhmä kun se tuollaista sanoo.

Yhden kerran, kun törmäsimme eräässä tilaisuudessa neuvolan terkkaan, jonka mummo tuntee, hän jopa valitti terveydenhoitajalle yhdestä vauvamme hoitoon liittyvästä asiasta (terveydenhoitaja vastasi, että nykyään tuo on se parhaana pidetty tapa).

Meillä oli ennen vauvan syntymää hyvät välit, mutta aloin kokea mummon läsnäolon ahdistavaksi. Varmaan sieltä on tullut ihan hyviäkin neuvoja, mutta alusta jäi niin mitätöity ja loukattu fiilis, että olen varmasti tulkinnut sen jälkeen monet neutraalitkin kommentit loukkaaviksi ja ollut herkästi puolustuskannalla.

Nro 37 jatkaa, tuli pieni keskeytys :)

Mun pointti nyt ei ollut tähän ketjuun pelkästään valittaa omasta kokemuksesta, vaan edellisen viestini pohjalta haluaisin kysyä isovanhemmilta, että mietittekö te neuvoessanne, miltä neuvominen tuoreesta äidistä tai isästä tuntuu? 

Asiat voi yleensä sanoa monella tapaa, ja sillä tavalla on suuri merkitys sille, tuntuuko neuvo hyväntahtahtoiselta auttamiselta vai vanhempia halveksivalta päsmäröinniltä.

Usein olen lukenut myös isovanhempien kirjoittavan, että ei se vauva rikki mene jos nyt vähän poikkeaa nykysuosituksen mukaisesta ruokavaliosta tai muusta hoitosuosituksesta, ja mummon pitäisi saada tehdä asioita omalla tavallaan - eikö silloin pitäisi pystyä suomaan myös äidille ja isälle mahdollisuus hoitaa oma lapsensa heidän omilla tavoillaan?

Meneeköhän nyt tunnistettavaksi... No mutta, lapsella on yksi virallinen diagnoosi, jonka isovanhemmat uskovat, koska heidän suvussa on samaa allergiaa muillakin ja sen lisäksi 2 ruoka-ainetta, joista toisesta tulee aina ummetusta ja toisesta paha ripuli, näitä ei uskota - ei tosin diagnoosin puuttumisen takia vaan koska heidän suvussaan nämä ruoka-aineet yleensä sopivat ja ovat terveellisiäkin.

Gluteeniherkkyyttä ehdottivat lapselle dg:ksi, kun tätä jälkimmäistä epäsopivaa ainetta oli tarjottu ruualla ja samalla ruualla oli myös leipää. Suvussa kun on monta (itsediagnosoitua) gluteeniallergikkoa. Sillä ei ole väliä, että lapsi on muulloin syönyt ihan sitä samaa leipää ja pastaa ja kaikkea mahdollista viljaa ihan ongelmitta, ja tämä vältettävä ruoka-aine oli ainoa lapsen normiruokavaliosta poikkeava asia sinä päivänä. Ja tosiaan sain tästä tietää vasta, kun ihmettelin lapsen oireilua.

En aidosti ymmärrä, miksi juuri näitä paria ruoka-ainetta täytyy antaa, kun olisi ihan kaikki maailman muut ruuat tarjottavana ja nämä pari ei-sopivaa ovat vielä todella helppoja välteltäviä. Ei kyseessä ole mikään valtataistelu, enkä tosiaan ole ylihysteerinen tai kiusallaan keksi rajoitteita. Ei ole oikeasti kivaa, että lapsi itkee ja valittaa koko yön vatsakipua sen takia, että mun tai edes mieheni sanaa ei jostain syystä voi uskoa. :(

Sitä olen miettinyt, etteivät ehkä miellä meitä täysivaltaisiksi ja -järkisiksi aikuisiksi, vaikka iän puolesta sitä hyvinkin ollaan, omasta mielestäni käytöksemme puolesta myös. Hoitoon antaessa kerromme suunnilleen rutiinit, mutta emme anna ruokarajoitteiden lisäksi muuta ohjeistusta, koska luotamme heidän kykyynsä hoitaa lasta. Samaa kaksisuuntaisuutta vain toivoisin.

Ja itse olemme tyytyväisiä elämäämme ja onnellisia (tätä isovanhempien kanssa käytävää konfliktia lukuun ottamatta), niin heidän pettymyksensä ei tunnu kovin mukavalta vaikka tiedän kyllä, että he olisivat toivoneet toisenlaista elämää meille.

Siksi kaipaisin kokemuksia toiselta puolelta, ovatko aikuiset lapsenne mielestänne tietämättömiä ja tekevät virheitä ja siksi koette tarvetta puuttua? Eli onko kyseessä puhdas huoli?

Lisää vastauksia kaipaan. :) No, AV ei ehkä ole paras paikka kysellä, mutta en äkkiseltään keksinyt muuta. Muutamat vilkaisemani foorumit, joissa voisi liikkua isovanhempi-ikäistä porukkaa, eivät olleet kovin aktiivisia.