Miksi lapseni kaveri ei pääse meille?

Syy voi olla tämäkin...Lapsesi kaverin vanhemmat eivät syystä jos toisesta pidä teistä, eivätkä teidän lapsestanne, eivätkä halua, että lapsenne ovat kavereita. He eivät kuitenkaan halua olla ilkeitä vanhempia, ja suoranaisesti kieltää lapsia leikkimästä yhdessä. Sehän olisi jo liian ilkeää. He vain esittävät ystävällistä ja salaa ajattelevat teistä pahaa. He ehkä ajattelevat, että ei siinä ole kuitenkaan mitään niin kamalan pahaa, jos tytöt vähän leikkivät yhdessä päiväkodissa, kunhan siitä ei sitten synny vapaa-ajalla mitään sen syvempää ystävyyttä. Ajattelevat ehkä, että kun tytöt menevät kouluun, niin tämä "tarhakaveruus" unohtuu. Todennäköisesti ovat laittamassa lasta ihan toiseen kouluunkin. Pahimmassa tapauksessa tämä tyttö tulee kuitenkin lapsesi kanssa samalle luokalle, ja löytää sieltä paljon uusia ystäviä. Hän alkaa aistia omista vanhemmistaan sen, että sinun lapsesi kanssa ei saa olla. Sinun lapsesi saattaa olla se, joka joutuu kiusatuksi. Kannusta lastasi tutustumaan päiväkodissa myös muihin lapsiin, etenkin luomaan ystävyyssuhteita muihin tyttöihin. Muuten hännvoinolla pulassa,,jos laskettu tämän yhden varaan...

Vierailija kirjoitti:

Lapsellani on eskarissa se maailman paras kaveri, jonka kanssa leikit sujuvat ja molemmat tykkäävät toisistaan hurjasti. Tytöt ovat tunteneet toisensa jo 4 vuotta ja edelleen on ihanaa. Tytön vanhemmat ovat mukavia ja ystävällisiä.

Jostain syystä vanhemmat eivät kuitenkaan selvästi halua, että lapsemme tapaisivat vapaa-ajalla. Kyläkutsuun vastataan todella harvoin myöntävästi, ja kyläilyt täytyy sopia tosi paljon etukäteen. Spontaanit vierailut ovat aivan poissuljettuja. Usein sovittukin kyläily perutaan samana päivänä "kun ollaan nyt väsyneitä" tai "tuli muuta menoa". Yökyläilyä ei kuulemma voida edes harkita, eikä tyttö saa syödä meillä, vaikka meillä on tarjolla ihan tavallista kotiruokaa, eikä hänellä ole allergioita.

Kyseisellä lapsella ei myöskään ole mitään erityistä aikaa vievää harrastusta, sairautta tms., joka estäisi kyläilyjä. Hän on ainoa lapsi ja asuu hyvin lähellä; olen myös tarjoutunut hakemaan lapsen meille, jos vanhemmat eivät ehdi tuoda. Ei auta. Lapsi itse haluaisi kovasti tulla meille, ja pyytää usein eskarin pihassa, että saisiko tulla. Äiti kieltää aina, syynä esim. se, että pitää nyt käydä kaupassa. Aiemmin sanoin, että mene vaan rauhassa kauppaan, minä huolehdin tytöistä. Nyt olen todennut, että ei kannata, koska jostain syystä se vastentahtoinen 6-vuotias täytyy saada kauppaan mukaan.

Toivoisin, että joku, joka suhtautuu lapsensa kyläilyihin samalla tavalla, voisi avata tilannetta minulle. En ollenkaan halua paheksua näitä vanhempia, vaan haluaisin ymmärtää heitä, jotta voisin selittää tilannetta myös omalle lapselleni. Nyt mietimme molemmat, mikä meissä/meillä on vikana. Onhan meillä joskus vähän sotkua, mutta ei mitään järkyttävää kaaosta. Minusta meillä on ihan tavallinen, iloinen ja mukava koti. En siis keksi siitä mitään perustelua kyläilyjen estämiselle.

Toivon rakentavia, ystävällisiä vastauksia.

Ei kai tuohon ole muuta selitystä kuin vanhemman mielenterveysongelma, esimerkiksi ahdistuneisuus tai vaikka ongelmat vanhemman omassa lapsuuden kiintymyssuhteessa.

Ap, tissutellanko teillä, sinä tai miehesi? Monet perheet eivät itse näe tätä ongelmana.  Mutta jotkut vanhemmat eivät halua lastensa kyläilevän sellaisessa paikassa jossa ollaan pullo tai lasi kourassa.

Tottakai lapsi tekee niinkuin äiti haluaa. Outoa ettei luontohullu voi tarjota luontoelämystä myös lapsen ystävälle.

Vierailija kirjoitti:

Tottakai lapsi tekee niinkuin äiti haluaa. Outoa ettei luontohullu voi tarjota luontoelämystä myös lapsen ystävälle.

Luontohullu on kokeillut, mutta lapsen kavereista se on tylsää. Miksi turhaan kiusata toista ja itse kuunnella kitinää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsellani on eskarissa se maailman paras kaveri, jonka kanssa leikit sujuvat ja molemmat tykkäävät toisistaan hurjasti. Tytöt ovat tunteneet toisensa jo 4 vuotta ja edelleen on ihanaa. Tytön vanhemmat ovat mukavia ja ystävällisiä.

Jostain syystä vanhemmat eivät kuitenkaan selvästi halua, että lapsemme tapaisivat vapaa-ajalla. Kyläkutsuun vastataan todella harvoin myöntävästi, ja kyläilyt täytyy sopia tosi paljon etukäteen. Spontaanit vierailut ovat aivan poissuljettuja. Usein sovittukin kyläily perutaan samana päivänä "kun ollaan nyt väsyneitä" tai "tuli muuta menoa". Yökyläilyä ei kuulemma voida edes harkita, eikä tyttö saa syödä meillä, vaikka meillä on tarjolla ihan tavallista kotiruokaa, eikä hänellä ole allergioita.

Kyseisellä lapsella ei myöskään ole mitään erityistä aikaa vievää harrastusta, sairautta tms., joka estäisi kyläilyjä. Hän on ainoa lapsi ja asuu hyvin lähellä; olen myös tarjoutunut hakemaan lapsen meille, jos vanhemmat eivät ehdi tuoda. Ei auta. Lapsi itse haluaisi kovasti tulla meille, ja pyytää usein eskarin pihassa, että saisiko tulla. Äiti kieltää aina, syynä esim. se, että pitää nyt käydä kaupassa. Aiemmin sanoin, että mene vaan rauhassa kauppaan, minä huolehdin tytöistä. Nyt olen todennut, että ei kannata, koska jostain syystä se vastentahtoinen 6-vuotias täytyy saada kauppaan mukaan.

Toivoisin, että joku, joka suhtautuu lapsensa kyläilyihin samalla tavalla, voisi avata tilannetta minulle. En ollenkaan halua paheksua näitä vanhempia, vaan haluaisin ymmärtää heitä, jotta voisin selittää tilannetta myös omalle lapselleni. Nyt mietimme molemmat, mikä meissä/meillä on vikana. Onhan meillä joskus vähän sotkua, mutta ei mitään järkyttävää kaaosta. Minusta meillä on ihan tavallinen, iloinen ja mukava koti. En siis keksi siitä mitään perustelua kyläilyjen estämiselle.

Toivon rakentavia, ystävällisiä vastauksia.

Ei kai tuohon ole muuta selitystä kuin vanhemman mielenterveysongelma, esimerkiksi ahdistuneisuus tai vaikka ongelmat vanhemman omassa lapsuuden kiintymyssuhteessa.

"Ei muuta selitystä kuin vanhemman mielenterveysongelma".

Tuon kaltaiset keittiöpsykologit, jotka tuntematta lainkaan toista ihmistä, diagnosoivat tämän mielenterveysongelmaiseksi ja tekevät aika pitkälle meneviä johtopäätöksiä hänen "lapsuuden kiintymyssuhteistaan" kiertäisin kaukaa, enkä päästäisi lastani tuollaisen kotiin "analysoitavaksi".

Jo ap:n jankkaus päiväkodin pihalla vaikuttaa aika rasittavalta. Jos kerran on hyväksyttävää tehdä arvioita ihmisten henkisestä tasapainosta paremmin tuntematta, niin voisin kuvitella tuon toisen perheen äidin saattaneen tehdä omasta näkökulmastaan vastaavan "rasittavuus"-analyysin ap:n käyttäytymisestä ja todenneen, ettei kaipaa arkeensa moista riesaa.

Toiseen ketjuun viitaten, ettei vain ap nyt hyvää vauhtia ole suuntautumassa tulevaisuuden ihmetteleväksi, "rajattomaksi anopiksi" :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä sisarukset saa olla viikonloppuna keskenään ja meillä on paljon menoja joihin osallistuu koko perhe: mummolaan, ostoksille, marjaan, sieneen, mökille, urheilukisoihin, viikonloppureissuihin.... ei kiitos tarhakamuja tähän enää

Mutta entäs viikolla? Ette silloin varmaan mene marjaan, sienestämään, mökille, urheilukisoihin 😀

 

Me kyllä mennään arkiviikoillakin marjaan ja sienestämään. Tietysti lapsi voisi silloin olla kaverillaan, mutta haluan, että lapsi oppii jo pienenä liikkumaan luonnossa, tunnistamaan sieniä, kasveja ja eläimiä. Eikä vain köki sisällä ja pelaa jonkun kaverin kanssa.

Kova harrastus, varsinkin talviaikaan saalis kehno?

Sinustako talvella ei voi tunnistaa mäntyä männyksi?

Itse kirjoitit, että menette arkiviikollakin marjaan ja sieneen. Saako männystä talvella marjaa tai sientä?

Talvella tietty hiihdetään, luistellaan ,lumikenkäillään. Doh.-ohis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä aika samanlainen tilanne lapsen kaverin kanssa, lapset 9- ja 10-vuotiaat. Nykyään saa jo kyläillä kun ovat noin vanhoja, mutta yöksi ei ole tullut ikinä, toinen perhe ei ikinä itse ehdota kyläilyjä ja kun lapseni soittaa heille, aika usein vastaus on ei. Aika normaaleilta vaikuttavat vanhemmat, joten olen ihmetellyt tätä suuresti. Olen päätynyt vain siihen että tämä on "heidän tapa", ollaan paljon oman perheen kesken, se on tärkeintä.

Toinen juttu on tämä yökyläily, jota en ymmärrä. Onko se joku nykyajan juttu vai jotenkin alueellista? Itse olen ollut kaverilla yökylässä ensimmäisen kerran noin 11-12-vuotiaana ja hän meillä, pienempänä vain mummolassa ja joskus serkuilla. En muutenkaan muista, että muutkaan kaverit olisi yökyläileet toistensa luona pieninä koululaisina.

Mutta nyt täällä missä asutaan, niin tämä yökyläily kun alkaa jo eskarissa ja toisilla jo aiemmin! Ei mua oikeasti kiinnosta ottaa kenenkään 6-vuotiasta meille yökylään (saatikka pienempää) tai laskea omaani kenenkään puolituntemattoman luo. Miksi ihmeessä noin pienten pitäisi saada yökyläillä muuten kuin vanhempien kanssa tai läheisten sukulaisten luona? Meillä oli kesällä 10-vuotiaan lapsen kaveri ensimmäisen kerran yökylässä ja tuo tuntui ihan sopivalta iältä. Yhtään nuorempia en ottaisi.

Samaa ihmetellyt. Itse olin kaverilla yökylässä ja kaveri meillä, kun olimme 14 v.

Nyt jo lapseni tokaluokkalaiset kaverit harrastaa tätä. Olen kieltäytynyt, koska en todellakaan uskalla laittaa lasta johonkin yökylään, kun on kaikenmaailman perheitä, joissa isä-, veli- ja äitipuolia ym. ties mihin päin seksuaalisesti kallellaan olevia puolituntemattomia. Jos jotakin ikävää tapahtuisi, ei sitä enää saisi tekemättömäksi.

Miksei päivisin voi tavata ja yöt nukutaan kotona?

Omat syyni rajoittaa lapseni sosialiseerausta olivat:

Erään lapsen äiti oli jo ensivaikutelmaltaan sellainen, että pyrki jatkuvaan (epätoivoiseen) kanssakäymiseen. Vaikutti ensin kivalta, mutta... Olisi pitänyt koko ajan olla menossa jonnekin tai tehdä ja suorittaa. Sisäinen kelloni pirisi varoitusta, että tästä tyypistä voi tulla riesa, josta kannattaa pysytellä erossa. Hyvä niin, sillä tämä draama-mamma onkin koko ajan napit vastakkain milloin muiden vanhempien, lasten tai opettajien kanssa. Syy on aina muissa ja jatkuva sählinki ja riita tai väärinkäsitys päällä.

Toisen lapsen ”perhe” koostui valittavasta yksinhuoltajasta. Äiti poltti tupakkaa ja kulki vanhalta viinalta haisten. Näytti suttuiselta, samoin lapsensa. Äiti eli mielikuvituksellisissa sfääreissä ja suunnitteli aikaa, jolloin lapsi olisi jo täysi-ikäinen ja pois kotoa. Kovasti toivoi lastemme kaveruutta ja sitä, että tällä olisi joku yöpaikka ja voisi olla kylässä (=hoidossa) ”kun tytöillä on niin kivaa yhdessä.”

Valitettava tosiasia on, että minä kyllä implisiittisesti valitsen lapseni tuttavat. Kannustan olemaan fiksujen, normaaleiden ihmisten kanssa ja nämä vähemmän fiksut (en tietenkään sano lapselleni) jätän lähinnä tarhakavereiksi ja toivon kaveruuden hiipuvan itsestään.

Ainakaan en kannusta enkä tue kaveruutta.

Tämän ketjun luettuani en yhtään ihmettele viimeaikaisia uutisia siitä, miten köyhien lapsia kiusataan tuplasti verrattuna muihin. Tulee todella surullinen mieli näiden lasten puolesta. Minä olen pitänyt rikkautena kaikille, että lapseni leikkivät myös näiden huono-onnisempien perheiden lasten kanssa. Jos seura tekee kaltaisekseen, toivon, että meidän perheemme voi tarjota näille muutamalle huonommista oloista tuleville kurkistusaukon siihen, millaista "normaali" arki on. Onhan siinä riski, että minun lapseni oppivat huonoja tapoja, mutta omat lapseni saavat elää muuten niin turvallista ja onnellista elämää verrattuna joihinkin kavereihin, että tuntuisi todella epäreilulta viedä kaveritkin näiltä huono-onnisimmilta lapsilta, jotka muutenkin saavat kärsiä niin monella tavalla ilman omaa syytään. Toisaalta pidän tärkeänä, että omat lapsenikin puolestaan oppivat näkemään, millaista elämä oikeasti joillakin on. Toivon, että he näin oppivat empatiaa ja ymmärrystä kanssaihmisiä kohtaan. T. Akateeminen, menestynyt, onnellinen ja onnekas ydinperhe

Vierailija kirjoitti:

Tämän ketjun luettuani en yhtään ihmettele viimeaikaisia uutisia siitä, miten köyhien lapsia kiusataan tuplasti verrattuna muihin. Tulee todella surullinen mieli näiden lasten puolesta. Minä olen pitänyt rikkautena kaikille, että lapseni leikkivät myös näiden huono-onnisempien perheiden lasten kanssa. Jos seura tekee kaltaisekseen, toivon, että meidän perheemme voi tarjota näille muutamalle huonommista oloista tuleville kurkistusaukon siihen, millaista "normaali" arki on. Onhan siinä riski, että minun lapseni oppivat huonoja tapoja, mutta omat lapseni saavat elää muuten niin turvallista ja onnellista elämää verrattuna joihinkin kavereihin, että tuntuisi todella epäreilulta viedä kaveritkin näiltä huono-onnisimmilta lapsilta, jotka muutenkin saavat kärsiä niin monella tavalla ilman omaa syytään. Toisaalta pidän tärkeänä, että omat lapsenikin puolestaan oppivat näkemään, millaista elämä oikeasti joillakin on. Toivon, että he näin oppivat empatiaa ja ymmärrystä kanssaihmisiä kohtaan. T. Akateeminen, menestynyt, onnellinen ja onnekas ydinperhe

Tälläistä enemmän. Kiitos sinulle!

Ja miksi kannattaa luokkaeroa jo pienestä pitäen.. Mistä lähtee se että vähäosaisten lapsia kiusataan koulussa..

Ääliömäistä käytöstä jos jatkuvasti vain kielletään ei se paha ole jos kerran tai pari käy leikkimässä silloin tällöin kaverin luona. Tekosyitä sittenpähän se tarttuu lapseenkin että kaikki eivät kaveriksi kelpaakkaan.

Minä olen introvertti vanhempi. Osaan olla sosiaalinen ja mukava ns "pakollisissa" tilanteissa, mutta kaikki ylimääräinen on hyvin väsyttävää. Meillä vaan se ero, että lapseni ystävyyssihteen vuoksi puren kyllä hammasta ja sovin tapaamisia myös vapaa-aikana, mutta ymmärrän jos jotkut eivät tee niin

Itse olen kokenut alle kouluikäisten lasten kyläilyt aika raskaina. Moni lapsi on vielä sellainen, että kaipaa sitä aikuisen huomioita, ohjaamista ja puuttumista. Kyllä meillä silti on kyläillyt lapsia myös arki-iltaisin, muutaman kerran jopa täysin spontaanisti ja se on ollut ok. Mutta on hyvä muistaa, kuten moni muukin on jo sataan kertaan sanonut, että perhe-elämä on hektistä ja että pitkät päivät hoidossa väsyttää lasta. 

Keskimmäinen tosin sai viettää aika ihanan eskariajan, kun kuopus oli vauva ja minä kotona. Päivät oli vain sen eskarin pituisia, ja sitten sai leikkiä meillä tai kaverin luona tai jo ulkonakin ilman jatkuvaa valvontaa. Mutta pakko on myöntää, että vieraaksi valikoituvat ne lapset, jotka eivät ole käytökseltään liian raskaita. Kun otetaan huomioon sekä kolmasluokkalaisen että ekaluokkalaisen lasteni kaverit, perhetaustalla on ollut väliä tasan kaksi kertaa. Ensimmäinen tapaus oli täällä lähistöllä pyörivä, vähemmistöön kuuluva, muutaman vuoden omaani vanhempi lapsi, jolla oli hyvin kontrolloiva käytös ja huonot tavat.

Toinen sellainen, että periaatteessa kaikki ok, mutta vierailun tai ulkona leikkimisen jälkeen alkoi tulla  viestiä, että "mitä XXXX tarkoittaa, kun teillä on kuulemma sanottu, että hän ei saa mennä keittiöön ollenkaan?" tms. Ja muuta aivan loppujen lopuksi aivan käsittömätöntä, josta alkoi tulla stressi, että mitä lapselle voi edes sanoa, jos on pakko puuttua (kuten ole varovasti voimistelurenkaissa tai että pikkusisarusta ei kiusata millään tavalla). 

En itse ymmärrä kuitenkaan sitä, että valitaan ne lapsen kaverit, tai että koskaan ei käydä kylässä eikä kukaan kyläile. Minusta se homma nyt vaan menee niin, että lapsella on oma elämä, omat kaverit ja oma temperamentti, jonka kanssa minun on tultava toimeen. Jos itse olenkin kotona hiljaisuudessa viihtyvä introvertti, ei lapseni välttämättä ole. Ja silloin ei ole oikein rajoittaa kaverikyläilyt nollaan siksi, että minä en yhtään tykkää. 

Vastaan vielä, että me vanhempina olemme ottaneet sellaisen periaatteen, että pikkukoululaisilta mieluummin rajoitetaan harrastusten ja iltamenojen, kuin kavereiden kanssa leikkimisen määrää. Koulussa ja ip-kerhossa on ihan tarpeeksi tekemistä ja kestämistä, kotona sitten saa joko rentoutua ja rauhoittua, tai mennä ulos kavereiden kanssa. 

Minä olen ollut hyvin tarkka, mihin päästän lapseni kylään. Siis erityisesti alle kouluikäisenä. Koteja on monenlaisia, ja hyvin monissa lapsia ei juurikaan vahdita. Omat lapseni ovat vilkkaita ja kun katseensa kääntää, voivat olla jo kilometrin päässä. Tiedän useita perheitä, joissa lapset saavat itsekseen kulkea kaduilla, mennä minne huvittaa jne. Sellaisiin koteihin en päästänyt. 

Sitten on yksi vapaan kasvatuksen perhe, jossa lapsia ei koskaan komennettu. Tekivät ihan mitä halusivat. Ja lisäksi heillä aina paljon kynttilöitä sisällä, jolloin on iso riski että koko talo syttyy tuleen. Tällaisiin paikkoihin en lapsiani ole päästänyt. Olen kieltänyt aina syystä XYZ. 

Ap voisi miettiä, miksi nuo eivät lastaan teille päästä. Uskon että kokevat sen vaaralliseksi paikaksi.

En ole rajoittanut lasten kaverisuhteita ainakaan tahallani, vaikka joskus on mieli tehnytkin.

Joskus sitten kuopus oli ehkä 16v, kun tuli puhetta yhdestä ala-astekaverista. Joku kysyi kuopukselta siitä kaverista jotain. Kuopus tuumasi, ettei erityisemmin välitä hengailla sen tyypin kanssa. "Kaveri" oli hieman kaltevalla pinnalla ja isällään taisi olla jokin tuomiokin. Eli turvallisesti kasvanut nuori osaa tuollaisenkin päätöksen tehdä ilman vanhemman painostusta.

Muuten kaveripiiri elää koulujen ja harrastusten mukaan. Peruskoulukaverit jäävät ilman yhteistä harrastusta ja tulee samaa opinahjoa käyviä kavereita. Jollakin on aikuisenakin eskarikaveri kaverina ja harrastekaveri (ei koskaan samalla luokalla) samoin. Ja joskus on opittava sanomaan huonoille kavereille "Ei" !

Täällä on nyt tullut monta kommenttia, joissa ei haluta omaa lasta kaverin kotiin kylään, koska koetaan jonkinlaista paremmuutta suhteessa lapsen kaverin perheeseen ja vanhempiin. Joku kirjoitti, että kaverin äiti haisee tai perheessä voi olla köyhyyttä tai kaverin äiti voi takertua ja olla liikaa tekemisissä ja mitä kaikkea. Minulla on ollut tosi vaikeaa saada lapseni kavereita meille kylään, koska vamhemmat eivät ole olleet koskaan yhteistyöhaluisia, lukuunottamatta yhtä äitiä, jonka lapsi kävi meillä peräti kaksi kertaa ennen kuin kaverusten tiet erkanivat. Eli meillä on käynyt kaksi kertaa lapsi kylässä koko lapsen elämän ajan. Mielelläni haen ja vien, laitan ruuat ja voi jäädä yöksikin, vien pelaamaan jalkapalloa tai hoploppiin vaikka, tai mitä vain pojat toivovat. Emme käytä alkoholia tai tupakoi, olemme ihan sivistyneitä ja hyvissä asemissa molemmat vanhemmat, itse olen tohtori mm. asumme parin sadan neliön omakotitalossa järven rannalla. Pihalla löytyisi lapsille myös paljon leikkimahdollisuuksia. Kerron tämän vain, että saatte käsityksen siitä, että millaisessa ympäristössä lapsen kaveri sitten olisi, jos meille tulisi. Tuli vain mieleen, että ajatteleekohan lapseni kavereiden äidit minusta kuitenkin samalla tavalla kuin moni teistä ajattelee lapsenne kavereiden vanhemmista. Olen hieman vanhempi kuin moni heistä enkä kulje trendivaatteissa. En ole huippusosiaalinen, vaikkakin korrekti. Entä jos nuo nuoret äidit ovatkin tehneet jonkin johtopäätöksen minusta jotenkin surkeana yksilönä, koska en varmaankaan sovi heidän muottiinsa mitenkään coolina tyyppinä. Tuli vain tällainen mieleen näistä viesteistä, että tuokin on outoa, miten jotkut katsovat toisia alaspäin jonkin mielikuvan perusteella. Toivottavasti tuo ei ole syy, vaikkakin olen kieltämättä sitä vähän aavistellut ennenkin.

Vierailija kirjoitti:

Täällä on nyt tullut monta kommenttia, joissa ei haluta omaa lasta kaverin kotiin kylään, koska koetaan jonkinlaista paremmuutta suhteessa lapsen kaverin perheeseen ja vanhempiin. Joku kirjoitti, että kaverin äiti haisee tai perheessä voi olla köyhyyttä tai kaverin äiti voi takertua ja olla liikaa tekemisissä ja mitä kaikkea. Minulla on ollut tosi vaikeaa saada lapseni kavereita meille kylään, koska vamhemmat eivät ole olleet koskaan yhteistyöhaluisia, lukuunottamatta yhtä äitiä, jonka lapsi kävi meillä peräti kaksi kertaa ennen kuin kaverusten tiet erkanivat. Eli meillä on käynyt kaksi kertaa lapsi kylässä koko lapsen elämän ajan. Mielelläni haen ja vien, laitan ruuat ja voi jäädä yöksikin, vien pelaamaan jalkapalloa tai hoploppiin vaikka, tai mitä vain pojat toivovat. Emme käytä alkoholia tai tupakoi, olemme ihan sivistyneitä ja hyvissä asemissa molemmat vanhemmat, itse olen tohtori mm. asumme parin sadan neliön omakotitalossa järven rannalla. Pihalla löytyisi lapsille myös paljon leikkimahdollisuuksia. Kerron tämän vain, että saatte käsityksen siitä, että millaisessa ympäristössä lapsen kaveri sitten olisi, jos meille tulisi. Tuli vain mieleen, että ajatteleekohan lapseni kavereiden äidit minusta kuitenkin samalla tavalla kuin moni teistä ajattelee lapsenne kavereiden vanhemmista. Olen hieman vanhempi kuin moni heistä enkä kulje trendivaatteissa. En ole huippusosiaalinen, vaikkakin korrekti. Entä jos nuo nuoret äidit ovatkin tehneet jonkin johtopäätöksen minusta jotenkin surkeana yksilönä, koska en varmaankaan sovi heidän muottiinsa mitenkään coolina tyyppinä. Tuli vain tällainen mieleen näistä viesteistä, että tuokin on outoa, miten jotkut katsovat toisia alaspäin jonkin mielikuvan perusteella. Toivottavasti tuo ei ole syy, vaikkakin olen kieltämättä sitä vähän aavistellut ennenkin.

Onko siinä teidän vieressä tai lähellä lapselle leikkikaveria? Olisiko joku harrastus, josta hiljalleen voisi löytyä se kaveri? Et kertonut lapsen ikää, joten oletan että hän on vielä päivähoidossa kun puhut Hoplopista yms. 

Ihan hölmöltä tuntuu edes ajatella näin, mutta silti: voisiko kyse olla muiden alemmuuden tunteesta? Ennakkoluuloista, että teidän perheessä tehdään sitä ja tätä, ja sitten se oma lapsi alkaa haluta samaa ja sille on pakko sanoa, että ei onnistu? 

No, voin kertoa että helppoa tämä ei ole. Meillä kyläilee ne lähimmät naapuruston lapset, äärimmäisen harvoin kukaan muu. Yritän jatkuvasti olla ottamata stressiä tästä, mutta silti välillä nousee huoli pintaan, että jääkö lapseni ulkopuolelle, kun tämä on tällaista. Meillä on vielä edessä muutto toiselle paikkakunnalle, ja sydän nousee kurkkuun kun mietin, että mitä jos. Mitä jos lapsi jää yksin. 

Kuin mun vanhemmat, läheisyysriippuvaisia liiallisine pelkoineen johtuen veljeni kuolemasta, joka tapahtui ennen syntymääni. En saanut nähdä ketään, tuoda ketään, edes laittaa tekstiviestejä ilman että vanhemmat lukivat ne. Mielipiteeni piti olla samoja vanhempien kanssa. Yläasteellakin saatettiin kouluun, kesken koulupäivän piti vastata puhelimeen että olen vielä elossa. Kerran pääsin kavereiden kanssa leffaan ihan luvalla, juuri ennen elokuvaa kotoa soitettiin raivoamalla että nyt kotiin ja lippu jäi käyttämättä. Kuten Vilkkumaan Eissä, otin sitten teini-ikäisenä hatkat ja pysyin sillä tiellä.