Miten tutustua syvemmin ihmisiin, kun en pysty kertomaan elämäntarinaani (todella epäuskottava)?

Vierailija kirjoitti:

Minut on adoptoitu, koska äitini jätti minut kirkon portaille vauvana.

Adoptioperheeni isä voitti kansainvälisessä nettipelissä miljoonia ja meistä tuli todella varakkaita 90-luvulla. Kun adoptioäitini tutki sukunsa historiaa, selvisi, että hän on sukua eräälle Euroopan kuningashuoneelle suoraan alenevassa polvessa. Eli voisimme asua eräässä Keski-Euroopan maassa edelleen linnassa, mikäli II Maailmansota ei olisi sekoittanut asioita.

Kaksi vuotta sitten kävi ilmi, että minulla on sisaruksiakin. Kun tapasin siskoni, paljastui, että hän on erään julkkiksen tyttöystävä. Veljeni on huipputehtävissä NASA:ssa. Toinen isoveljistäni on naimisissa Irlannin pääministerin tyttären kanssa ja diplomaatti.

Jos adoptioperheesi asuisi toisessa maassa, he tuskin olisivat adoptoineet juuri sinua, vaan jonkun toisen lapsen tai sitten ei. Julkkiksen tyttöystävä kuulosta myötähäpeää herättävältä. Samoin jos bioperheesi on noin brinjantti että sieltä ponnahdetaan julkkisten tyttöystäviksi niin miksi osa porukasta on jätetty kirkon portaille..?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kertoisitko jotain elämästäsi? Tyyliin jotain kohtia, joita pidät epäuskottavina, ei tarvitse kertoa paljon.

No kerron muutaman asian.

Esim. isäni oli rikas ihmissalakuljettaja, olin lapsena/varhaisteininä pedofiiliringissä, jätin peruskoulun kesken mutta kirin kaiken alle puolessa vuodessa ja pääsin sen jälkeen todella hyvään kouluun, sekä se että sekaannuin teininä rikollisiin piireihin ja kiristin monia ihmisiä (kadun kyllä).

Tiedän, miten epäuskottavalta kuulostaa, eikä tuossa ole läheskään kaikki.

Ap

Ei minusta tuo ole sinänsä epäuskottavaa. Kyllähän noita karmeita kuvioita on, ja moni ihminen maailmasta on ikävistä lähtökohdista peräisin. Traaginen on lapsuutesi kyllä, ja se ehkä voi olla vaikea monelle ihmiselle. Jos itse on tavallisesta kunnollisesta keskiluokkaisesta taustasta, voi tulla se pelko, että ei osaa suhtautua toiseen oikein. Molempiin suuntiin voi olla ennakkoluuloja.

En ihmettele itse yhtään.  Olen huomannut, ettei monet aikuisetkaan meinaa uskoa mitä minä olen kertonut omasta elämästäni. Ei edes ammatti auttajat. " Ei meille koskaan ole mitään tuollaista tapahtunut..." On sanonta mitä olen kuullut paljon käytettävän. Mitä enemmän ihmisellä on kolhuja ja sattumuksia elämässään, sitä enemmän sitä uskoo mahdottomuuksiinkin mihin ne turvallista, tuttua tai tasasta elämäntietä elävät ihmiset eivät usko.

Kuulostaa hyvin tutulta, tosin vähän toisesta kulmasta. Itselläni on ongelmana, että jos kerron mitään henk.kohtaisesta historiastani, se kuulostaa aivan joltain television saippuasarjan sivuhahmon elämältä... Ja kaiken lisäksi nämä jutut tulevat todella helposti esiin melkein koko ajan, esim. mitä teen tällä hetkellä elämässäni, miksi näytän tältä tai käyttäydyn poikkeavasti, miksi en syö/juo asiaa X jne.

Lähes kaikki linkittyy suoraan pitkään ja monimutkaiseen sairashistoriaani - olen useiden fyysisten & psyykkistenkin sairauksien kierteessä, joka paheni teini-ikäisenä, osa on synnynnäistä. Olen tämän vuoksi opetellut vakiovastauksiksi kaikenlaisia epämääräisiä "olen ollut monta vuotta vaikeasti sairas ja siksi näin" -lausahduksia, joilla sitten kuittailen kysymyksiä, ettei tarvitsisi sen tarkemmin avautua jopa ventovieraille. Tutuimmatkaan eivät tiedä kuin pintapuolisesti, en tiedä kuka haluaisi jakaa tällaisia asioita vapaaehtoisesti kenellekään.

Ärsyttävimmille vänkääjille, "mutta miksi/mikset" jne., saatan selittää vaikka jotain karunkuuloisia faktoja leikkauksista, joihin olen joutunut. Ihmiset eivät noin yleisesti halua kohdata vaikeita sairauksia läheltä, kaiketi koska nämä ovat niitä "voisi tapahtua myös minulle" -juttuja, joten pistää vänkäykset yleensä kerrasta poikki.